Ihmettymisten aika ei sittenkään ole kaukana

Juuri kun pääsen kirjoittamasta, että nykyään tapahtuu kauhean vähän mitään ihmetyttävää, hämmentävää, ihanaa, kummallista, sykähdyttävää, mikä sana sitten lieneekään mielessä päilynyt, niin eikö vain monena päivänä peräkkäin tapahdu jotakin sellaista, että pysähdyn siihen hetkeen, unohdan kiireen ja pimentyvän ja puren-teidän-kaikkien-päät-poikki-tunnelmat.

Uimahallissa kuulen solisevan naisäänen laulavan Oi jouluyötä. En erityisemmin pidä laulun sanoista, mutta melodia on hyvin kaunis, samoin ääni, joka pulppuaa samalla tavalla kuin joidenkin lintujen äänet. Istun saunassa, mutta minun on pakko ottaa peflettini ja mennä katsomaan, mistä ääni tulee ja mitä oikein tapahtuu. Laulaja on vanha nainen, jonka hiusten alta näkyy jo selvästi maksaläiskäinen, kiiltävänsileä ohut nahka. Hän seisoo alasti suihkussa, saippuoi itseään ja laulaa korkealta, puhtaasti ja vaivatta. Kauempana seisoo lapsi mutrusuin ja kysyy äidiltään, miksi täti saa mekastaa, eihän täällä saa mekastaa. Äiti vastaa lapselleen, että jotkut ihmiset pitävät sopivana laulaa suihkussa ja ettei laulaminen nyt tarkalleen taida olla mekastamista. Naisen laulu ei katkea, palaan saunaan ja kuuntelen sieltä lisää ja tulen hieman haikeaksi, koska olen juuri aiemmin päivällä puhunut yhden luokkatoverin kanssa siitä, miten hän ei uskalla koskaan laulaa toisten kuullen, vaikka rakastaakin laulamista ja laulaa kotona usein. En voi olla aprikoimatta, olisiko täällä helpompi viihtyä, jos kulttuurimme suhtautuisi lauluun jotenkin - no, vähemmän vaativasti, sallivammin, iloittelevammin.

Laulan joka päivä kouluun kulkiessani, aamuisin tekee mieli, maailma on kaunis ja pimeä ja aika autio, ja etenen vielä virkeänä ja iloisesti.

Iltapäivällä rahjustan kotiin enkä jaksa tuntea edes helpotusta.

Tänä aamuna tapahtuu toinen ihmeellinen tapahtuma. Tai ei kai siinä mitään erityisen ihmeellistä ole, että pientä, kevyttä, tiivistä lunta leijuu taivaalta jalkapallostadionin valokiiloihin. Mutta lumen leijumiskuvio onnistuu taas hypnotisoimaan minut, ja seison hetken siinä jalkakäytävällä nojaten kävelysauvoihin, kevyesti hengästyneenä, ja tunnen, miten hikevä lämpö syleilee käsivarsiani ja lavanvälystäni, ja samalla ihmeellinen kieppuva kevyt jäävesi ilmassa tanssii. Onpa upeaa! Aivan kuin valonheittimet rajaisivat monta kiilamaista talvitalismaania muuten tyhjän oloisesta pimeydestä.

Vielä ensimmäisillä tunneille hymyilen ja katselen välillä ikkunasta ulos.

Huomenna on viimeinen koe tänä syksynä. Kaikki tuntuvat aika väsyneiltä tässä rutistuksessa, jossa ei ole juuri jäänyt aikaa palautua.

Mutta ihmettymiset sentään ovat palanneet. Eikö se tarkoita, että on heräämässä puristuksista ja voi liikutella käsiään? Perjantaina on onneksi etäpäivä, joten saattaa hyvinkin käydä niin, että skypejoululauluissa on helppoa hymyillä.