Kirjastoon on laskeutunut joulukuusi. Sen tuuheilla oksilla killuvat samat pornonpunaiset, aavistuksen kiiltävät muoviomenat kuin ennenkin. Lippuköynnös ja valot saavat sen näyttämään jotenkin merelliseltä samaan tapaan kuin ranta-altaisiin tai kaupunkien joenpenkereisiin kiinnitetyt kahvilalaivat. Ei niin, että se purjehtisi tiehensä perävana kukkien vaan niin, että se huokuu taakse jääneitä seikkailuja ja siten tyydyttää mainiosti maakrapujen ailahtelevaista romantiikan kaipuuta.
Näen kuusen jo ovelta ja ilahdun. Muutenkin nyt tuntuu hyvältä. Ei vain tenttien hetkeksi taukoamisen takia, ehkä. Luulen, että tässä on muutakin. Esimerkiksi eilisissä skypejoululauluissa tuntui kauhean hauskalta, vaikka välillä pintaan häivähtikin moodi, jossa murisen ja luimuilen. On niin vaikeaa yrittää virittyä yli kymmeneen ihmiseen samaan aikaan, että pakostikin väsyy. Haluaisin kääntää virittymistaajuuden pois päältä, mutten oikein hahmota, miten niin voi tehdä. Onneksi asia ei enää ahdista entiseen malliin ja olen luvannut itselleni, että saan tuntea ja kokea näin. (Voisi ajatella, että lupaus on turha, kun kuitenkin näyn kokevan niin, mutta ehei, se ei ole turha. Juuri siksi, että kumminkin näin käy tuon tuosta, on järkevää antaa siihen lupa, ettei tarvitse meta-ahdistua; olen aika hyvä meta-ahdistumaan enkä tahdo antaa sille yhtään siimaa: se on paljon halvaannuttavampaa kuin pieni äriseminen ja virittymismahdottomuusahdistus.)
Töihin kävellessä pohdin laiskan lauantaiaamuisesti, miten hassuja otuksia ihmiset ovat. En tulisi ehkä toimeen itseni kanssa, jos en koettaisi nauraa itselleni ja hulluuksilleni tuon tuosta. Muista nyt puhumattakaan - pelkäisin heitä tajuttomasti, ellen hahmottaisi sympaattisia, hymyillyttäviä piirteitä. (Joku tässä totesi minulle syksyllä, etten erityisemmin suhtaudu kunnioittavasti toisiin ihmisiin, ja se on totta, jos kunnioituksella tarkoitetaan ylöspäin katsomista - katson kyllä samalta tasolta, mutta se voi tuntua rankalta, jos on tottunut varaamaan itselleen oikeuden tulla ylöspäin katsotuksi tai katsotuksi samalta tasolta niin, ettei samalla hihitellä yksityiskohdille. Totta vie ihmisellä on oikeus hahmottaa kunnioitus niinkin, ettei siihen saa sisältyä hihitystä. Minun kunnioitukseni ei vain satu olemaan sellaista, ei edes niitä kohtaan, joita minun on tavattoman vaikeaa olla katsomatta ylöspäin - taistelen sitä vastaan, koska minusta tuntuu kurjalta, jos joku suhtautuu itseeni sillä tavalla, siitä tulee todella vaivautunut olo. Ymmärrän kyllä olevani hankala-kala tämän takia. Toisaalta en enää usko, että helppoja ihmisiä onkaan. On vain paremmin ja huonommin yhteen sopivia temperamentteja ja elämänasenteita ja vuorovaikutusluontumuksia eikä siitä ehkä kannata kipristellä sen enempää. Ja jos jostakusta pitää kovasti, vaikka sen ihmisen elämänasenteessa tai suhtautumistavassa jokin mättäisi omien kykyjen ja luontumusten näkökulmasta, aikaa myöten oppii luovimaan aika taitavasti hankalilta tuntuvien piirteiden suhteen ja siinä vaiheessa ne lakkaavat tuntumasta vaivalloisilta. Kunpa vain kärsivällisyyttä piisaisi!) Tällä erää naureskelen sille, miten innokas olen pitämään juhlia, puuhaamaan juhla-asioita (kuten nyt leipomaan piparkakkukerrostalon juhliin) ja innostamaan muita pitämään juhlia, vaikka sitten usein käykin niin, etten ole erityisesti loistovireessä juhlissa, kun kuitenkin pidän eniten kahdenkesken tai ainakin riittävän pienellä porukalla nuhjaamisesta. Ainakin talvisin.
