Aika itselle

Nyt kun kouluvuotta on jäljellä enää viikko (huomenna on vapaapäivä), on mahdollista pysähtyä ja vilkaista taaksepäin, ja melkein jähmettyä suolapatsaaksi. Tuntuu hurjalta, miten erilaisia me ihmiset voimme olla. Toiset solahtavat kouluun kuin kala akvaarioon, oppivat pian seinien paikat ja asettuvat taloksi. Ja sitten toiset, ehkä jopa kaikki, jossakin pinnan alla, kokevat pientä klaustrofobiaa ja itkuisuutta ja hämmennystä siitä mielenhäiriöstä, joka on saanut tarttumaan tällaiseen haasteeseen, joka syö kaiken ajan, jonka normaalisti pystyisi pyhittämään itselleen, omalle palautumiselleen.

Sanovat muut mitä sanovat, minusta yliopisto oli helpompi ja keveämpi kuin hierojakoulu. Ihan jo siitä syystä, että siellä saattoi opiskella juuri siihen tahtiin, että ehti omaksua asiat haluamallaan syvällisyyden asteella, ehti nähdä ystäviä, ehti palautua. Hierojakoulu taas on niin tiivis, että leuka loksahtaa edelleen rinnuksille, kun astun ovesta ulos ja huomaan, että pirkule, on melkein kesä, praktisesti kesä, jossain vaiheessa vuodenajat ovat vaihtuneet.

Tänään teemme harjoitteita, joissa kuunnella itseä ja toista. Ensimmäiset tällaiset harjoitteet tänä vuonna. Ja silti, juuri tämä on ainakin minusta kaiken hieronnan perusta: toisen kehon kuunteleminen. Millainen rytmi sillä on? Haluaako se hellää vai päättäväistä kosketusta? Haluaako se karata oikealle vai vasemmalle? Mikä sen osista tuntuu painavalta ja tukkoiselta ja mikä osa jää kokonaan hahmottumatta tuntemusten kartastoon? Kun sulkee silmät istuen rennossa asennossa hoitopöydän pääpäässä, toisen kallo kämmenten kupissa, sormien herkät tuntopisteet toisen takaraivokyhmyyn paikantuen, on helppoa aistia toisen hengityksen keinunta koko kehossa. Sydämen rytminkin aistii. Toiset aistivat myös erilaisia kuvioita. Itse en aisti ympyröitä enkä ellipsejä, mutta kylläkin suunnan, alas-oikealle, jonne keho viettää. Tuntuu turvalliselta istua näin, toisen kallo omien kämmenien varassa, täysin toiseen ja tämän vankkaan, materiaaliseen läsnäoloon keskittyen. Aistia äkisti, miten jossakin alakehossa jokin suuri lihas päästää jännityksestä ja hervahdus tuntuu kallonpohjaan saakka liikeketjua pitkin.

On kovin toisenlaista maata itse plintillä pää toisen käsissä ja keskittyä kuuntelemaan itseään. Hengittäminen alkaa takuta, syke nousee huomion siirtyessä itseen. Ahdistus puristaa rintakehää vanteena. Tarkastelen tätä haluttomuutta kiinnittää huomiota itseeni siinä maatessani ja puhun itselleni rauhoittavasti mielessäni. Sanon: entäs sitten, olet kirjoittanut blogiinkin vuosikaudet tätä epämukavuutta, ja oletko kuollut? Ja: onhan se kamalaa ja hermostuttavaa äkisti ymmärtää olevansa olemassa ja säikähtää, osaako sitä hengittää, rentoutua, kuunnella itseään. Ja: mutta ei se mitään, se saa olla vaikeaa. Pulssi kiihdyttelee. Muistan äkisti osteopaatin, joka piti merkillepantavana sitä, että kylmä hiki tulvahti kehooni hänen liikutellessaan ja kuunnellessaan minua. Tajuan siinä, surullisesti ja konkreettisesti, ettei se kylmä hiki ole vain kipuaistimuksen tuottamaa. Se on se tapa, jolla vastaan siihen, että jonkun toisen huomio kääntyy minuun ja tajuan tulevani tarkkailluksi.

Ne tuntemukset, joita kiitää kehoni lävitse, eivät tunnu mukavilta, mutta eivät erityisen epämukaviltakaan. Osaan sanallistaa joitakin niistä. Epämääräisen tunteen, ettei minun kuuluisi elää ja hengittää tässä, vaan minun olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten tai ehkä jäädä syntymättä. Siihen liittyvän syvän, mutta ohimenevän surun, joka vihlaisee ja katoaa. Tajun siitä, miten sattumanvaraista kaikki on. Sen hyväksymisen, etteivät vanhempani koskaan ehkä opi suhtautumaan minuun tai siskoon täysin myönteisesti, enkä tarkoita nyt meidän tekemisiämme, vaan ylipäänsä meidän olemassaoloamme, heillä tuntuu olevan sen kanssa jatkuvasti ristiriitaisia tuntemuksia ja se heijastuu kaikkeen vuorovaikutukseen. He ovat jotenkin katkeria siitä, miten paljon aikaa meihin on mennyt, aikaa ja rahaa. Ja tavallaan, siinä maatessa, ymmärrän senkin tuntemuksen. Olenhan itsekin ollut katkera koululle tänä vuonna siitä, etten ole jaksanut tehdä niitä asioita, joita tarvitsisin. Ja silti olen halunnut käydä koulua, olen maksanut nurisematta lukukausimaksut ja raahautunut aamuisin kouluun ja jopa enimmäkseen jaksanut innostua kuulemastani. En tiedä, osaanko itsekään suhtautua mihinkään asiaan täysin myönteisesti. Koko epävarmuuteni vyöryy ylitseni kuin valtava hyökyaalto, enkä yritä yhtään pyristellä vastaan tai pidättää hengitystä, ettei keuhkoihin menisi vettä. Olen halunnut tätä niin kauan, tätä aikaa vain olla ja kuunnella näitä kuiskauksia. Niitä on kuunneltava usein, ei en halua sanoa niin, haluan sanoa: MINUN on kuunneltava niitä usein, jotta en hukuta itseäni tekemiseen ja suorittamiseen ja toisiin keskittymiseen.

Kummallista, miten vaikeaa on heittäytyä toisen hoidettavaksi, toisen kiltteyden varaan. Miksi ja mistä syystä ja miten ja milloin minusta tuli varovainen? Mikäli äitiin on uskomista, se on tapahtunut jo hyvin varhain. Olen pelännyt lääkäreitä, hoitajia, lastentarhanopettajia, vieraita aikuisia, vieraita lapsia ja oikeastaan vähän kai kaikkea niin kauan kuin lapsen voi varmasti sanoa pelkäävän jotakin. Kummisetäänikin olen pelännyt koko lapsuuteni niin, ettei hän voinut koskaan saada minua syliinsä istumaan. Lakkasin pelkäämästä kummisetääni vasta päälle kaksikymppisenä. Sitä ennen pidin vanhempieni harmistumista ja selityksiä sedän kiltteydestä ja mukavuudesta jotensakin kummallisina - eivätkö he nyt tosiaankaan tajunneet, miten karmeaa oli, että joku niinkin vieras ihminen, jonka näki vain joitakin kertoja vuodessa, halusi ottaa syliin ja jutella?

Harjoitteen purkamisessa sanon vain kehoni halusta kierähtää oikealle, oikealle, oikealle, oikealle. En sano mitään siitä, miten putosin hevosen selästä oikealle alas, enkä myöskään näistä muista ajatuksista. Siihen ei ole aikaa ja koetamme nyt kuunnella vain kehoa. Mutta mitä tarkoittaa vain keho? Toisen rentoutuessa kallo omien käsien kupissa toisen vain-keho on helppoa hahmottaa, abstrahoida läsnäolosta, aistia. (Ja silti en osaa unohtaa, että hänellä on oma maailmansa, josta saan vain pieniä vihjeitä yhden täältä, toisen sieltä.) Mutta tuntuu kuin minulla ei olisi tuollaista kehoa lainkaan. Se johtuu epäilemättä siitä, etten voi nähdä itseäni ulkopuolelta, koskettaa itseäni tuntematta sitä. Kuten G. H. Mead kirjoittaa, oma keho ei suinkaan ole meille maailman ensimmäinen vaan viimeinen objekti. Itse en ole vielä päässyt oikein siihen siihen saakka. Tapailen kehoa, tunnustelen sen rajoja, mutta ne ovat kauhean epäselvät ja siirtyilevät.

Jälkeenpäin, kun koulu päättyy tältä viikolta, pyöräilen sateisen kielontuoksuisen metsän läpi kohti turkoosia allasta ja panen merkille kahteen kiveen pudonneet vaaleankeltaiset maalitahrat niiden ohi liukuessani. Allas nielaisee minut, nyt tunnistan taas kehoni. Antaudun hitauden, näennäisen tapahtumattomuuden ja pysähtymättömän, pehmeän liikkeen rituaaliin. Tämä aika on minulle ja minun, sitä ei riko kenenkään muun katse eivätkä tavoitteet. Annan aiemmin hoitopöydällä tunnustelemieni tuntemusten palata, kutsun niitä ja ne tulevat, ja hämmästyn sitä, miten monesti olen juossut niitä, miten monia tunteja olen seisahtunut jääräpäisesti niiden ääreen. Pieni, ponnistamaton, yksitoikkoinen liike, jota kehoni jauhaa artikuloidusti, tekee kaikesta koetusta paljon helpommin hahmottuvaa. Ei ilmesty äkillistä pelkoa siitä, ettei ehkä osaakaan hengittää, ja sitten ärtymistä siitä, miten tyhmä ajatus, ei ihminen elä näin pitkään hengittämättä. Jalat liikkuvat, hengitys virtaa, syke tuntuu vaimeampana ja hitaampana kuin itseä makuulla tarkkaillessa.

Tarvitsen tätä aikaa. Tarvitsen paikan ja tilan, johon voin pysähtyä ymmärtämään hiljaisuutta kaiken puheen ja naurun alla, hämmennystä siitä, miten elää ja tapahtuu, miten ystävyyksiä solmiintuu ja purkautuu, miten välillä velvollisuudet tuntuvat painavan ja välillä huomaa jättävänsä jotakin tekemättä, koska pelkää saavansa siitä jonkun vihat niskoilleen, miten raskasta on luopua ja miten raskasta on olla luopumatta. Tekee hyvää havaita, etten edelleenkään onnistu hahmottamaan, että minulla olisi oikeutta elää. Tai velvollisuutta. Niin vain tapahtuu, ja toivon, ettei kukaan puuttuisi tähän asiaan. On kummallista, miten kipeästi tarvitsen tätä allashiljaisuutta. Miten monta vuotta olen sitä jo tarvinnut ja käyttänyt. Ja miten kummallista, että jotkut toiset eivät koe tarvitsevansa sellaista tai tarvitsevat jotakin ihan toisenlaista ja muuta. Joku tarvitsee nopeatempoisia asioita, joissa voi unohtaa kaiken rasittavan, joku tarvitsee jyskyttävän taustamusiikin, joku tarvitsee liikkumattomuuden tai jähmettymisen puolikivuliaisiin asentoihin. Joku tarvitsee paljon unta, tai jatkuvasti ihmis- tai eläinseuraa. Metsän. Meren. Tuntureita. Yökerhoja. Kuka mitäkin. (Ja tuntuu, että usein se vielä vaihtuu elämäntehtävien vaihtuessa.)

Minusta tuntuu jotenkin siltä, että jotta voisin kohdata toiset ottamatta heidän tarpeitaan itseeni, tarvitsen ajan itselleni. Jos muistan, miten haavoittuvainen, epävarma, hitaasti luottamukseni antava, surullinen, neuvoton ja muutenkin tähään ujoon ja päättämättömään tyyliin hankala saatan olla, minun on paljon helpompi suhtautua levollisesti samoihin tai toisiin omituisiin piirteisiin muissa. Tiettyjä asioita en kai hukkaa mitenkään, vaikkei kauheasti aikaa itselle olisikaan tiettynä jaksona. Esimerkiksi jännittäminen vieraan koskettamaksi tai puhuttelemaksi tultaessa on asia, jota en taida hämmästyä yhtään missään tilassa. En osaa nauraa sille huolettomasti kuten jotkut luokkatoverit, koska ei se minusta ole huvittavaa muissa kuin itsessäni joissain tietyissä tilanteissa, ja silloinkin huvittavuutta pohjustaa tietty suru siitä, miten kauaksi jää kuulostelemaan, voiko toisiin luottaa. Hyvin harva antaa esimerkiksi kätensä levätä rennosti hierojan otteessa. Kyllä se kertoo jotakin siitä, miten ihmisiä on käsitelty aiemmin, millainen kuva heillä on sisimmässään, esitietoisesti, toisten kannattelun luotettavuudesta ja pysyvyydestä. Moni pystyy rentouttamaan käsivartensa tietoisesti, kun ravistelen sitä lempeästi tai kysyn aiheesta sanallisesti, mutta jo yksi asennonvaihdos, ja käsi tököttää taas jäykkänä, ja saan ravistella sitä ehkä koko hoitosuhteen ajan. Omat käteni ja jalkani ovat juuri tällaiset. Osaan rentouttaa ne käsittelyssä, mutta minun pitää tehdä se erikseen. Se ei vain tapahdu itsestään. Toisaalta, kun tavoitan kerran rentouden, se usein pysyy käsittelyn ajan, ja käsittely käsittelyn jälkeen rentous tulee luontevammin.

