Yritys virittäytyä joulutunnelmiin

Hankin hyasintin. Hyasintti tuntuu välttämättömältä joulutunnelmaa ajatellen. Hankin myös Sonnentorin teejoulukalenterin, koska suklaakalentereissa tapaa olla maitosuklaata. Minun joulukalenterini ensimmäinen luukku avautuu tänään, koska me lähdemme Lissaboniin jo aatonaattona, joka on siis oikeastaan vähän kuin jouluaatto. Tai no jaa. Matkustaminen lentokoneella ei oikein vastaa käsitystäni juhlimisesta. Kunpa lomaa olisi pidemmin, niin voisi mennä junalla. Mutta ei tunnu järkevältä istua viikkoa junassa viikon kohteessa olon ohella. No, joka tapauksessa: en ehkä raahaisi kuitenkaan viimeistä teepussia mukaan, joten voin aloittaa joulukalenterin tänään.

Saavun kotiin ajatellen virittää loputkin jouluvalot nyt kun kerran meidän huushollin odotusaika on alkanut. Mutta eteisessä odottaa kaksi virallista kirjettä: kutsu papa-tutkimukseen ja verohallinnon ohjeet seuraavan vuoden yritysverotuksesta.

Periaatteessa kai kuuluisi ilahtua siitä, että kohdunkaulan syöpää seulotaan Suomessa näinkin tarmokkaasti, mutta kyllä papa-kutsu tuntuu minusta aina joltain kamalalta kosmiselta rangaistukselta. On vaikeaa olla tuntematta itseään hämilliseksi gynekologisessa tutkimuksessa, ja papa-näyte vielä tuntuu niin inhottavalta. Ja siihen liittyy se, miten äiti paheksui, kun kerran erehdyin mainitsemaan, että papa-koe pelottaa. En kuulemma saisi olla hysteerinen koska ei se tunnu miltään. Minusta se kyllä tuntuu hyvin epämiellyttävältä enkä aio hysteerisyystuomioidenkaan uhalla väittää mitään muuta. Papa-kutsussa mainitaan taas, ettei sinne ole hyvä mennä kuukautisten aikaan, ja se synnyttää uusia huolia ja syyllisyyksiä, koska en muista yhtään, milloin kuukautiset ovat viimeksi olleet, ja kun en seuraa rytmiä mitenkään tarkasti, minulla on myös aika hämärä käsitys siitä, millainen kiertoväli minulla tällä erää on. Se voisi olla miltei mitä hyvänsä, koska pahimmillaan se sinkkuhulluudessa on kiritellyt kolmessa ja puolessa viikossa ja pitkässä suhteessa taas lasehtinut jonnekin seitsemän viikon tietymille samassa tahdissa libidon vaivihkaisen näivettymisen kera, ja en oikein ole selvillä, olenko nyt hormonaalisesti kierroksilla vai en. En kai enää niin paljon. Ehkä. Ääh! Kävin papassa viime vuonnakin, aika tarkkaan vuosi sitten, ennen kierukan vaihdattamista. Mutta ehkä on kuitenkin mentävä. Hyrr.

Verohallinnon ohjeista en ymmärrä taaskaan höläsen pöläystä. Mutta ei se mitään. Sitä varten on kirjanpitäjä. Siltikään ajatus verotuksesta ei viritä joulumielelle. Koko systeemi on jotenkin aika pelottava. En koe itseäni ollenkaan tarpeeksi osaavaksi tai vastuulliseksi ja lainsäädännön kieli kuulostaa jotenkin kauhean julmalta kaikkine sanktioineen.

Sitten kaiken huipuksi harmaa kolli on syönyt joulukalenterista isot palat pois ja jollakin ilveellä se on vielä avannut jouluaaton luukunkin! Jotenkin koko joulutunnelma lässähtää tässä vaiheessa, kun huomaan hyasintin pöydälle asettaessani joulukalenterin surkean kohtalon. (No, ehkä pitäisi olla onnellinen siitä, ettei kolli kussut vero-ohjeiden päälle, mutta että maanantai ja kaikkea, en oikein kykene juuri nyt.)

Joulutunnelmaan virittymisen sijaan syönkin lievään ahdistukseeni puolikkaan ruisleivän ja juon ensimmäisen joulukalenteriteen.

Ei se ole oikeastaan yllättävää eikä kauhean ahdistavaakaan, että asiat menevät pieleen. Harvemminhan elämä sujuu, kuten kuvittelisi. Se, mitä tapahtuu, tapahtuu... vastaan myös kirjeeseen, joka sisältää kummallisen kysymyksen ja oletuksen, ja joka saa minut taas mietteliääksi sen suhteen, miten erilaiset ihmiskuvat vaikuttavat eettisiin ratkaisuihin. Paljon, luultavasti. Olisi mukavaa kehittyä tarkemmaksi kuuntelijaksi. Asiat on hankalaa hahmottaa vieraasta viitekehyksestä, vaikka siinä onkin aistivinaan jonkinlaista loogisuutta ja ainakin luottaa siihen, että toisen toiminta ei oikein ole hahmotettavissa järkevästi mistään muusta viitekehyksestä käsin.

Sen sijaan en ehdi ottaa päivätorkkuja enkä tehdä pilatesharjoitteita, joita haluaisin ehtiä tehdä ja joita ajattelin vakaasti tekeväni, koska selkää särkee. Ääh, mikä maanantai. Tästä ei voi viikko kuin parantua... perjantain naamiaisiin on jo sentään löytynyt kahdet kissankorvat ja materiaali kolmeen häntään, joten kiireellisimmät ja tärkeimmät asiat ovat pulkassa! Ja ehkä kohta kun ystävä tulee koputtamaan oveen, haemme jouluvalotkin. Tai sitten ei.


Jottei tästä tulisi ihan surhimista, niin nyt Sukliksen pyynnöstä jotakin hassua ja jouluista: piparkakkueläimet!

Onhan tuohon jouluun sentään vielä aikaakin. Ja matkaa! Kai tässä ehtii virittyä vielä.

Piparkakkueläimet

Halu leipoa piparkakkuja tulee yllättäen ja kuin tyhjästä. Harkitsen ensin hetken piparkakkutalon tekemistä kylmiltään, tai ehkä piparkakkualpakkatallin, talot ovat alpakkatalleihin verrattuina vähän tylsän kuuloisia, mutta sitten käyn miettimään, jaksaisiko ensimmäistä piparileipomusta kuitenkaan säästää skypejoululauluun saakka. Kysyn asiaa Fauniltakin, ja hän arvelee, että ei. Se kuulostaa järkevältä arviolta. Skypejoululauluun on kuitenkin vielä kaksi viikkoa aikaa ja kahteen viikkoon kerkiää mahtua monta heikkoa hetkeä.

Niinpä päädyn leipomaan vain piparkakkueläimiä. Kaulitsen taikinan ohueksi tyhjällä viinipullolla puhdistettuani ensin pöydän sipulinkuorenjämistä, leivänmuruista, tyhjistä pakkauksista ja muusta keittiönpöytäroinasta. Sitten otan voiveitsen ja leikkelen sillä taikinasta alpakan, kamelilaivan, sinivalaan, pyöriäisen, lukuisia kissoja, koiran, hevosen, vompatin, koalan, etanan... en halua leikata perinteisiä tuotantoeläimiä, sillä jokin niissä on vielä surullisempaa kuin se, että koalan arvellaan kenties kuolevan sukupuuttoon ilmastonmuutoksen takia. Tuotantoeläinten kärsimyksen luulisi sentään olevan käsinkosketeltavampaa, konkreettisempaa, helpommin tajuttavaa. Ilmastonmuutos on niin suuri, on helppoa ymmärtää, miten moni ei jaksa tai ei halua tai ei oikein pysty (no ei kai kukaan täysin pystykään) tajuamaan, mitä kaikkea siihen liittyy.

Uunissa eläimet lihovat. Sitten ne vedetään ulos, jäähdytetään ja koristellaan. Vaivaan tomusokerista ja sitruunamehusta tankean tahnan ja tökin sillä silmiä ja pilkunpaikkoja, ja sitten perään karamellit. Eläimet tuijottavat hurjistuneen ja närkästyneen oloisina, koska niillä on niin suuret karamellipupillit.

Eläimiä ei ole helppoa syödä. Vompsu tulee koulusta ja he makaavat Faunin kanssa sängyllä tehden tietokoneohjelmointeja. Katselen eläimiä miettien, miten helppoa on leikata muotoja ja sitten sulauttaa ne tarvetyydytykseensä. Syödä. Mutta eläinten tarinallisuus haraa vastaan. Tuntuu vähän vaikealta tarttua hevoseen ja murtaa se. Mutta jo ensimmäisen suupalan myötä taika rikkoutuu. Ja piparkakut maistuvat valtavan hyvältä. Ehkä pitäisi olla huolestunut siitä, että miehet makaavat sängyllä ohjelmoimassa ja minä leivon piparkakkuja, mutta en millään jaksa. Totuus nimittäin on, että pidän piparkakkujen leipomisesta aika tavalla enkä haluaisi tässä kohdin vaihtaa osia kenenkään kanssa.

Katsomme kolmistaan Alastonta lounasta ja nakertelemme piparkakkueläimiä. Jouluna meitä on viisi ja tapanina jo kuusi. Ehkä leivomme silloinkin eläimiä, valtavia pellillisiä hämmentyneitä ja närkästyneitä eläimiä, samanlaisia kuin me itse, hyväntuulisia eläimiä, jotka on helppoa asetella kuvausta varten rykelmiin ja nauttia niiden raajojen kaarevuuden visuaalisista jännitteistä, tyhjästä tilasta niiden välillä yhtä paljon kuin niiden vartaloiden täyteydestä.

Vain etana, vompatti, orava, alpakka ja kamelilaiva säästyvät yön yli.

Lyhentyvät päivät, kaventuva aika

Jouluun on alle kuukausi. Miten kummallista. En ole oikeastaan ahdistunut mistään kunnolla aikoihin. Se tuntuu hämmentävältä.

Olen ollut sairaana ja parantunut. Olen syönyt perunaleivoksen. Ja äsken leivän päällä tahinaa ja hapankaalia. Tänään on luokan pikkujoulut. Olen riittävän terve mennäkseni sinne. Siellä on sauna ja poreallaskin. Aion ottaa riskin ja mennä saunaan, porealtaasta en ole niin varma, niissä on jotakin epäillyttävää. Ne tuntuvat liikaa kuvastosta leikatuilta kuvilta. Porealtaassa istuessa kokee helposti hymyilevänsä ja ihmettelevänsä jonakin toisena.

Asiat järjestyvät. Sunnuntaisin kuljemme rantoja pitkin kolmestaan ja puhumme vakavasti. Jokainen tuntee itsensä jollakin tavalla kauheaksi olennoksi. Mutta kestettävästi, siihen ei kuole. Jokainen saa jollakin tavalla rakkautta ja hyväksyntää, tukea. Voisiko tuollaisen keskustelun käydä kahden? En muista käyneeni sellaisia kahdenkeskisessä suhteessa. Ehkä joku eettisesti edistyneempi olento osaisi sellaisen kommunikaation, mutta itse näytän tarvitsevan tuki-ihmisen, joka rauhoittaa keskustelua vain kävelemällä siinä mukana silloinkin kun keskustelua käy lähinnä kaksi ihmistä.