On vaikeaa saada kiinni, millä tasolla juhlat kohentavat mielialaa. Ehkä niihin liittyy jokin hullunkurinen toive hyödyttää yhteisöä, maksaa sille takaisin sitä kaikkea, mitä kokee muilta saaneensa. (Minusta tuntuu, että olen kauhean velkainen tällä lailla - olen oppinut ja saanut niin paljon, että huimaa ajatellakin, ja ihan selvää, että kuolen aikanaan velkaisena.) Eikä itsellä lopulta ole ihan hirveästi keinoja tehdä hyvää. Voin tietysti yrittää käyttäytyä kiltisti läheisiä kohtaan, mutta olen siinä jokseenkin toivoton, koska unohdan tuon tuosta, miten tunkeilevalta uteliaisuuteni saattaa tuntua. (Huvittuneisuudesta nyt puhumattakaan. Tai siitä, miten saatan ärähtää aika karkein termein.) Ja sitten voin koettaa työlläni jotenkin edistää hyvinä pitämiäni asioita, mutta hittolainen, sekin on aika kiven takana. Ja se määrä, jonka saa hyvää aikaiseksi esimerkiksi sujuvoittamalla jonkin hyödyllisen opuksen tekstiä, tuntuu kovin vaatimattomalta. Ehkä joku soljuvan kielen avulla muistaa hieman paremmin lukemansa, mutta ei paljon ole. Hmm, olenkohan jotenkin liian vaativainen nyt? Mutta tuntuu siltä, että haluaisin tehdä kauheasti hyvää, enkä oikein keksi keinoja siihen! Se tuntuu ärsyttävältä.
Mutta juhlia sentään osaan järjestää, ja silloin tunnen kai enemmän kuin ikinä muulloin voivani konkreettisesti antaa toisille jotakin oleellista. Siitäkin huolimatta, että koen itse saaneeni aika vähän mitään erityisen oleellista juuri juhlissa. No, ehkä sentään välillisesti: juhlissa sitä monesti tutustuu ihmisiin, joista myöhemmin tulee tärkeitä ja joilta sitten oppii tärkeitä ajatuskuvioita ja äkisti oivaltaa, miten toisinkin maailman voi nähdä. (Tietysti tähänkin liittyy pieni hierre: vaikka toisen näkökulman oppii silloin tällöin tajuamaan detaljien tasolla ja melkein luonnikkaasti vaistoamaankin, jää jotakin aina puuttumaan - toisen asenteessa ja mielialassa on aina tietty omintakeisuus, pääsemättömyys, tai ehkä se vaikuttaa minussakin, se omanlajisuutensa, joka ei salli täysin luiskahtaa toisen kehoon ja tuntemuksiin. En nyt tarkoita, etteikö empatia olisi mahdollista jopa siinä määrin, että antaa toisten tuskan vallata oman mielen ja ylikuormittuu siitä - selvästi se on mahdollista ja ilmiötä on tutkittukin paljon - mutta: täydellistä toiseksi luiskahtamista ei silti ole, ja aina jää auki, onko kommunikoitu informaatio silti ymmärretty toisaalla jollakin tavalla, jota ei osaisi arvata, ja onko itse lopultakaan hahmottanut oikein, miltä tämä toisen kuvaama ilmiö tuntuu kurkunpäässä, kaulalla, rintanikamien asennossa, tekeekö se nälän vai kuvotuksen vai kumisevantyhjän olon vai voitokkaan huimauskeveyden vai samanlaisen tarmokkaan keveyden poljennon kuin vanhan jazzin kuunteleminen. - Voin ehkä avustaa toista tämän lukoissa ja päinvastoin, mutta lukko on aina avattava itse, koska kukaan muu ei voi tuntea sitä sisältäkäsin. Kukaan ei voi ajatella, tuntea ja oivaltaa puolestani. Puolestasi.)
Jollain tavalla pidän ehkä juhlista siksikin, että niissä tapahtumisen tuntu on vahvasti läsnä: arvaamattomuus, muutos, keikahtaminen.
Vaikka se väsyttää ja kuluttaa, huomaan pitäväni siitä enemmän kuin seisovasta vedestä, muuttumattomuuden tunnusta, jota kuitenkin epäilen, koettelen ja jota vasten itse tunnun kovin sopimattomalta, häilähtäväiseltä ja osaamattomalta (jo haluamisen tasollakin). Muuttumiseen, tapahtumiseen, väärin arvaamiseen voi sentään uskoa. Sen voi arvata ja ennustaa. Se jotenkin sallii vapaammin nauramisen.