Joskus oma jäykistyminen käsittelyssä tuntuu kiusalliselta, kuten kävi kiropraktikon luona. Pyytelin anteeksi hermostuneisuuttani, pukkasin hikeä ja hihittelin. Oli todella vaikeaa saada jäsenet löysiksi. Toisella käyntikerralla se onnistui jo helpommin, mutta edelleen jouduin keskittymään rentouteen todella, ja halusin puhua asiasta. Kiropraktikosta puheenaihe tuntui selvästi jotenkin kummalliselta, ja hän totesi, etten ole asiakkaana tosiaankaan jäykimmästä päästä, joten turha huolehtia moisesta. Mutta minun piti saada puhua asia ääneen hänen kanssaan, koska siinä on jotakin askarruttavaa, ja arvelin, että pystyn rentoutumaan hyvin seuraavalla kerralla, jos saan puhua asian, ja niin kävikin. Joskus vuorovaikutus on uskomattoman monimutkaista. On itse vaivaantunut jostakin, ja miettii, miten toinen tuohon asiaan reagoi, ja sitten haluaa kertoa vaivaantuneisuudestaan, jotta asia voisi laueta. Joskus kyllä mietityttää, miten helposti itse hoidettavaksi mennessäänkin alkaa hoitajaa hoitajaa, kantaa huolta hänen tuntemuksistaan, sen sijaan, että sen kuin jäkittelisi ja ajattelisi, että miettiköön toinen, mitä lystää, minä maksan ja siksi myös määrään marssijärjestyksen. Olen tuntenut ihmisiä, jotka osaavat ajatella näin. Se tuntuu hämmentävältä, enkä tiedä, miten he osaavat sen. Kai olen niin tottunut kannattelemaan itseni lisäksi myös kokonaistilanteen tunnelmaa, etten hahmota oikein, miten siitä voisi olla vaivaantumatta. Hmm. Tai ehkä: koska se, miksi hahmotan itseni, on osa tuota kokonaistilanteen tunnelmaa, järjestän itseäni tuon tunnelman järjestämisen kautta.

Kun nousen turkoosista, pesen ja väännän kuidut kuiviksi, saunon ja huuhtelen hien, läpsytän pukuhuoneeseen ja kuivaudun ja rasvaudun, ystävä purjehtii äkisti näkökenttääni. Hän työntää rahan kaapinoveen. Tervehdin, puhumme, halaamme. Kuinkahan kauan siitä on, kun olemme nähneet? Kuukausia, mutta montako kuukautta? Tajuan äkkiä, että paitsi on kevät, en ole nähnyt oikein ketään pitkiin aikoihin. Ja silti he kaikki ovat lähellä.

Sekin on aikaa itselle, ystävien näkeminen.

Kiertyminen

Töihin pyöräillessä, mäkeä alas ja raitiovaunukiskojen luota kurvatessa, tulee äkisti jostakin ajatus. Että jos ajatellaan, että keho ja mieli ja ympäristö ovat yhtä, yksi kokonaisuus, jonka osien rajalinjat ovat vähintäänkin liikkuvat tai epämääräiset (samalla tavalla kuin on vaikeaa sanoa, missä kohdin tarkalleen ihmisen kalvopuvun tietty osa muuttuu toiseksi), niin mitä tarkoittaa toisaalle heijastettuna helposti omaksuttava ajatus, että ajatukseni ovat lainaa, kierrätystä, tuunausta? Tarkoittaisiko se, että myös kehoni on lainaa, kierrätystä ja tuunausta? Tietysti jossakin mielessä olen pohtinut tätä jo pitkään, pohtinut materian soljumista kehon läpi ja korvautumista seitsemän vuoden kuluessa. Pohtinut perimän tai muodon siirtymistä vanhemmilta lapsille, tarkastellut vanhempia ja lapsia ja sisaruspareja kiinnostuneena, pohtinut esimerkiksi lihas- ja kalvosysteemin ominaisuuksien periytyvyyttä viitekohtana vaikkapa villakoiran ja bullterrierin rakenteelliset erot.

Mutta en ole oikeastaan aiemmin ajatellut kehoa niin paljon toiminnallisena pakettina kuin materiaalisena abstraktiona. En ole ajatellut tapaa kääntää päätä tai rullata selkää nikama nikamalta fleksioon. Jotenkin sen helposti assosioisi mieleen, ja silti - usein emme tiedä mitään tavasta, jolla teemme jonkin tuollaisen liikeradan. Ja sitten nämä näkymättömät liikeratojen mallit heijastavat kehoon toistumasta toistuessaan tietyt kipujen ja kolotusten mallit, koska usein tavat, joilla teen asioita, ovat karmean epäergonomisia. (Keskustelemme luokassa näytönarviointien jälkeen: kaikkein kamalinta on nähdä omaa työtään videolta, oivaltaa äkkiä, että teen jotakin aivan muuta kuin olen kuvitellut tuossa tekeväni, tietoisena videokamerasta ja sen takia vielä erityisesti ergonomiaan keskittyen. Mitä tapahtuu, kun kameraa ei ole paikalla ja ryhtiä ei yritä löytää tuonkaan karmean videon vertaa?)

Feldenkrais kirjoittaa näistä kehonkäyttötavoista ja muistuttaa, miten ympäristösidonnaisia ne ovat. (Aivan kuten mielikin - tietynlaisiin toimintamalleihin ehdollistettu, jostakin palkittu ja jostakin rankaistu vähintään ignoroinnilla silloin kun odotusarvona on ollut kiitos.) Niin, tosiaan, ei tämä kehokaan minun ole. Eivät nämä tavat ole minun.

Onko minällä mitään? Näkökulma, ympäristö? Onko mielikeho ja siitä laajeneva aistimusrengas minän? Mikä minä edes on? (Laalaa, back to basics!) Reifikaatio? Ja silti tuntuu järkevältä sanoa, että kyllä, tämä kipu on minun, koska juuri minä en nyt pysty istumaan tuolilla tuntikausia mukavasti kuten toiset, he eivät selvästikään tunne sitä, mikäli tulkitsen tilanteen yhtään järkevästi. Ja joskus, toisissa tilanteissa, tämä ilo ja tarmokkuus on minun, kun toiset näyttävät lannistuneilta tilanteen kiristyessä, mutta en saa siitä kiinni, näen sen ja tavallaan tunnen sen kehon merkein, ja hieman harmistun siitä ikään kuin heidän puolestaan, koska lannistuneena on vaikeaa toimia ja tarmokkaalla mielellä ei, mutta se on hyvin ohut pyyhkäisy eikä onnistu sekoittumaan tarmokkuuteeni, useimmiten.

Voih, niin minä pyöräilen töihin ihan yhtä tietämättömänä, sivistymättömänä ja sekavana kuin aina aiemminkin, mutta en anna sen ihan hirvittävästi haitata iloa auringosta ja jalkojen voimasta ja (ainakin toistaiseksi, säilyköön tilanne tällaisena) hallittavammista, lievemmistä ja tylpemmistä kivuista, jotka vielä kirkuvat edellisiä viikkoja vanhasta muistista, ja töissä luen lyhyesti Swendolynen pohdintaa, ja tuntuu, että suuri osa kysymyksistä kiertyy yksilön ja yhteisön rajapintaan ja se pistää tosissaan miettimään tuota systeemiä, joka hitaasti pallottelee ajatuksia, kehonkäyttötapoja, elämiä: (sosiaalinen ja fyysinen) ympäristö, joka mahdollistaa tietyn tavan ajatella ja elää, saada tietyt ajatukset ja kokemukset ja oivallukset, sallii kehittää niitä eteenpäin, jaettavaksi, ja jos kaikki sujuu hyvin, yhä useampi tarttuu oivalliseen keksintöön, se leviää, siitä tulee itsestäänselvä ympäristö jollekulle toiselle, se mahdollistaa taas uudet ajatukset ja kokemukset ja niin edelleen. En oikein osaa ajatella kulttuuria muuna kuin korkkiruuvina, joka kiertyy kiertymistään.

Mutta sitten, toisaalta: osaanko ajatella ihmistäkään muuna kuin jatkuvassa muutoksen tilassa luovivana systeeminä?

Ääh.

Istumme illalla ravintolassa, jossa olen istunut viimeksi vuonna 1993, silloisen luokkani kanssa. Ylioppilaskirjoitukset olivat silloin takana, nyt takana ovat viimeiset näytöt ammattitutkintoon. Samanlainen autiuden tunne, kun katselee niiden ihmisten kasvoja, joiden seuraan on tullut heitetyksi vuodeksi joidenkin yhteisten kiinnostuksenaiheiden takia. (Aiheet ovat olleet samat, mutta tapa kiinnostua ja syventyä eri.) Samanlainen irtonaisuus, epävarmuus siitä, mitä sanoa ääneen ja mistä vaieta, lievä surumielisyys. Mutta reagoin eri tavalla, en juo enää liikaa alkoholia enkä yritä sanoa mitään hauskaa, istun vain ja hymyilen välillä ja enimmäkseen kai vain tarkkailen tilannetta kysyvänä, avoimena sen vihjeille. Niin pian kaikki on ohi ja katoaa, mutta sen aikaa, kun tiettyä vaihetta elää, vaihe tuntuu lähes ikuisesti kestävältä.

Vuosikymmenet ovat kadonneet. On mietittävä erikseen, onko vuodesta 1993 lähempänä kymmenen vai kaksikymmentä vuotta.

Pidän aivan selvänä, että selviän jatkossakin taloudellisesti ja emotionaalisesti, koska olen selvinnyt jo näin pitkän ajan. Kuuntelen puolella korvalla keskustelua pöydän toisesta päästä; yksi nuoremmista opiskelutovereista haluaisi alkaa opiskella filosofiaa, ja toinen koettaa kyseenalaistaa, onko siitä nyt oikeasti mitään hyötyä. Oikeasti. On niin lämmin, että tarkenee ilman villatakkia.

Vuosi on kiertynyt pian kesään. Tapahtuu.

Läpi

Haa, nyt kaikki näytöt on suoritettu. Istun yrittäjyysnäytön arviointikeskustelun maanantaina ja tänään sitten käytännön hieronnan näytön, viimeisen näistä. Jokin tässä kaikessa tuntuu kummalliselta. Se, etten jännitä, ehkä. Vaikeudet kipujen kanssa ovat saaneet aikaan sen, etten jaksa oikein piitata siitä, mitä minusta ajatellaan. Piittaan vain siitä, että jaksan raahautua välttämättöminä päivinä kouluun, sinnitellä näyttöä läpi ja että sen on riitettävä.

Ja riittäähän se. Arvioijat eivät oikein keksi mitään kritisoitavaa, koska itsearvioinnissa listaan jo ziljoona kehittämiskohtaa alkaen anatomian paremmin hahmottamisesta (minusta on aivan riittämätöntä, että me olemme opiskelleet vain luut ja lihakset, mekaniikan ymmärtämikseksi tarvitaan ehdottomasti jo alkajaisiksi myös ligamentit ja fasciat, vaikka sitten toteankin, että osalle hierojista lihakset ja luutkin tuntuvat olevan liikaa, vaikken kyllä ponnisteluistani huolimatta mitenkään ymmärrä, miten he voivat kokea työn mielekkäänä, jos vain vaivaavat nimeämättömiä lihaksia tietämättä, mikä niiden funktio on ja millä tavoin tuo funktio voi sojottaa pieleen) ja päättyen parafangosaven roiskuttamatta laskemiseen. Heistä on jotenkin kauhean hauskaa, että janoan tietoa ja pidän suorastaan epäeettisenä apua hakevien ihmisten hoitamista ilman uteliaisuutta juuri tähän kehoon ja mieleen ja niiden suhteeseen kussakin ainutkertaisessa tilanteessa.

Äkkiä tosiaan eteeni nostetaan paperi, johon kuittaan suorittaneeni hyväksytysti kaikki neljä näyttöä. Vielä kaksi viikkoa sitten en tiennyt, voisiko tämä kaikki tapahtua näin ja nyt. En oikeastaan tunne edes helpotusta, jonkinlaista kummaa turtuutta vain. En osaa suhtautua oikein mitenkään siihen, miten myönteistä palautetta saan hierontaotteistani ja vuorovaikutustaidoistani. (Ehkä se johtuu siitä, etten oikein osaa kuvitella itseäni ammattimaiseksi, ammattilaiseksi. Ehkä se on hyväkin, ehkä juuri se pitää hyvällä mielen ja nälkäisenä?) Huomaan ujostelevani, kun opettaja, jota muut pitävät hirveän ankarana, sanoo uskovansa, että minulla riittää kyllä ihan juuri niin paljon asiakkaita kuin itse vain haluan ottaa vastaan, näillä näpeillä ja tällä päällä. Ehkä he ovat erehtyneet siitä, kuka tässä istuu? Mutta samalla tietysti tiedän, että onhan siinä jotakin perää. Olen vasta hurjan alussa, mutta sentään hahmotan sen seikan, etten tiedä ollenkaan riittävästi. Ja olenhan miettinyt tätä kauan ja ollut tästä varma ja jopa hammasta purren raahautunut kesken kipuja kouluun, koska olen halunnut sitä niin kovasti, halunnut oppia ja opiskella, koettanut imeä tätä kaikkea sisääni, jotta - jotta mitä? En oikeastaan tiedä. Mutta tiedän kyllä, että en osaa tehdä tätäkään työtä mekaanisesti tai ulkokohtaisesti tai rahankiilto silmissä. Tulen sellaisesta sairaaksi. Minun on tehtävä asiat niin, että imeydyn niihin ja rakastan niitä.

