lauantai 24. huhtikuuta 2010

Laidasta laitaan

Ensin tekee mieli sanoa, että ei näin voi käydä, ettei tämä ole totta, ja niin edelleen. Etteivät nämä seikat millään sovi yhteen päivään, kahteen päivään, viikkoon. On se iloinen tyttö, joka näkee ystävän uimahallissa ja jonka kipu on kadonnut, on posliinihyasinttien sitkeä maasta punkeaminen ja uudet vaelluskengät kesän matkaa varten, on sanat mutta nyt se painajainen on ohi jo, vähän tietysti vielä on arka, mutta selvästi menossa ohi, ja sitten on sateinen iltapäivä, jolloin olen taittanut juuri matkapöydän kokoon, ruuvannut sen kiinni ja sujauttanut hopeanharmaaseen laukkuun, olen sullonut loput kiireessä syömättä jääneet eväät kassiini, venytellyt kellarihuoneessa, jotten jämähtäisi matkalla kotiin, iloinnut siitä, että fysiatrin sanoin minussa ei ole mitään rikki, ja sitten keskellä ylikulkusiltaa, siinä kohti kaupunkia ja pois kaupungista omakotilähiöihin viuhtovien autojen yläpuolella, on äkkiä kipu, enkä uskalla hengittää enkä oikein astua askeltakaan, vaan tartun kaiteesta ja tuijotan autoja ja taivasta ja asfalttia ja sataa ja villakangastakki kastuu ja tuoksuu ja kaikkialla haisevat autot ja katupöly ja ruuhka. Ja sitten vedän henkeä ja jatkan kävelemistä bussipysäkille, koska jotenkinhan minun on päästävä pois ylikulkusillalta, ja äkisti kipu häviää, ja koetan epäuskoisena kävellä varovasti, ettei se iskisi takaisin. Mutta se palaa lyhyellä matkalla vielä kerran, on kuin joku tunkisi veitsen häpyluun läpi. Toisella kertaa en edes pysähdy, en halua uskoa kipua todeksi. Ajattelen kai, että jos en pysähdy, se lakkaa olemasta todellinen. Koetan kieltää sen.

Miten kipu kielletään? Ei, omaa kipua ei voi kieltää. Se nirskahtaa joka kerta bussin lähtiessä liikkeelle ja pysähtyessä. Koetan sitkeästi kieltää kivun, menen vielä kirppikselle. Polvistun katsomaan yksiä lautasia, mutta en pääsekään ylös, vaan kaadun kyljelle, koska vihlaisu on niin kova. Koetan toista kautta ylös, nyt selviän jaloilleni ilman vihlaisua. Kävelen varovasti kotiin. Yöstä ei tule mitään. Soitan sairaalapäivystykseenkin, mutta he sanovat, etteivät voisi siellä tehdä muuta kuin antaa vahvempaa kipulääkettä, eli jos voisin soittaa aamulla minua hoitaneelle fysiatrille, saan sieltä paremmin apua. Jossain vaiheessa nukahdan tunniksi silkkaa uupuneisuutta, nukahdan kivun päälle, se jatkuu heräämisen halki, ravistaa hereille.

Aamulla sataa räntää. Soitan fysiatrille, hän ei usko, kun valitan kipua häpyliitoksessa. Se ei ole voinut tulla mobilisoinnista, hän toistaa, mobilisointihan paransi tilaani, muistanko. Eikö muka parantuminen ole lähtenyt käyntiin, enkö muka ole käynyt töissä. Ei se kuulosta vakavalta, hän sanoo puhelimessa, ei se voi olla mitään vakavaa. Ota burana ja mene töihin vaan. Ei tämä ole mikään pieni kipu, sanon. Lääkäri vain toistaa, ettei kipu voi olla kova ja että ehkä alue on vain vähän ärtynyt mutta että burana auttaa. Se on niin kuuntelematonta, etten osaa sanoa enää mitään, kiitän vain ja suljen puhelimen. Hän haluaa kuulla kipuni ihan yhtä vähän kuin minäkään sen haluan kuulla ensimmäisen vihlaisun tullessa. Ja hänellä ei ole suoraa pääsyä tähän vihlontaan, joten hänen kieltämisensä voi jatkua vaikka kuinka kauan vaikka minun ei.

