Kävelee, istuu, hengittää

Ihmeellinen pitkäperjantai. Omituista herätä ilman kipua, uskaltautua kävelylle. Välillä vasen pakara ärtyy pikkuriikkisen, muttei kivuksi saakka, osoittaapa vain väsymisen merkkejä. Istun pizzeriassa joutumatta istumaan vinossa. Hengitän syvään. Pääni kääntyy edelleen hämmentävän pitkälle. Ja vaikka selkä tahtoo painua entiseen löpsähdysasentoon, sen suoristaminen on helppoa.

Hetkittäin huomaan jännittäväni pahasti. Pelkään kivun paluuta. Pelkään, että se kaikki alkaa uudestaan. Että joudun taas nielemään punaisen pillerin, koska en kestä ilman sitä. (En ota lääkettä, koska kipu on kadonnut ja olen kuitenkin ahminut lääkettä pari viikkoa säännöllisesti.) Sitten taas unohdan hetkeksi, kävelen melkein kuin siinä ei olisi ongelmia ollutkaan. Tiedän, etten saisi pelätä, koska se vaikuttaa liikkeeseen, pidättelee sitä. Mutta mitä auttaa tietää, ettei saisi pelätä? Visualisoin iloista kevätkävelyä kadulla, mutta jokin minussa värjyy vielä hämärää huonetta eikä osaa tarttua mielikuvaan.

Kun pääsen kotiin, tuntuu kuin olisi kävellyt kolmekymmentä kilometriä. Jalat jyskäävät samaan tapaan, lonkat tuntuvat väsyneiltä, keho voipuu sängylle, laskostuu sinne rennosti. Olen kävellyt ehkä puoli tuntia, maksimissaan.

On aloitettava niin varovaisesti, vaikka ulkona tuoksuu keväältä ja narsissi on sisällä avannut ilakoivat torvensa. (Se näyttää enemmän vaski- kuin puupuhaltimelta.) En vain jaksa kasvitieteelliselle saakka, en tänään. Päivä, pari. Palaako kipu? Jos, niin milloin? Milloin osaan päästää pelosta irti? Kauanko menee, että voimani palaavat?

Tiistaina minulla on kolme asiakasta. Saa nähdä, selviänkö heihin saakka, pystynkö silloin jo toimimaan kuin kuka tahansa, ensin kaksi asiakasta, sitten lounastunnilla kiropraktikko, sitten vielä yksi asiakas.