Ja sitä tarvitsen. Naurua. Ylettömissä määrin.
Onneksi minulla on mm. itseni, jolle nauraa kenenkään siitä ahdistumatta. (Tai jos joku siitä haluaa ahdistua, se on kyllä hänen vastuullaan.)
Tekstit
倍速撫で
19 tuntia sitten
5 kommenttia:
Mä pidän juhlien järjestämisestä, juhlissa olosta ja muiden innostamisesta juhlailuun, mutta joskus viime vuoden puolella aloin huomata itsessäni aika vahvaa järjestämisväsymystä. Alan emännän ominaisuudessa herkästi tarkkailla ihmisten fiiliksiä hiukan neuroottisesti, koen, että kaikkien kiva on mun vastuulla, vaikka järjen tasolla tiedän, että näin ei mitenkään voi olla. Tämän vuoden alkupuolella, kun alkoholin sujuvoittavaa vaikutusta ei enää voinut kytkeä osaksi emännyyttä, aloinkin vieroksua vastuunottoa mistään hulinajuhlista ja suosia pienempiä tapaamisia. Isoista juhlista ei välttämättä jää oikein mitään käteen: kenenkään kanssa ei tule puhuttua tai sitten jumittaa kahden lähiystävän kanssa nurkassa eikä osaa luoda vieraammille tervetullutta tunnelmaa (tai ainakin kuvittelee näin). Nautin skypelauluista aivan kympillä, koska minun ei ollut tarvinnut tehdä muuta kuin tallustella paikalle ja tiesin, etten voi olla läsnä kuin pari tuntia. Siinä se juhlan tunnelma tuli nautittua tiivistemehuna entisen alusta loppuun-metodin sijasta. Sain tarvitsemani instant-ilon lauluineen ja aikuisseuroineen ja omaan arkeen palaaminen tapahtui hyvänä hetkenä. Ja oudosti sekin, että tiesin, ettei läsnäoloni ole mitenkään supertärkeää kellekään ja olen reissun velkaa vain itselleni, teki kokemuksesta oudon vapauttavan. Jotenkin kaipasin eilisen kaltaista keveyttä hirveästi ja sain juuri sen, mitä odotinkin. Yes :)
"Ja oudosti sekin, että tiesin, ettei läsnäoloni ole mitenkään supertärkeää kellekään ja olen reissun velkaa vain itselleni, teki kokemuksesta oudon vapauttavan." - Tunnistan hyvin juuri tämän fiiliksen. Se on mulle tärkeä muissakin jutuissa kuin juhlien kohdalla. Turvallisuus siitä, ettei kukaan epätoivoisesti hingu huomiotani tai aikaani tai mitä nyt ihmiset voivatkaan hinkua. Ei niin, että haluaisi pitää ihmiset käsivarren päässä tai etteivät he saisi toivoa, mitä sitten toivovatkaan - ei kai sitä voi olla toivomatta läheisyyttä ja hyväksyntää - mutta että hetket ja tilanteet ovat kuitenkin aika omanlakisiaan ja tietää, että toisetkin ymmärtävät sen: joskus sujuu ja joskus ei, ja välillä haluaa omaa tilaa ja aikaa, ja välillä on surullinen ja väsynyt, ja välillä sitten iloinen, helpottunut, hetkeen laskeutuva. Että lähentyy siksi, koska haluaa niin, eikä siksi, että kokee sen jotenkin velvollisuudekseen.
Tuo on niin jännä tuo tervetulleen tunnelman luomisen tarve. Tunnistan sen itsessäni, yleensä aika heikkona tosin, mutta joskus ja joidenkin ihmisten kohdalla sen aistii voimakkaasti. Onneksi juhlissa on yleensä monia ihmisiä, jotka voivat toivottaa tervetulleeksi. Eihän sitä useinkaan asettaudu viihtyisäksi juuri juhlan pitäjän ansiosta, se voi olla joku ihan muu, joku ihan yhtä eksyksinen ja vieras kuin itse, mutta jokin kommunikaation tyylissä osuu vain kohdalleen ja äkisti onkin aiemmin vähän torjuvan oloisessa tilassa kotonaan.
