Ärsyttävä buddhahoitaja ja valkea pallo

Koska kipu vaanii ja saan suosituksen ihmisestä, joka on tosi hyvä ja kokonaisvaltainen hoitaja, ja vieläpä harjoittaa osteopatiaa, joka on Valviran valvomaa ja josta Vompsu on saanut paljon apua selkävaivoihinsa, päätän mennä sillä lyhyellä ajalla ennen lääkärissä käyntiä, hetkenä, jolla en kuitenkaan ehtisi klinikalla ketään hieromaan. Jo ensimmäinen vaikutelma hoitajasta hämmentää. Hän ei katso silmiin puhutellessaan. Muuten hän kyllä vaikuttaa asiantuntevalta, tutkii nikamia tarkasti ja pyytää kallistelemaan ja kurkottelemaan. Hänkin on sitä mieltä, että lantiossa on jokin toiminnallinen ongelma. Lisäksi vasen lonkankoukistaja on jostain syystä aivan sykkyrällä. Pelkään hoitopöydällä, koska viime mobilisoinnin seurauksena häpyliitos tulehtui. Lisäksi minua sattuu jo valmiiksi. Koetan rentoutua, mutten osaa painaa mielestäni niitä repiviä kipuja, jotka ovat vasta aivan äskettäin painuneet taustalle sen verran, että olen voinut jättää päivittäiset kipulääkkeet ottamatta.

Hoito tuntuu pehmeältä ja miellyttävältä. Sitten äkisti se on loppu, ja hoitaja antaa neuvoja. Hän ehdottaa, että lopettaisin koulun ja tekisin sen joskus myöhemmin loppuun, sitten, kun asia ei enää tukkea kehoani näin jännittyneeksi. Tuijotan häntä uskomatta korviani. Jos tuota neuvoa pitäisi seurata, en taitaisi vieläkään olla läpäissyt edes peruskoulun ensimmäistä luokkaa. Jotenkin toisen uskon hyppy on täysin käsittämätön. Eihän minua näyttö niin kovasti jännitä vaan se, sattuuko minua hoidossa tai sen jälkeen. Huomautan siitä, jolloin hän toteaa hymyillen, että kipu on lahja. En ole varma, onko tämä jotakin zen-huumoria, mutta kuulostaa kummalta, että kipua hoitava ihminen ajattelee näin - ja sitten riistää ihmisiltä heidän lahjojaan... tietysti asioissa on kaksi puolta, selvähän se, ja kivusta oppiikin paljon. Mutta laupiaasti hymyilevä buddhahoitaja kyllä onnistuu nostamaan niskakarvani tavalla, johon kovin moni tapaamani ihminen ei ole vielä yltänyt.

Kun kysyn häneltä suosituksia pakarakivun ja si-nivelen jumin välttämiseen, hän tarjoaa vastaukseksi kaiken stressaavan poistamista, meditointia ja hiljaisia kävelylenkkejä. Jumankauta, nyt kyllä ehkä tajuan, miksi osa ihmisistä suhtautuu ns. vaihtoehtohoitoihin niin karvaasti. Se johtunee siitä, että alalla voi olla enemmänkin ärsyttäviä buddhahoitajia. Tekee melkein mieli sanoa, että nyt elämänfilosofia sikseen ja käytännön ohjeita peliin, kiitos. Tekee myös mieli muistuttaa, että helvetti soikoon, sinä olet Valviran valvoma terveydenhoitoalan ammattilainen ja haluan nyt, että täytät neuvonta- ja ohjausvelvollisuutesi. Ei se kaikki kuitenkaan irtoa siinä tilanteessa, kunhan kuuntelen täysin pöllämystyneenä tyypin arviota, että menee ehkä kaksi tai kolme vuotta, että kehollinen tilanteeni alkaa helpottaa, ja että niistä vuosista ja niiden kivuista kannattaa nautiskella.

Poispäin pyöräillessä mietin, miksi ihmeessä uskon sellaisen ihmisen suosituksiin, jonka tiedän ajattelevan asioista todella, todella eri lailla kuin itse ajattelen. (Esimerkiksi tuomitsevan kaiken koululääketieteen yhtenä kokonaisuutena, ikään kuin kaikki lääkärit jakaisivat samanlaisen maailmankuvan.) Siksikö, että kipu on kova ja sen myötä olisi valmis vaikka syömään rupikonnan kutua, jos siitä olisi jonkun suositus?