Joskus minua on hämmentänyt hetken verran se, miten joku opiskelutovereistani puhuu hieromisesta siten kuin ei rakastaisi sitä tai kuin ei jaksaisi olla siitä kiinnostunut. Mutta olen ajatellut ymmärtäneeni ja kuulleeni jotenkin väärin. Mutta ehkä niinkin voi olla. En tiedä. Opettajat väittävät joka tapauksessa, että moni hierojan tutkinnon tehnyt suhtautuu hieromiseen mekaanisesti, jotenkin velvollisuudenomaisesti, ja että heistä ei tule lopulta koskaan hierojia, koska asiakkaat kyllä aistivat aika pian, jos heitä veivataan mekaanisesti sen sijaan, että heidän kehoaan tosiaan kuunneltaisiin keskittyneesti ja sen omaa kieltä puhuttaisiin. Itse asiassa toinen näyttöä vastaan ottavista opettajista sanoo jopa niin, että jotkut opiskelijat ovat kouluun tullessaan valmiita tähän työhön ja toiset eivät, eivätkä ehkä koskaan tulekaan valmiiksi. Että oikeastaan hierontaa voi opettaa hyvin vähän. Voi ehkä näyttää muutaman tekniikan, siinä kaikki.

Jotenkin se kuulostaa tutulta. Ajattelen heti naisia keramiikkatunnilla, jossa kävin vuosikaudet. Jotkut osasivat veistää savea oikeastaan jo ennen opetusta ja toiset eivät oppineet vuosien työstä huolimatta.

Koulua on vielä kaksi viikkoa. Erikoishierontoja, opinnäytetöiden esittelyä, hemmotteluhierontoja. Puukoniskumainen kipu on toistaiseksi pysytellyt poissa, vaikka lantion alueen lihakset ovatkin vielä pitkän, pitkän kipujakson jäljiltä jäykät ja kivistävät.

Minusta tuntuu, ettei pääni oikein pysy näissä tapahtumissa mukana.

Blup blup blup blup

Voi hysterian hykkyräiset, enpä muuta sano. Lantiossa kuplii siihen malliin, että tulee mieleen lähinnä My Beautiful Laundretten hassu kappale.

Gynekologi etsii ja etsii, mutta kysta on hävinnyt. Magneettikuvan suuri valkoinen pallo on ilmeisesti poksahtanut jo. On vain kuvat ja lausunto ja gynelle välittömästi -komennus. Mihin sen neste on mennyt, ihmettelen. Sinullahan oli tässä välissä kuukautiset, sanoo gyne. Ja nyt toisessa munasarjassa on turpoamassa jo uusi pallero, joka on jo tähän vaiheeseen kiertoa aika iso. Kuulemma normaalisti munarakkulat paisuvat kooltaan kahdesta kahteen ja puoleen senttiin, mutta yksilöllinen vaihteluväli on aika iso. Viisisenttinenkin on ihan normaali, sanoo gyne. Vaikka magneettikuvasta lausunnon antanut erikoislääkäri on kirjoittanut lausuntoon "kookas kysta, josta välittömästi gyn. konsultaatio", gynekologista kysta ei ole kookas, vaan nipin napin normaalin rajoissa. Jos vatsa turpoilee runsaasti kierron vaiheiden mukaan, voi olla, että kyse on vain kehon omasta pompöösistä tavasta hoitaa kiertoa. Voi luoja, ajattelen. Kaikkea sitä. Kenties tuo toisen munasarjan turpoamassa oleva palleroinen paisuu toiminnallisista syistä ihan samoihin mittoihin ja ärsyttää sekin ympäröivää kudosta pullotuksellaan ja näin on käynyt kaikkina näinä vuosina kiertojen myötä, eikä siitä ole kukaan tiennyt mitään ennen magneettikuvaa kierron sopivassa vaiheessa. Onhan minulla tietysti pitkä kiertokin, viikko tai välillä kaksikin viikkoa keskivertokiertoa pidempi, ja siinähän ehtii kasvattaa massaa.

"Mutta et sinä turhaan tullut", sanoo gyne. "Kyllä täällä on merkittävä löydös." Sitten hän kääntää monitorin ja kääntelee ultralaitetta sisälläni, kunnes saa ruudulle haluamansa. Valkoinen, hehkuva puikko. Hän osoittelee epämääräistä muhjua laitteella ja nimeää anatomiset osat. Puikko sijaitsee kohdunsuussa. Se on kierukan varsi. Ultran kallistus, nyt näkyy kohtuonteloon vajunut kierukan kaksoissarvisto. "Tämän ehkäisyteho on täysi nolla ja tämä taatusti teettää aika paljon kipua", gyne sanoo lempeästi.

Tunnen itseni vimmatuksi hölmöksi. Kyllähän minun pitäisi tietää, miltä kohdunsuukipu tuntuu. Se on ollut aiemmin heijastuskipua ristiselkään, nivusiin ja häpykumpuun. Koko lantio on krampannut aina, kun kierukkaa on vaihdettu. Mutta kipua on ollut vain lyhyen aikaa, pahana päivän tai kaksi ja ehkä muutamina viikkoina vaihdon jälkeen vihlontaa ja parina seuraavina kuukautisina kouristuksia, sillä on ollut nimi ja selkeä, varma syy, se on ollut odotettua ja sitä paitsi kierukka on aina ennen pysynyt nätisti sisälläni. En ole tullut ajatelleeksi koko asiaa. Gyne pyörittelee päätään ja nauraa hurisemiselleni. "No hei, jos sinulla on iskiasdiagnoosi ensin ja fysiatri toteaa koko lantion olevan vinossa ja se mobilisoidaan ja sitten kipu vaeltaa ympäri lantiota, ei kukaan voi olettaa, että olisit keksinyt epäillä tätä! Eiväthän sinua hoitaneet lääkäritkään osanneet epäillä, enkä minäkään, ennen kuin näin kierukan varren ultralla kohdunsuussa." (En huomauta, että ihan selvästi minä voin olettaa, että minun olisi pitänyt keksiä epäillä moista syytä. Ei ehkä erityisen kohtuullista, mutta kyllä se ensimmäinen ajatus on: olisihan tämä pitänyt arvata.)

Kierukka nyhtäistään pois. Se ei satu erityisen paljon, koska se on oikeastaan ollut matkalla jo määräämättömän ajanjakson. Gynekologi tunnustelee vielä alavatsaa ja sanoo, että lihakset tuntuvat aika jännittyneiltä, eikä ihme, sillä kivun määrällä. Juttelemme vielä koko jutusta ja gyne epäilee, että saattaa olla, että kierukka on tullut paikoiltaan esimerkiksi lantion voimakkaiden lihasjännitysten ja sen asennon muuttamisen myötä. (Onhan se melkoinen muutos. Parin sentin kallistus. Ja voi olla, että häpyliitos on ajatunut väärille teilleen jo tosi kauan sitten, esimerkiksi silloin kun lukion ekaluokalla putosin hevosen selästä kivilouhokseen ja toinen lonkkani meni hiusmurtumille. Siinä tällissä oli ainakin tarpeeksi voimaa pistämään minut ontumaan puolisen vuotta.) Onhan kohtukin nyt kallistunut voimakkaasti oikealle, mitä se ei ole koskaan ennen ollut, joten selvästi lantio on lähtenyt asettumaan jotenkin uudella tavalla. Voi olla myös esimerkiksi niin, että voimakas, puukoniskumainen häpyliitoskipuni on ollut kierukan paikoiltaanliukumisen aiheuttamaa kipua. Magneettikuvassa näkyneet pienet ärtymykset häpyliitoksessa ovat ehkä olleet mobilisointiperäisiä, mutta itsessään melko kivuttomia. Ei näistä asioista kai koskaan voi saada varmuutta. Mutta, gyne lisää naureskellen, kukaan ei oikeasti tiedä, miksi kierukat toisinaan lähtevät vaeltamaan, ellei sitten niiden naruista tule vahingossa nykäisseeksi. Niin vain välillä näyttää käyvän. Sitä hän kyllä ihmettelee, miksi minulle on laitettu synnyttäneiden naisten kierukka, vaikka nykyään synnyttämättömille naisille on aivan oma mallinsa.

Olen sopinut kohtaamisen viereiseen kahvilaan puoli kuudeksi, mutta kello on jo kymmentä yli kuusi, kun viimein hoipun gynekologilta ulos lausunnon, kierukkareseptin ja ultraäänikuvatulosteideni kanssa. (Kuvissa näkyy sisuskalujen epämääräistä muhjua ja kirkas viiva, joka on kierukan varsi.) Ilman kierukkaa. Tervetuloa teinisähläys (tai miksei myös sinkkusähläys) kertaehkäisyn kanssa ja kolossaaliset raskauspelot! Seuraavat kuukautiset tulevat, kun olemme matkalla, joten tässä menee pari kuukautta hankalan seksuaalisuuden merkeissä. Toisaalta, jos kivuista leikkaantuisi edes puolikas pois... olisi se sen arvoista. Onneksi kahvilassa odottaa sentään monta ihmistä, työkaverini P, Vompsu ja Fauni. Pöllähdän paikalle kaikenkattavan sekavassa tilassa ja menemme syömään thaimaalaista ruokaa.

Kun selitän ääneen spermakammoani ilman kierukkaa (ravintolassa, kuinkas muutenkaan, mutta toisaalta, kyllähän naisten, kuten myös miesten, seksuaaliterveys on aivan normaali ja luonteva tarkastelukohde, johon ei pitäisi liittyä mitään hävettävää eikä kiherryttävää, ja jonkun kai miesparkojakin on valistettava siitä, miten ankeaa on, kun oma keho kuplii tahtoa vastaan), Vompsu toivottaa minut tervetulleeksi pakko-oireisten maailmaan. Puhumme myös Vompsun uudesta työpaikasta, hänestä tulee nyt tutkija ja tohtoriopiskelija hyvin rahoitettuun projektiin. Jännittävää. Ja P:n kameraharrastuksesta. Fauni on hiljainen ja myhäilee ja äkisti tunnen oloni hyvin turvalliseksi, koska ainakin jotakin edistystä on tapahtunut ja jotakin on saatu selville ja hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Myöhemmin illalla, kun Vompsu valmistelee kotona opettajantöitään ja olemme käyttäneet harmaan kollin puistossa P:n ja Faunin kanssa ja nauraneet kissojen ulkoiluedesottamuksille, ihmettelen sitä, miksei magneettikuvista näkynyt, että kierukka on sijoiltaan. Hyvä että kysyn, koska Fauni osaa vastata. (Hän on näemmä lukenut minua huomattavasti huolellisemmin magneettikuvauksen teoriaa ennen kuin työnnyin sylinteriin. Pitäsiköhän minunkin olla epäluuloisempi tai uteliaampi siihen, millaisiin putkiin minut tungetaan? Ei kai. Äh, taas kysyn, pitäisikö. Pitämisneuroosi!) Magneettikuvauksessa aktivoituvat nimenomaan vetyatomit. Kierukassa vetyatomeita ei tietenkään ole, joten se jää ehkä näkymättömäksi... kierukasta ei mainitakaan lausunnossa mitään, enkä itsekään muista nähneeni sitä kuvista. (Pitäisi ehkä työntää cd koneeseen ja katsoa uudestaan. Hyvin, hyvin kiinnostavaa.)

Kummallinen käänne. Haluaisin, että lantioni olisi selkeä. Jos se vaikka nyt kävisi sellaiseksi ja lakkaisi kipuilemasta, kuplimasta ja sylkemästä kierukanvarsia?

Tänään on vapaapäivä, ajattelin mennä katsomaan hanamia. On se aika vuodesta. Ja kaipaan jotakin säännöllistä, arvattavaa: vanhaa minää, joka tarpoo hanamia katsomaan, vaikka mikä olisi.

Haavoittuvuudesta

Ehkä tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta olen oivaltanut vasta viime päivinä, miten paljon haavoittuvampi ihminen on myös psyykkisesti silloin kun fyysinen toimintakyky reistailee. Jotenkin sitä ehkä ajattelee arjessa, että on taattua, että pystyy kävelemään kilometrin, kyykistymään, makaamaan ystävien kanssa puistossa ilomielin ja niin edelleen. Vaikka kuinka tietää, etteivät nämä asiat ole ikuisia eivätkä itsestäänselviä eivätkä kaikkien saavutettavissa, ainakin minä tunnun unohtavan, miten paljon niiden ongelmaton toteutuminen vaikuttaa siihen, miten kestän vastoinkäymisiä ja miten hahmotan minäkuvani.

George Herbert Mead kirjoittaa, ettei esimerkiksi jalan amputointi vaikuta ihmisen persoonallisuuteen. En tiedä, nauraako vai parahtaako. Enkä osaa arvioida, onko kyse siitä, mistä Richard Shusterman on kirjoittanut: että meidän aikamme on kehokeskeisempi, että me identifioimme persoonallisuuden kehollisemmin kuin tehtiin vielä sata vuotta sitten. Huomaan, etten osaa kuvitella, millaista voisi olla elämä, jossa kipu ja kehon mielen suunnitelmiin ja oikkuihin taipumisesta kieltäytyminen ei jollakin tasolla järkyttäisi ihmistä, hänen kehonkuvaansa ja sitä myöten hänen maailmankuvaansa. (Kehohan on tavallaan maailman se osa, joka on kaikkein saavutettavin tai lähin ja jonka kautta olemme osa esineiden, paineen, painovoiman, materian, aistittavan jne. maailmaa; ehkä lyhyemmin edes jossain määrin jaettavaa maailmaa.) Ehkä silloin sairaudet ja vammat ovat olleet enemmän näkyvillä, mutta silti, on vaikeaa uskoa, että oman aiemmin kivuttoman kehon käpristyminen ei mitenkään saisi ihmistä hiljaiseksi, kuulostelevaksi, epävarmemmaksi.

