keskiviikko 5. elokuuta 2009

Jännitys

Huomenna on pitkästä aikaa naamiaiset. Teemassa on jotakin pelottavaa ja kiehtovaa. Tiedän reagoivani voimallisesti siihen, että pukeudun ja laittaudun eri tavalla kuin normaalisti. Ylipukeutumisessa on samaa performanssiulottuvuutta kuin siinä, että kävelee bileiden poikki täysin alasti. Jos kävelee seurassa, se ei tunnu yhtä shokeeraavalta kuin yksin, mutta silti siinä kaikessa on jokin kummallinen kierre, jonka vallassa tietää olevansa tarkkailtu ja sen takia ojentuu ja äkisti käy hyvin kevyeksi ja täsmälliseksi.

Vaikka ei olettaisikaan mitään "aitoa" tai "luonnollista" minää sosiaalisten roolien taakse, eri roolit sijoittuvat selvästi luontevuus- tai tuttuusasteeltaan eri kohdille kehon rentoutumisen skaalaa. On paitoja, joissa on mahdollista unohtaa itsensä, ja paitoja, joissa se on täysin mahdotonta. Pidän enemmän paidoista, housuista, kengistä ja hameista, joissa minun ei tarvitse koko ajan satuilla itselleni siitä, kuka olen ja miten liikun ja millaisia ilmeitä ja eleitä minussa liikkuu. (Eivät ne minun ole, ne ovat välillämme ja puhkeavat nimettömästä tyhjyydestä.) Ja silti odotan päiväkausia, että saan pukeutua ja olla joku toinen.

Se taitaa olla leikki. Jotakin strukturoimatonta ja verrattain säännötöntä. Silkkaa uteliaisuutta ja improamista.

Aamulla istun pitkään alasti eteisessä ja luen kirjaa, jota tulin suositelleeksi ystävälle. Jossain vaiheessa päätäni alkaa särkeä vimmatusti. Tungen kirjan ensimmäisen näkemäni tason päälle ja mietin, miksi ihmeessä suosittelinkaan tätä. Miksi ihmeessä kirjamaussani on niin morbideja piirteitä. Ja kuinka paljon haluni ja toiveeni polveilevatkaan kirjoja ja niiden maisemia muistuttavasti. Kun suosittelen kirjan, käyn näkyväksi, ja joskus sitä on vaikeaa kestää.

Illemmalla menemme katsomaan kissanpentuja. Niillä on uskomattoman pienet kasvot. Toinen kissanpentu näyttää aivan samalta kuin edesmennyt Arttu Kurttu-Karttunen. Sillä on niskassakin samanlainen raidoitus, joka syntyy siitä, että mustanruskean ja smokkikuvioisen (valkea kaulus ja hansikkaat) päällisturkin alisessa pehmeässä villassa on piilossa maatiaiskissan raidat. Kissanpoikaset ovat uskomattoman luottavaisia, arempikin, jolla on silmätulehdus ja nuha ja limakalvoilla vihreät räkäkelmut, jotka pyyhin pois pumpulilla käärittyäni ensin kisun pyyhkeestä kietaistuun kapaloon ja ojennettuani sen omistajalleen käsiteltävässä muodossa. Onneksi kisu saa huomiseksi ajan eläinlääkäriin. Miltähän niistä tuntuu, kissanpennuista, kun meitä suuria tömiseväjalkaisia otuksia on kaiken aikaa niiden ympärillä ja niin kiinnostuneina niistä? Rohkeampi kissanpennuista säikähtää aluksi kameran räpsähdystä, mutta äkkää nopeasti, että kyse on vain irrallisesta äänestä, jota ei tarvitse paeta sängyn alle.

Junassa takaisin kaupunkiin ajatukset karkailevat ja tempoilevat seuraavaan iltaan. Onnistuuko hiusten kihartaminen? Entä yläosan virittäminen? Olenko kuitenkin vähän liian paksu ja löysä tuollaisiin vaatteisiin? Entä meikkivoide ja ripsiväri, tuleeko tästä yhtikäs mitään? Noista asioista on jo niin kauan. Mutta jännitystä ei käy kiistäminen. Siinä on jotakin sähköistävää. Ja äkkiä saan taas yhden tulokulman siihen joskus lausumaani toteamukseen, että levottomuutta ja jännitystä enemmän minua huolettavat ne jaksot, jolloin ikään kuin etukäteen luovin ne mahdollistavien tilanteiden ympäri ja telkeän itseni liikaan rauhallisuuteen ja seesteisyyteen, kiellän itseäni innostumasta ja tempaantumasta ja sitten äkkiä olen jos en nyt pitkästynyt, se taitaa olla minulla mahdotonta, niin ainakin vaisu. Toki se on vaisuutta omalla mittakaavallani ja saattaa olla paljon eloisampaa kuin jonkun toisen "hyvä meininki", mutta minusta se tuntuu itsessäni tai kehossani masentuneelta ja apaattiselta. Vaisuus saa oudolla tavalla vihaiseksi. Se tuntuu niin pystyyn kuolleelta.

