torstai 20. toukokuuta 2010

Läpi

Haa, nyt kaikki näytöt on suoritettu. Istun yrittäjyysnäytön arviointikeskustelun maanantaina ja tänään sitten käytännön hieronnan näytön, viimeisen näistä. Jokin tässä kaikessa tuntuu kummalliselta. Se, etten jännitä, ehkä. Vaikeudet kipujen kanssa ovat saaneet aikaan sen, etten jaksa oikein piitata siitä, mitä minusta ajatellaan. Piittaan vain siitä, että jaksan raahautua välttämättöminä päivinä kouluun, sinnitellä näyttöä läpi ja että sen on riitettävä.

Ja riittäähän se. Arvioijat eivät oikein keksi mitään kritisoitavaa, koska itsearvioinnissa listaan jo ziljoona kehittämiskohtaa alkaen anatomian paremmin hahmottamisesta (minusta on aivan riittämätöntä, että me olemme opiskelleet vain luut ja lihakset, mekaniikan ymmärtämikseksi tarvitaan ehdottomasti jo alkajaisiksi myös ligamentit ja fasciat, vaikka sitten toteankin, että osalle hierojista lihakset ja luutkin tuntuvat olevan liikaa, vaikken kyllä ponnisteluistani huolimatta mitenkään ymmärrä, miten he voivat kokea työn mielekkäänä, jos vain vaivaavat nimeämättömiä lihaksia tietämättä, mikä niiden funktio on ja millä tavoin tuo funktio voi sojottaa pieleen) ja päättyen parafangosaven roiskuttamatta laskemiseen. Heistä on jotenkin kauhean hauskaa, että janoan tietoa ja pidän suorastaan epäeettisenä apua hakevien ihmisten hoitamista ilman uteliaisuutta juuri tähän kehoon ja mieleen ja niiden suhteeseen kussakin ainutkertaisessa tilanteessa.

Äkkiä tosiaan eteeni nostetaan paperi, johon kuittaan suorittaneeni hyväksytysti kaikki neljä näyttöä. Vielä kaksi viikkoa sitten en tiennyt, voisiko tämä kaikki tapahtua näin ja nyt. En oikeastaan tunne edes helpotusta, jonkinlaista kummaa turtuutta vain. En osaa suhtautua oikein mitenkään siihen, miten myönteistä palautetta saan hierontaotteistani ja vuorovaikutustaidoistani. (Ehkä se johtuu siitä, etten oikein osaa kuvitella itseäni ammattimaiseksi, ammattilaiseksi. Ehkä se on hyväkin, ehkä juuri se pitää hyvällä mielen ja nälkäisenä?) Huomaan ujostelevani, kun opettaja, jota muut pitävät hirveän ankarana, sanoo uskovansa, että minulla riittää kyllä ihan juuri niin paljon asiakkaita kuin itse vain haluan ottaa vastaan, näillä näpeillä ja tällä päällä. Ehkä he ovat erehtyneet siitä, kuka tässä istuu? Mutta samalla tietysti tiedän, että onhan siinä jotakin perää. Olen vasta hurjan alussa, mutta sentään hahmotan sen seikan, etten tiedä ollenkaan riittävästi. Ja olenhan miettinyt tätä kauan ja ollut tästä varma ja jopa hammasta purren raahautunut kesken kipuja kouluun, koska olen halunnut sitä niin kovasti, halunnut oppia ja opiskella, koettanut imeä tätä kaikkea sisääni, jotta - jotta mitä? En oikeastaan tiedä. Mutta tiedän kyllä, että en osaa tehdä tätäkään työtä mekaanisesti tai ulkokohtaisesti tai rahankiilto silmissä. Tulen sellaisesta sairaaksi. Minun on tehtävä asiat niin, että imeydyn niihin ja rakastan niitä.

Joskus minua on hämmentänyt hetken verran se, miten joku opiskelutovereistani puhuu hieromisesta siten kuin ei rakastaisi sitä tai kuin ei jaksaisi olla siitä kiinnostunut. Mutta olen ajatellut ymmärtäneeni ja kuulleeni jotenkin väärin. Mutta ehkä niinkin voi olla. En tiedä. Opettajat väittävät joka tapauksessa, että moni hierojan tutkinnon tehnyt suhtautuu hieromiseen mekaanisesti, jotenkin velvollisuudenomaisesti, ja että heistä ei tule lopulta koskaan hierojia, koska asiakkaat kyllä aistivat aika pian, jos heitä veivataan mekaanisesti sen sijaan, että heidän kehoaan tosiaan kuunneltaisiin keskittyneesti ja sen omaa kieltä puhuttaisiin. Itse asiassa toinen näyttöä vastaan ottavista opettajista sanoo jopa niin, että jotkut opiskelijat ovat kouluun tullessaan valmiita tähän työhön ja toiset eivät, eivätkä ehkä koskaan tulekaan valmiiksi. Että oikeastaan hierontaa voi opettaa hyvin vähän. Voi ehkä näyttää muutaman tekniikan, siinä kaikki.

Jotenkin se kuulostaa tutulta. Ajattelen heti naisia keramiikkatunnilla, jossa kävin vuosikaudet. Jotkut osasivat veistää savea oikeastaan jo ennen opetusta ja toiset eivät oppineet vuosien työstä huolimatta.

Koulua on vielä kaksi viikkoa. Erikoishierontoja, opinnäytetöiden esittelyä, hemmotteluhierontoja. Puukoniskumainen kipu on toistaiseksi pysytellyt poissa, vaikka lantion alueen lihakset ovatkin vielä pitkän, pitkän kipujakson jäljiltä jäykät ja kivistävät.

Minusta tuntuu, ettei pääni oikein pysy näissä tapahtumissa mukana.

5 kommenttia:

Juha kirjoitti...

Niin on tämä meidän elämämme. Ei voi tietää, mikä nurkan takana odottaa. Voi voin hiljaa toivoa, että kokemukset, jotka saavat meidät tarkistamaan elämämme suuntaa, ovat välttämättömiä ja hyviäkin. Siihen voi myös uskonsa panna, että lopulta kuitenkin aina tulee suvanto, joskus näin uuden luonnon helliessä meitä:)

Perunalastu kirjoitti...

Onnittelut tutkinnosta!

Voikukka kirjoitti...

Onnea! Usko itseesi äläkä enää epäile kykyjäsi!

I.O.Rumdum kirjoitti...

Upeeta! Onneksi olkoon! Totta kai sä oot hyvä - tulisin heti sun käsiteltäväksi, jos oisin maisemissa!!!:)

Veloena kirjoitti...

Hii, kiitos onnitteluista. :)
En kyllä voi luvata, että lakkaisin epäilemästä, se saattaa osoittautua mahdottomaksi. :D