Huomaan itse käyneeni paljon aremmaksi ja pelokkaammaksi muutenkin kuin fyysistä jaksamista koskevien teemojen suhteen. Ihminen on kokonaisuus, selvähän se, ja jako fyysinen/psyykkinen/sosiaalinen on tietysti vain meidän jakomme, josta ehkä voisi olla mahdollista myös kieltäytyä silloinkin kun ei tunne kehossaan tuota yhteyttä. (Ja jopa silloin kun nuo puolet tuntuvat sähisevän toisilleen ristiriitaisesti, kuten esimerkiksi lisääntymiskysymyksen suhteen: sosiaalinen ja psyykkinen puoli pyörittämässä päätään, ja fyysinen puoli poksauttelemassa munarakkuloitaan ja kuplimassa limaansa. En muuten osaa myöskään oikeasti kuvitella, millaista elämä on ollut ennen suhtkoht luotettavia ehkäisymetodeja. Se jotenkin vaikuttaa karmaisevalta, mutta oletettavasti, jos sellaiseen maailmaan olisi syntynyt, ei sen karmaisevuutta juurikaan murehtisi vaan iloitsisi aivan samaan tapaan kesän ensimmäisistä sriisriipääskysistä mäenharjan ylisellä taivaalla, pulssin tunnusta jalkaterissä lämpimän peiton alla ja niin edelleen.) Kokonaisuuden hahmottaminen on kuitenkin aika erilaista silloin, kun lukee kirjasta hyväksyvästi nyökytellen lauseen, jossa korostetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen erottamattomuutta kokemuksessa, ja silloin, kun äkisti huomaa käyvänsä kipujen puristusrenkaassa oireilemaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ja mieleen nousee kuvia (ei-visuaalisessa merkityksessä; kuvia siinä merkityksessä kuin muistitutkijat puhuvat muistikuvista, jotka voivat olla ihan yhtä hyvin haju-, maku-, kuulo- tai kosketusaistillisia, asentoaistillisia tai liikeaistillisia, tai muistumia oivalluksista tai oletuksista toisina aikoina, en tiedä, mihin aistiin ne niputtaisin, ehkä koska niissä hyödyntyvät kaikki aistit kummallisina kokonaisuuksina, ja haluaisin ymmärtää tarkemmin, miten kehoon paikantuu esimerkiksi oivallus siitä, ettei oma ymmärrys ulotu tiettyyn olotilaan ja elämänkenttään, miten minä sen tunnen, oivallan, ymmärrän - tuntuu, että tässä on sokea piste, tiedän kyllä oivaltavani, mutten tiedä, mitä tuo oivaltaminen on, kokemuksellisesti, tiedän sen liian karkeasti ja hämmentyneesti, jotta pysyisin tyynenä eikä uteliaisuuteni esittäisi tapahtumasta tungettelevia kysymyksiä kuten pidätänkö silloin hengitystä tai kutkuttaako rintalastani alueella tai miksi tuntuu kuin verta tulvahtaisi poskiin ja ohimot puolestaan viilentyisivät, ja niin edelleen), kuvia jotka kuvittelin unohtaneeni tai jotka olinkin unohtanut tietoisesti, kuvia sormista ikkunalasia vasten tai typerryksestä, ettei saa pitää äidin kädestä kiinni kuten muut lapset, koska äidin kädet ovat aina kipeät liiasta työstä. (Nyt ymmärrän sen hyvin, minunkin käteni saattavat särkeä liian rankan hieromisen jälkeen niin että haluan työntää ne vain kylmärannekkeiden sisään ja sulkea silmät.)

Haavoittuvuudessani on kummallinen käänne. Kun tunnen itseni epävarmaksi ja kyvyttömäksi ja surulliseksi ja yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, jokin kumma moralistinen sävy hitsautuu tuon kaiken tapahtuvan päälle kovin helposti. Se selittää vihlovalla äänellä, että olen LIIAN epävarma, LIIAN kyvytön, LIIAN surullinen, yksinäinen ja ulkopuolinen. En usko, että ongelma ovat nuo tuntemukset itsessään, ne ovat varsin kestettävissä ja pulpahtelevat kai silloin tällöin itse kunkin kokemukseen sillä intensiteetillä, että lamaavat hetkeksi kaiken toiminnallisemman aktiviteetin, eikä siinä ole mitään vaarallista. Sen sijaan tuo moralisoiva ääni rampauttaa. Se kiistää, etten saisi tuntea näin, ettei tuntemisellani ole oikeutusta. Mutta tarvitsevatko tunteet ja olot oikeutusta, välittävätkö ne mistään sellaisesta? Eivät tietenkään. Niinpä jos myönnyn äänen toistamiin ideoihin, onnistun ainoastaan häpeämään itseäni ja tuntemistani. Eihän tuntemusten moralisointi pyyhkäise tunnettua mitenkään pois, päinvastoin: se oikein kiinnittää kaiken kognitiivisen prosessoinnin noihin tuntemuksiin ja siten luultavasti vain pitkittää tuota alakuloa samentaen sitä tykyttävällä häpeällä ja viallisuuden tunteella, jotka eivät mitenkään helpota iloon ponnistamista eivätkä järkevää päätöksentekoa. Ja silloin kun olen tarpeeksi heikoissa kantimissa valmiiksi, myönnyn aika herkästi tuon äänen liiallisuustuomioihin, ja kas: olen solmussa, jota en osaa itse oikein avata. Silloin alan herkästi pohtia, vahingoittavatko voimakkaat tunnetilani ja alakuloni ihmisiä lähistössäni, ja äkisti saatan saada kummallisen velvollisuudenpuuskan ja päätän siivota itseni pois heidän elämäänsä pilaamasta.

Miten kummallinen päätelmä. Ei sellaiseen pysty kuin silloin kun on valmiiksi surullinen, väsynyt, yksinäinen ja sitä häpeävä. Nyt kun olen miettinyt tuota asiaa ja kuunnellut myös muutaman kivuliaan asiakkaan pohdintoja asiasta, olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten kiinteästi omassa elämässäni ja näemmä muutaman muunkin elämässä nämä häpeät ja itsen pois siivoamisen puuskat liittyvät fyysisen toimintakyvyn pulmiin. Melkein aina, kun onnistun vääntämään itseni tuolle solmulle, on takana ollut jokin kiputila, joka on vaikeuttanut asian käsittelyä mielialaa toisella tavalla manipuloiden; en ole päässyt liikkumaan, kävelemään liikoja höyryjä pihalle, liikuttumaan puista ja taivaasta ja askelten ja sydämen rytmin koettelusta.

Sunnuntaiaamu oli karmiva. Olin täysin solmussa ja yritin ilmaista läheisilleni, etten kestä tällä erää yhtään yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita, ja että siksi minun pitää siedättää itseäni niihin. Ja koska kestämättömyys oli niin intensiivistä, myös tarve siedättyä oli polttavan kiireellinen ja halusin ottaa etäisyyttä heti. Ja sitten seisoin ovensuussa ja tunsin pohjatonta surua etääntymisestä samalla kun tiesin, että juuri etääntymistä nyt tarvitsisin, ja en kuitenkaan osannut olla varma, olinko siedätysteorioissani oikeassa vai en. Ja oikeastaan halusin kaikista eniten, että minulle ei oltaisi vihaisia. (Mikä on kummallinen halu, koska ei kukaan ollut, vaikka olin siitä sillä hetkellä aivan varma.) Kun viimein vakuutuin siitä, ettei kukaan ollut minulle vihainen ja ettei kukaan pitänyt minun yksinäisyydelle siedättämistäni hyvänä ideana, tilanne laukesi ja nukuin monta tuntia keskellä päivää. Sovimme myös hyvästä käytännön järjestelystä: kun seuraavan kerran tällainen tunne alkaa käydä hallitsemattoman kokoiseksi, saan heti soittaa ja kertoa siitä. Olisin halunnut nytkin soittaa, mutta minusta se tuntui jotenkin kohtuuttomalta ja vaativalta ja en siksi uskaltanut, ja niin alakulo ja pelot saivat käydä omissa mehuissaan melkein vuorokauden. Joskus minusta tuntuu, että voimakas pyrkimys eettiseen kanssakäymiseen synnyttää ainakin yhtä monta ongelmaa kuin se toisissa tilanteissa onnistuu ratkaisemaan. Jotenkin hahmotan helposti eettiseksi sen, että hoidan itse täysin tunnesäätelyni, ja sitten ajaudun umpikujaan, kun en älyä tarpeeksi aikaisin, etten taidakaan onnistua siinä. Kummallista, että törmään yhä tähän arkuuteeni pyytää apua; en itse hahmota kenenkään muun avunpyyntöä tällaisissa tilanteissa kohtuuttomiksi tai kiusallisiksi, mutta auta armias, kun mietin itse, uskaltainko itse soittaa asianomaiselle ja pyytää apua; tunnen itseni ripustautuvaksi hirviöksi, jolla ei ole pienintäkään tunnesäätelyn kykyä, ja en tietenkään halua käyttäytyä niin, että minun tarvitsisi tuntea tuolla tavalla.

Vaikka tiedän, että ihmiset ovat joka tapauksessa haavoittuvia ja että siksi heiltä on älytöntä yrittää kieltää tuota piirrettä ja sen oireita ja että on pikemminkin järkevää antaa heidän näyttää haavoittuvuutensa ja auttaa heitä parhaan kykynsä mukaan, luulen, että oma henkilöhistoriani kummittelee tässä reaktiomallissa. Yritin kertoa viimeisen kerran vanhemmilleni, kuinka onneton ja peloissani olin, kun olin kuuden tai seitsemän ikäinen. Se tuomittiin ja ymmärsin, että moiset tunteet ovat vain väärin ja typeriä eikä niitä saisi tuntea. (Ja siitä huolimatta jatkoin tietysti niiden kanssa elämistä; nyt vain niihin liittyi tympeä häpeän vivahde ja yritin sietää niitä itsekseni ja olla kuin ne eivät jatkuvasti haittaisi tyytyväisyyttäni elämään.) En onnistunut reipastumaan, vaikka minun käskettiin reipastua. Seuraavan kerran taisin ilmaista sanallisesti noita tuntemuksia, kun olin seitsemäntoista. Silloin kuulin ensimmäisen kerran toisen ihmisen sanovan, että sellainen olohan on välillä ihan kaikilla. Ystäväni Herkkis ei suuttunutkaan noista tuntemuksista. Olin hyvin hämmästynyt ja pidin Herkkistä jotenkin harvinaisen empaattisena tuon kokemuksen takia, mutta en uskaltanut olettaa, että kukaan muu voisi reagoida hänen tavallaan tuollaiseen paljastukseen.

Ajatella, vasta muutama vuosi sitten, ehkä hieman ennen eroa Kissasta, lakkasin ajattelemasta yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja pelkojen ilmaisemista joinakin yllättävinä, karmivina ja psykopatologian todistavina paljastuksina. Tarkoitan tällä sitä, että lakkasin ajattelemasta, että kukaan erityisesti yllättyisi tällaisista tuntemuksista. Tietysti niiden täsmällinen muoto ja sanallistus ja ilmenemisympäristö voivat yllättää, kaikilla meillä kun on oma henkilöhistoriamme ja ideologiamme ja temperamenttimme ja niiden mukainen mielteiden kartastomme, mutta en jotenkin enää onnistu uskomaan, että ketään asian sisäistänyttä erityisesti hämmästyttää se, että toinen tuntee pelkoa, yksinäisyyttä, seuraan sopimattomuutta jne. joissakin tietyissä tilanteissa. Ja toisaalta, jos joku hämmästyy siitä, että toinen tuntee tuollaista, kai hän voi reagoida siihen ainakin kahdella tavalla (tuhansin tavoin, tietysti, mutta tämä on karkeistus): joko närkästyen ja tuomiten (koska hänen vastaaviin tunteisiinsa on reagoitu niin tai hän kokee jostain muusta syystä sellaisen reaktion hedelmälliseksi; minun on vaikeampaa ymmärtää jälkimmäistä kuin ensimmäistä, mutta ymmärrykseni onkin aika rajallinen ja varmasti sellaisia ideologioita on, luulen jopa törmänneeni silloin tällöin näin ajattelevaan ihmiseen, vaikken oikeastaan koskaan olekaan kokenut ymmärtäväni perinpohjin, miksi hän haluaisi sellaisen maailman, jossa näiden tunteiden käsittely pitäisi pitää piilossa; ensimmäistäkään minun on vaikeaa ymmärtää, jos siihen liittyy jonkinlainen moraalinen lisäpykälä, että hahmotustavan ei sovi muuttua, koska se jotenkin tekisi tyhjäksi aiempien kärsimysten merkityksen; minusta kärsimyksen merkitys on potkia ajatusmalleihin liikettä ja herkistää empatiaan toisten kärsimystä ja sen valtavaa kirjoa kohtaan, ja molemmat tarkoittavat oppimisprosessin vauhdittumista kärsimys työkaluna, ei kärsimyksen omimista tai siinä makaamista, vaikka tietysti monessa oppimisprosessissa on näitäkin vaiheita, mutalätäkkösuvantoja, ja välillä ne voivat kestää kauankin, eli ympäristön ja etenkin oman kärsivällisyyden on venyttävä tuon tuosta purukumimaisiin mittoihin) tai sitten yllättävällä helpotuksen tunteella, oivalluksella siitä, että muillakin on näitä juttuja ja että kenties onkin itsekin reagoimistavoiltaan ihan inhimillinen ja tavallinen eikä mikään epäpornografinen lonkerohirviö tai naurettava ääliö. Kai tuomitseva ja närkästyvä ihminen tarvitsee jollakin lailla tuon reaktionsa ja hänelle se suotakoon. Pidän itse kuitenkin jotenkin tärkeämpänä tuota toista vaihtoehtoa, tuota helpotusta ja oivallusta, ja se ajatus, että joku voisi kokea helpotuksen ja oivalluksen oman avoimuuteni takia, tuntuu niin tärkeältä, etten ihan hirveästi jaksa olla huolissani närkästymisistä tai tuomitsemisista. (Eivät ne tunnu mukavalta, mutta vielä karmeampaa olisi alkaa pelätä niitä niin kovasti kuin moni tuntuu pelkäävän ja kuten itsekin pelkäsin niitä useamman vuosikymmenen ajan. Onneksi minun ei enää tarvitse pelätä niitä.)