Vompsu leikittelee ajatuksella, että laittaisi deitti-ilmoituksen. Hän ei ole ikinä tehnyt sellaista. Koetan rohkaista häntä, koska deittaillessa tajuaa äkisti itsestään monia asioita, joiden tajuamiseen voisi muuten mennä kauan. Ja tajuaa myös paljon ihastumisesta ja rakastumisesta ylipäänsä, omasta tavasta ajautua lähemmäs, syvemmälle. Vompsua kutkututtaa etenkin se, miten ihmiset reagoisivat, jos hän laittaisi facebookiin tilapäivitykseen nettideiteille lähtemisestä. Rutistan häntä.

Ja tajuan siinä samassa, miten monen mielestä näytämme täysin hirviömäisiltä juuri nyt, juuri nyt kun istumme sängyllä riekaloiden korvapuustejamme ja puhua pulputtaessamme estottomasti seksuaalisuudesta ja deittailusta ja siitä, miten hyvältä tuntuu nyt kun ei tarvitse koettaa olla jotakin, mihin unet eivät kuitenkaan taivu. Saan viimein sanottua senkin, etten ollenkaan usko, etteikö hän jonkun toisen kanssa palaisi haluunsa saada lapsia. Sitä vain muuttuu jotenkin suhteissa ollessaan monen asian suhteen. Nuorempana enemmän kuin vanhempana. (Ei, minä en ole muuttunut lapsiasiassa. Mutta moni muuttuu. Minä olen muuttunut muissa asioissa. Kieltänyt niitä itseni puolia, joita ei ole palkittu tai joista on suorastaan tyrmistytty. Ominut ne puolet ahneesti takaisin heti erojen myötä.) Ei, Vompsu ei usko, että niin kävisi. "No mutta sä et olekaan nyt rakastunut", sanon takaisin. Hän ei ole ikinä ollut rakastunut, hän muistuttaa.

Sekin tuntuu niin kummalliselta!

Mutta voihan olla, että käytämme vain käsitteitä eri tavalla, vaikka epäilenkin, ettei siitä ole kyse. Rakastumiseen tarvitaan kaksi eikä hänelle ole vastattu silloin kun hän on tosissaan halunnut jotakuta. Se kuulostaa kauhean yksinäiseltä.

Me olimme luisua sivuun ystävyydestä, mutta nyt olemme palanneet siihen tukevasti. Istumme samalla sängyllä, hihitämme, tunnustelemme vapautta ja luottamusta. Muistan äkkiä vanhan toiveeni siitä, että kunpa kaikki suhteet voisivat olla eksäsuhteita. Jossakin mielessä olen päässyt rakkauselämässäni paljolti sen kaltaiseen tilaan. Paitsi että vielä toistaiseksi Fauni ja minä olemme hieman varuillamme toistemme suhteen, koska valta tarkoittaa vaaraa. Ja kauhuista hirviömäisintä: että voi menettää syvän, toiveikkuutta kannattelevan ystävyyden, jos jokin menee pieleen. Että tunteet käyvät liian vaikeasti taltutettaviksi, että tuntuu liian pahalta. Mutta jotenkin tuntuu, että sellaisen lopputilanteen riskit ovat olennaisesti pienemmät kuin ne voisivat olla toisenlaisessa asetelmassa. Tässä tilanteessa ei ole paljon tilaa kuvitelmille. On vain kukin hetki, kukin keho, niiden välissä tuntemukset, tunnelmat, tilanteet, jotka säätelevät kehoja enemmän kuin kehot niitä.

Ja ulkona pimentyy, päivät lyhentyvät, aika Lissaboniin lähtemiseen kaventuu. Meitä lähtee sinne kuusi ystävystä.

Ellei tapahdu jotakin aivan odottamatonta.

Sellaisia asioita tapahtuu usein ja säännönmukaisesti, siltä se nyt tuntuu.

Itsepäisyydestä lyhyesti

Eilen kotiin kävellessäni mietin, miten ihmeessä tässä elämässä tuntuukin käyvän kerta toisensa niin, että ne asiat, joista saan moitteita, johtuvat itsepäisyydestä. Tarkoitan sellaista itsepäisyyttä, että ymmärtää, että olisi hyvä taipua tiettyyn normiin, se helpottaisi asioiden sujumista rutkasti, mutta että silti päättää tehdä toisin, koska se tuntuu - no, oikealta tai itseltä tai mitä sanaa nyt sitten haluaisikaan tuohon käyttää, että päättää kuunnella intuitiotaan tai sydäntään tai jalkojaan tai vastenmielisyyden tuntojaan enemmän kuin huolta siitä, sopeutuuko. Että sitä jaksaakin hakata päätä seinään vuosi toisensa jälkeen kaiken maailman yksityiskohdissa.

Mutta: jos niin ei tekisi, pystyisikö asioita lähestymään tässä määrin kiinnostuksen, uteliaisuuden ja ilon kautta?

(Ehkä muut ovat parempia motivoimaan itseään sellaisten tavoitteiden eteen, joiden mielekkyyttä eivät heti hahmota? Jossakin tutkimuksessa esitettiin, että optimismiin kuuluu huono motivoituminen tehtäviin, jotka eivät ole linjassa henkilökohtaisten tavoitteiden kanssa. Noin about sanallistettuna, toivoisin muistavani paremmin, mutta kirja taitaa olla ystävällä Turussa lainassa.)

Ja sitten äkkään siinä metsän läpi kohti kotia edetessäni, miten paitsi vastoinkäymiseni, myös ne asiat, joita pidän saavutuksinani, pulppuilevat tuosta samasta itsepäisyydestä. En sitten mennyt opiskelemaan teknillistä alaa enkä lukenut aineenopettajan pätevyyttä, en suostunut ministeriöön jakkupukutöihin, olen saanut tehdä paljon mielenkiintoisemmilta tuntuvia juttuja, aina on ollut aikaa käydä keskellä päivää ystävien kanssa teellä ja talvipuutarhassa ihmettelemässä niitä isoja kamelioita jotka ovat melkein puita, on voinut ja saanut valita matalan aineellisen elintason ja paljon vapaata aikaa ajatuksille ja kehon liikehdinnälle, rakkaudelle ja ystävyydelle. Ei se ole itsestäänselvyys; siihen on tarvittu rutkasti tuota samaa jääräpäisyyttä ja omasta tärkeysjärjestyksestä kiinni pitämistä.

Äkkiä huomaan olevani kiitollinen siitä, miten sitkeää kissanlihaa saatan välillä olla. Hittojako muutamista yhteentörmäyksistä maailman ja sen asujaimen ennakko-oletusten kanssa, jos saan vastineeksi vaikka mitä mielekästä.

Huh, nyt iltapäivänkin koettelemus on ohitse. Saan vähän sapiskaa ulkoasun epävirallisuudesta ja organisaatiokaaviosta, jonka olen tehnyt leikkaa-liimaa -metodilla ja skannannut. Se ei ilmeisesti näytä yhtä sisäsiistiltä kuin muiden power pointilla tehdyt kaaviot, jotka voisivat olla kotoisin suoraan tiimikokoushelveteistä. Itse inhoan power point -kaavioita ja pidän omaa vapaita tussilinjoja sisältävää kaaviotani tietysti paljon hauskempana ja mukavan zinehenkisenä; olisin voinut tehdä power point -kaavion, mutten halunnut. Sellaista se on, kaikkia ei voi miellyttää. En jaksa edes yrittää enkä mene tyylien puimiseen. Kerron vain, että minusta kaaviomuotoinen selittäminen on hankalaa ja hämmentävää, koska en ymmärrä mitään muidenkaan tekemistä kaavioista vaan haluan informaationi joko selkeänä tekstinä tai sitten empiirisesti asioita tarkkaillen. Se sallitaan. Mutta silti "kaavion ulkoasuun olisi kannattanut panostaa samalla intohimolla kuin näihin muihinkin asioihin". Mutta olen edelleen innoissani siitä, että kaavio näyttää vähän mustekalalta, jolla on viinirypäleistä tehdyt kengät! Eikä tutkintovaatimuksissa puhuta mitään graafisista esityksistä ja niiden hallinnasta, joten so what - olen vähän yllättynyt, että tämmöiseen tyyliseikkaan viitsitään puuttua; olin valmistautunut selittämään kaavion informaatiosisältöä, en sen ulkoasua. Ei meille ole annettu ulkoasusta mitään ohjeita.

Tunnen tyytyväisyyttä, kun kuulen, että työ menee läpi kaaviotyyli-itsepäisyydestäni huolimatta, vaikken edes puhu mustekalasta, jolla on viinirypälekengät. (Jotenkin arvelen, että se ei paljon painaisi, vaikka voin toki olla väärässäkin.)

Muutoin keskustelu etenee ailahdellen. Kun kysytään, miltä aamun ryhmäsessio tuntui, vastaan olevani järkyttynyt. Että meitä oli liian monta ja että järkytyin siitä, miten kaikki eivät saaneet suunvuoroa, että se tuntuu epäreilulta, niin kovasti kun tätä on jännitelty. No entä nyt, kysytään. Ilmoitan olevani edelleen järkyttynyt, mutta ettei siihen nyt kannata liikaa kiinnittää huomiota, että minä vain olen sellainen, helposti järkyttyvä. Onnistun tässä vaiheessa kääntämään itkuisuuden mustaksi huumoriksi kuvitellen itseni ryömimään maata pitkin ja parkumaan täyttä kurkkua. Hymyilenkin vähäsen. Ja sitten sanon siitä, miten on vaikeaa koettaa keksiä harjoittelupaikkaa itselleen kevääksi, kun alaa ei oikein tunne eikä haluaisi ehkä mennä ihan perusveivaamaan toimistolihaa harjoittelussa, koska itse työ lienee valmistumisen jälkeen joka tapauksessa sitä. Siitä sukeutuu ihan hyvä keskustelu, ja selviää, että olen ymmärtänyt jotkut asiat päin prinkkalaa. No, ehkä nyt sitten alan ottaa selvää, missä psykiatrisissa sairaaloissa tai osastoilla on myös fysioterapeutti, ja haluaisivatko he sinne myös hierojaharjoittelijaa avustamaan potilaita kehonkuvan ongelmien kanssa toimeen tulemisessa. Ohjaajien mielestä se kuulosti hyvältä idealta, kun kerran taustani on, mitä on. (Ja se näkyi kuulemma työssäkin, eivät he olleet sellaista eettistä vyörytystä ennen nähneet.)

Ehkä järkytys tästä vähitellen laantuu, mutta toistaiseksi on vaikeaa kuvitella lukevansa rauhallisesti anatomiaa. Parututtaa. Ehkä vähän parunkin kotiin sauvoessani. Eihän se väärin ole.

