lauantai 22. elokuuta 2009

Nestemäistä ainesta

Motivaatio ja muutokseen suuntautuminen ja muutoksen työstäminen ei ole selvästi mitään kiinteää ja järkälemäistä ainesta. Enemmän tulee mieleen nestemäisyys, ailahtelevuus. Nesteissä on se hyvä puoli, että jos ne pakenevat herkästi, ne valahtavat herkästi takaisinkin, kun tason painopiste vaihtuu.

Siinä kirjassa, jota käänsin viime talven, puhuttiin muutostekijöistä esiin pilkahtavina ja sitten taas päiväkausiksi katoavina. Minulle siitä tulee mieleen piilosleikki, jokin niin ennustamaton, ettei tuo metafora oikein osaa lohduttaa minua. Ja kuitenkin muutostekijät on määritelty siten, että niihin on pääsy kaikilla. Muutosta ei tarvitse osata sanallistaa, se voi tapahtua käyttäytymisenkin tasolla tai tuntua epämääräisenä helpotuksena tai - kuten minulle nyt käy - motivaation palautumisena.

Motivaatio on valunut tajunnassani havainnon piirin ulkopuolelle, koska tajuntani on taso, joka kallistelee tätä nykyä villien myrskyjen kourissa. Mutta tarvitaan hyvin pieni ärsyke, kun taso taas kallistuu niin, että vilvoittava neste valahtaa tuntopisteiden ylitse, silittää oloa.

Perjantaina pyöräilen kouluun epämääräisessä tilassa. Haluan mennä, haluan oppia, haluan sietää ahdistukseni, luovia päättäväisesti sen halki sitä kieltämättä ja sitä säikähtämättä, haluan suhtautua kokemaani uteliaasti ja osata asettaa sen laajempaan kontekstiin. Ja samalla tunnen surua ja väsymystä ja halua luovuttaa, halua riistäytyä irti ja palata - mutta ei ole tarkalleen mitään, mihin voisi palata, ei ole tuttua eikä turvallista, niistä on jo edetty toisaalle. Niinpä poljen sinnikkäästi eteenpäin pienen metsätaipaleen verran, haistelen männyt ohi kiitäessäni ja kuuntelen hiekan rahinaa kumin alla. Sekunti kerrallaan, lohdutan, sekunti kerrallaan vuodet kuluvat. Pitkät hetket, lyhyet vuodet ja vuosikymmenet. Ajattelen: Pyöräilen kohti vapautta. Suurempaa vapautta kuin se, joka nyt tuntuisi ilmeiseltä, vapautta kääntyä ja oireilla ja alistua oireilleen.

Aamu alkaa sillä, että meidät hierotaan. Iloinen ja ystävällinen nainen valitsee minut jonosta, jossa värjöttelemme koettaen näyttää reippailta. Hän nyökkää ja hymyilee ja sanoo: "Tuletko vaikka sä tänne?" Ja vastaan hymyyn ja purjehdin hänen verhoeriöönsä ja pidän hänestä, koska hän haluaa hieroa juuri minut, hän jostakin syystä kutsuu minua, eikä hänessä ole mitään pelottavaa eikä torjuvaa. Jo keskustellessamme huomaan, että vaikka me käsittelemmekin tietoa kovin eri tavalla, monet lähentymisen strategiamme ovat samantapaisia. Kai sen voisi sanoa niinkin, että meillä synkkaa. Molempien pieni jännitys purkautuu ja hihittelemme yhdessä tilanteen absurdiudelle. Seison alusvaatteisillani ja hän tutkii selän ja raajojen linjaukset. Kuuntelen ja tutkin häntä toisesta näkökulmasta kuin hän minua: Hän on opiskellut tällä samalla linjalla tasan puoli vuotta pidempään kuin minä, eli jotakin tuollaista ehkä osaan itsekin sitten kun olen jaksanut koulua puoli vuotta. Tiedän, ettei minusta voi tulla noin huoletonta eikä ronskia, vai voiko, ehkä en voi olla siitäkään niin varma, ehkä jokin rooli tempaisee minut aidosti hilpeäksi, hilpeyttä tartuttavaksi, nyt siihen on vain vaikeaa uskoa. Mutta minäkin osaan katsoa linjauksia ja tunnustella, onko nikamien liikerata normaali ja ovatko puolet tasassa. (Voi apua, en osaa katsoa ollenkaan, onko taulu ripustettu suoraan, opinkohan tuotakaan?) Osaan lihasten ja luiden nimet, osaan kysellä oireita ja tehdä hoitosuunnitelman.