Paitsi että tietysti aina välillä huomaan jättäväni jotakin tekemättä, koska olen melko varma närkästymisestä tai tuomiosta. Huooh. No, ei auta kuin työstää tätä!

Jotakin kummallista on tapahtumassa myös äitisuhteessani. Äiti, joka on aina näyttänyt niin vahvaa julkisivua, on alkanut osoittaa myös pelkäävänsä, surevansa ja kokevansa ulkopuolisuutta. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse sanonut hänelle ääneen niitä asioita, vaikka olenkin tuntenut samalla pelon vihlaisun sisälläni, että mitä äiti tästä nyt ajattelee, tämä on juuri sitä, mitä hän on kovasti halveksunut. Esimerkiksi keskustelu gynekologista, jonne olen tänään menossa ultrauttamaan kystaa, kuten magneettikuvan tulkinnut lääkäri patisti. Äiti kysyi, onko minulla vakigynekologi. Ei ole, vastasin, menetin sen hyvän gynen, kun lakkasin opiskelemasta yliopistolla. Entäs terveyskeskus, kysyy äiti. No, sille en ainakaan mene enää, sanon. Viime kokemus oli liikaa. Sillä ukolla ei ole hitustakaan empatian tajua eikä se ymmärtänyt, kun yritin kertoa, miten asiat hoituisivat minulle helpoimmalla tavalla. Että haluan, että minulle sanallistetaan eteneminen vaihe vaiheelta, etten vain makaa ja pelkää ajan seistessä ja kivun pitkittyessä ja sitten äkkiä kaikki nimeämätön ja jäsentymätön on ohi. Vihlaisu, pelkään, mitä äiti sanoo. Mutta hän sanookin käyneensä kaikki nämä vuodet tietyllä lääkärillä, joka on oikein helläkätinen ja joka ei sisätutkimuksessa käytä lainkaan niitä hirvittäviä levittimiä, jotka sattuvat ja nipistelevät, vaan pelkästään ultraa, sillä tavalla ei tarvitse pelätä eikä kipuilla. Mykistyn, koska aina kun minusta on tuntunut gynekologilla epämukavalta, olen tuntenut pistelevää surkeutta siitä, etten osaa elää äidin standardien mukaan, äidin, joka on monesti sanonut kovaan ääneen, ettei hän ymmärrä, mitkä hysteeriset ämmät valittavat papa-kokeen tuntuvan epämukavalta, kun eihän se tunnu miltään. En onnistu sovittamaan mitenkään yhteen aiempaa hysteerisiä ämmiä moittivaa äitiä ja tätä levittimiä kammoavaa äitiä. Ovatko ehkä aiemmat puheet olleet epäsuoraa seksuaalikasvatusta tai jotain? Sitten äkkiä helpotus tulvahtaa lävitseni, ehkä se on sanallistus verisuonten jännitteen laukeamiselle ja sille, että suonet äkisti laajentuvat ja kapillaarivirtaus kasvaa, helpottuu, sydän pääsee vähemmälle kuormalle. Ymmärrän, etten ole niin erilainen kuin äiti, ehkä voinkin kelvata hänelle, että hänellä on samoja pelkoja ja epämukavuuksia, vaikka hän onkin tunkenut ne jonnekin piiloon niin monien vuosien ajan. Hän on epäilemättä tehnyt niin parhain aikein, koettanut kasvattaa meistä siskon kanssa reippaita ja pelottomia, sellaisia jotka eivät koe lainkaan epämukavuutta, mutta eihän sellaisia ihmisiä ole. Hän on varmasti myös halunnut varjella meitä monilta katkeruuksilta ja omalta epätoivoltaan, näin jälkikäteen sitä on mahdollista tarkastella, mutta lapsena ja vielä pitkälle aikuisuuteen se kaikki näyttäytyi vain käsittämättömänä seinänä, jonka läpi oli mahdotonta tunkeutua tai nähdä, äiti jäi pelkäksi ihmisen kuvaksi, aina vahvaksi ja tietäväiseksi, sanavalmiiksi ja osaavaksi, mutta samalla kiireiseksi, enkä koskaan onnistunut vakuuttumaan siitä, oliko hänelle tärkeämpi työ kasvoja ja kauloja ja imusolmukkeita kosketellen vai siskon ja minun sekoittama kaaos, jossa asiat likaantuivat ja ajautuivat väärille paikoille ja jossa ei-toivotut tunteet ja epämukavuudet, ujous ja pelot tuijottivat tuon tuosta pakotetun reippauden naamion takaa. Ja silloin kun äiti romahti ja uhkasi lähteä meidän kaikkien elämästä, tai kun hän joutui johonkin leikkauksistaan, ei saanut tulla surulliseksi eikä pelätä, mutta yhtäkaikkisesti oli mahdotonta nukahtaa muualle kuin äidin syliin.

Minusta tuntuu, että jos olisin lapsena saanut kuulla syvällisemmät perustelut sille, miksi äiti jätti minut yksin mummun kanssa niin pitkiksi päiviksi, olisin pystynyt ymmärtämään paremmin, että äiti välittää minusta ja ettei hän kuitenkaan tosissaan tahdo minun irtautuvan hänestä siinä mittakaavassa, että voisin elää kuin häntä ei olisi olemassakaan tai kuin hän olisi kuka tahansa aikuinen nainen. Että hänkin pelkää, on epävarma, sovittelee ja neuvottelee ja sinnittelee tilanteiden puristuksessa ja että toisinaan hänellä on niin ikävä, että hän itkee salaa aamulla bussissa, jolle me hänet mummun kanssa saatamme. Ja kotimatkalla mummu sättii minulle äitiä ja ilmoittaa, ettei tämä välitä kuin työstään, ja että olen onnekas, kun mummu pitää minusta huolta, hän tekee sen marttyyrimaisesti, ja vasta vuosia myöhemmin kuulen, millaisessa sodassa he ovat keskenään ja miten mummulle maksetaan minun hoitamisestani ja miten koko idea on itse asiassa isän ja mummun, ei äidin, äiti ei vain uskalla sanoa eitä, hänet on ajettu nurkkaan tai niin hän ainakin sen muistaa kokeneensa. Ehkä tämä kaikki liittyy siihen, kun yrittäjyysnäytön ryhmäkeskustelussa puhutaan itsestäänselvyytenä, että ammatinharjoittamisen tuloilla on saatava maksettua asuntolainan lyhennykset ja elätettävä lapset, ja huomaan ajattelevani, etten halua työntää itseäni pakkokeinojen vankilaan, jossa en ehkä kuitenkaan osaisi neuvotella itselleni tarpeeksi siedettävää sopimusta ajankäyttöni suhteen. Puhuimme ystävän kanssa pari päivää takaperin äitiyssuhtautumisesta, ja häntä hämmensi se, kun sanoin, ettei minulla kai oikein ole mielikuvia itsestäni vanhempana. Hän sanoi, ettei hänelläkään ole muuta mielikuvaa kuin että lapsi kääritään vilttiin ja sitä hyssytetään sylissä, ja minua huvitti tuo kuva, kun se kuitenkin on aika lyhyt vaihe lapsen kasvattamisessa. Nyt kun mietin tarkemmin, voi olla, että minulla on itse asiassa aika lailla mielikuvia vanhemmuudesta, koska muistan tarkasti, millaista oli kun siskoni, yhdeksän vuotta nuorempi, itki koliikkiaan yöt ja vanhemmat tappelivat kaikesta mahdollisesti unenpuutteessaan, ja olen kuullut, miten äiti on puhunut siitä ajasta, kun olin itse pieni. Minun mielikuviini vanhemmuudesta liittyy se, että joutuu koko ajan heittämään hyvästejä ja nieleksimään itkua ja että silloin kun on aikaa olla yhdessä, kaikki ovat niin väsyneitä, että tulee turhaa riitaa ja itkua. Minusta tuntuu lisäksi, että kahden tai useamman aikuisen läheissuhteissa näitä momentteja on jo ihan tarpeeksi voimakkaasti nytkin, enkä haluaisin näitä tuntemuksia enää piiruakaan intensiivisempinä, kuten epäilemättä lapsen kanssa kävisi. Nytkin minulle ihmis- ja eläinsuhteiden haastavuusaste kasvaa niiden läheisyysasteen kanssa yhtäjalkaa. Enkö vain viime yönnäkin nähnyt painajaista, jossa Lohi katosi kaupungin katoille ja juoksin ympäriinsä sitä etsimässä itkien ja toista kissaa sylissäni raahaten, ja herännyt siihen, että Fauni ravisteli minua hellävaroin, ilmeisesti koska olin jotenkin herättänyt hänet pelokkaasti liikehtimällä tai ääntelemällä.

Tietääköhän äiti itse muuttuneensa? En osaa vielä arvioida, uskallanko piankin kysyä tätä häneltä. Minä tiedän muuttuneeni, ja tiedän muutoksen vieneen hyvään suuntaan, enkä siksi hämmenny enkä tuohdu, jos joku vanha tuttu sanoo minun muuttuneen melkein tunnistamattomaksi. Mutta en tiedä, tietääkö äiti muuttuneensa, tai mieltääkö hän muuttuneensa hyvään suuntaan. Toisaalta, jos hän tietää muuttuneensa ja mieltää sen tapahtuneen huonoon suuntaan, olisi kauhean tärkeää, että joku kommunikoisi hänelle muutoksen menneen hyvään suuntaan. Tai voikohan näin yksinkertaisesti ajatella? Kyllä, kyllä minusta tuntuu, että voi. En osaa ajatella sulkeutuneisuutta ja haavoittuvuutensa pakonomaista piilottamista hyvänä piirteenä. Sillä on omat etunsa vihamielisessä ympäristössä, mutta ei perheiden tarvitsisi olla niin jännitteisiä ja pelkojen määräämiä. Ja siihen taipumukseen liittyy niin paljon ongelmia, että niiden ratkeamista on vaikea tervehtiä muulla kuin ilolla, vaikka tietysti avoimuudessakin on omat ruttunsa.

Minua häiritsee ihan tajuttomasti se, miten vähän vanhempani tietävät siitä, millaista vaihetta nyt elän. Se tuntuu melkein aktiivisesti jostakin valehtelemiselta, ja minun on hyvin epämukava olla asiaa ajatellessani. Jossakin vaiheessa varmasti kommunikoin asian, mutta on niin vaikeaa hahmottaa, miten se kävisi, koska emme oikeastaan jää äidin kanssa kahden, ja minun on vaikeaa kuvitella puhuvani näistä asioista isän kuullen. Ehkä ihan turhaan, mutta yhtäkaikkisesti toistaiseksi rohkeuteni ei ole riittänyt moiseen. Olisi hienoa olla niin rohkea kuin toivoo, mutta osaisiko toivoa järkevästi? En tiedä.

Välähdyksiä

Tuuletusparvekkeen lasioven takana istuu tyttö. Hän on nostanut lasiovea vasten jonkin suorakulmaisen objektin, liekö ehkä jumppamaton yläosa, se peittää hänen vartalonsa. Mustan neliskanttisuuden takaa pistävät esiin takaraivo sekä laihat, alastomat raajat. Kyynärpäät lepäävät koukkupolvilla, jalat ovat kovin harallaan. Pysähdyn ja tuijotan. Ensin tulee mieleen, onkohan tämä joku ekshibitionisti, joka näyttäytyy sisäpihalle ja kadullekin, jos joku älyää vilkuilla ylös, tuuletusparvekkeille. Mutta rapussakulkijat, oman talon asukkaat, hän on rajannut katselijakunnastaan pois. Sitten tajuan, että jos tytöllä on sortsit ja toppi, tai bikinit, en vain näe niitä.

Myöhemmin kun hipsin portaita alas, tyttö makaa parvekkeen lattialla. Hänellä on lyhyet sortsit ja bikinin yläosa. Siitä saisi hauskan kuvan, rappu ja lasiovi ja tyttö ja viereisen talon seinä heijastuksineen, mutta ujostelen ottaa kuvaa.

Puistot kuhisevat ihmisiä. Heidän paljoutensa tuntuu ahdistavalta, samoin heidän nauttimansa alkoholi. Pidän kuumasta ja kesästä, kaikesta tästä, pulahduksesta turkoosiin ystävän kanssa ja poppelien hienoista kevätasuista, magnoliannupuista, mutta en oikein ymmärrä joukkoja. Haluaisin pyöräillä tai kävellä metsässä kaukana tästä kaikesta, mutta en jaksa sinne saakka. Jomotus sulkee minut kivikortteleihin niiden kanssa, jotka eivät kaihoa pidemmälle. En tunne sopivani tänne mitenkään. Katselen ihmisiä nurmilla ja koetan vakuuttua siitä, että heitäkin voi sattua, mutta en jotenkin onnistu uskomaan siihen.