Kauhistuksen kananjalat

Tutkintopäivän aamuna ruoka ei tahtoisi mennä vatsaan. Oksettaa. On pakko kuunnella charlestonia ja black bottomia ja Aloysio Oliveiran versio Sunny side of the streetistä. Kun sauvakävelen koululle, on kuin pää putoaisi joka toinen sekunti. Toistan kysymystä: hei, mitä olinkaan ajattelemassa, enkä osaa vastata siihen.

Ryhmätilanteessa meille heitetään esimerkkejä tapauksista, joissa jokin on mennyt pieleen, ja mietitään mistä ja millaista korvausta asiakas voisi saada. Kun olemme pohtineet sen verran kuin keksimme - mistään tämmöisistä ei ole puhuttu missään vaiheessa ja lakitermit ovat aika vieraita - yksi tutkinnon vastaanottajista lukee kirjasista esimerkkitapauksista, miten vastaavissa tilanteissa on tehty käytännön ratkaisuja käräjillä ja Valvirassa. Yhdessä jutuista kuvataan tilanne, jossa asiakkaat ovat kokeneet joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteiksi fysioterapeutin nojatessa heihin käsittelyn aikana niin, että he ovat voineet tuntea vaatteiden lävitse fysioterapeutin sukuelimen (molemmilla on siis ollut vaatteet päällä, asiakkaalla ja terapeutilla). Korvauksia ei ole tuomittu, mutta fysioterapeutti on saanut kirjallisesti huomautuksen ja kehotuksen miettiä työergonomiansa siten, etteivät hänen intiimialueensa osu asiakkaisiin. Kauhistuksen kananjalat, ajattelen, meitä kun on neuvottu hierontatunneilla nojaamaan lantiolla hierontapöydän laitaan (ja esimerkiksi alaselkää hierottaessa hierottavan lonkka hieroutuu silloin omaa lantiota vasten pehmein painalluksin) ja esimerkiksi pohkeen käsittelyssä selinmakuulla nostamaan asiakkaan jalka koukkuun ja vakauttamaan jalkaterä sen päälle istumalla. Sellaisestakin voisi siis tulla oikeusjuttu!

Muuten ryhmäkeskustelu ei oikein ota sujuakseen. Ihmisillä on niin erilaiset tavat täyttää tila. Joku haluaa pitää kiinni kohteliaasta hiljaisuudesta aina ennen puheenvuoroa, toinen kokee, että tällaisessa tilanteessa on tuupattava itseään näkyvämmäksi kuin yleensä. Meitä on liian monta ja lähestymme asioita niin eri tavoin. Moni asia jää sanomatta. Huomaan hymyileväni surumielisesti hetken ja sitten olevani vain pohjattoman surullinen ja hiljainen. Kun tajuan, etteivät muut tajua sitä, mitä nyt ehkä haetaan, jonkin mahdollisuuden poissulkemista, sanon sen ja sitten vaikenen taas. Jotenkin lannistunut olo, kouluolo, semmoinen kuin koulussa joskus aiemmin, lapsena ja nuorena.

Iltapäivällä - itse asiassa jo tunnin kuluttua - on yksilökeskustelun vuoro. Tunnen valtavaa väsymystä ja surua ja osaamattomuutta, en nyt vaikuta motivoituvan ollenkaan mihinkään oppineisuuteni osoittamiseen. Pitäisi selittää organisaatiokaaviota ja tehdä vielä viime hetken hiontapuristus sen suhteen, tankata Kuntoutuksen perusteita. Mutta en halua enkä jaksa. Enkä tee sitä. Ehkä menen tunniksi kävelemään sumuiseen metsään. Jotenkin vain maailma tuntuu juuri nyt liian monimutkaiselta ja hankalalta, ihmisten kohtaaminen tuntuu liian kulmikkaalta, en osaa enkä halua tyrkyttää osaamistani tai muutakaan sellaista, sen rauhallinen kehittyminen on hyväksyttävä sellaisenaan tai sitten saa olla koko juttu. Olen myös jotenkin pettynyt kuultuani juuri kaikista noista oikeusjutuista, pelottaa koko ajatus kenenkään ikinä maksusta hieromisesta, sillä tuo maksu, tuo raha, synnyttää odotuksen jostakin vastineesta, jostakin tietynlaisesta vastineesta, jota ei ehkä osata kommunikoida ja johon ei siten pysty sanomaan heti kättelyssä, että en minä semmoista voi mitenkään luvata. Oikeastaan en näet voi luvata yhtään mitään. En voi luvata, että kosketukseni tuntuu hyvältä tai että minusta pidetään tai että lihas rentoutuu käsittelyssä. Enkä voi luvata sitäkään, että läsnäoloni ei tuntuisi jostakusta seksuaalisesti ahdistavalta ja lähentelevältä.

Itkettää koko monimutkaisuus ja kaiken vaikeus.

Terveiset kaukaa

Huomenna on tutkinnonosan yksi suoritus. Olen kirjoittanut täydennyksiä ja valmistunut esittämään suullisesti vaikka mitä. Tuntuu, etten oikein ymmärrä mitään enää.

Mutta kun sauvakävelen kotiin iloisenpunaisessa takissa ja kirjavissa lapasissa, pipossa ja säärystimissä, tuntuu lähes siedettävältä. Ja sitten huomaan, miten runohyllyn päällä vanha marraskuunkaktukseni on pullistanut valkeat nuput suuriksi salaa, huomaamatta. Ja äkkiä se kaikki tulvahtaa mieleen: asuminen toisenlaisessa, hämärämmässä suuressa huoneistossa, kuvitelma tilanteen pysymisestä sellaisenaan, hämmennys kun olisi pitänyt siirtyä työelämään opiskelijaelämästä, kahden koiran äänet parketilla, keskittyminen kasveihin ikään kuin se voisi olla lopullinen ratkaisu. Hain siitä samasta asunnosta marraskuunkaktuksen paljon sen jälkeen kuin olin muuttanut pois. Minun kävi sitä sääliksi. Se roikkui eteisen amppelissa miltei elottomana rankana ja itkin sen nähdessäni niin kovasti, että Vompsu sanoi, että kyllä me sen jossakin kassissa saamme kulkemaan. Ja saimmehan me. Ei se ole sen jälkeen vielä kukkinut, onpahan vain toipunut. Mutta nyt siinä on suuret valkoiset nuput! Nyt siihen ei saa koskea, sitä päin ei saa edes hengittää, sillä ne kukat ovat niin kauniita.

Ja juuri oikeaan aikaan, juuri kun pimeä tihentyy. Juuri kun alkaa tuntua, ettei ymmärrä enää mitään. Jotenkin huominen koettelemus alkaa näyttää pienemmältä, kun muistan, millaisissa pinteissä olen aiemmin ollut. Yksi hassu tutkintotilaisuus.

Samanlainen, erilainen...

Nyt kun elän tällaista jännittävää ja kummallista ja itseni ällikällä lyönyttä elämänvaihetta, että minulla on samaan aikaan kaksi rakasta (muttei kumpikaan ole mikään salarakas, paitsi vanhempien suuntaan - miten voimakkaana ihmisessä onkaan halu olla järkyttämättä noita olentoja, jotka vetäisevät melonin nenään pienimmästäkin ärsykkeestä - ei, ei ihme, etten itse tahdo vanhemmaksi), olen tarkkaillut uteliaana ihmisten reaktioita kaikkeen tuollaiseen pieneen, mitä suhteisiin liittyy. Miten he reagoivat siihen, että mainitsen menevänikin nyt yöksi muualle kuin kotiin tai miten he reagoivat, jos kävelen käsi kädessä jonkun muun kuin aviosiippani kanssa. Miten he sanallistavat asian, kun kerron tapahtuneesta. Millaisia kysymyksiä minulta, aviomieheltäni ja Faunilta kysytään.

Ihmiset ovat tahdikkaita ja varovaisia. Se pistää heti ensimmäiseksi silmään. He käyttävät sellaisia fraaseja kuin että eivät voisi itse kuvitella elävänsä noin mutta että varmasti se on ihan ookoo jos kerran kaikki tietävät ja se on kaikille okei. Tai että tuohan on hurjan vapaamielistä, jos se kerran oikeasti tuntuu toimivan. Kuitenkin aika usein sanojen taustalla on jähmettynyt ilme ja asento, joista näkee selvästi, että sanoja tasapainoilee liukkaalla maastolla, joka on selkeän hiekkatien sijaan sateenjälkeisiä astinkiviä purossa. Ehkä se johtuu siitäkin, että tarkkailen niin selkeästi. Tarkkailun kohteena on vaikeaa pysyä luontevana. Mutta en usko, että kyse on vain siitä.

Tuntuu nimittäin kummalliselta, että vain muutama ihminen on aidosti hihkaissut, että onpa ihanaa tai loistavaa. Yleensähän näin käy, kun kertoo löytäneensä ihmisen, josta aidosti pitää ja joka pitää itsestä, että on solahtanut läheisyyteen ja että haluaa sitä lisää. Nytkin useimmat ihmiset ovat kohteliaita ja tahdikkaita ja ymmärtäviä ja kuuntelevia, mutta heissä ei ole sitä samaa hehkutusta, joka niin helposti lähtee käyntiin silloin kun on elänyt jonkin aikaa yksin ja sitten löytänyt jonkun. Faunilta joku tuttava oli jopa kysynyt suoraan, mitä tämä kuvitteli voivansa saavuttaa suhteesta naiseen, joka on toisaalle naimisissa. Fauni oli tokaissut vähän äkäisesti, että mitähän nyt ihmiset ylipäänsä kuvittelevat saavuttavansa ihmissuhteistaan. Kysyjä ei muistaakseni ollut sanonut siihen oikein mitään.

Muutama ihminen on kysynyt minulta suoraan, onko tällainen rakastuminen tai rakastaminen jotenkin erilaista kuin se, että rakastaa vain yhtä ihmistä kerrallaan. Minun on ollut vaikeaa vastata kysymykseen, koska samanlaisen ja erilaisen käsitteet ovat niin hankalat. Leibnizin mukaan kukin olio on identtinen vain itsensä kanssa. Kai se pätee rakkaussuhteisiinkin. Jokainen rakkaussuhteeni on ollut häikäisevän erilainen. Olen toivonut ja pelännyt eri suhteissa aivan eri lailla, tila ja samalla yhteys toisen ja itsen välillä on ollut eri muotoinen, tuoksuinen, kuuloinen, tuntuinen. Hellyys, jota olen kokenut, on sävyttynyt eri lailla groteskista pilailusta mielijohteesta hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoon ja toisaalta pyhään ja hyrisevään lämpöön ja koko maailmaan vuotavaan onneen ja toiveikkuuteen ja kärsivällisyyteen, kuuntelemiseen, vastaanottavuuteen... Miten voisin vastata, onko erilaisuus tässä uudessa rakkaudessa jotakin erilaisuutta vain siksi koska rakkaussuhteet ovat niin löyhän perheyhtäläisiä vai kenties myös siksi, että tilanne on niin erilainen kuin ennen suhdekaavion kannalta? Miten voin poissulkea senkään, että olen oppinut koko ajan, joka päivä, lisää ja uusia asioita, että hahmotan asiat eri lailla kuin pari vuotta sitten, mistä tiedän, ettei ero johdu valtaosin siitä?

(Mitkä ovat, ylipäänsä, perusteeni kutsua jotakin suhdetta rakkaussuhteeksi? Väittäisin tunnistavani sen omasta kehotilastani. Mutta jollakulla toisella saattaa olla tyystin toisenlainen kehotila tai hän saattaa jäsentää hormonaalisesti saman kehotilan aivan toisin; enkö juuri lukenutkin uutisen siitä, miten esimerkiksi meditaatio voi vaikuttaa kipukokemukseen ja kivun voimakkuuden arvioimiseen.)

Koetan kuunnella, mitä kysymys tällaisen suhdejärjestelyn puitteissa tapahtuvan rakastamisen erilaisuudesta voisi tarkoittaa. Taustoittaako kysymystä kenties halu saada vahvistusta jollekin hypoteesille? (Vastaukseni taitaa antaa vahvistusta vain sille hypoteesille, etten osaa muodostaa mitään kiinteää minää, joka olisi aina ja eri ihmisiä kohtaan se yksi ja sama, vuodesta toiseen... ei minulla ole mitään vertailupistettä, ei mitään vakiota eikä mittapuuta!) Mille suhdehypoteesille? Olen utelias. En oleta, että toiset hahmottavat hypoteesiaan itsekään. Ei, yleensä hypoteesejaan ei hahmota. Hahmotin oman suhdehypoteesini ikiaikaiset jäänteet, joille olin älyllisesti mielestäni antanut palttua jo ajat sitten, vasta vähän aikaa sitten, siinä vaiheessa kun käyttäydyin itse tavalla, joka ei sopinut siihen mennessä itsestäänselvyytenä vallinneeseen kuvaan siitä, miten nämä asiat sujuvat ja miltä ne tuntuvat omalla kohdallani.

Toisaalta on selvää, että tietyt piirteet kyllä toistuvat: en kai muuten puhuisi rakkaussuhteesta. Mutta on myös mielenkiintoista huomata, etten tällä kerralla halua enkä yritä työntää toista kauemmas, että jaksan oikeasti tuhahtaa automaattipelolle toisen rikkomisesta, etten säpsy yöllä hereille olettaen, että jo pian minuun suututaan jostakin syystä, jota en pysty millään ennakoimaan. (Toki nuo automaattiajatukset pilkahtelevat esiin, mutta ne ovat heikkoja eivätkä vuoda käyttäytymiseen saakka ja ensimmäistä kertaa uskallan myös puhua niistä suoraan ja sellaisenaan, mikä aika tehokkaasti riisuu niiltä niiden kauhistuttavan mykän vallan.) En ole juurikaan huolissani! Se on aika ihmeellistä, sillä monissa askareissani huolet ohjaavat käyttäytymistäni tai vähintäänkin herättelevät aamuyöstä, jos kieltäydyn tottelemasta niitä lammasmaisesti. En juurikaan näe samanlaisia kauhu-unia kuin aiemmissa rakastumisissani. Minulla ei ole tunnetta, että silmäni ovat sidotut ja joku johdattelee minua kaulapannasta mukulakivikatua. (Sanalla sanoen, en erityisemmin pidä siitä tunteesta ja sen vuoksi olen aiemmin kirjoittanutkin silloin tällöin, etten pidä rakastumisista, vaikka minusta onkin antoisaa rakastaa.)

En tietysti nytkään tiedä, miten käy, mutta en jotenkin jaksa häiriintyä siitä samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin.

Olen kyllä huolissani suhteessa Vompsuun, mutta niin olen ollut alusta saakka. Siinä suhteessa vallitsevat aivan samat pulmat kuin ennenkin, mutta jaksan niitä nyt paljon kärsivällisemmin, uteliaammin ja kiinnostuneemmin. Noilla pulmilla tai haasteilla ei enää ole samaa traagista kaikua, koska hahmotan nyt myös käytännössä entistä selvemmin, miten vaatimaton tukipylväs toiselle yksi ihminen voi olla. Vähän kuin koettaisi seistä yhdellä jalalla, kun kuitenkin jalkoja voisi olla kaksi tai vaikka sata! (No, en nyt tietenkään tarkoita, että kaikkien kanssa pitäisi maata. Välttämättä...) Tiukkaa parillisuutta korostava suhtautuminen tuskin auttaa pysymään toiveikkaana, ei ainakaan minua näytä auttavan, ja ilman toiveikkuutta on vaikeaa motivoitua työskentelemään rauhallisesti ja suunnitelmallisesti ongelmien ratkaisemiseksi. On myös mukavaa, että Vompsu voi olla avoimesti ja pelkäämättä kiinnostunut muistakin kuin minusta ja ettei hänen tarvitse tuntea siitä mitään epämääräistä syyllisyyttä ja että hän uskaltaa puhuakin sellaisista asioista. Tällainen lähentää minusta paljon enemmän kuin mykkä syyllisyys ja pelkääminen ja ajoittain päätään nostava toive, että voi kun joku tulisi ja tempaisisi minut tästä pois, että tätäkö tämä loppuelämä on vain, tämän ihmisen jaksamista ilman hetken hengähdystaukoa.

Vompsu oli puhunut tilanteestamme työkaverilleen, joka oli järkyttynyt ikihyvikseen. Tuo parikymppinen tyttö haaveili "sen oikean" löytymisestä ja prinsessaisista häistä ja järkyttyi pahasti kuullessaan, että Vompsu oli mennyt kanssani naimisiin osittain juuri sen takia, ettei minulla ainakaan ollut mitään tuommoisia illuusioita (vaikka onkin todettava, etten sentään kuvitellut, että asiat ihan näinkään menisivät... en ole ollut ennemmin elänyt tällaisessa kuviossa ja jotenkin ajattelin, etten osaisi rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan, että yksinkertaisesti kuormittuisin aivan älyttömissä määrin heidän tunnesäätelystään; en ollut osannut ennakoida, että nehän tunnesäätelevät myös toisiaan ja sitä paitsi myös itseään tömäkämmin, ettei minun tarvitse tehdä ihan kaikkea itse - pelkäsin, että niin siinä kuitenkin käy, vaikka kuinka koettaisin päättää toisin). Tyttö oli sanonut myös jotakin aika kuvaavaa: että hän tunsi itsensä hurjan naiiviksi mutta että sellainen hän nyt vain on, kun haluaa ehdottoman yksiavioisen suhteen, joka kestää kuolemaan saakka. Ehkä tällainen järjestely, joka tuntuu itsestä iloiselta ja vapauttavalta, saattaa saada jonkun toisen tuntemaan itsensä naiiviksi? Miten turhaa, tietysti. Tai en tiedä, en minä jotenkin hahmota naiiviksi sellaista oletusta. Ehkä vähän kummalliseksi, kun se muodostetaan ilman että on tavannut sellaista ihmistä, johon tuollainen toive kohdistuisi, rakkaussuhteet kun tosiaan tuntuvat hurjan erilaisilta ja kutsuvat esiin hurjan erilaisen itsen. Mutta kyllä minäkin kuvittelin Kissan kanssa eläessäni, että todennäköisesti elän hänen kanssaan loppuelämäni (vaikken olisi ikinä uskaltanut lupautua naimisiin hänen kanssaan, koska en olisi voinut luvata täysin varmasti ja se olisi silloin jotenkin tuntunut loukkaavalta sen suhteen normit huomioon ottaen), eikä siinä minusta ole mitään naiiviuden vivahdetta, vaikka kuinka asiaa kääntelen - pikemminkin päinvastoin, jotakin inhorealistista. Aivan kuin se, ettei meillä ole enää järjestettyjä avioliittoja, saisi ihmiset punomaan itselleen sieviä pikku pakkopaitoja, itsejärjestettyjä liittoja, joissa tunteita pitää lakata kuuntelemasta, jotta muodosta voidaan pitää kunnialla kiinni.

Vaikka voi tietysti vain olla niinkin, että joillekuille avioliitto ja yksiavioisuus on oikeasti sopivaa ja helppoa koko elämänkaaren mittaisesti. Ettei siinä hierrä mikään, ei älyllisesti eikä käytöksen tasolla eikä toiveikkuutta vähentävästi, ei emotionaalisesti eikä virkeystasolla eikä imagologisesti. Tai että jos hiertääkin, se ei ole niin pahaa hiertämistä, että siitä silppuuntuisi totaalisesti, ja että vaikeudet kohtaa ilolla vuodesta toiseen. Kuulostaa aika onnelliselta tilalta! Mutta myös aika vaikeasti kuviteltavalta, minusta. (No, enhän ole koskaan ymmärtänyt paras kaveri -systeemiäkään täysin. Olen yrittänyt sitä joitakin kertoja ja kauhistunut. Bestiksiydessä on monta piirrettä, jotka kavahduttavat minut etäämmälle, ja siitä etäisyyden riuhtaisemisesta seuraa välittömästi rangaistus, jota en katso ansainneeni, ja siinä vaiheessa alan rimpuilla kauemmas yhä päättäväisemmin ja lopulta huokaisen helpotuksesta, kun moisesta riesasta on päästy. Mikä ei tietenkään tarkoittaisi, ettenkö jäisi kaipaamaan hyviä hetkiä; pidän vain niiden hintaa liian korkeana. Moni muu ei pidä, he hahmottavat tilanteen jotenkin eri lailla.)

Ylipäänsä, koko rakkaussuhteista puhuminen saa jollakin tavalla tajuamaan, miten erilainen rakkauskäsitys ihmisillä voi olla. Mikä on sopivaa, suotavaa, toivottavaa. Mikä on hieman epäillyttävää. (Ja tietysti joku aina epäillyttää. Epäillyttäähän minuakin ajatus siitä, että voisin oikeasti hahmottaa tulevaisuutta niin hyvin, että voisin luvata jollekulle, että meidän suhteemme kestää etupäässä myönteisenä hamaan loppuun saakka! En ole luvannut kellekään sellaista, enkä aio luvatakaan. Sen pitää riittää, että olen avoin ja että olen saatavilla niin kauan kuin vakaasti kuvittelen, että se on hyväksi.) Mikä on todella epäillyttävää ja kypsymätöntä ja roistomaista. Mikä on naisellista ja mikä miehistä.

Niin että kun sitten sanon jotakin sen suuntaista kuin että ei tämä mielestäni millään tavalla eroa muista rakkaussuhteistani minusta oleellisissa asioissa kuten toisen kunnioittamisessa ja kuuntelemisessa, lämmössä ja läheisyydessä ja luottamuksessa, paitsi että tietysti tämä kaikki on taas aivan erilaista ja ainutkertaista ja ihmeellistä, en oikeastaan tiedä lainkaan, miten nuo sanani tulkitaan.

Mitä se kysymys oikeastaan edes tarkoittaa? Erilainen, samanlainen?