Heti ensimmäiseksi saan kuulla jotakin helpottavaa: Se skolioosi, joka minulla kouluikäisenä todettiin, on kadonnut selästäni. Selkäni on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Ainoa vinous syntyy siitä, että vasen nilkkani pettää sisäänpäin ilman tukipohjallista. Mutta tukipohjallinen korjaa senkin. (Tämä motivoi aika tavalla tukipohjallisten käyttöön!) Ryhtini on hyvä ja lihakset ovat elastiset ja vahvat, juuri sellaiset kuin pitääkin olla. Liikelaajuudet, jotka olen itse hahmottanut jotenkin suppeiksi ja ehkä vähän riittämättömiksi, ilmaisevatkin sen, että olen jaksanut venytellä ja liikun säännöllisesti ja osaan pitää vartalon tukikorsetin tiukkana juuri siinä, missä tukikorsettia tarvitaankin. Edes karmivat lapani, joita olen pitänyt toivottomina kohtina, eivät ole mitenkään erityisen hankalat vaan liikeradoiltaan mainiot. Hierojaa myös vähän naurattaa, kun selitän, miten vakavasti olen suhtautunut siihen, että jokin paikka naksuu tai rahisee, kun kuitenkin on niinkin, ettei mihinkään satu. Se ei kuulemma ole ihan tavallista, ettei satu. (Kauheaa.) Sekin, että käännyn oikealle niin paljon jäykemmin kuin vasemmalle, johtuu vain siitä, että vasemman käteni motoriikka on heikompi ja sen takia lavan säätely on heikompi (mutta silti hyvä) vasemmalla puolella, ja lavan alueen jännitteet heijastuvat pitkään selkälihakseen, joka kinnaa oikealle kiertymisessä vastaan.

Käyn ilouutisista hämmentyneenä päinmakuulle ja tuijotan hierontapöydän raosta lattiaa. Saan ristiselän päälle (os sacrum, ristiluu, outo röpyliäinen klöntti) ihanan savilöllölämmön, sen rakastava paahde leviää hitaasti viikon aikana epäergonomisilla tuoleilla könöttämisestä suuttunutta selkää (tai ehkä on tosiaan väärin sanoa suuttunut, kun mihinkään ei satu, mutta olo on tukkoinen, en pidä siitä) ylöspäin. Ja sitten kädet alkavat tehdä töitä. Ne käyvät tutkivasti läpi lihaksia kuin jonkin vieraan lajin tuntosarvet. Ne tunnustelevat kiinnityskohtia ja kireyttä ja tassuttelevat, rullaavat, vaivaavat, taputtelevat, venyttävät, vanuttavat. Muodostamme yhteisymmärryksen siitä, että vaikka klassisessa hieronnassa ei asiakkaan hengitystä periaatteessa oteta avuksi lukkojen avaamisessa, me kuitenkin nyt teemme niin, me kaksi tässä. Syvähengitän ja kun puhallan ilmaa ulos, kädet painavat venyttävät auttavat kehoa päästämään irti jännitteistään, kiskovat varovasti elastista komponenttia rypyttömäksi ja kampaavat supistuvaa komponenttia takuilta.

Välillä hierojan hikeä sataa selälleni. Hän pyytelee anteeksi, mutta vastaan nauraen ja sanoen, että ei minua yhdellä hikisateella säikäytetä. Kerron myös siitä luovan tanssin tunnista, jolla rentouduttiin makaamalla lattialla niin että kaksi muuta satoi sormenpääpisaroin selkää ylös (superior/cranialis, sori, kertaan samalla anatomian suuntia) alas (inferior/caudalis) sivuille (lateralis) keskemmälle (medialis) rops rops rops, välillä ryöppyinä ja välillä tihkuna, ja että hikeenhän voi toki suhtautua myös niin, vaikka hän itse käyttääkin tilanteessa kiinalaisen pisara pisaralta -kidutustekniikan metaforaa.

Hieroja jotenkin liikuttuu siitä, miten kiltisti ja kiitollisina lihakseni huoahtavat ja päästävät kireydestään. "Miten ne voi rentoutua näin hyvin?" hän ihmettelee. Minusta taas tuntuu ihmeelliseltä, jos lihakseni eivät tekisi niin. Rentoutuvathan ne yleensä ihan niinkin, että itse vain liikun ja sitten tietoisesti rentoutan ilman kenenkään auttavaa kosketusta. Ja kosketus avaa lukot, kerta toisensa jälkeen. Se voi olla pienikin kosketus ja jopa kosketus toiselle puolen kehoa. Joskus riittää se, että joku halaa tai joskus pienempikin. Sekin voi riittää, että toinen kietoo käden harteisille. Tai selvittää takun hiuksistani. Takareidet saattavat höltyä jo sillä. On hyvä pitää päässä muutamaa takkua siltä varalta, että joku tahtoisi setviä hiukseni ne nähdessään. (En halua siistiä ja kovetettua kampausta, joka kirkuu omassa tulkinnassani: Älä sotke kuvioitani!)