Kävelemme Vompsun kanssa sen kaiken ohitse, tai siis osan siitä ohitse, ja haemme ruokaa pienestä noutopaikasta. Poliisi tilaa jälkeemme, mutta saa ruoan meitä ennen. Poliisilla on raskaat vaatteet ja bodaamisesta notkeuden ja sulokkuuden menettänyt niska. Ravintoloitsija naljailee poliisille, että tämä voi nyt sitten ilmoittaa terveyslautakuntaan, mitkä kaikki asiat ovat jääneet hoitamatta, poliisi ei reagoi mitenkään. Kuuma nousee, wokpannut suhisevat, tilaus tilauksen jälkeen. Miten ne jaksavat? Ravintoloitsija kysyy poliisilta, monta lusikallista chiliä tämä haluaa. Kaksi, sanoo poliisi. Ravintoloitsija lappaa neljä ja puoli lusikkaa ja sanoo, että leikitään, että tässä on kaksi ja puoli. Poliisi punastuu, ottaa annokset ja painelee ulos ovesta.

Kangaskassin päälle eksyy pienenpieni kovakuoriainen. Se näyttää etäisesti tutulta.

Sitten olen takaisin hämärissä huoneissa, vapaapäivä kuluu hitaasti ja vähän kerrassaan kivut rajautuvat yhä selkeämmin, kasvavat, nielevät kesäntuloa. Vompsu ja Fauni ovat molemmat tahoillaan bilestämässä, seison seinän vieressä sininen koirien raakakumipallo takapuolen ja seinän välissä ja annan kullekin kipeälle kohdalle kuudesta kahdeksaan nuljautusta sillä voimakkuudella, että kipuasteikolla päästäisiin arvosanaan kuusi kymmenestä. Kestettävä, imakka kipu. Kaikesta voi tehdä tanssin, sanoo Vompula innoissaan kontakti-impron kurssilla oppimansa periaatteen aiemmin päivällä. Mikä tanssi tämä on, mietin. Rutiini, joka toistuu kuudesti päivässä ja jonka jälkeen on aina hetken helpompi olla.

Haluaisin pidellä iloa, mutta joskus se tuntuu mahdottomalta, olen liian väsynyt ja kivulloinen. Antonio Munoz Molina kirjoittaa hienosti Sefaradissa siitä, miten terveiden ja sairaiden välillä on käymätön kuilu, miten he eivät pääse toistensa maailmaan. Toisaalta, pääsevätkö ihmiset muutenkaan toistensa maailmaan? Emmekö me aina lopulta jää yksin silloinkin kun kosketamme toista tai saamme nukkua jonkun sylissä? Eikö toinen jää aina vieraaksi mantereeksi, hieman vihamieliseksi kaikessa arvaamattomuudessaan? Ja eikö itsekin, eikö oma keho ja mieli ole samalla lailla liukas ja nuljahtele ulos ennakoinneista? Eikö täällä ole mitään omaa, taattua, turvallista? Ei taida olla!

Toinen kohta Sefaradissa saa surulliseksi ja epäileväksi. Siinä kohdassa kerrotaan lapsesta, joka vielä hullaantuu aidosti vuodenaikojen vaihtelun uutuudesta. On vaikeaa uskoa, että olisi joku, joka ei reagoisi tähän äkilliseen kesääntymiseen. Ja kuitenkin kertojanääni toteaa asian ikään kuin aikuiset eivät menisi sekaisin joka kevät. Minusta tämä lämminvalokasvillisuuslinnut vastaa hyvinkin vaikutuksiltaan vastikään syömääni reumalääkettä, mitä kivunsietoon tulee.

Ikävöin äkisti erästä asiakasta klinikalta. Hullunkurisesti ja irrationaalisesti, ikävöin hänen tyyntä katsettaan ja sitä, miten helposti hän huvittuu asioista. Hänen tarmokkuuttaan oman kipunsa kanssa. Tuon ikävän rohkaisemana käyn makaamaan kyljelleni ja koetan tunkea sormia vatsan kerrostumien läpi ulottumaan vasempaan lonkankoukistajaani, jonka erään osan olen tajunnut kiskovan lantiota sille kierrokselle, jolla se on. M. psoas tuntuu kärttyiseltä ja pingottuneelta ja on toivottoman syvällä. Mutta ehkä sen arkuus kertoo siitä, että palpointi tosiaan ulottuu siihen saakka, ehkä jotakin lähtee liikkeelle näin, koska tuon lihaksen venyttämisen yrittäminen tuntuu jäävän yritykseksi. Muualla kehossani ei ole niin voimakkaita lihaksia, että saisin jumittavaan psoakseeni yhtään pituutta nyt kun se on päättänyt puristaa raivokkaasti itseään yhä lyhemmäksi ja äkäisemmäksi.

Pesukoneen rumpu lyö liian nopeasti sydämeksi.

Laitostuminen

Jos ehtii istua yksin ilman sen kummempia velvollisuuksia, aika pitenee nauhaksi, josta erottaa yhä selkeämmin kudoksen. Yksityiskohdat piirtyvät. Kaukaa kuuluu hierontapöydän narske lonkan painautuessa sitä vasten ja keventyessä taas, uudestaan ja uudestaan. Istuinluilla on tietty muoto ja halu hakeutua tukea vasten, vasen hieman edemmäs kuin oikea ja jotenkin hetkulamman oloisesti, ja jos istuu pitkään, ero alkaa tuntua räikeältä. Hiljaisia keskusteluita, neljä kappaletta, niiden välillä voi liikahdella, kuunnella niitä erillisinä jutusteluina tai liittää niistä mielen liimalla kokonaisuuden keskustelut tällä hetkellä tässä huoneessa. Verhon takana liikkuu varjo, kun hieroja pujahtaa verhon ja pöydän välistä toiselle puolen asiakasta. Varjo täsmentyy vain kehon äärien hipaistessa kangasta.

Sitten äkisti tässä on neljä ihmistä, jokainen kalenterien kanssa. Kirjoitan nimiä aikaruudukkoon, viivan päättyminen näyttää hoidon päättymisen, ihmiset kirjaavat vastaavat tiedot kalentereihinsa, työntävät ne laukkuun. Jään katselemaan listaa. "Ne voi varmaan viedä jo takahuoneeseen." Nostan katseen listasta. Kellotaulu ei tunnu ilmaisevan mitään tähdellistä. Neljä. Tasan neljä. Ai niin, saa lähteä kotiin. Muut ovat jo käyneet vaihtamassa vaatteet. En osaa jäsentää kiirettä tähän tilaan, tähän tekemiseen. Ei minun ole koskaan tässä kiire eikä hätä.

Johtuuko se kaikista niistä kosketuksista tässä huoneessa ja viereisessä? Makaamisesta ja käsien tunnusta selällä tai raajoissa tai takaraivolla? Vai ehkä siitä, miten mykkiä selät ovat, ja sitten kun niille laskee sormet ja tunnustelee, painaa, kiskoo, vetää, työntää, leipoo, äkkiä ne puhuvatkin samaa kieltä kuin kämmenten päkiät, pehmeävät ja lämpiävät ja huojuvat samaa rytmiä? Neljä, pitää mennä kotiin. Toisilla tuntuu olevan enemmän kiire. He odottavat jotakin, seuraavaa vapaapäivää tai kodin sisätilaa tai jotakin. Minulle illat ovat enimmäkseen kipua, ja voisin aivan hyvin jäädä istumaan tähän. Paitsi että kaipaan kyllä läheisiä omalla hyvin ohuella tavallani. Aika usein unohdan sen, mitä en juuri ole kokemassa.

Kuten kuulemani kesän tulon. Vasta käytyäni pihalle ja aistittuani itse sen, mistä asiakkaat ovat maininneet moneen otteeseen, muistan, että tosiaan, on tullut lämmin. Että aamulla on tuoksunut toisenlaiselta ja puiden silmut ovat haroneet ilmaa. Mutapaikat polulla on voinut kiertää kallioiden kautta.

Niin voi tehdä myös iltapäivän puolella.

Ärsyttävä buddhahoitaja ja valkea pallo

Koska kipu vaanii ja saan suosituksen ihmisestä, joka on tosi hyvä ja kokonaisvaltainen hoitaja, ja vieläpä harjoittaa osteopatiaa, joka on Valviran valvomaa ja josta Vompsu on saanut paljon apua selkävaivoihinsa, päätän mennä sillä lyhyellä ajalla ennen lääkärissä käyntiä, hetkenä, jolla en kuitenkaan ehtisi klinikalla ketään hieromaan. Jo ensimmäinen vaikutelma hoitajasta hämmentää. Hän ei katso silmiin puhutellessaan. Muuten hän kyllä vaikuttaa asiantuntevalta, tutkii nikamia tarkasti ja pyytää kallistelemaan ja kurkottelemaan. Hänkin on sitä mieltä, että lantiossa on jokin toiminnallinen ongelma. Lisäksi vasen lonkankoukistaja on jostain syystä aivan sykkyrällä. Pelkään hoitopöydällä, koska viime mobilisoinnin seurauksena häpyliitos tulehtui. Lisäksi minua sattuu jo valmiiksi. Koetan rentoutua, mutten osaa painaa mielestäni niitä repiviä kipuja, jotka ovat vasta aivan äskettäin painuneet taustalle sen verran, että olen voinut jättää päivittäiset kipulääkkeet ottamatta.

Hoito tuntuu pehmeältä ja miellyttävältä. Sitten äkisti se on loppu, ja hoitaja antaa neuvoja. Hän ehdottaa, että lopettaisin koulun ja tekisin sen joskus myöhemmin loppuun, sitten, kun asia ei enää tukkea kehoani näin jännittyneeksi. Tuijotan häntä uskomatta korviani. Jos tuota neuvoa pitäisi seurata, en taitaisi vieläkään olla läpäissyt edes peruskoulun ensimmäistä luokkaa. Jotenkin toisen uskon hyppy on täysin käsittämätön. Eihän minua näyttö niin kovasti jännitä vaan se, sattuuko minua hoidossa tai sen jälkeen. Huomautan siitä, jolloin hän toteaa hymyillen, että kipu on lahja. En ole varma, onko tämä jotakin zen-huumoria, mutta kuulostaa kummalta, että kipua hoitava ihminen ajattelee näin - ja sitten riistää ihmisiltä heidän lahjojaan... tietysti asioissa on kaksi puolta, selvähän se, ja kivusta oppiikin paljon. Mutta laupiaasti hymyilevä buddhahoitaja kyllä onnistuu nostamaan niskakarvani tavalla, johon kovin moni tapaamani ihminen ei ole vielä yltänyt.

Kun kysyn häneltä suosituksia pakarakivun ja si-nivelen jumin välttämiseen, hän tarjoaa vastaukseksi kaiken stressaavan poistamista, meditointia ja hiljaisia kävelylenkkejä. Jumankauta, nyt kyllä ehkä tajuan, miksi osa ihmisistä suhtautuu ns. vaihtoehtohoitoihin niin karvaasti. Se johtunee siitä, että alalla voi olla enemmänkin ärsyttäviä buddhahoitajia. Tekee melkein mieli sanoa, että nyt elämänfilosofia sikseen ja käytännön ohjeita peliin, kiitos. Tekee myös mieli muistuttaa, että helvetti soikoon, sinä olet Valviran valvoma terveydenhoitoalan ammattilainen ja haluan nyt, että täytät neuvonta- ja ohjausvelvollisuutesi. Ei se kaikki kuitenkaan irtoa siinä tilanteessa, kunhan kuuntelen täysin pöllämystyneenä tyypin arviota, että menee ehkä kaksi tai kolme vuotta, että kehollinen tilanteeni alkaa helpottaa, ja että niistä vuosista ja niiden kivuista kannattaa nautiskella.

Poispäin pyöräillessä mietin, miksi ihmeessä uskon sellaisen ihmisen suosituksiin, jonka tiedän ajattelevan asioista todella, todella eri lailla kuin itse ajattelen. (Esimerkiksi tuomitsevan kaiken koululääketieteen yhtenä kokonaisuutena, ikään kuin kaikki lääkärit jakaisivat samanlaisen maailmankuvan.) Siksikö, että kipu on kova ja sen myötä olisi valmis vaikka syömään rupikonnan kutua, jos siitä olisi jonkun suositus?

Poispäinpyöräily päättyy lääkärin vastaanotolle. (Lääkärin, joka inhoaa niksauttajia ja naksauttajia ja uskoo lepuutukseen kivun rajoissa ja kovaan kipulääkitykseen ja magneettikuviin.) Katselemme yhdessä magneettikuvia ruudulta. Välilevyt ovat kauniin pulleat, ranka tasaisesti kaareutuva, selkäydin lelluttelee laajassa kanavassa kenenkään sitä puristamatta. Ristiluu kellottaa vinossa, lonkka sojoaa hassusti. Siellä, missä on turvotusta sorminkin tunnustellen, on myös kuvassa nestettä enemmän kuin ympäristössä, mutta mitään varsinaisia tulehduksia ei löydy, ainoastaan paikallista kudostason ärsyyntymistä. Paitsi lantion sisällä, paikassa, joka tulee viipalekuvatuksi aivan vahingossa. Suuri valkeana hehkuva pallo täyttää ison osan lantion oikeasta puolesta. Se on munasarjakysta, kasvain, joka voi selittää osan tuntemistani kivuista, muttei tietenkään arkuutta ristiluun päällä ja sivussa. Kystan ympärille on kertynyt nestettä, ja äkisti osa oireiden eksoottisuudesta, yhteensopimattomuudesta, saa aika luontevan selityksen. Kysta taitaa ärsyttää ympäröivää kudosta. Ei ihme, että lantioni on tuntunut jotenkin turpealta ja painavalta ja ärtyisältä myös edestä.

