Esimerkiksi tämä, mitä hän kirjoittaa monien uskontojen peruskehotuksesta rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Rakastammeko me itseämme nyt niin mainiosti, hän kysyy. Emmekö me muka usein vaadi itseltämme suorituksia hyvin ankarasti, harjoita jäykkää ja ehdotonta kontrollimaniaa? Haluaisimmeko oikeasti suhtautua yhtä kompleksisesti ja neuroottisesti toisiin saadessamme heidän kiinni epäonnistumisesta, ajatteluvirheestä tai päättämättömyydestä? Feldenkrais tekee loistavan tempun - hän kääntää vanhan kehotuksen päälaelleen. Ja kas, se tuntuu heti paljon järkevämmältä.
Itse asiassa tämä, mihin törmään, on jotakin, jolla olen jo pitkään suostutellut itseäni suhtautumaan vähemmän kuohahtelevasti omiin kummallisuuksiini. Olen kysynyt: No niin, ystävä hyvä, jos joku hyvä ystäväsi käyttäytyisi tällä lailla, olisitko hänestä yhtä huolissaan? Tuntisitko tarvetta kutsua häntä ääliömäiseksi tai hävetä hänen kontrolloimatonta innostustaan? Tuntuisiko sinusta tosiaan, että hän ei osaa mitään, ei ole koskaan onnistunut missään, että hän ansaitsisi ainoastaan vihaisuutta ja rankaisemista? Tuntuisiko sinusta siltä, että kun kerran muut eivät tuomitse häntä, hänen pitäisi itsensä olla ilkeä orjapiiskuri itseään kohtaan. Ja tietysti parahdan joka kysymykseen säännönmukaisesti, että ei, eihän se nyt tuolla lailla voi mennä, ei sitten mitenkään.
En ole vain koskaan itse keksinyt, että tuon mainioksi osoittautuneen tekniikan voisi sanallistaa näinkin: "Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäsi." Kärsivällisesti, sietäen, huvittuen.
Mikä eron synnyttää? Onko se vastuun tunne? Ei, en ole ihan sitä mieltä. Ehkä se on se, ettei toisiin heijasteta pitäisi -toteamuksia. (Olen monesti ennenkin kirjoittanut, etten usko pitämisiin.) Feldenkrais kirjoittaa tästä hyvin:
Sometimes we are unable to enact certain motives because we wat them only too vaguely; we feel the sensation of "ought to want" instead of "want". In such cases, we do not enact anything because "ought to" already contains the element of "I do not want to"; the sensations "ought to" or "ought not to" are inhibitory in character". (Lähde, s. 4)
Muistan lukeneeni vastaavan ajatusketjun ilmaisusta "haluaisin haluta". Silloin en oikein ostanut ketjua, mutta tämän pitämisketjun kyllä ostan. (Mitähän se kertoo haluamisen ja pitämisen ymmärryksestäni? Ehkä tämänkin vielä joskus selviää!)
Feldenkrais kirjoittaa myös kolmen(aargh!)laisesta tekemisestä:
In certain acts, we are aware of something resembling "taking off the brakes"; in others, we have to start our executive machine. In still others, we find ourselves acting before we know what we are doing. In general, it is more or less immaterial how we do things - but to the person who does them it is of the greatest importance. (emt, 7)Useimmissa toistuvissa tekemisissäni (jos ne kategorisoidaan tyyliin tanssiminen, blogin kirjoittaminen, ystävään yhteyden ottaminen, lopputyön työstäminen) on läsnä kaikkia näitä moodeja. Vuorotellen, päivästä riippuen. Kun luen Feldenkraisin tekstikappaleen, oivallan äkisti jotakin tärkeää: silloin, kun puhun tahtomisesta, puhun tuon ensimmäisen maininnan tekemisestä: jarrupalat pois tieltä, nyt lähtee! Tai Deweyn maininta siitä, että kun jokin on muhinut pinnan alla pitkään ja puskee esiin taiteellisena ilmaisuna tai vastaavana, "kädet irti ja antaa sen tapahtua" on ainoa järkevä neuvo. Kun tahdon jotakin, toiminta on tapahtumaisillaan, mutta erotan sen tahtomisena, koska sitä jarruttaa jokin vastus. Epäilemättä voitaisiin sanoa, että "tahdon" tehdä myös ne asiat, jotka vain tapahtuvat - kuten esimerkiksi tämän lauseen kirjoittaminen, se juoksee niin itsestään tänne näkyviin - mutta en ole ihan varma, onko semmoinen ilmaus järkevä. Tai varmasti on, mutta itse jotenkin olen tottunut kutsumaan tahdoksi (heh, ihan kuin tottumukseni olisivat erityisen järkeviä... hihitystä) sitä painetta, joka edeltää esteiden tieltä raivaamista toiminnan ulos purskauttamiseksi. Jotenkin en miellä ehtiväni tahtoa, jos haluni sulaa heti tyydytyksensä muotoihin...
Tuo koneen käynnistäminen on kaikista hankalin. Siitä harvemmin seuraa muuta kuin lihaskivistyksiä, ellei sitten koneen käynnistämisen moodi vaihdu jo pian tahtomisen ja tapahtumisen moodeihin. Onneksi niin usein tapahtuukin. Ja jos jonkin toiminnon yhteydessä niin ei tapahdu, tuskin tuohon toimintoon palataan kerta toisensa, vuosi toisensa jälkeen. (Minua hämmentävät ihmiset, jotka käyvät viisi tai kymmenenkin vuotta työssä, jossa eivät opi viihtymään. Toki oppimiselle pitää antaa aikansa, mutta olen itse huomannut, että viimeistään puolessa vuodessa alan saada melko hyvää kuvaa siitä, voinko lähentyä näiden ihmisten kanssa, opinko säätelemään temperamenttiani tämän työn puitteissa, saanko unta kierroksiltani ja niin edelleen. Ja jos näyttää siltä, etten viihdy jossakin ja että tulen vain onnettomammaksi ja aloitekyvyttömämmäksi, en jää sinne töihin. Oikeastaan minun ei varmaan pitäisi hämmentyä tästä, koska olen itse harjoittanut samanlaista päättämättömyytä ja itsesuojelun puutteellisuutta ihmissuhteissa. Toivottavasti ymmärrän jo sen riskin ja osaan monitoroida tilannetta tarkemmin. Huh.)
Nyt ehkä jatkan lukemista eteenpäin.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti