Kohdistuminen

Olen silkkaa jääräpäisyyttäni mennyt kahtena päivänä kouluun pyöräillen. Tai ehkä kyse on järkevyydestäkin: kävely on vielä hieman myrkyllistä, ja raitiovaunun liikkeelle- ja pysähdyksiinnytkähdykset nirskauttavat lantiota siihen malliin, että tekisi mieli karjua. Mutta onhan se vähän hullua ja uskaliasta. Maanantaina meinaan alkaa itkeä, kun luokkatoveri kysyy, pystynkö tekemään tutkinnon nyt. Kohottelen vain käsiä mykkänä ja puren huulta. Toinen alkaa katastrofoida pyytämättä, että miten kamala tilanne, että olet melkein vuoden ollut täällä ja nyt et ehkä ikinä pysty tekemään tuota ammattia kuitenkaan. Siinä vaiheessa itkettäminen lakkaa kuin napista painaen ja muutun äkäiseksi. "Ei, kyllä tämä menee ohi, kyse on vain siitä, ehtiikö se mennä ohi tähän näyttöön."

Ei minulla ole varaa jäädä arpomaan kroonistumisen kanssa. Useat tutkimukset osoittavat selkeästi, miten alaselän myofasciaalisen kipuhäiriön tapauksessa (eli kun luisista rakenteista ei löydy syytä kivuille, ei myöskään repeämistä tms. suuremmasta, vaan lihakset vaan jumiutuvat ja kipeytyvät) psykologinen ja sosiaalinen puoli ennustavat fyysisisiä oireita tarkemmin, kuka kroonistuu ja kuka ei. Se on julmaa, etenkin kun nyt terveydenhuollon villissä viidakossa retkeilleenä tiedän varsin hyvin, miten lannistavaa kohtelu voi olla silloinkin kun itse tietää jotakin kivun mekanismeista, siitä, mistä kipu voisi olla lähtöisin, kuntoutustarpeesta ja niin edelleen, ja olisi valmis lukemaan vaikka miten paljon lisää ja vaikka voimistelemaan monta kertaa päivässä. Ei sillä ole paljon painoa, kun lääkäri lätkäisee viikon kerrallaan saikkua ja lepuutusta - sellaiseenkin vaivaan, josta tiedetään empiirisesti, että siitä kuntoudutaan ainakin yhtä hyvin varovasti alusta saakka kuntouttaen. En yksinkertaisesti suostu kroonistumaan, ja jos en saa kuntoutusta terveydenhuollon kautta, rakennan oman kuntoutusohjelmani itse. (Ja sillä lailla, että se puhuttelee myös mieltä, joka on edelleen vähän kallellaan kaikista näistä tuntemuksista kehossa.) Alan tietää aiheesta riittävästi teoreettisesti, ja kunhan saan magneettikuvan tulokset, voin tosissani tähdätä kivuttomuuteen, kohdistua siihen. Jos minulla ei olisi hyviä, kuuntelevia ja kipuun luontevasti suhtautuvia läheisiä, en ehkä jaksaisi päättää tällaista kroonistumisenvastaisuutta ja kivuttomuuden vaatimista.

Näyttö alkaa ensi maanantaina. Kohdistun nyt tuohon maanantaihin ja siellä kunnossa olemiseen.

Sillä on hassunkurisia seurauksia, kuten huomisen opinnäytetyön esittelyyn liittyvä huolettomuus. Mitä yhdestä opinnäytteen esittelystä, kun oikeasti kyse on paljon isommista asioista?

Ehkä jos osaisi kohdistua muutenkin joihinkin suuriin tavoitteisiin, pienet asiat lakkaisivat hermostuttamasta tavanomaiseen malliin. Mutta lakkaisiko samalla niistä selviämisestä nauttiminen, jos keskittyisi kuuntelemaan jotakin suurempaa mekanismia, sen nytkähdyksiä eteenpäin? Kaikkeen ei huomio riitä, se on helppoa huomata.