Tuijotan valkeaa palloa ruudulla. Melkoinen tennispallo. Miten se tuonne mahtuukin.

Lääkäri sanoo, että sitä kannattaa käydä pikaisesti näyttämässä naistentautien erikoislääkärille. Myötäilen. Niin, tietysti, katsotaan, mitä hän sanoo, tai ultraäänilaite. Koska kuukautiset ovat juuri alkaneet, varaan ajan viikon päähän.

Entä näyttökoe, kysyn. Kipujen rajoissa, sanoo lääkäri. Ei lääkkeissä näyttöön, kipulääke vain jos kesken päivää iskee hirveä kramppi, kipulääke ja lepo ja ehkä tabletti yöksi ja sitten levolla kipu pois ja sitten uudestaan näyttämään osaamista. Se kuulostaa järkevältä. Haluaisin vain vielä hahmottaa tarkemmin, missä tarkalleen kulkee kivun ja tuntemuksen raja. Vaikuttaa vähän siltä, että minun käsitykseni kivusta on jotenkin vinkuralla. Pelkään sitä suhteettoman paljon ja sitten toisaalta olen saanut kosolti palautetta, että kestän sitä aika hyvin. En oikein tiedä, miten pitkälti voin luottaa omiin tulkintoihini omasta kivustani, ja ne ovat silti ainoat, mitä on saatavilla.

Mietin valkeaa palloa loppupäivän, kun istun klinikan vastaanotossa. Kyllähän minä olen jo pidempään hahmottanut, että jotakin on pielessä, jokin kumma painava tunne, vaikeus ponnistaa pissatessa, vaikeus saada poikittaiseen vatsalihakseen tuntumaa, kumma kipu suorassa vatsalihaksessa ja linea albassa. Mutta olen ajatellut sen kaiken liittyvän muuhun lantion mekaaniseen problematiikkaan.

Todennäköisesti pallo osoittautuu hyvälaatuiseksi kasvaimeksi ja kuihtuu itsekseen parissa kuukaudessa. Mutta jos se käy kovin kivuliaaksi, ei osaa lopettaa kasvamistaan tai ei ala kuihtua, se voidaan joutua leikkaamaankin. En osaa olla miettimättä sitä, miten tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun uskaltauduin pätkäisemään hiukset. Ajatella, ja niin kuin minä vitsailin ääneen siitä, miten voimani ovat hiuksissa. Raks raks. Pallo, aurinkopallo. Jos se poistetaan, pitääkö kierukkakin ottaa pois? Voiko silloin munasarjoihin asentaa samalla klipsit? Vai lisäävätkö ne uusien pallojen kasvamisen todennäköisyyttä ja epäspesifiä kipua lantion alueella?

Ulkona paistaa aurinko. Fauni makaa sängyllä ja kurmuttaa pienen kissan vatsaa. Hän ei osaa huolestua, enkä minäkään niin paljon. Odotetaan, katsellaan. Vompsu sen sijaan huolestuu enemmän, hänen äidillään on ollut syöpä, kun Vompsu oli pieni. Mitähän minun äitini nyt sanoo? Äiti, joka aina pelkää kasvainta? On soitettava. Vanhemmat, jotka tietävät, miten vähän olen tienannut tänä opiskeluvuotena, ja miten koulumaksuunkin on mennyt rahaa, antoivat lopulta pyytämättä melkein koko magneettikuvauksen hinnan verran rahaa, että olisi edes yksi murhe vähemmän. Tietysti mesenaattien pitäisi saada tietää ensimmäisenä. Tuntuu vain vaikealta soittaa, kun tietää, miten hirvittävästi he saattavat huolehtia ja murehtia. En osaa olla näkemättä heidän selkiensä asentoa heidän saatuaan tietää, ja se jotenkin koskee tosi pahasti. En halua, että kenenkään selkä lysyäisi niin minun takiani. Valkoisen pallon takia.

Jonkin niin ohimenevän ja sattumanvaraisen ja konkreettisen takia, näissä suhteissa kovin samanlaisen kuin koko elämä ylipäänsä, tai hymy, tai veden kuvio tuulen osuessa järveen tietystä kulmasta ja tietyllä nopeudella, tai tunne, joka liittyy hymyyn ja veden kuvioon.

Avaruusplimplomrentoutusputki ja lankashoppailumielenrauha

Magneettikuvauslaitteen designista ei ole tingitty. Olen etukäteen kuvitellut peltistä, ehkä vaalean petrolinsinistä etulevyä, muttereita, ruuveja, neliskanttista muotoilua ihmisensisäistysputkea lukuunottamatta. Mutta laite levittäytyykin huoneeseen valtavana muovisena sylinterinä, vähän kuin disneyworldin jättimäinen kodinkone. (En olen käynyt disneyworldissa, mutta kuvittelen, että siellä voisi olla jättiläiskokoisten kodinkoneiden halli, jossa saisi kiivetä blenderiin ja kiipeillä sähkövatkaimen terähäkeissä.) Se on valkoinen ja aukkoa kiertää vaaleanvihreä rantu, ja aukon yläpuolella lukee SIEMENS. Kummallakin puolen pyöreää aukkoa vilkkuvat numerovalot ja näppäimistöt, joilla kenties säädetään jotakin. Aukon edessä odottaa vuode. Käyn sille selin ja saan tyynyt pään ja polvien alle. Patja tuntuu olevan tempuria.

Olen unohtanut oman ceedeeni pukuhuoneeseen, mutta tuumaan, että kun tämä on kallista lystiä, varmasti palvelukin on sen mukaista, ja pyydän hoitajaa hakemaan minulle omat musiikkini, sieltä sopii laukusta penkoa. Kun hoitaja lähtee hakemaan musiikkeja - kyllä, siellä on vain yksi levy, se juuri - mieleeni pilkahtaa, että entäs jos laukussa onkin puoliksimädännyt banaaninkuori tai muuta ällöä, sellaisia yllätyksiä nimittäin löytyy laukuistani tuon tuosta. No, ei sen kai ole väliä. Eivätköhän hoitajat ole nähneet villimpiäkin käsväskyjä. Ja äkisti kuulosuojaimista alkaa virrata Sigur Ros. Levy on löytynyt.

Hoitaja tulee vielä viereeni ja sanoo kaiken olevan nyt valmista. Tarkistan, saavatko käteni letkottaa missä hyvänsä. Saavat. Jätän ne vatsan päälle suojaksi, toisessa kädessä hassu koiranvinkulelumainen puristuskapula, jolla voin hälyyttää hoitajan paikalle, jos minulle tulee tarve liikkua. Sänky nousee tasaisesti ja liukuu sylinterin sisään. Koska valkoinen muovikaari näyttää tylsältä, suljen silmät ja teen samaa kuin muutenkin Sigur Rosin tahtiin: rentoudun, hengittelen vain ja olen.

Neljäkymmentä minuuttia on pitkä aika pysyä aivan paikallaan. Parinkymmenen minuutin päästä selkäranka on rentoutunut paikallaanoloon ja alustan kannatteluun jo niin paljon, että haluaisin siirtää takaraivoa ja ristiluuta kauemmas toisistaan. Mutta magneetti nakuttelee musiikin takana vaihtaen välillä paikkaa, tahtia ja taajuutta, joten pidättelen kehoani valahtamasta rennompaan asentoon. Takareisissäkin tuntuu äkillinen hervahdus, kun hamstring-lihakset rentoutuvat kertaheitolla. Kun lähentäjät ja leveän peitinkalvon jännittäjälihas rentoutuvat, jalat tahtoisivat hervahtaa ulkokiertoon. Koetan pitää jalkoja paikallaan mahdollisimman rennosti, niin vähällä lihasvoimalla kuin mahdollista. Kone nakuttaa, Sigur Ros plimplommaa, nakse nielee kahden kuukauden vuokran suuruisen summan surutta.

Haluaisin päästää irti ja laskea kehon pitkäksi ja löysäksi, mutta hengittäminenkin tuntuu vähän rikolliselta, eikä minulla ole tietenkään varaa ottaa magneettia uusiksi. (Ja jos tarkalleen mietitään, ei minulla oikeastaan olisi varaa maata sylinterissa naksunan sisässä, mutta joskus on vain oltava miettimättä tarkalleen.) Äkkiä tajuan, miten laajasti hengittäminen tuntuu lannerangan nikamissa ja miten ristiluukin hieman keinuu hengityksen tahtiin. Koetan hengittää ainakin todella hitaasti, ettei kuvista tulisi suttuisia.

Yritän kuvitella magnettiset signaalit, jotka matkustavat keräimeen lantioni ja alavatsani päällä. Magneetit ovat sylinterin paksujen seinämien takana hyvin kylmässä tilassa. Seinämät ovat niin paksut, koska magneetit ovat aika suuria ja niiden asuinpaikan kylmyys on eristetty ympäristöstä tyhjiön avulla. En oikein ymmärrä prosessia, vaikka olenkin lueskellut sivua, jossa selitetään magneettikuvauslaitteen toimintaa. Jääräpääni yhdistää laitteen enemmän suurelloisiin kodinkoneisiin ja tieteiselokuvien unikapseleihin.

Äkisti kaikki on ohitse. Sen huomaa siitä, että tällä kertaa kopseen tauottua musiikki kuulosuojaimista katkeaa kesken kappaleen. Sitten joku sanoo vaimeasti, kaukaa, että nyt kuvat ovat valmiit. Kädet nostavat kuulokkeet korvilta ja sänky lähtee liukumaan laitteesta ulos.

Saan mukaani elämäni toivottavasti kalleimman cd-levyn.

Olen kaikesta jotenkin niin kovissa kierroksissa, että päätän tarvitsevani hieman muuta ajateltavaa. Koska isoäidinneliöhulluus ja mykyröiden loistavien tulosten myötä yhä pahentunut värjäyshulluus (koetan selvitä lataamaan kuvia lähiaikoina; ihan uskomatonta, miten vaisuista, rumista langoista tulee kauniita intensiivisten värien myötä) ovat työn alla ja rytmittävät ajatuksiani, poljen pyörän keskustaan ja käyn yhdessä lankakaupassa sekä ostamassa Behnfordsilta Kool-aid -värejä, joita olen kuolannut jo monen viikon ajan, mutta ollut koko ajan joko liian kipeä tai sitten koulussa tai töissä. Löydän mitä ihanimpia lankoja, muun muassa alpakka- ja kamelisekoitelankoja. Oih! Ja vaikka langat ovatkin melko hintavia, eivät ne tunnu ollenkaan kalliilta kahden eri alueen magneettikuvan hintaluokkaan verrattuna... sitä paitsi on jollakin tavalla hauskaa, että isoäidinneliöpäiväpeitteeseen käytetyistä langoista osa on saatu lahjaksi ystäviltä, osa mummulta, osa on ostettu kaupasta ja osa kirpparilta, ja kuiduista mukana on perusvillan lisäksi merinoa, silkkiä, alpakkaa, kamelia, angoraa, mohairia, kashmiria, bambua, puuvillaa.

Iltapäivä venyy, sataa. Koetan levätä ja olla tekemättä liikaa lanka- ja virkkausasioita. Maanantaina alkaa näyttö, nyt olisi vain otettava rauhallisesti. Mutta huomenna on töitä ja ylihuomenna äitienpäivä, koko ajan täytyy liikkua eestaas ja tehdä asioita ja kenties kaikki silti järjestyy.

Mykyrät

Uuh, joskus on vaikeaa. Vaikka kivut pysyvät siedettävissä rajoissa ja posti on kantanut toiselta puolen maailmaa kahdellatoista eurolla mielenkiintoisen opuksen, ei kommunikaatio tunnu sen helpommalta kuin ennenkään. Nyt kun en ole enää niin kivun lamauttama, tyydyn ihan peruslevottomuuteen. Haluan muiden elävän omaa elämäänsä, mutta en osaa kärsivällisyyttä. Kun Fauni ilmoittaa menevänsä ulos illalla, se on minusta okei ja terve merkki, ja ilahdun, mutta käyn hyvin kärsimättömäksi ja haluaisin, että hän lähtee heti ilmoitettuaan menostaan. Tämä on piirre, jonka olen aiemminkin huomannut itsessäni ja joka on onnistunut toisinaan pillastuttamaan lähipiirini. Jotenkin lähtemiset ja tulemiset ovat hermostuttavia, ja se, että tuota hermostusta venytetään, ei tunnu mukavalta. Fauni tulkitsee murinani osoitukseksi siitä, etten haluaisi hänen menevän, ja saan tehdä töitä, jotta hän ymmärtää, ettei ole kyse mistään semmoisesta.

No, Fauni lähtee ennen kuin hänen olisi pitänyt, koska hänelle tulee siitä kaikesta jotenkin levoton olo. Niin levottomuus tarttuu, ja siitä jää vähän paha mieli. Koetan mennä juttelemaan Vompsunkin kanssa, mutta hän tekee nykyään aina töitä nukahtamiseensa saakka, joten jään sitten lopulta itsekseni ja saatan rentoutua.