En tiedä muuta kuin että minusta me kaikki kolme voimme hyvin. Ongelmia on, mutta niitä on muutenkin, parisuhteissakin. Vieläpä pitkälti samoja ongelmia, menneiden ihmissuhdeoletusten haamuja. Senkin tiedän, että minusta tuntuu hyvältä. Yllättyneeltä, avoimemmalta, helpottuneelta. Ikään kuin se, mitä ajattelen, tunnen ja teen, olisivat nyt hienommin tasapainossa, harmonisemmat keskenään. Vompsusta toki tiedän, että hänelle tämä harmonia on vielä hakusessa, vaikka hän on periaatteessa tilanteesta monella tasolla mielissäänkin ja haluaa katsoa, mihin se kehittyy. Fauni taas on edelleen hyvin hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta, ja muutenkin niin katkeruudesta vapaa, että hän kuplii usein iloa. (Varmasti se tuntuu kummalliselta, onhan hän lukenut tätä blogiakin monta vuotta, ja sitten päätti tutustua tajuttuaan, että asumme samassa talossa ja kaikkea, ja äkisti lähenimmekin valtavasti: se on kummallista, en ole ennen tavannut ikinä ihmistä, jota minusta olisi niin helppo ymmärtää, meissä on valtavasti samoja kummallisuuksia. Hmm, taidan ylikäyttää sanaa "kummallinen". Mutta se on hyvä sana elämää kuvattaessa!)

Jotenkin tämä suhde, nyt kun siitä kirjoitan ja tulin maininneeksi Leibnizinkin, tämä suhde tuo mieleen monadologian ja monadit.

Toivottavasti kukaan ei nyt kysy, että millä lailla tuo suhdekuvatus päässäni on samanlainen kuin monadologia ja että millä lailla kukin meistä tässä läheistilassa, jossa illalla lojumme, Vompsu käpistelytehtäviään ratkoen ja välillä Faunilta neuvoa tivaten, minä pää Faunin sylissä hänen setviessään hiuksiani sormin, milloin kukakin ketäkin mimäköiden tai kutittaen, millä lailla kukin meistä heijastelee toisiaan kuin monadi, mikä siinä on samaa. Tai siis, saa kysyä, mutta en osaa vastata. Ja silti nämä asiat liittyvät toisiinsa siinä, miten ajattelen, enkä saa enää selville, johtuuko se maininnasta samassa kirjeessä vai mistä.

Kiertokäynnillä

Jotta voisin viimein palauttaa oppilaitokseni kirjastoon Anneli Vainion mainion teoksen Nimeä vailla. Kohtaamisia kivun kanssa, on kai tartuttava sutta korvasta ja blogattava siitä. Tuntuu nimittäin valjulta pitää hallussaan kirjaa, joka olisi hyödyllinen jokaiselle kivun ja kärsimyksen toisissa ihmisissä kohtaavalle, mutta toki eritoten terveydenhuollossa toimiville ihmisille, joilla on hoitotilanteessa paljon valtaa sen suhteen, miten eri hoitovaihtoehdot potilaille esitetään. (Tiesitkö muuten, että laki potilaan asemasta ja oikeuksista takaa potilaalle oikeuden tehdä valinta eri relevanttien hoitovaihtoehtojen välillä? Minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, uskaltaudun lääkäriin paljon mieluummin ja aion pitää oikeudestani tarmokkaasti kiinni.)

Anneli Vainio, joka on kipupotilaisiin erikoistunut anestesialääkäri, kirjoittaa monestakin hätkähdyttävästä asiasta, elämäntarinasta ja kokemuksesta. Peruskysymys on ehkä kaikista raflaavin: Mitä kieltä ihmisruumis puhuu? Osaammeko me keskustella sen kanssa, omammekaan?

Vainio kirjoittaa suoraan siitä, mitä olen monesti tehnyt enimmäkseen itsekseni mutta välillä myös toisten teksteihin, kuviin ja ääneen turvaten: ruumiin (hän preferoi sitä sanaa, joten käytän sitä tässä, vaikka minusta se tuntuukin väärältä, epäilemättä samalla tavalla kuin hänestä tuntuu väärältä käyttää sanaa keho) näkyväksi, sanalliseksi, käsitettäväksi, tutuksi tekemisestä.

Moderni puhe ruumiista paljastaa kuitenkin myös ... pyrkimyksen vapauttaa ruumis sen olemattomuudesta. Tämä takaisintuominen on modernissa yhteiskunnassa ritualisoitua ja tapahtuu ryhmätoiminnoissa tietyissä paikoissa, tiettynä aikana ja usein maksua vastaan: entinen tapa hiihtää, juosta ja pyöräillä lähimaastossa tai pistäytyä uimassa on häviämässä. Maratonilla, eloonjäämiskursseilla ja aerobicissa koetaan ruumiin käyttämisen ja rajojen koettelemisen mielihyvää. Myös hieronta, jooga, tanssi ja taistelulajit tuovat nykyihmiselle ruumiin takaisin. Ruumiin käyttö ja jopa sen tuntemusten kokeminen on kuitenkin rentoutuessakin tarkoin säädeltyä. Tarvitsemme ohjaajan, joka sanoo mitä ja milloin tuntea: "Kohta tunnette jaloissanne lämpöä ja hieman pistelyä", aivan kuin kyseessä olisi ohjattu käynti museossa. Haluamme ruumiillista lämpöä, yhteisyyttä, liikuntaa, rajojen ylittämistä ja tuntemuksia. Mutta ruumis on myös outo ja pelottava, ja siksi tarvitsemme ohjaajan. Ruumis on tuntematon labyrintti, jonka avaimen olemme kadottaneet. (Lähde, s. 66-67.)

Kuinka kiehtovaa ja toisaalta, kuinka kauheaa. En osaa arvioida, kuinka moni on kadottanut kävelemisen, pyöräilemisen ja muut vastaavat kokemukset. Itse pidän niistä, olen aina pitänyt, samoin meren jäällä hiihtämisestä, ja vesijuoksunkin erityislaatu on juuri siinä, ettei kukaan muu ole sotkeentunut siinä siihen, miten koen tilanteen ja päätän jäsentää sen. Ja toisaalta on helppoa hahmottaa, miten paljon esimerkiksi feldenkrais on opettanut minulle uudenlaista kehotilaa ja ennen kaikkea asennoitumista elämään, se vuotaa kehonkin ulkopuolelle, elämä on minusta kehoa paljon pelottavampi ja vieraampi ja tarvitsisin siihen taatusti oppaan, joka kertoisi, miltä milloinkin tuntuu. Kehoni saattaa nimittäin välillä mykistyä, vaikka juuri sen pitäisi toimia oppaanani. Ei usein, mutta toisinaan. Silloin tarvitaan myös toisia kehoja.

Ainakin olen jo pitkään koettanut kuunnella kehoa. Ehkä se muutos, jota olen joskus koettanut kuvata muutoksena havaitsemisen tavassa ympäristöestetiikkaan perehtyessäni, olikin katseen kääntäminen myös siihen, mitä kehossa tapahtuu - kehohan on osa ympäristöä, eikä ympäristökokemusta voi oikein kuvata kuvaamatta kehoa, sen tuntua ja tekemisiä, sen virtaavaa ja pulppuilevaa halua ja kiepahtelevaa kiinnostusta ja suuntaa. Ja tuollainen katseen kääntäminen kehoon ja sen tuntemuksiin on aika erilainen teko tai asento tai suunta tai asenne kuin mikä vallitsee suuressa osassa sitä filosofiaa, johon olin siihen mennessä tutustunut. Kehon tarkkaileminen tuntuu kiinnostavalta. Vähitellen alkaa hahmottaa lainalaisuuksia ja poikkeavia tiloja, hidasta muutosta ja salamaniskumaisia oivalluksia, liikkeitä ja korjausliikkeitä.

Tuntuu jotenkin hurjalta, että monet haluavat tosiaan työntää kehonsa äärirajoille. Itsekin nuorempana ajattelin juoksevani maratonin, hyppääväni laskuvarjolla ja sen sellaista. Nykyään minusta tuntuu aivan riittävältä rajojen koettelemiselta, että koetan kohtuullistaa tenttiinlukemistani järkevälle tasolle ja harrastaa liikuntaa, kirjoittamista ja muita itsekseentekemisasioita sen verran maltillisesti, että ihmissuhteille jää tilaa ja jaksua. Myös itseen armollisesti ja leppoisasti suhtautuminen tuntuu suuremmalta haasteelta kuin jonkin pitkän päivämarssin suorittaminen. Siinä on asenteellisesti jotakin paljon vaikeampaa, ja toisaalta, kun muistaa, miten asenteet vuotavat varsinaisen kohteensa ulkopuolelle, kyseessä on epäilemättä lähipiirin hyvinvointia ajatellen tarpeellisempi harjoite. (Oletan, että lähipiiri voi paremmin, jos armollinen suhtautuminen vuotaa koskemaan heitäkin sen sijaan, että äkäilisin heille itseni ohella siitä, etteivät he ole täydellisiä, riittävän suorittavia, urhoollisia ja sankarillisia.)

Nauran ensimmäisen kerran kun luen tuon kohdan museokäynnistä. Myöhemmin vakavoidun. Uskooko joku siihen, mitä hänelle sanotaan? Minulla on rentoutustunneilla aina se vaikeus, etteivät kudokseni ja niiden tuntemukset salli minun uskoa noita museo-oppaan fraaseja. Kun kuvataan esimerkiksi ranteiden rentoutuminen, puhutaan lämmöstä ja alustaan sulamisesta. Omat ranteeni tuntuvat kuitenkin käyvän möhkälemäisemmiksi, kuin puun tai kiven kappaleiksi, ja ne ovat kylmät ja turrat; se on niiden tapa rentoutua. Minulla rentouteen yhdistyy ehkä niin matala verenpaine (onhan se muutenkin hyvin matala paitsi nyt kun olen darrassa ja tikuttaa joka ikisessä sormenpäässä ja korvanlehdissä saakka) ja syke, että keho vaipuu jonnekin puolitilaan, jossa se ihan tosissaan tarvitsisi lämpimän peitteen. Joogasaleilla onneksi on ymmärretty tämä peitteiden tarve. Lämpö alkaa muuten virrata vasta myöhemmin, kun nousen rentoutuksesta ja rahnustan kotiin ja pujahdan peitteiden alle. (Koulussa on kiinnostavaa seurata, miten erilaiset lämpökokemukset ihmisillä on. Muilla luokkalaisillani on kuuma hierontaluokassa, minä taas horkkaan antaumuksella. Ja silti muilla on t-paita, minulla villainen viitta, pipo ja vielä villaiset sukatkin. Jos en teoriatunneilla kaiken aikaa liikauttele ranteitani ja nilkkojani ja hengitä syvään, yksinkertaisesti koen jäätyväni siihen paikkaan. Ja ihan tosiaan - muiden iho tuntuu kosketettaessa ihmeen lämpimältä, ja muut vastaavasti säikähtelevät sitä, miten kylmät käteni ja jalkani voivat olla.)

