Viimeinen lomaviikko

Viimeinen lomaviikko: kuva olennosta, joka juoksee kohti jyrkännettä, etenee hetkessä, ei suostu katsomaan taakseen muttei eteensäkään. Ensi viikon alussa alkaa koulu, kymmenen kuukauden säädelty päivärytmi. Mitä se tarkoittaa? Muutenkin kaikki tuntuu olevan liikkeessä, muutoksessa, sillä tahdilla, että reagoin aina aavistuksen verran liian myöhässä ja juoksen edestakaisin kädet sivuilla repsottaen ja suu hämmästyksestä ja ehkä vähän kauhustakin avoinna, ja kaikki sekin, mikä tuntuu tässä ja nyt siunaukselta, paljastuu hirvittäviksi loukuiksi, joihin tungen pääni iloisesti hyräillen. Naps.

Kuuntelen Bob Marleyn ja Wailersin biisiä kolmesta linnusta, jotka laulavat "don't worry about a thing 'cause every little thing is gonna be alright". Siihen on vaikeaa identifioitua nyt, mutta koetan sentään. Todemmalta tuntuu Supertrampin logical songin pyyntö "please please tell me what we've learned" - lieneekö se: ei yhtään mitään?

Todennäköisesti.

Sentään yksi asia saa hyväntuulisen naurun kuplat esiin, kun pyöräilen vesijuoksemaan kipeä varvas vihloen. Laulu, jonka väännellyt sanat menevät näin: "Ei ole helppoa kellään, ei ole helppoa vaikkei se helpolta näytä..."

Ei auta kuin edetä korvat herkkinä. Viimeinen lomaviikko näyttää silkalta hypnopolitiikalta, ja jo yöllä unissani matkaan taas raitiovaunulla kaupungissa, joka on pommitettu puolitohjoksi, ja ajan ohi monien talojen, joissa olen käynyt ja viihtynyt, mutta jotka ovat nyt enää epämääräisiä tiilikasoja ikään kuin tuhansien vuosien takaa. Unessa muistan niiden keittiöt, muistan miten niissä istutaan ja kitataan teetä tai leivotaan ja miten noissa hetkissä tulee ajatelleeksi, että elämä on turvallista ja kotoisaa ja järjestettävissä ja suunniteltavissa. Niin se toki välillä onkin.

Kun puhelin soi, pelkään vastata. En muista, olenko lähettänyt kirjanpitäjälle kuitit. En muista, olenko soittanut oikeuteen ja kertonut koulustani. Ehkä teen kaiken tämän ehkä uudestaan varmuuden vuoksi. Kun viimein vastaan puhelimeen, en osaa olla itkemättä.

Ahdistus kasvaa nopeammin kuin eukalyptukset ja on metsänpohjalle aivan yhtä haitallista ja muun poissulkevaa. Tolkutan hajanaisia fraaseja ahdistuksen ymmärrettävyydestä tilanteessa, mutta en onnistu uskomaan niihin. Ja äkkiä tahtoisin, että tässä kädessäni olisi Wallace Stevensin runokokoelma, ne, runot, täytyy hakea tänään zurnakellarista. Haluaisin lukea suomeksi, miten äkisti runon minä huomaa, että maa on kivenselkiä ja terästelkiä. Mutta runot ovat kellarissa ja minä tässä ja on jo kiire vesijuoksemaan. Hengittämään.