Tänä iltana rentoutuminen ottaa kumman muodon. Olen järjestellyt lahjaksi saatuja ja kirppiksiltä houkuttavissa yhteissäkeissä kaupan päälle tulleita ruman värisiä villalankoja pussiin odottamaan värjäystä. Olen ajatellut värjätä huomenna kaikkien asioiden hoitamisten jälkeen. (Hurjimpana asiana magneettikuvaus. Maata nyt tunti paikoillaan putkessa!) Mutta malttaako kaikki valmis kärsimättömyys odottaa huomista? Ehei! Ja pian lanka viruukin jo märkinä mykyröinä tiskipöydän reunalla ja keittelen vedenkeittimellä vettä, johon sekoitan semitonevärejä ja etikkaa. Toinen satsi menee pikkukattilassa haudutuslaatikkoon ja toinen satsi mittakulhossa mikroaaltouuniin. Törppäisen aina välillä mikron päälle muutamaksi minuutiksi, ettei vesi pääse jäähtymään liikaa.

En ole erityisen taitava käsityöasioissa, joten nähtäväksi jää, ovatko kerät villaa, sekoitekuitua vai kenties täyttä keinoa, johon ei mikään tartu. Mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni saada jotakin väriä noihin rumiin valkoisiin ja harmaisiin lankoihin. En halua semmoisia sävyjä isoäidin neliöistä tehtyyn päiväpeitteeseen. Lunta ja loskaa saa Suomessa kestää ihan tarpeeksi, jotta sietäisin niiden sävyjä sisustuksessa.

Jännittää, mitä mykyröistä oikein paljastuu!

Selviytymisen sekatekniikkaa

Opinnäytetyön esittely sujuu mainiosti. Raahaamme opettajan kanssa yhdessä makoilupatjoja liikuntasalista pyörällisillä kärryillä ja opettaja höpöttää innostuneesti feldenkraisista ja miten hän ehkä kanssa haluaisi opetella sitä, edes vähäsen. Sitä on helppo ymmärtää. Feldenkrais on vain niin erilainen ja oudolla tavalla tehokas lähestymistapa. Uskon, että sen teho perustuu pitkälti siihen, että se on niin muuta kuin monet muut opit ja tekniikat, että se oikeasti tasapainottaa kulttuurimme perversioita aina ponnistelemisesta ja parhaansa yrittämisestä ja virheiden neuroottisesta korjaamisesta. Siinä hyödynnetään psykologisesta kuntoutuksesta tuttua ja siellä erinomaisen tehokkaaksi osoittautunutta paradoksaalista tekniikkaa: älä koeta muuttaa mitään, hyväksy tämä tila ja tämä keho juuri tämmöisinään, tällainen on vartalosi tässä ja nyt, siinä on nämä jännitykset, anna niiden olla. (Ja ne raukeavat, koska metaneuroosi katkaistaan hyväksymisellä.)

Opinnäytetyössä pistän kurssitoverit makaamaan selällään, skannaamaan vartalonsa tuntua lattian peiliä vasten. Sitten he saavat muutamia kertoja nostaa takaraivoa lattiasta, milloin jalat suorina, milloin koukussa, milloin käsi vatsanpeitteen päällä tunnistamassa vatsalihasten aktivoitumista. Kehotan olemaan pinnistelemättä ja vain kuulostelemaan ja koettamaan tehdä vieläkin keveämmin ja helpommin.

Oikeastaan puhun samalla itselleni.

Minäkin saan olla tässä ja näin, toisista kohdin kivuton ja toisista kohdin kivulloinen. Saan tuntea nämä levottomuudet, jännitykset, virittymiset ja pelot. Katselen niitä, sitten ne menevät ja on vain hämmennys siitä, miten ihmiset makaavat alustoillaan kukin omalla tavallaan, silmät kiinni ja oloaan tunnustellen. Ja pieni, liikuttavan hallittava kipu ristiluun tienovilla.

En tiedä, tulisinko onnellisemmaksi, jos kouluttautuisin feldenkraisiin, kouluttautuisin siihen ja antamaan sitä. Oletan niin. Oletan myös, että kouluttaudun ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti ennemmin. On niin paljon opittavaa, silti. Haluaisin opiskella myös lymfaterapian ja triggerpistehoitoa. Olen kokeillut molempia ja tiedän, miten hämmentävän tehokkaita ja teoreettisestikin helposti perusteltavia hoitomuotoja ne ovat. Mutta feldenkrais on vielä enemmän. Jos saisin sanoa ääneen vaikka parikin kertaa viikossa, että saan olla näin, ettei minun tarvitse yrittää koko ajan luovia, korjata, ponnistaa iloon ja niin edelleen, no, luulen, että kaikki sujuisi elämässäni aika lailla taidokkaammin. En tarvitsisi tahdonvoimaa, jos minulla olisi riittävästi taitoa.

Nyt vain luovin sekatekniikalla. Kipu äilehtii, miltei katoaa ja palaa sitten takaisin, syön edelleen metallinmakuista lääkettä, ylihuomenna menen magneettikuvaan. Peruutan ajan siltä fysiatrilta, joka puhelimessa väitti, ettei minulla voi olla niitä kipuja, jotka kuitenkin tunsin aivan selkeästi. Etukäteen jännitän, mitä osaan sanoa peruuttamisen syyksi, mutta päätän sitten, että kun kerran minua pelottaa niin kovasti, voin aivan mainiosti antaa itselleni luvan olla sanomatta mitään syytä. Ilmoitan vain, etten ole tulossa. Ja sehän järjestyy. Tiistaina kuulen magneetin tuloksista lääkäriltä, jolle ilmoitan lyhykäisesti nykytilan ja meneväni kuitenkin magneettiin kaiken emminnän jälkeen. Hän vastaa sähköpostiini kahdella kirjaimella, ok. Ennen tiistain lääkäriaikaa menen osteopaatille, jota hyvä ystävä suosittelee ja joka kuulemma on hyvin varovainen ja hellävarainen. En ole nyt uskaltanut käydä kirolla, kun lantio on ollut niin arka. Kiropraktiikka tuntuu miellyttävältä ja auttaa, mutta häpyliitoksen repeäminen on tehnyt minusta varovaisen. Ensi ja sitä seuraavalla viikolla on kuitenkin taas paiskittava näytössä töitä, enkä halua nyt mitään takapakkia.

Melkoinen silppusäkki. Etenkin tiistaiaamu tuntuu jotenkin postmodernilta. Ensin osteopaatille, joka kannattaa kokonaisvaltaista näkemystä, ja siitä lääkärille, jonka kanssa katsellaan millimetrintarkkuisia magneettikuvia eri kudoksista kipeilevällä ja turpoilevalla alueella. Lääkäri inhoaa naksauttajia eikä tunnu pahemmin uskovan aktiiviseen kuntoutusotteeseen, osteopaatti taas kuulemma ei juuri piittaa magneettikuvista vaan tekee diagnoosinsa palpoiden ja liikkumista tarkkaillen. Iloinen sekasotku, itse en pahemmin jaksa paheksua ketään enkä edes kenenkään rajoittuneisuutta. Kai heillä sille rajoittuneisuudelleenkin jokin syy on. Itse ajattelen vain pluralistisesti, että lähestyminen mahdollisimman monesta näkökulmasta tuo täysosuman todennäköisemmin kuin yhteen näkökulmaan ja hoitofilosofiaan dogmaattisesti pureutuminen. Etenkin kun kaikki kipuani tutkineet ammattilaiset ovat lausuneet tilastani erilaisen arvion... kukaan ei ole sentään epäillyt, että kipu juontaisi vain korvien välistä. (Se taitaa olla oma bravuurini, mutta vain omaan kipuuni liittyen, toisten kohdalla en muista ikinä ounastelleeni, josko he sittenkin olisivat vain tulleet hulluiksi. Tässäkin Feldenkraisin rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi -kehotus osoittautuu erinomaiseksi ohjenuoraksi!)

Ajatella, äkisti opinnäytetyötä on esitelty ja olen pyytänyt ihmiset seisomaan ja he harhailevat paikoilleen tunnistaen uuden, väljemmän olon lanne- ja kaularangassaan. Huomaan sanovani, etten enää tiedä, mistä heille vielä höpöttelisin, ja että olisi varmaan kysymysten aika. Kysymykset ja huomiot ovat hyviä ja oivaltavia, ja tunnen niistä painavaa, lämmintä kiitollisuutta. Yksi huomio saa jopa minut ajattelemaan, että voisin joskus katsoa yleisurheilua televisiosta. Ajatella! Melkoinen oivallus. Kuulemma hyppylajeissa jännittyneen, mutta onnistuneen ensiloikan jälkeen paineesta vapautunut urheilija saattaa loikata todella hienosti, kauniisti ja rennosti. Sellaista olisi ehkä mukava nähdä. Kykenisinköhän itse erottamaan tuollaisen laadun urheilusta? Ymmärrän urheilun tarkkailemisesta kovin vähän.

Huomenna koetan hieroa jo vähän, hyvin varovasti. Saapa nähdä, miten tässä käy. Häpyliitoksen jonkin kudoksen jonkinasteisesta repeytymisestä on näyttökokeen ensimmäiseen päivään tasan 20 päivää aikaa. 20 päivää on se aika, jolloin pehmytkudosvamman arpi muodostuu vetolujuudeltaan kestäväksi.

Kaikki on totaalisen auki, mitä koulun tällä erää suorittamiseen tulee. Mutta oloni on parempi jo, huomaan selviytyväni paremmin kouluympäristössä kuin yksin kotona kivun kanssa. Jotenkin se, että olen jaksanut polkea pyörän sinne saakka ja jaksan polkea sen takaisinkin, antaa toivoa.

Kohdistuminen

Olen silkkaa jääräpäisyyttäni mennyt kahtena päivänä kouluun pyöräillen. Tai ehkä kyse on järkevyydestäkin: kävely on vielä hieman myrkyllistä, ja raitiovaunun liikkeelle- ja pysähdyksiinnytkähdykset nirskauttavat lantiota siihen malliin, että tekisi mieli karjua. Mutta onhan se vähän hullua ja uskaliasta. Maanantaina meinaan alkaa itkeä, kun luokkatoveri kysyy, pystynkö tekemään tutkinnon nyt. Kohottelen vain käsiä mykkänä ja puren huulta. Toinen alkaa katastrofoida pyytämättä, että miten kamala tilanne, että olet melkein vuoden ollut täällä ja nyt et ehkä ikinä pysty tekemään tuota ammattia kuitenkaan. Siinä vaiheessa itkettäminen lakkaa kuin napista painaen ja muutun äkäiseksi. "Ei, kyllä tämä menee ohi, kyse on vain siitä, ehtiikö se mennä ohi tähän näyttöön."

Ei minulla ole varaa jäädä arpomaan kroonistumisen kanssa. Useat tutkimukset osoittavat selkeästi, miten alaselän myofasciaalisen kipuhäiriön tapauksessa (eli kun luisista rakenteista ei löydy syytä kivuille, ei myöskään repeämistä tms. suuremmasta, vaan lihakset vaan jumiutuvat ja kipeytyvät) psykologinen ja sosiaalinen puoli ennustavat fyysisisiä oireita tarkemmin, kuka kroonistuu ja kuka ei. Se on julmaa, etenkin kun nyt terveydenhuollon villissä viidakossa retkeilleenä tiedän varsin hyvin, miten lannistavaa kohtelu voi olla silloinkin kun itse tietää jotakin kivun mekanismeista, siitä, mistä kipu voisi olla lähtöisin, kuntoutustarpeesta ja niin edelleen, ja olisi valmis lukemaan vaikka miten paljon lisää ja vaikka voimistelemaan monta kertaa päivässä. Ei sillä ole paljon painoa, kun lääkäri lätkäisee viikon kerrallaan saikkua ja lepuutusta - sellaiseenkin vaivaan, josta tiedetään empiirisesti, että siitä kuntoudutaan ainakin yhtä hyvin varovasti alusta saakka kuntouttaen. En yksinkertaisesti suostu kroonistumaan, ja jos en saa kuntoutusta terveydenhuollon kautta, rakennan oman kuntoutusohjelmani itse. (Ja sillä lailla, että se puhuttelee myös mieltä, joka on edelleen vähän kallellaan kaikista näistä tuntemuksista kehossa.) Alan tietää aiheesta riittävästi teoreettisesti, ja kunhan saan magneettikuvan tulokset, voin tosissani tähdätä kivuttomuuteen, kohdistua siihen. Jos minulla ei olisi hyviä, kuuntelevia ja kipuun luontevasti suhtautuvia läheisiä, en ehkä jaksaisi päättää tällaista kroonistumisenvastaisuutta ja kivuttomuuden vaatimista.

Näyttö alkaa ensi maanantaina. Kohdistun nyt tuohon maanantaihin ja siellä kunnossa olemiseen.

Sillä on hassunkurisia seurauksia, kuten huomisen opinnäytetyön esittelyyn liittyvä huolettomuus. Mitä yhdestä opinnäytteen esittelystä, kun oikeasti kyse on paljon isommista asioista?

Ehkä jos osaisi kohdistua muutenkin joihinkin suuriin tavoitteisiin, pienet asiat lakkaisivat hermostuttamasta tavanomaiseen malliin. Mutta lakkaisiko samalla niistä selviämisestä nauttiminen, jos keskittyisi kuuntelemaan jotakin suurempaa mekanismia, sen nytkähdyksiä eteenpäin? Kaikkeen ei huomio riitä, se on helppoa huomata.