Itse asiassa kun mietin tarkemmin näitä kiertokäyntejä, muistan useammankin kerran lopettaneeni jonkin lupaavalta vaikuttaneen liikuntamuodon, koska siinä oppaan sanat ovat vain tuntuneet niin vääriltä. Tietysti tunneilla voisi käydä oman aikansa, koettaa sulkea korvat noilta jäsennyksiltä tai sulkeistaa ne toisenlaisen kokemusavaruuden kannalta relevanteiksi, mutta en tunnu osaavan sellaista. (Joskus minua tosissaan harmittaa, koska hahmotan, että kenties sanottu on hyvinkin relevanttia, mutta että koska en ole vielä niin harjaantunut liikkeisiin, en pääse sanojen kuvaamiin tiloihin mitenkään käsiksi.) Se vaivaantuneisuus ja katkeruus, josta Anneli Vainio kirjoittaa kipupotilaiden kohdalla, kuulostaakin etäisesti tutulta:

... yleistävä ja lääkärien yleisesti käyttämä kieli ohitti heidän subjektiivisen kokemuksensa ja pilkkoi heidät jäseniksi, elimiksi tai artefakteiksi, "oireiksi", vailla kokevaa ruumista. ... Lääketieteen kieli pilkkoo, leimaa, kategorisoi ja normalisoi ihmisen kokemuksia. Siksi se potilaan näkökulmasta on usein myös epäkunnioittavaa. (emt, 38-39)

Kyllähän kunkin liikuntalajin (etenkin jos on kyse kehotekniikasta) kieli tekee myös näin. Tanssissa harvemmin pilkotaan kehoa kovinkaan rajusti, mutta olen osunut sellaisellekin tanssitunnille, jossa opettaja hihkui, että nyt pakaranpuoliskot heilumaan ja läskit sulamaan. En mennyt enää toiste, en halua elää sellaisessa maailmassa. En halua ajatella tanssia sillä lailla instrumentalistisesti, se on minulle aivan liian pyhä alue sillä tavalla käsiteltäväksi. Herkkyys ja ilmaisuvoima kiinnostavat minua enemmän kuin rasvagrammat. Niitä varten tarvitaan tekniikkaa ja siinä opastamista, ei ylipäänsä liikkumaan motivoimista jonkin ulkoisen tavoitteen avulla.

Jokainen kieli jakaa maailman jollakin tavalla, tietysti. En voi kirjoittaa tätäkään merkintää pilkkomatta, leimaamatta, kategorisoimatta. Normalisoimattakin? Ehkä. Mutta haluan pidättää sen oikeuden itselleni ja tehdä selväksi, etten kuvittele osaavani kirjoittaa kenenkään muun kokemuksesta samalla vivahteikkuudella ja täsmällisyydellä kuin omastani. Ja senkin suhteen on vielä paljon käsiteltävää ja kehiteltävää.

Miksi jotkut sanallistukset tuntuvat loukkaavilta tai vääriltä tai sopimattomilta? Ja toiset taas ottaa omikseen hyvillään lainasta? Kunpa osaisin vastata! Kuuntelen nyt, kirjoittaessani, Aino Järvelän Vierashuonetta, se sopii ensilumen ajan musiikiksi. En osaa sanoa sitäkään, miksi, mutta uskon tuntemustani.

En aivan usko siihen, etteikö suurin osa tuttavistani osaisi seikkailla kehossaan ilman ohjeitakin. Mutta ehkä ohjeilla voi laajentaa näkökulmaa vähän kuten museossakin. Jokainen hetkihän on uusi, ihmeellinen, kimmeltävä. Äkisti tuntuu pelottavalta tai rentoutuu selittymättömästi jonkun ihmisen seurassa. Selityksillä voi leikitellä, kunhan ne eivät ole niin loukkaavia, että haluaa kääntyä pois ja lakata kuuntelemasta. En usko, että voisin museokäynnilläkään uskoa täysin oppaan sanoja muuten kuin historiallisten detaljien suhteen. Voisin kiinnittää huomioni asetelmiin, värinkäyttöön, tuollaiseen jaettuun, mutta lopulta - opas ei voisi kertoa minulle mitään olennaista (eikö olekin sivistymätöntä, ettei pidä historiallisia detaljeja oleellisina, vaikka ne voivatkin avata kokemusta, saada kiinnostumaan jostakin, mikä muuten jäisi huomaamatta? - se, mikä tapahtuu, tapahtuu ja näin sen vain tunnun mieltävän, vaikken oikein tiedäkään, miksi), ei mitään siitä, miten valtava hyöky nousee sisälläni, ei siitä, miten posket punehtuvat liikutuksesta, miten saattaa itkettää yllättäen, tai miten imeytyy johonkin kuvaan tai melodiaan, tulee sen kanssa yhdeksi niin ettei sen jälkeen enää osaisi mieltää maailmaa ilman tuota kuvaa tai melodiaa. Hän voisi kuvata oman kokemuksensa, se olisi kiinnostavaa, sitä jaksaisin kuunnella. Hän voisi ehkä sanoa senkin, etten tarvitse kiirettä. Koska se on totta. En tarvitse kiirettä. En kaiken aikaa.

Tarvitsen aikaa viipyillä maailmassa, tekemisissä, tässä kehossa, ihmetellä sitä.

Tarvitsen hiljaisuuden, jossa voin kuiskata itsekseni.

Auringonpilke lumisessa metsässä

Ruokalan ikkunan takana avautuu metsä. Varjoisaan laaksoon puikahtaa kujeileva, kultainen valo. Se kiillottaa hämärästä esiin muutaman rungon, jääpisarat oksankärjissä, synnyttää tiedon metsän syvyydestä. Istun lasin toisella puolella, varjoisassa sisätilassa. Kädessäni on suuri muffinssi, jota murustan sormin suuhun. Parin minuutin kuluttua on oltava takaisin luokan luona, mutta vielä hetken voi istua, nauttia hassusta etäisesti omenaa muistuttavasta mausta sokerikakkutaikinan lomassa.

Tentti menee hyvin, tentit menevät hyvin. Aina on jotakin, mitä en muista, vaikka olen muistanut sen edellisenä iltana. Jokin latinan oikeinkirjoitusasia, tuleeko tähän s vai ei, tuollaista pientä silsaa. Tietää, että on nämä kaksi vaihtoehtoa, ja jompikumpi niistä on oikein, mutta molemmat kuulostavat äkisti todella epäillyttäviltä, vaikka aiemmin asian on osannut tuosta noin vain. Lopulta on arvattava. En harmittele, jos arvaus menee pieleen. On oikeudenmukaista, että arvauksesta ei saa pisteitä. (Ja minä kun kuvittelin tulleeni leppoisammaksi itseäni kohtaan.)

Metsä kimmeltää kauniina. Seuraavaan anatomian tenttiin on alle kaksi viikkoa ja opittavana kaikki lantionpohjan ja alaraajan lihakset. Siinä on työtä. Mutta hetken istun tässä onnellisena muffinssia murustaen, kupissa spicy rooibosta.

Rakastan ja olen rakastunut, hymyilen ja nakkaan viimeisetkin palat suuhuni. Muut istuvat pyöreissä pöydissä ylhäällä ja puhuvat, en jaksa puhua, on vain kultainen raita metsässä ja lämmin mieli ja muffinsin jälkimaku. Tutkinnon ykkösosan tarkastaja tulee sanomaan, että käsittelen työssäni etiikkaa ihanasti. Katson häntä hämmästyneenä, en ole selvillä siitä, hymyilenkö, mutta muistan kiittäväni ja tuntevani kiitollisuutta siitä, että ehkä ajatuksissani on jotakin itua silloin tällöin. Kun kävelen portaita hitaasti ylös, mietin, miten paljon tämä blogi on auttanut käsittelemään etiikkaa jalat maassa.

Ja että ehkä sekin on vain illuusio.

Ehkä kyse on jostakin aivan muusta, jostakin paljon varhemmin tapahtuneesta, siitä, mistä puhun tänään luokkatoverinkin kanssa, siitä, mitä on jäädä yksin, joukon ulkopuolelle. Miten pitkät jäljet siitä jää. Ei katkeruutena, mutta tarkkasilmäisyytenä ja haluna säilyä valtakiistojen ulkopuolella, ulottumattomissa. Haluna olla käyttämättä väärin valtaa.

Tentti on ohi, arki jatkuu. Hetken aamun valo on sen, joka malttaa katsoa lasin läpi kylmään metsään. Metsän läpi käveleminen, nyt kun pyörä on viety talvehtimaan kellariin, tuntuu erilaiselta joka päivä. Milloin lumi painaa oksia, milloin pihlajanmarjat erottuvat punaisena pikseliutuna viisikymmenluvun talojen edessä, milloin muta on puskenut sulana lumen läpi, milloin huomaa haavanlehtien mustan pyöreäkuvioisen liman, milloin lintu huutaa... aurinko pujottelee metsässä vielä kauan sen jälkeen kun verhot on vedetty kiinni ja tarkastelemme yhä hämärämmässä huoneessa polvilumpiota, joka on suljettu jänteen sisään, hengittäen ja tuskin toisiamme kaavioilta huomaten.

Vuosia sitten, kesällä

Saan käsiini vihkon, johon olen kirjoittanut ja piirtänyt matkatunnelmiani kesällä 1997. Olin ehtinyt unohtaa sellaisen asian olemassaolon täysin, mutta tässä se nyt on, orvokkikantinen pehmeä pieni vihko, taskuunsopiva. Olen piirtänyt ja kirjoittanut osin vesiliukoisella, osin vettäsietävällä tussilla. Olen piirtänyt surravintola Szufladan (jossa nykyään näytetään tarjoavan afrikkalaista ruokaa, ihmeellistä, että noin ihmeellinen teemaravintola on pysynyt pystyssä näin pitkään; muistan äkisti vihkoa silmäillessäni pitkät, kapeat lasit, kuin koeputket, joista joimme poikaystävän kanssa munalikööriä) valaistut porttikongiseepranpäät, Varsovassa jonkin kahvilan terassin ja interiöörin detaljeja, kirjoittanut Varsovan eläintarhan eläimistä ja Wisla-joen tulvasta, joka vei laivahostellin, jota etsimme jonkin tunnin kahden sillan väliltä. Olen kirjoittanut muutakin, synkeää yksinpuhelua junassa poikaystävän nukkuessa, siitä miten vain joku viisikymppinen voisi pitää kaksikymmentäkaksivuotiasta nuorena ja elämä edessä häämöttävänä. (Nauran tälle jonkin aikaa hilpeästi.)

Olen kirjoittanut siitäkin, miten jokainen parisuhde on tärkeistä periaatteista ja omista kiinnostuksenkohteista luopumista ja sikäli huoraamista. Kas vain. Erehdyn aika säännönmukaisesti näemmä sen suhteen, missä vaiheessa olen käynyt kriittiseksi asioille. Muistan helposti, että olen ollut tyytyväinen ja luopunut miltei kaikesta jotenkin sinisilmäisesti, mutta ei se olekaan mennyt lainkaan niin. Olen ollut kaiken aikaa noista asioista voimakkaan ahdistunut, ihan samalla tavalla tai oikeastaan vielä voimakkaamminkin kuin nyt. (Ei minusta enää läheissuhteen tarvitse olla huoraamista.) Ja silti olen tahtonut muokata itseäni tuollaiseen parisuhteelliseen suuntaan, teksti heijastaa, miten voimakkaasti olen pelännyt rikkovani toisen, jos en tee niin. (Ja sitä ennen olen tietysti pelännyt, että toinen menee rikki, jos rakastuu minuun, ja olen säälinyt häntä kaikesta hänen osoittamastaan kiinnostuksesta, koska olen kuitenkin läheissuhteissa yhtä luotettava otus kuin sotanorsu parat - vauhkoontuneena aika arvaamaton ja karmea ilmestys: "Norsut eivät eduistaan huolimatta olleet täydellisiä. Saatuaan vammoja tai niiden ratsastajan kuoltua norsut saattoivat vauhkoontua aiheuttaen vahinkoa niin omille kuin vihollisille etsiessään pakoreittiä. Niiden laaja vauhkoontuminen saattoi aiheuttaa kummalle tahansa osapuolelle huomattavia vahinkoja.")