On melkein kuin verhoeriö keinuisi, niin nautinnollista on tulla hierotuksi. Hämmästyn käsien taitavuutta, niiden varovaista tunnustelevuutta, joka vähitellen paisuu silkaksi varmaksi venytysvoimaksi tiettyyn suuntaan. Tuon hämmästyksen myötä tapahtuu se, mitä koetan kuvata - se, että äkkiä tajunnan taso on kallistunut sillä lailla, että motivaation ja muutostahdon piiloihin lurahtanut neste valuu hitaasti ja viipyillen takaisin tuntopisteiden ylitse ja tulee tunnistetuksi. Kyllä vain, jos tässä koulussa oppii koskettamaan toisen ihmisen kehoa tällä tavalla tai edes viitteellisesti vastaavalla tavalla, kaikki ahdistukset ja turhaumat ja uuvuttavat tekijät saavat aikamoisen vastapisteen ja suhteutuskohdan. On jokin tulevaisuus, jonka tahdon. Tulevaisuus, jossa osaan koskettaa tuolla tavalla, puhua lihasten kieltä, joka on yhtä ehdoton ja lempeä kuin tähtien tai lehtien tai lintujen lentokuvioiden kieli. Puhua lihasta, hengittää lihasta, koskettaa lihasta, lihaksen ja lihaskalvon kautta luuta, koko ihmistä, joka makaa ja elää ja hengittää ja tuntee, miten jännitys sulaa, miten keho keinuu, maailma tuudittaa.

Kun hieronta loppuu, haluan kiittää jollakin tavalla kaikesta tästä omaa suuntaani vahvistavasta. Pyydän saada halata hierojaa, on aivan selvää, ettei hän panisi sitä pahakseen, ei hän ole sen tyyppinen, ja kun saan luvan, myös halaan. Syleilemme toisiamme hetken enkä välitä tippaakaan siitä, miltä eleeni ehkä vaikuttaa niistä toisista, jotka eivät saa tällaisia ylitulvivan voimakkaita kiitollisuuden ja liikutuksen tuntemuksia. Ja vielä monta tuntia sen jälkeen olen pehmeää nyyhkylullua ja tunnen, että viimein tähän kouluun on mahdollista solahtaa sisään, tulla hyväksytyksi karvoineen kaikkineen. Hieronnasta toikkaroivat kurssitoverit näyttävät toisenlaisilta, pehmeämmiltä, haaveellisemmilta, lähestyttävämmiltä. Iltapäivällä istumme yhdessä aurinkoisella sisäpihalla ja juttelemme, ja on kuin ainakin yksi kalvo kelmua olisi poistettu väliltämme. Hyväksyvä kosketus kaikuu vielä meissä kaikissa voimakkaana. Uskallan nojata hetken päätäni yhden tytön olkapäähän, se on enemmän eleen matkimista kuin itse ele, mutta en tule torjutuksi ja hänkin kallistaa päätään hivenen minua kohti, ja olen taas piirun verran luottavaisempi sen suhteen, että vielä tämä koulu alkaa sujua, että näistä ihmisistä tulee tukipisteitä vieraita kasvoja vilisevissä auloissa ja portaikoissa, ja on vain maltettava, edettävä kärsivällisesti, siedettävä ahdistusta sinne saakka.

Muutostahtoa ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen on valunut takaisin ja niiden myötä ahdistus ei tunnu enää niin kaikkivoipaiselta.

7 kommenttia:

paulasankelo kirjoitti...

Ihanaa, että koulu on alkanut avautua ja tuntua lempeämmältä!

Tulitko hieronnasta kipeäksi? Minä olen käynyt elämäni aikana usean jakson ajan aika tiiviisti hieronnassa ja aina ensimmäisen kerran jälkeen olo on ollut ihan karsea: oksettaa, pyörryttää, heikottaa. Tosin hierontakin on yleensä ollut niin kovaotteista, että pääasiallinen tuntemus hierontapöydällä on ollut kipu. (Tähän saattaa olla syy lihaksissani, jotka ilmeisesti eivät osaa rentoutua lempeällä suostuttelulla.) Olen käynyt vain pari kertaa sellaisessa hieronnassa, joka ei sattunut (yhden fysioterapeutin hieronta ei sattunut, ei myöskään intialainen päähieronta). Minusta olisi mielenkiintoista kuulla (jos jaksat opintojen kuluessa valistaa maallikkoa), onko klassisen hieronnan tarkoitus sattua hierottavaa aika paljonkin? Ja miten yleensä kipuun opetetaan suhtautumaan hierontatilanteessa?