Varaan ajan toiselle yksityislääkärille, koska olen jo syönyt vahvan särkylääkkeen enkä silti pysty olemaan itkemättä kivusta. Toinen lääkäri on pirteä nainen. Hän tutkii minua kulmat kurtussa, kuuntelee, suuttuu kuullessaan aiemman fysiatrin reaktiosta. Hän myös on sitä mieltä, että fysiatrin diagnoosi on täyttä paskaa. Miksi sitten mobilisointi auttoi aluksi, kysyn varovasti. Hän ei kiinnostu kysymyksestä. Lepoa sinä tarvitset, hän sanoo. Ei mitään mobilisointeja, ne ovat roskaa. Nyt ollaan 2010-luvulla. Lääkäri kiskaisee silmät kieroon ja pullistaa posket, se on jollakin tavalla riemastuttavan toverillista. Ja jos häneltä kysyttäisiin, niin juuri mobilisointi on alkuperäinen ärsytys, joka johti häpyliitoskipuun. Koulussa rasitusvammojen suhteen ihmelääkkeeksi kehuttua Arcoxiaa, toista vahvaa kipulääkettä, kas tässä. Ehdoton lepo, ei todellakaan työtä. Ensin revitään nivelsiteet ja sitten pistetään heti sen jälkeen töihin, lääkäri puhisee itsekseen, ja toistaa sitten minulle, että kipua vasten ei koskaan saa tehdä mitään ennen kuin tiedetään varmasti, mistä kipu johtuu.

Jos kipu ei mene ohi alkuviikosta, menen magneettikuvaan. Mene magneettikuvaan joka tapauksessa, kun kerran lähetteen sait, sanoo työssäoppimisen ohjaaja. Kyllä sinä haluat tietää kaikki rasitukset tuolla alueella, jotta osaat varoa niitä työssä myöhemmin. Magneettikuva maksaa paljon eikä minulla ole tietenkään sen kummempia vakuutuksia. Mutta tietysti jos kipu ei ala laantua, on vain pakko mennä. Ja tietysti tulee vielä kalliimmaksi, jos jotakin on pielessä eikä siitä tiedetä eikä sitä siksi osata varoa. Puhumattakaan siitä, miten vaikeaa on sovittaa yhteen aurinkoinen kävelykeli, posliinihyasinttien tuoksua nuuhkimaan polvistuminen ja halvaannuttavan voimakas häpyliitoskipu.

Joskus olen ajatellut, että mielessä ovat läsnä tilat laidasta laitaan niinä hetkinä, kun tuntee samanaikaisesti iloa, riemua, rakkautta ja äkillistä surua. Olen ollut väärässä. Paletista puuttuu noissa tilanteissa epätoivo. Vaikka haurauden ja ohikiitävyyden hahmottaa abstraktisti, se on jotakin kovin erilaista kuin tämä. Että kumartuu posliinihyasinttien puoleen ja tuntee veden puristuvan maasta ja imeytyvän farkunpolviin ja nauttii tuoksusta ja pelkää vihlaisua eikä ole päästä koivilleen.

Kovin ovat kapeat laidat niinä viikkoina, kun suurin murhe on oma taipumus kälättää liikaa innostuksissaan. Tällä viikolla on tapahtunut niin paljon. Ja viime viikolla. Olen matkustanut junalla, kipeisiin lihaksiini on työnnetty pitkä neula ja sörkitty sitä eestaas ja polttava kipu on valunut jalkaani alas. Olen istunut ystävättären luona aamiaisella ja pyöräillyt sieltä iloisena kotiin ja ihmetellyt, miten äkisti elämän suunta kiepsahtaa kivun ja sen helpottumisen myötä. Ja olen seissyt ylikulkusillalla ja pitänyt kaiteesta kiinni ja melkein pökertynyt pelossani kiskaista ilmaa sisään, ja nauranut mustasti lääkärin ohjeistaessa, että pitää välttää niitä asentoja ja liikeitä, joissa kipu vihloo pahimmin, koska miten niitä vältetään silloin kun sattuu kaiken aikaa. Kun kaikki menee hyvin, en ehdi kirjoittaa, koska opinnäytetyö on pitänyt saada valmiiksi ja työtä on paljon. Ja kun kaikki menee huonosti, en oikein jaksa kirjoittaa.