Aika jännittävää. Lienenkö lainkaan muuttunut, paitsi ehkä leppoistunut? (Muistan kyllä kaksikymmentäkaksivuotiaana nauraneeni hilpeästi sille, mitä kirjoitin ollessani kuudentoista, joten ehkä leppoistuminenkin on harha.)

Joka tapauksessa matka on synnyttänyt seuraavan pohdinnan, joka erottuu kaikesta tunnelmoinnista ja suhdeangstauksesta uteliaana ja levollisena (ja tuijottaa häivähdyksen verran tähänkin hetkeen ikään kuin tietoisena siitä, minkä kiinnostuksen motivoimana vihkoa myöhemmin luetaan) kierähtääkseen sitten takaisin suhdeangstaukseen:

Osittain matkan viehätys on siinä reaktiossa, jonka tuntematon tuleva potentiaalisesti aiheuttaa - ja siinä, minkä tuntematon yleensä aiheuttaa. Voidaan puhua pelosta tai ainakin valppaudesta. On huomattava kuitenkin myös tuttuuden odottaminen, oletus siitä, että pian tietyt muodot käyvät tutuiksi ja asettuvat paikallistajun kulmakiviksi. Majakat on luotava. On oltava toimiva. Huomaaminen ei voi olla passiivista.

Se vain automatisoituu ja sen antaa automatisoitua; aikuisuuden pahe. Lapset yrittävät vääristää havaintonsa mekaanisesti. Aikuiset turvautuvat kemikaaleihin.

Lapsuutta kohti on sen vuoksi helpompi tuntea sympatiaa. Aikuisuutta ei voi vihata, mutta sitä voi säälitellä.Ihmettelyn loppu ei ole sidottu mihinkään muuhun kuin omaan itseensä. Mutta ihmettelyn loppu sitoo useita asioita, kuten urafatalismin, välittämättä jättämisen. Ihmettely, päinvastoin kuin usein ajatellaan, kohdistuu saman-, ei erilaisuuteen. Eksotismi on aikuisuutta, halua olla jotakin muuta kuin on. (Gastronomia a la Feuerbach.) Lapsuus siirtää kaikkeen omaa todellisuuttaan, aikuisuus yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita, kuten että eri eläinlajit eivät ymmärrä toisiaan.

Luulen tienneeni, mitä Varsovan eläintarhan itkevä, itseään aidan läpi änkeä yrittävä apina tunsi. Se tahtoi pois. Tahtoa pois pääsemättä on kamalaa. (Poikaystävä) A. sanoi, että sellaiselle eläimelle pitäisi järjestää terapiaa.

Ihmisille pitäisi järjestää terapiaa. He nauroivat apinan neuroosille. Typerät, karvattomat, vaatteelliset apinat. Väittäisivätkö he muka elämänsä olevan neuroositonta tai että neuroosit ovat naurettavia? Tietenkin kulttuurimme yrittää opettaa meitä nauramaan pettymyksillemme, mutta se ei yleensä onnistu helposti ennen kuin jonkin ajan kuluttua, ja silloinkin jää epäselväksi, onko nauru vain hysteerisen epätoivon ilmaus.

...

Eilen illalla pelkäsin hajoavani. A:n seura saa minut suuttumaan itseeni, piirteisiin, joista normaalisti pidän. Se huolestuttaa, mutta toisaalta, olemme varmasti olleet yhdessä liian kauan ottaen huomioon saavuttamamme läheisyysasteen (siis saavuttamattomuuden). Tuntuu jälleen, että olemme liukumassa erilleen ilman, että mikään pysäyttäisi sitä prosessia. Me muutamme yhteen asumaan, se tietenkin saattaa tehdä kaiken vaikeammaksi. Ikävöintiä. ... Yksinäisyys kiertyy itsensä ympärille, kunnes on pelkästään epäselvää, onko sillä lainkaan alkua, loppua, parempaa ja huonompaa puolta. Yksinäisyys = kaksin.

Joskus

Joskus aamu tuntuu varpaissa asti melkein iltaan saakka. Lämmin särisevä kutkutus, kiireetön käsi selaamassa toisten poisheittämää materiaa. Yllätyn siitä, että suhtaudun myönteisesti lumeen. Ehkä se johtuu kirjavista säärystimistä. Kun lahkeet tunkee niiden sisään, kylmämärkä ei nouse kangasta ylöspäin kramppaamaan pohkeen seutua. Haaveilen pulkkamäestä, mutta sataa vettä.

Huomaan olevani surullinen sen vuoksi, että silloin tällöin joku rakastuu minuun. Ei usein, mutta riittävän usein, että kammotun. En oikein osaa hahmottaa itseäni rakastettavaksi.

Hoidan viimein asian, jota olet vatkuttanut pari kuukautta. Pieni viesti, asia selviää tai ainakin alkaa purkautua. Jään miettimään, mikä tässä kaikessa on välillä niin vaikeaa. Miksi asioita ei hoida, kun ne ensimmäisen kerran havaitsee? Onko muka todella parempi pelätä, ettei ratkaisuja löydy, pelätä yksin ja aiheetta?

Lehdessä on kuva ihmisistä, jotka jonottavat rokotetta. Tämä taitaa olla se talvi, jolloin opitaan olemaan hieromatta silmiä ja suupieliä sormin. En ole luopunut kangasnenäliinoista.

Ensimmäiseen tutkintotilaisuuteen on vielä kaksitoista päivää.

Jokin minussa herkistyy kuulemaan riitasoinnun puheessa. Miksi tähän syydetään rahaa, jota tarvittaisiin tuolla? Miten on mahdollista elää hyvin? Onko se mahdollista? Äkkiä näen kuvion, josta en pidä lainkaan. Suutun omaan eettiseen vaativuuteeni ja siihen, etten lopultakaan pidä niistä ihmisistä, jotka jaksavat olla huimaavan systemaattisia ja kunnianhimoisia suurten tavoitteiden suhteen, niin kovasti kuin heitä ihailenkin. En halua olla sellainen enkä halua, että minusta koetetaan tehdä sellaista. Mutta en osaa välinpitämättömyyttäkään. Uskomus- ja etenkin pitämysjärjestelmäni on niin ristiriitainen spagettioksennus, että on suoranainen ihme, että olen ylipäänsä toimintakunnossa. Enkä keksi, mistä sitä lähtisin purkamaan ja muodistamaan. Olen jumissa, ärtynyt, sekin, mitä nyt opiskelen, tuntuu jotenkin puolivillaiselta. Auttaako se ketään, jos hänelle tulee hetkeksi helpottuneempi olo hieronnan myötä? Etten nyt tuhlaa aikaani johonkin ihan jonninjoutavaan hössötykseen?

Mutta niin kauan kuin parempia ideoitakaan ei ole, ei auta kuin hopottaa lihaksia luita nikamanrakennetta teveydenhuollon ammattihenkilöstöä koskevia lakeja.

On jotenkin marraskuista oivaltaa olevansa oikeastaan ihan samassa tilanteessa kuin ennenkin: yhtä jumissa sen suhteen, miten edetä kohti mielekkäämpää elämää, miten toteuttaa ihanteitaan, miten oppia pitämään itsestään. (Minusta tuntuu, että hyväksyn itseni jo huimasti paremmin kuin ennen - näin nyt vain tunnun toimivan, ja sillä hyvä - mutta en osaa edelleenkään pitää itsestäni. Tuntuu, että vien liikaa tilaa ja resursseja, olen hankala ja avosuinen, heijastan ympärilleni omaa kauhuani ja epävarmuuttani.) Vain ulkoiset puitteet ovat muuttuneet, ihmiset ounastelevat jotakin arvomuutosta ja vakiintumista ja sen sellaista, huomaan heidän puhuvan yksinkertaisemmin ja avoimemmin nyt kun esittäydyn hierojakoululaiseksi kustannustoimittajan sijaan. Mutta tietysti syvätaso on ihan samalla tolalla kuin ennenkin. Ehkä osaan nauraa vähän useammalle asialle, mutta se on aika mustaa nauramista. Asfalttinaurua. Ehkä olen tottuneempi siihenkin, ettei tämä tästä mihinkään muutu. On hyviä hetkiä, mutta on myös tämä epävarmuus ja iänikuinen tietämättömyys siitä, miten olisi järkevää edetä.

Joskus, silti, aamu jatkuu melkein iltaan saakka, huomailen hyräileväni vesijuoksualtaassa, tämä on toinen uimahalli, kuljen sen louhostilaa kysymysmerkki-ilmein, luen allasprofiileista ja kurkistelen enkä löydä höyrysaunaa. Olo on kissantyytyväinen, kehräävä, mukautuva. Käperryn tyytyväisenä kaikkien kauhujen ja kärsimysten keskellä vesijuoksemiseen, työnnän merkityksettömyyttä hivenen kauemmas, hengitän syvään. Tyksyy varpaissa saakka.

Tuiskuissa

Joskus sää ja mieliala komppaavat niin, että alkaa epäillyttää koko mielen käsite. Etenkin jos on epävakaata eikä syytä osaa yksilöidä. Jos on herännyt kuuden pintaan ja ponnistellut, ettei purskahtaisi alkajaisiksi itkuun, on vain sinnitellyt ja vakuutellut itselleen, että toinen ei siitä alastoman selän takaa loittone satoja kilometrejä tunnissa, syyttä suotta moinen tuntemus, varmuus, malttia poikki kaluten. Ja päivä on sujunut mitenkuten, välistä on tuntenut joukossa itsensä viiltävästi yksinäiseksi ja erilliseksi, ulottumattomaksi. On puhunut, nauranut, mutta silmät ovat pysyneet vakavina ja varmoina siitä, että kaikki loittonee. Maailmankaikkeus laajentuu hitaasti, ei kun nopeasti, luisumme erilleen, hyvästi te siellä. Ja sitten kun tulee ilta ja luulee jo sen kaiken hellittäneen, alkaa sama tunne puristaa, äkisti ei ole ketään, joka pystyisi pitämään tätä kehoa kiinni, se putoaa jonnekin ulottumattomiin, jäykistyy patjalla, puree huulta, toinen sanoo, että näytät jotenkin itkuiselta, eikä ole mitään pahempaa kuin sanoa se huolestuneella äänensävyllä, sen jälkeen itkemistä ei voi pysäyttää kuin menemällä ulos yksin. Sanon olevani pahoillani ja juoksen portaat alemmas, avaan oven, kiskon kengät takin käsineet hatun säärystimet ylemmäs, itkien tietysti, juoksen portaita vielä alemmas ja sitten näen lumen.