Oi jospa oisin saanut olla mukana... Mutta mulla oli Tärkeä Tehtävä: nukutin 1-vuotiaan siskonpoikani perjantai-iltana, ja se oli siskonpojan elämän ensimmäinen ilta, kun hän ei nukahtanut äitinsä viereen. Täti on tapahtuneesta kohtuullisen ylpeä. :)
Minusta on äärimmäisen tärkeää nauraa välillä itselleen ja kaikille muille. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän arvostan ihmisten kykyä itseironiaan, sellaiseen lempeään ja suhteellisuudentajuiseen. Tosiasia kuitenkin on se, että me ihmiset olemme paitsi traagisia ja julmia, myös äärimmäisen koomisia olentoja.
“Ehkä niihin liittyy jokin hullunkurinen toive hyödyttää yhteisöä, maksaa sille takaisin sitä kaikkea, mitä kokee muilta saaneensa. “
Noin minäkin pohjimmiltani haluaisin ajatella, mutta totuuteni on tässä karumpi: muistaakseni en ole kertaakaan järjestänyt yhtään juhlaa. No joo, joitakin muutaman ihmisen kutsuja, mutta niitäkin hyvin vähän. Olen lukenut näistä sinun runsaista juhlistasi vähän ristiriitaisin tunnoin. Osittain se on varmaankin häivehtivää kateutta, mutta ehkä enemmän eri-ikäisyyttämme. Nuo pohdintasi ovat toki hyvin läheisiä minullekin. Pohjimmiltaan minussa kai asuu myös juhlien isäntä, joka haluaisi tuoda iloa ympärilleen. Mutta vieroksun joitakin piirteitä juhlissa. Vieroksun isäntiä tai emäntiä, joita panee järjestämään juhlia joku sisäinen levoton palo, pelko yksinäisyydestä tai jotain, johon pahimmillaan liittyy tällaisia yliampuvuuksia kuin “amme täynnä shamppanjapulloja” tai muuta. Vieroksun myös juhlijoita, jotka etsiytyvät aina edellisten juhliin. Alkoholilla on lähes aina joku mystinen yllättäjänrooli, joka voi olla jännittävääkin mutta usein... ei.
Juuri tässä pöydällä on kutsu lauantain glögijuhliin. Ja juuri olen kahdenvaiheilla mitä tekisin. Tiedän, ettei minulle näitä kutsuja nyt mitenkään satele. Teidän, että siellä voisi olla mukavaa, alkuillasta siellä pyörisi jaloissa paljon lapsia. Sitten siellä olisi sellaisia minua nuorempia pariskuntia (joilla siis on lapsia melkein kaikilla), joista miehet ottaisivat tämän vanhan epävarmuuttaan peittävän replikointiroolinsa kertomalla siitä ja siitä julkisesta (ja arvostetusta) työtehtävästään, johon liittyy tietenkin lentämistä vieraisiin maihin, autoilua, hienoja ja uhkarohkeita harrastuksia. Ruokaakin olisi tarjolla tolkuttomasti. Mutta sitten joko tuntisin itseni surumieliseksi, koska nämä ihmiset ovat liikaa rooliensa takana, tai sitten ottaisin tämän toisen roolin, jossa alkaisin nauttia tunnelmasta, (ja vähän alkoholista), ja hauskuttaa (toivottavasti) puheillani, epäsovinnaisilla kommenteilla jne. Kunnes myöhemmin, ehkä seuraavana päivänä palauttelen itseäni takaisin surumielisenä, katuen sanomisiani ehkä, katuen sitä, että olin taas niin ylimielisesti unohtanut kuunnella, ehkä.
Niin, taidan kiittää kutsusta ja keskittyä tapaamaan vanhaa ystävää kaksi päivää myöhemmin. Minulla kun on vähän sellainen usko, että aina kun on yli 4 koolla alkaa syntyä taistelua replikoinnista, kamppailua eetteeriajasta.
Ihan mahtava tuo kakkoskappaleen pohdinta siitä miten haluaisit kääntää virittymistaajuuden pois jne... mun aivo meni lauseiden kanssa lopuksi jo solmuun (vaikka mielestäni kuitenkin tajusin mistä kirjoitit ja kovin tutultakin kuulosti, luvan antamisineen ja meta-ahdistuksineen) ja se tuntui hauskalta.
Eihän näille sutermullukoille voi ku nauraa, lopulta.
Lähetä kommentti