Paitsi nyt.

Muut ovat kaikki juhlimassa, on lauantai-ilta, kevät. Eilisissä juhlissa joku oli kysynyt, mitä minulle on oikein tapahtunut, ja kun Vompsu oli kertonut, joku oli irvaillut, että mitäs hierontaa oikein olen saanut, jos häpyliitokseni on repeillyt. En tiedä, kuinka kauan menee, ennen kuin minun tekee mieli palata ihmisten ilmoille. Tiedän kyllä, etteivät tuollaiset heitot ole ilkeitä, ymmärtämättömiä vain. Eivätkä ne tunnu sillä lailla pahoilta matkan päästä, toisen kertomina, mutta luulen, että jos olisin itse tilanteessa kipujeni kanssa, en ehkä jaksaisi ottaa huumorilla. Parempi siis pysyä poissa jaloista, kun toisilla on riehakas kevättunnelma.

Makaan sängyllä ja katselen taivasta ja pilviä ja phalaenopsista, joka välillä saa laskevan auringon kajon. En tiedä, mitä tapahtuu. En tiedä, miksi kivut ovat näin valtavia. En tiedä, saanko tehtyä koulun loppuun. En tiedä, pääsenkö matkalle. Ei, en oikeastaan tiedä paljon mitään. Nyt vain muistan sen konreettisemmin kuin toisina päivinä. Jotkut pilvet näyttävät Japanilta ja toiset Kreikalta. Pilvien kartastossa Japani ja Kreikka voivat vaivatta sijaita vierekkäin.

Orkidea hehkuu illan valossa. Epäilemättä kohta rusokirsikatkin kukkivat. En pysty istumaan, makaamaan jalat koukussa enkä kyykistymään. Oikeastaan vessanpöntöllekin istuminen tuottaa tuskaa, mutta se on vain pakko hoitaa jotenkin. Kävelyllä näen mustarastasnaaraan ja räkättirastaan, ne pompahtelevat kimmoisasti nurmella. Huvipuiston laitteet vatkaavat kiljuvaa lihaa. Pysähdyn monta kertaa venyttämään selkää, joka kramppaa kai silkasta kivusta.

Toivoisin päivien nyt kiitävän, mutta eiväthän ne kiidä kuin jälkikäteen.

8 kommenttia:

I.O.Rumdum kirjoitti...

No voi ei. Siis mistä tämä kipu alunperin tuli? Sinähän olet terveellisen elämäntavan symboli, joten on vaikea käsittääkoko tätä kipujuttua kerta kaikkiaan..
Toivottavasti elo kohenee uuden lekurin ja tutkimusten myötä.
-ruu

Taivaanrannan tallaaja kirjoitti...

Täysi myötäelämiseni kipuusi ja kokemuksiisi. Mitä muuta voi sanoa?

Anonyymi kirjoitti...

Japanipilvestä iltaa. Näihin kipukirjoituksiin on vaikeaa kommentoida, kun toisen kipuun on niin hankalaa sanoa mitään kuulostamatta (ainakin omasta mielestään) jollain lailla dorkalta. Kaikki tuntuu niin riittämättömältä, tai sitten sitä kokee viisastelevansa ja yleistävänsä omaa kokemustaan toiseen.

Senkin uhalla, että tää on sitä viisastelua, sanon: minusta on hyvä, että olet päässyt "rutkasti kipulääkettä ja lepoa" -tyyppisen lääkärin huomaan. Ja magneettikuvauskin kuulostaa varsin asialliselta liikulta. Kyllä siinä jotain on pakko selvitä.