Ehkä on totta sekin, mitä kirjoitan ystävälle - että unettomuuteni nyt ei ole vakavaa, koska olen antanut siihen itselleni luvan ja osittain tahdonkin sen osakseni juuri nyt, ennen talven prudentiaalista puristusta ja säännöllisiä elämäntapoja. Osaan kesyttää unettomuuteni, mutta tuntuu siltä, että välillä minun on hyvä palkita itseni antamalla lupa seurata kokemuksen kentän reunojen tuskin havaittavaa vipinää, kääntymällä intensiivisesti sen puoleen, suuntaamalla itseäni sen teemojen kehittelemiseen. Nyt on loma, ja se kai tarkoittaa, ettei minulla ole mitään yhtä tärkeää tavoitetta, jota varten pitäisi säästellä itseä tai koettaa priorisoida tekemisiä ja menoja. Tuntuu kauhean tappavalta, että pitäisi kaiken aikaa olla tiukasti kontrollissa.

Voi, huominen... juna palaa kaupunkiin, nojaan otsaa ikkunalasiin ja katson vihreää ja rehevää ja en tiedä lainkaan, millaista huomenna on. Mutta tiedän, millaista nyt on. Jännittävää.

8 kommenttia:

suklaahirviö kirjoitti...

Taas voi vain sanoa, että voi onnen lempilasta, pääset naamiaisiin.. :) Itse en ole IKINÄ ollut naamiaisissa, en koskaan, ellei siis penkkareita lasketa ja mun mielestä niitä ei voi laskea.

Olen joskus ehdottanut miehelle, että menisimme kaupunkiin baariin ja "lavastetusti" vaikkapa riitelisimme. Esim. minä sanoisin, että miehellä on ollut toinen nainen ja etten anna sitä anteeksi.. tai että mies syyttäisi mua kehnoksi äidiksi.. ;) Ihan sellaista teatteria vain. Mutta mies ei tahdo. :( Semmoinen voisi olla kahden hengen naamiaiset, olla yhden illan ajan pariskunta "Salla" ja "Mika". Jotain muuta kuin mitä normaalisti olemme!

सारी kirjoitti...

Vinkki:
Jos saat joskus kàsiisi Keith Johnstonen kirjoja, luepa mità hàn kirjoittaa naamioista...

Veloena kirjoitti...

Suklis, suurimman osan naamiaisista, joissa olen käynyt, olen järjestänyt itse. Sillä lailla niitä saa helpoimmin. Vaikka tietysti idea lähtee leviämään kuten hyville ideoille tuppaa käymään... ;)

En tiedä, uskaltaisinko minäkään suostua tuollaiseen lavastettuun parisuhdedraamaan baarissa. Se ei kuulosta yhtä turvalliselta kuin naamiaiset. Tarkoitan: siihen saattaisi pujottautua mukaan ikäviä transferensseja tosielämästä. :P On jotenkin turvallisempaa jos on 20-luvun jazztyttö tai Maalisjänis, se on riittävän kaukana...

Sari, saan kyllä. Täälläkin välistä kommentoiva Etsijä about syöttää niitä lumikolalla meille tuttavilleen. :) Ja mikä ettei. VIimeksi kun koetin lukea Improa, se ei kolahtanut, mutta ehkä jossain vaiheessa voisi koettaa uudestaan...

Jaska Jaskanpoika kirjoitti...

:-)

lupiini kirjoitti...

Naamiaiset on parhaita juhlia, siis parhaita! Huomattiin tässä taannoin, että varmaan 60 prosenttia meidän vintin pinta-alasta täyttää erilaiset naamiaisvaatteet :) On aika jännittävää tulla naamiaisiin selvinpäin, niihin nimittäin on mulla liittynyt kuitenkin roolin esiinsaamiseksi pikku tuiteri (tai sit ei niin pienikään). Hyvä harjoite siis taas...

Jaska Jaskanpoika kirjoitti...

Itse huomasin jännittäväni sitä, miten erilaiset sosiaaliset piirit sulautuvat yksiksi juhliksi pakollisen alkukankeuden jälkeen. Jokaiselle sosiaaliselle piirille on oma roolinsa, joten juhlissa jatkuva roolinvaihdos tuo helposti isännälle skitsofreenisen olon.

Tutkiva kirjoitti...

Etsijä: Muistan tuon olon omista häistäni, joissa oli kokoontuneena paljon ystäviä eri yhteyksistä. Lisäksi paikkana oli lapsuudessani tärkeä kesäasunto. Kaikilla vierailla ja vierasporukoilla oli omat roolinsa, mutta ilahduttavinta oli huomata roolien muuttuminen. Toisten roolien seura ja juhlahumu sai ihmisiä tekemään aivan erilaisia asioita kuin ennen olen havainnut heidän tekevän. :)

Veloena kirjoitti...

Niin, juhlat ovat katalysaattoreita!