keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Tarve kirjoittaa muistiin

Tarve kirjoittaa muistiin iskee mitä oudoimmissa tilanteissa. Usein kun tietää, että tähän tullaan myöhemmin vetoamaan, että tämän mukaan pitäisi muistaa toimia, luottaa koneesta vieteriukkona ulos ponkaisevaan jumalaan tai johonkin muuhun ohjaukseen, luottaa siihen, että ohjeet kyllä löytyvät jostakin. Ja sen sijaan että ottaisi kansionsa ja kynänsä, istuukin vain hoitopöydän päällä risti-istunnassa, katselee ja koettaa sisäistää, painaa mieleen. (Ikään kuin mieli tai muisti olisi jotakin sisällä eikä rajalla.) Ja iltapäivä kuluu, paitsi että tänään sitä kutsutaan aamupäiväksi, eikä tule kirjoitettua mitään. Ei paperiin eikä muistiin.

Kun kävelen kouluun, on täysikuu. Haisen hiiriltä, siitä tietää kuukautisten olevan kynnyksillä. Ja rinnat ovat pinkeät ja turvonneet, niihin koskeminen ei tunnu yksinomaan miellyttävältä. (Myöhemmin ajattelen hierontapöydällä maatessani, että päinmakuulla hierominen voi tuntua tuskaiselta kummallisista syistä, kuten kuukautisten alkua tahdittavasta hormonipiikistä. Varmasti myös imettävien naisten hierominen päinmakuulla voisi olla tuskaista? Heidän rintansa sentään näyttävät jo päällekinpäin kivulloisilta ja jotenkin sisältäpäin kumpuavan väkivallan uhreilta.) Täysikuu kelluu sähkönsinisessä, pimeä on laimentunut tuollaiseksi räikeäksi väriksi. Tässä lehdettömässä asfalttivärittömyydessä tervehdin sähkönsinistä ja kuuta ilolla.

Mutta en keksi kuulle väriä. En osaa värittää sitä sanoin. Ja tuosta kyvyttömyydestä muodostuu silmänräpäystäkin nopeammin kiireellinen tarve löytää sanat, kyetä kertomaan. Ja kun sauvakävelen ripeästi vielä kymmenen minuuttiä ja kuu kurkistelee metsän takkuisen horisontin takaa, vai onko se horisontti, onko se vain puukarvainen maaturkki, äkkiä sanat löytyvät. Ei mikään pinta värise noin, paitsi peilin pinta. Kuu on suuri kivipeili avaruuden hiljaisuudessa. Se kiertää meitä tuolla kaukana. Näkymättömät langat pitävät meidät yhdessä. Ja peili heijastaa. Se heijastaa kaukaista ydinräjähdyksien sarjaa, siitä tyhjyyden halki sinkoavaa voimaa, joka on oikeastaan näkymättömiä lankoja vaikeammin miellettävissä. Äkkiä ajatukseni ovat suuret, ne kantavat sisällään valtavia avaruuden hulmuja ja suuria kappaleita, ydinräjähdyksiä ja valon taittumista, ja samalla kävelysauvat tökkivät hiekkatien pintaa ja jalat kävelevät eteenpäin ikään kuin tuumisin arkisia. Ja kuun valo on lämmin.

Tuolta näyttää siis peilistä heijastuva lämmin kaukaisten ydinräjähdysten sarja.

Ja toisin kuin selviämisen kannalta kai välttämättömämmät asiat, tämä on kirjattava muistiin. Toistan säettä loppumatkan ja heti ensimmäiseksi kun pääsen kouluun, istahdan koneelle, syötän sisään käyttäjätunnukseni ja kirjoitan muistiin tuon kuvan, ytimen, puistatuksen, ratkaisun, tai miksi ihmeessä sitä halutaankaan kutsua. Ei minun ole pakko. Enkä usko tarvitsevani näitä sanoja millään lailla.

Ja silti niiden ylös kirjoittamiseen liittyy kiireellisyys ja tarpeen tuntu. On kuin ne olisivat jotakin hyvin vierasta, jotakin mikä vain tuli kutsumatta. Tuntuu kuin kuu olisi tipauttanut värinsä syliini. Ja että haluan pystyä palauttamaan mieleen ja kertomaan, miltä se tuntuu.

4 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Imettävistä rinnoista voin puhua vain omasta kokemuksesta, mutta itselle on ollut oikeastaan ensimmäistä kertaa melkein vuoteen tilanne, jolloin mahallaan voi maata mukavan tuskati(lattomasti). Tietty juuri ennen imetystä rinnat ovat aika pinkeät, mutta varsinaista kipua ei ole. Muistan post-kuukautis ja sitten raskausajan rinnat jonkinlaisina tukalina kivinä, mutta nyt, ilmeisesti aktiivisen täyttymis-tyhjentymis-prosessin tuloksena arkuus on aika pitkälti kadonnut (ja tunto siinä sivussa vähentynyt, mikä on asian tylsempi puoli).

Tuo onkin mielenkiintoinen juttu, luulisi, että aika moni imettäjä kävisi hieronnassa (niskat tulee aluksi aika kipeiksi imettäessä). Että voiko lämmin ja rentouttava tilanne laukaista vaikka herumisrefleksin? Huh, onneksi hierontapöydillä on ainaskin ne paperilakanat :) Tietty etukäteen imettäminen ratkaisisi asiaa aika pitkälti. Kiinnostaa siksikin, että olen jo useita kuukausia ajatellut mennä hierojalle, nyt se on vain suuremman säädön takana kuin ennen. Saas nähdä pääsenkö tämän vuoden aikana asiaan...

Veloena kirjoitti...

Tuohan on mielenkiintoista! Hmm, ja loogista tietysti myös, kun sitä käy ajattelemaan kunnolla; kyllähän melkein kudos kuin kudos tottuu rasitukseen ja osa tuota tottumista on juuri tunnon loiventuminen tietyntyyppiseen paineeseen/kosketukseen liittyen.

Melkein kaikki asiakkaat erittää kyllä lakanan nihkeäksi ja paikoin läpimäräksi, ja tuskin kenestäkään maito nyt on hikeä vaarallisempaa... ;)

Selviä viimeistään meidän ryhmän klinikalle, se on ensi vuonna viikoilla 5-10!

Hilla kirjoitti...

Kiitos, että jaoit tuon syliisi tipahtaneen kuun kanssamme. Minä purskahdin keskiviikko-aamuna töihin lähtiessä nauruun, kun postilaatikon kohdalla taivaalta katsoi täysi kuu. Kuin olisi ollut erehdyksessä keskiyöllä aloittamassa aamuaan. Kansa joka pimeydessä vaeltaa...

Kuun pinta muuten muistuttaa tosi paljon sellaista vanhaa peiliä, jonka hopeointi on lähtenyt valumaan ja jättänyt heijastamattomia laikkuja jälkeensä. Tosi hyvä sanallistus siis!

paulasankelo kirjoitti...

Kirjoitin kerran runon, jossa vastavaletun kuunsirpin kärjestä putoaa pisara sulanutta kuuainesta puutarhani lammikkoon. Aamulla löydän palan jähmettynyttä kuuta ja taon siitä itselleni peilin. Tämä vain summauksena, itse runoa en kehtaa kirjoittaa näkyviin. Kuu ja peili on siis ollut mielessä täälläkin.