Jospa se siitä taas pian helpottaa. Toivotaan ainakin. Katsele pieniä leopardeja ja unelmoi vaelluksesta!

Hallatar kirjoitti...

A on mullakin kipulääkkeenä...
Toivottavasti vointisi on nyt parempi????

Veloena kirjoitti...

Kiitos kaikille myötätunnosta, hal!

Ruu, kipu alkoi siitä, kun mut hierottiin kovakouraisesti. Mullekin kipu on ollut tässä muodossa vaikea ymmärtää. Paitsi sitä aiempaa kipukokemustani vasten, kun hajotin tanssien toisen jalkapöytäni ligamentit. Mä kyllä luulen, että tällä hetkellä tai siis tänä kouluvuonna en ole ollut kovinkaan terveellisen elämäntavan symboli: musta paine ja vauhti on ollut koko ajan liian kova. Uskon kyllä, että kun saan palata omaan enemmän itseä kuuntelevaan elämänrytmiin, nämä vaivatkin tasoittuvat.

Paula, mustakin tämä lepo ja riittävä kipulääkitys tuntuu viisaalta. Ja ainakin nyt tuntuu, että päivä päivältä olo on kohentunut, tulehdusjomotus pienennyt. Vihlaisut ovat kokonaan loppuneet, mistä olen äärimmäisen kiitollinen.

Veloena kirjoitti...

Tai tarkemmin tuo kivun alku: se alkoi heti sen jälkeen kun minut oli hierottu kovakouraisesti. Kausaalisuhteet ovat monimutkaisia... varmasti taustalla on ollut koko kehon väsymystilaa, koulu on semmoinen prässi.

I.O.Rumdum kirjoitti...

Mulla oli hieronnasta tosi karmea kokemus. Olen saatanut polkatakin, en muista. Vuosi sitten olin superstressaantunut työssä, (milloinpa en olisi!:) ja menin perjantaina iltapäivällä hierojalle. Pyysin rentouttavaa hierontaa ja hän ehdotti Bowen-terapiaa. En tiennyt siitä mitään, mutta ilmeisesti hän suositteli sitä kun se sitten tehtiin. Jmalavita miten siinä kävi. En päässyt laverilta ylös hieronnan jälkeen. Makasin siinä ainakin tunnin hieronnan jälkeen. meinasin pyörtyä aina kun nousin. Hän sanoi jo hieressaan, että lihakseni tuntuvat siltä kuin olisin kokemut jonkun valtavan trauman viime aikoina. Sanoin, etten muuta kuin valtavan työperäisen jatkuvan stressin. Joka tapauksessa makasin siellä ainakin tunnin, sitten lopulta pääsin kämpimään pystyyn aj ajoin hissuksiin kotiin. Kotona suoraan sänkyyn ja olin sairas monta päivää. Flunssa iski sellasella paineella, ettei tosikaan. En enää koskaan halua Bowen-terapiaa.

Ihmiset eivät tajua miten valtava vaikutus hieronnalla voi olla.

I.O.Rumdum kirjoitti...

Pakko mainita.
Olin tänään toista kertaa erään erittäin nuoren neidin hierottavana. Tyttö on tosi hyvä, paras tähänastisista. Jotenkin niin jännä kontrasti, kun kuvittelisin että hierojan olisi hyvä (ja luonnollista!:) olla vähän vanhempi ja kokeneempi, jotta hän osaisi perehtyä pedillä puolialasti röhnöttävien keski-ikäisten vaivoihin, ja todellisuudessa sitten paras hieroja on tämä teinin näköinen, laiha tyttö, jolla on mustaksi värjätty tukka ja lököttävät pöksyt ja yrmeä käytös. Mutta osaako hän hieroa??? Kyllä:)

Elämä osaa yllättää. Mikä on todella iloinen asia:)

Veloenalle terkkuja ja paranemista! Ensi vappuna asiat ovat jo toisin!!!!