Tuiskuaa. Lumisavua tupruaa taivaasta alassuin. Hämmennyn yhtäläisyydestä niin, että unohdan itkun. Ajattelen hetken, että haen teidät, mutta en tahdo itkeä, en halua nähdä huolestuneita ilmeitä. Siksi menen kaduille yksin, kaduille ja rannalle ja suurkirkon luokse ja muistan kaikissa liikkeissäni, millaista on olla irti. Kun ei ole ketään, jolle itkeä, ei itketä. Pimeässä on helppoa kulkea selkä suorana ja joutuisasti. Lumi värittää tuijien toisen kyljen valkoiseksi. Lehmusten siemenjäänteet korostuvat. Lehtikasat maassa muuttuvat hetteiseksi lumenaluseksi. Meren silmä on raudanharmaa ja armoton, siihen katoaa valkoinen savu, yksin kävellessä tuntuu mahdottomalta kokea yksinäisyyttä, jää hedelmällinen yksinolo, kävelemiseen ja lumisiin yksityiskohtiin katoaminen.

Muistan yllättäen, millaista on lähteä juhlista silloin kun ei ole ketään, jonka kainaloon voisi vetäytyä. Millaista on lähteä yksin. Sillä tavalla kadottaa nälän ja janon ja pelon ja itkun. Voi tuntea riipaisevaa tuskaa ja uhmaa, ajatella kiukkuisesti tai pilkallisesti, kaivata, silmäillä kotimatkalla jokaista vastaantulijaa ja miettiä, uskaltaisiko heitä puhutella, ei uskalla, mutta jokin siitä puuttuu, jokin tietty haavoittuvuus, jota tuntuu olevan mahdotonta kitkeä läheissuhteista muuten.

Sitä tilaa pääsee melko lähelle, sitä yksin juhlista lähtemisen tilaa, silloin kun kävelee ulkona romanttisessa ensilumimyrskyssä, no, ehkä myrsky on sentään jo vähän suurenteleva nimi, vaikka etelään päin merenviertä kävellessä onkin kiskottava pipoa syvemmälle silmiin ja nostettava kaulaliinaa vastaavasti ylemmäs niin että lopulta niiden väliin jää vain kapea ihoviiru, jonka silmät jakavat useampaan osaan. Kävelemiseen ei mahdu muuta kuin tuisku ja yö ja askelten rytmi, liikelämpö, ihanat lumen piirtämät yksityiskohdat.

Häivähtää, tunteeko joku minusta huolta, mutta alan taas luottaa siihen, ettei tunne. Toisten huoli tuntuu välillä kahleelta, se kalisee masentavasti ja alan rajoittaa liikkeitäni, etten koettelisi kahleen kestoa. En pidä siitä. En halua sellaista. Mitä vapaammin saan käyttäytyä tavalla, jota yksi ystävä kuvaa "täysin käsittämättömäksi", sitä vähemmän koen tarvetta käyttäytyä niin. Mutta joskus yhtä kaikki käy niin, että tunnen silmitöntä vetoa kävellä yössä yksin. Ehkä vain hetken. Ja menen.

Kun rahjustan kotiin päin, ei ole enää kiirettä. Eikä itketystä, se on kadonnut jonnekin. Tunnen vain lämpöä rakkaitani kohtaan, haluan nähdä nopeasti kaikki ja halata kaikki ja ottaa kupin yrttiteetä ja asettua iltaan ja yöhön ja sänkyyn ja nukahtaa. Takaisinmatkalla jopa nauran ääneen, koska tuntuu niin hassulta, että kuohahdan yli pitkästä aikaa juuri silloin kun ensilumi sataa. Ja lumi täyttää jäljet pehmeällä hahtuvalla, joka tiivistyy narisevaksi kerrokseksi.

Tulee talvi!

Pimeä ja kuu

Kun polkaisen pyörän pihalta liikkeelle, kuu vaanii jo puiden takana. Se tuntuu lähellä horisonttia valtavalta, myöhemmin kaupungin yläpuolelle kohottuaan sen koko on etäinen, se silmäilee taivaan pilvenpankolta meitä kävelijöitä laiskasti.

On kuin hengittäisi häkää. Pimeä syöpyy jäseniin. Koulumatkalla on varottava liukastumista. Viikon suu repsottaa, sinne voisi tunkea useammankin kehon, yksi venyttelisi lattialla toisen lukujäykkyyttä ja sanasokeutta. Kun väsyn riittävästi, aloitan sanan peen sijaan ässällä. Edistän sanan verran ensimmäisessä kirjaimessa. Jos kirjoittaisin sen näin, srosessus, kirjoittaisinko seuraavan sanan ppinosus vai ehkä vain pinosus, ässähän oli jo käytetty, vai onko ässiä tarvetta enemmän lihashermotuksessa? Eilisen tunnilla toistetaan, että hermot ovat sähkökaapeleita kehossa, ja tänään aamun tunnilla, että aivot ovat kaksi kiloa poimuttunutta lihaa, jossa on kaksi hippokampuspulleromerihevosta ja että taksikuskien aivojen pulleroiset surkastunevat nyt kun heillä on navigaattorit.

Viikonloppuna tapaan mummun, joka haluaa kuolla. Hänen suoliluussaan on murtuma, sillä hän joutui sairaalassa potkutappeluun toisen potilaan kanssa yritettyään varastaa tämän peiton keskellä yötä omaksi lisälämmikkeekseen. Tapahtumaa setvittäessä mummu livauttaa senkin, että kyllä hänkin toista potki. Potkutappelun jälkeen mummun sängyn laidat on nostettu yläasentoon niin ettei hän pääse yöllä hiipparoimaan ympäriinsä ja aiheuttamaan kaaosta. Nyt mummu kiukuttelee myös isälle ja isä uskoo ensimmäistä kertaa elämässään, että mummu osaa olla myös ilkeä sillä lailla kuin me muut olemme vakuuttaneet kaikki nämä vuodet. Äiti sanoo isän järkyttyneen kovasti tästä paljastuksesta. Uskoikohan isä tänne saakka mummun todistusta, että min olin aina niin kiltti ja kunnioitin vanhempia ihmisiä eikä min lapsuudessain kukaan koskaan ollut pahalla päällä tai kiukkuinen? (Ja että siksi sellaisen vaatiminen toiselta on kohtuullista samoin kuin vaatimuksessa epäonnistumisesta rankaiseminen rajusti.)

Tänään luento, jolla hippokampuksia kuvataan pulleroisiksi merihevosiksi, käsittelee juuri vanhusten dementiaa ja hoivakotiasumista ja muistihäiriöitä ylipäänsä. Luennoitsija katselee jossain välissä ikkunasta ulos ja sanoo toivovansa, että olisi paljon aiemmin tehnyt elämässään hullunrohkeita asioita, astunut tyhjän päälle ja miettinyt, mitä elämältään haluaa. Lopuksi hän siteeraa nappisilmäisten eläinvauvojen ja keltaisena hehkuvien voikukkaniittyjen kuvien ohella Spinozaa.

On kuin jotakin kiertyisi renkaaksi. Okahaarakkeet ja ilo. Oratuomi.

Kuinka vaikeaa iloa onkaan säilyttää, kun eteen levittäytyy kokonaisen pyyhkeen alta sojottava reisi, ja äkkiä huomaa, miten kaikkina näinä viikkoina, kun olemme hieroneet niska-hartiaseutua, koko alaraajan käsittely on haalistunut epämääräisiksi käsikiehkuroiksi, joita piirretään kämmenen päkiällä joka puolelle reittä. Miltä tuntuisi varmuus tässä? Onko se liikaa toivottu, jos on ihminen, joka ei ole varma edes siitä, onko jollakin hetkellä enemmän surumielinen, mietteliäs vai tyytyväinen? Tai joka ei tiedä, mitä tahtoo, ja välillä havahtuu siihen, että käy hierojakoulua, valmistuu ehkä jossakin vaiheessa hierojaksi, mitä se sitten tarkoittaakin, joka tietää vain, miten hyvältä tuntuu joskus maata jonkun sylissä tai peittojen sisällä ja miten vaikeaksi käy toisinaan pidätellä itkua, jolle ei ole mitään selkeää syytä? Painaltelen reiteen mietteliäitä ympyröitä ja kuulen hengityksestäni, että marraskuu raksuttaa eteenpäin tauotta.

Vapaus maistuu erilaiselta kuin kuvittelisi. Joskus se tuntuu vaikeudelta ylittää näkymätön kelmu, joka on pingotettu kahden vierekkäin nukkuvan ihmisen väliin. Jos olisikin valoa ja kuivana puhaltuvia lehdenriekaleita, aikaa kävellä ja katsella omia kenkiään maan sitkeällä selkänahalla, aikaa ajatella ja solahtaa yksinoloon. Mutta maa makaa raskaana, lehdet ovat vielä niljaisia ja melkein lihallisia, valoaukko kiristyy, kohta jäävät vain vipisevät sanat, kehojen iho käy hauraaksi, noille toisille ei jaksaisi sanoa enää mitään, on keskityttävä sierainten pitämiseen vesirajan yläpuolella.

Näen unen, jossa suuni on hampaiden sijaan täynnä kavioita.

Kun ajan pimeän läpi ja pyörän valo piirtää maahan läpättävää keltaista ellipsiään, ajattelen ajavani kavion alapintaa, hampaan kruunua, rummunkalvoa. Mistä ne metaforat tulevat?

En osaa sanoa, kuvittelenko vain etääntyväni kaikista. Ja mitä tarkoittaisi vain kuvitteleminen, jos kerran vastaan siten tulkintaani laimealla surumielisyydellä, joka toisinaan kuohahtaa yli epätoivona, mutta ei koskaan kolmea minuuttia kauemmin, ei sentään. On kuin ajaisin kaiken aikaa liukasta rummunkalvoa, suu voisi sulkeutua mikä hetki hyvänsä, ja pyöränvalon vapiseva sormi on kuun lisäksi ainoa, minkä kunnolla näen, kuun ja kuuneteisten puiden siluettien lisäksi. Mutta tiedän, että liikahtelen jonnekin päin, että maailma muuttuu kaiken aikaa, eläkepommi kasvaa, energiankulutus lisääntyy taas talven tullen, ymmärrän äkkiä meihin heijastettavan toiveita, meihin kaikkiin jotka istumme keinovaloisassa tilassa kuunnellen ja lopuksi taputtaen, vähitellen piirtyy kuva ihmisestä, joka uskomusten ja tavoitteiden sijaan koostuu lihaksista, jänteistä ja kalvoista, luista ja rustoista ja sähkökaapeleista. On vaikeaa mieltää tämä vain aalloksi, joka puhaltuu pois, keinahtaa takaisinpäin, tämä on niin hidas vuodenaika, tämä, voimat kadonneet käsistä, tuntuma sormista.

Matkalla jonnekin, minne.