Poispäinpyöräily päättyy lääkärin vastaanotolle. (Lääkärin, joka inhoaa niksauttajia ja naksauttajia ja uskoo lepuutukseen kivun rajoissa ja kovaan kipulääkitykseen ja magneettikuviin.) Katselemme yhdessä magneettikuvia ruudulta. Välilevyt ovat kauniin pulleat, ranka tasaisesti kaareutuva, selkäydin lelluttelee laajassa kanavassa kenenkään sitä puristamatta. Ristiluu kellottaa vinossa, lonkka sojoaa hassusti. Siellä, missä on turvotusta sorminkin tunnustellen, on myös kuvassa nestettä enemmän kuin ympäristössä, mutta mitään varsinaisia tulehduksia ei löydy, ainoastaan paikallista kudostason ärsyyntymistä. Paitsi lantion sisällä, paikassa, joka tulee viipalekuvatuksi aivan vahingossa. Suuri valkeana hehkuva pallo täyttää ison osan lantion oikeasta puolesta. Se on munasarjakysta, kasvain, joka voi selittää osan tuntemistani kivuista, muttei tietenkään arkuutta ristiluun päällä ja sivussa. Kystan ympärille on kertynyt nestettä, ja äkisti osa oireiden eksoottisuudesta, yhteensopimattomuudesta, saa aika luontevan selityksen. Kysta taitaa ärsyttää ympäröivää kudosta. Ei ihme, että lantioni on tuntunut jotenkin turpealta ja painavalta ja ärtyisältä myös edestä.

Tuijotan valkeaa palloa ruudulla. Melkoinen tennispallo. Miten se tuonne mahtuukin.

Lääkäri sanoo, että sitä kannattaa käydä pikaisesti näyttämässä naistentautien erikoislääkärille. Myötäilen. Niin, tietysti, katsotaan, mitä hän sanoo, tai ultraäänilaite. Koska kuukautiset ovat juuri alkaneet, varaan ajan viikon päähän.

Entä näyttökoe, kysyn. Kipujen rajoissa, sanoo lääkäri. Ei lääkkeissä näyttöön, kipulääke vain jos kesken päivää iskee hirveä kramppi, kipulääke ja lepo ja ehkä tabletti yöksi ja sitten levolla kipu pois ja sitten uudestaan näyttämään osaamista. Se kuulostaa järkevältä. Haluaisin vain vielä hahmottaa tarkemmin, missä tarkalleen kulkee kivun ja tuntemuksen raja. Vaikuttaa vähän siltä, että minun käsitykseni kivusta on jotenkin vinkuralla. Pelkään sitä suhteettoman paljon ja sitten toisaalta olen saanut kosolti palautetta, että kestän sitä aika hyvin. En oikein tiedä, miten pitkälti voin luottaa omiin tulkintoihini omasta kivustani, ja ne ovat silti ainoat, mitä on saatavilla.

Mietin valkeaa palloa loppupäivän, kun istun klinikan vastaanotossa. Kyllähän minä olen jo pidempään hahmottanut, että jotakin on pielessä, jokin kumma painava tunne, vaikeus ponnistaa pissatessa, vaikeus saada poikittaiseen vatsalihakseen tuntumaa, kumma kipu suorassa vatsalihaksessa ja linea albassa. Mutta olen ajatellut sen kaiken liittyvän muuhun lantion mekaaniseen problematiikkaan.

Todennäköisesti pallo osoittautuu hyvälaatuiseksi kasvaimeksi ja kuihtuu itsekseen parissa kuukaudessa. Mutta jos se käy kovin kivuliaaksi, ei osaa lopettaa kasvamistaan tai ei ala kuihtua, se voidaan joutua leikkaamaankin. En osaa olla miettimättä sitä, miten tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun uskaltauduin pätkäisemään hiukset. Ajatella, ja niin kuin minä vitsailin ääneen siitä, miten voimani ovat hiuksissa. Raks raks. Pallo, aurinkopallo. Jos se poistetaan, pitääkö kierukkakin ottaa pois? Voiko silloin munasarjoihin asentaa samalla klipsit? Vai lisäävätkö ne uusien pallojen kasvamisen todennäköisyyttä ja epäspesifiä kipua lantion alueella?

Ulkona paistaa aurinko. Fauni makaa sängyllä ja kurmuttaa pienen kissan vatsaa. Hän ei osaa huolestua, enkä minäkään niin paljon. Odotetaan, katsellaan. Vompsu sen sijaan huolestuu enemmän, hänen äidillään on ollut syöpä, kun Vompsu oli pieni. Mitähän minun äitini nyt sanoo? Äiti, joka aina pelkää kasvainta? On soitettava. Vanhemmat, jotka tietävät, miten vähän olen tienannut tänä opiskeluvuotena, ja miten koulumaksuunkin on mennyt rahaa, antoivat lopulta pyytämättä melkein koko magneettikuvauksen hinnan verran rahaa, että olisi edes yksi murhe vähemmän. Tietysti mesenaattien pitäisi saada tietää ensimmäisenä. Tuntuu vain vaikealta soittaa, kun tietää, miten hirvittävästi he saattavat huolehtia ja murehtia. En osaa olla näkemättä heidän selkiensä asentoa heidän saatuaan tietää, ja se jotenkin koskee tosi pahasti. En halua, että kenenkään selkä lysyäisi niin minun takiani. Valkoisen pallon takia.

Jonkin niin ohimenevän ja sattumanvaraisen ja konkreettisen takia, näissä suhteissa kovin samanlaisen kuin koko elämä ylipäänsä, tai hymy, tai veden kuvio tuulen osuessa järveen tietystä kulmasta ja tietyllä nopeudella, tai tunne, joka liittyy hymyyn ja veden kuvioon.