Tietysti hieronnasta on sitten lopulta aina tullut hyvä olo, en kai muuten olisi sitkeästi käynyt, joten kokemukseni hieronnasta ovat erittäin myönteisiä. Olen ajatellut / luullut, että kipu vain kuuluu kaikkien kohdalla asiaan. Ehkä niin ei olekaan?

Veloena kirjoitti...

Paula, kipu ei tosiaan kuulu asiaan. Ehkä sulla on ollut liian kovaotteinen hieroja... liekö laillistettu ja koulutettu? AIka iso osa hierojistahan ei ole mitenkään terveyshallinnon laillistamia. Hierontaa saa antaa kuka vaan ja jää asiakkaan vastuulle selvittää, onko hierojalla oikeasti pohjakoulutusta vai ei. Kurja juttu.

Olemme tästä kipupuolesta ehtineet puhua jo paljon hieronnan teoriassa. Ongelma kuulemma on se, että aika monella istumatyöläisellä on lihakset jo niin jumijökissä, että niiden tuntokyky on muuttunut. Niinpä kun hieroja kysyy, sattuuko jokin ote, asiakas vastaa ei, koska se on hänen tuntemuksensa - lihaksen aineenvaihdunta kun on jo pahasti muuttunut. Meille on ainakin kovasti korostettu sitä, että hierojan pitää pystyä tuntemaan lihaksesta sekin, onko se jo puutuneessa tilassa, ja sitä, että puutuneen lihaksen kipeäksi runnominen ei valitettavasti edistä lainkaan lihaksen rentoutumisen ja elastisuuden lisääntymisen prosessia. Lisäksi usein esim. selkäkivut ovat pikkulihaksissa syvällä, eli niissä, joihin ei sormin pääse käsiksi, vaikka kuinka runnoisi. Silloin tarvitaan esim. täristyksiä, jotka eivät satu lainkaan mutta saavat noiden jumilihasten aineenvaihduntaan liikettä.

Kuulemma osasyy siihen, että niin monet hierojat runnovat ilman kunnon diagnoosia ja hoitosuunnitelmaa, löytyy siitä, että kovin moni asiakas on sisäistänyt virheellisen uskomuksen, jonka mukaan hieronnan kuuluu sattua, jotta se olisi tehokasta. Ja harva asiakas on kuulemma kiinnostunut siitä, että hieroja tutkii ensin perusteellisesti ja hutkii vasta sitten - moni mieltää tutkimukseen käytetyn ajan rahan hukaksi. :/ -ajatella, jos lääkärissäkin asennoituisi näin: antibiootit tänne, ei sun tarvi tietää, miksi.

Kipukokemus on vaikea juttu hoitajalle senkin takia, että ihmisten kipukynnys ja kipusanasto on niin yksilöllinen. (Eikä vain ihmisten, Mobutu-koira alkoi huutaa jo rokotusruiskun nähdessään, kun muut tuntemani koirat eivät juuri hetkahda pistosta.) Se fysikaalinen kudoksen tila, mikä on jollekulle toiselle "vähän epämukava" tai "tukkoisuutta", on toiselle "piinaava jomotus". Onneksi aika moni aikuinen osaa antaa käyttöohjeen omasta kipukynnyksestään.

Veloena kirjoitti...

Tuo oksetus, pyörrytys ja heikotus kuulostaa vähän siltä, ettet ole ehkä juonut tarpeeksi. Hieronta synnyttää kitkavaikutusta ja lämpöä elimistöön, ja kuonat lähtevät liikkeelle, maitohapot purkautumaan jne. Systeemi, jota kautta ne poistuvat, on lymfaattinen eli imunestesysteemi ja sitten virtsatiet. Usein myös runsas hiki nousee ihan kivuttomassakin käsittelyssä. (Mäkin hikoilin alushousut ihan märiksi ristiselän luota.) Silloin on tärkeää, että nestettä on juotu alle runsaasti ja juodaan vielä päälle toinen mokoma lisää. Loppupäivä on pissillä juoksemista, mutta toisaalta, siinähän se ikävät kaverit sitten huuhtoutuvat tiehensä. :)

Olen itse huomannut sen, että mullakin alkaa hierottaessa tehokkaasti särkeä päätä ja heikottaa, jos en tosissaan ota juomisesta oikein tekemistä itselleni. Nytkin join saamaamme ohjeistusta seuraten etukäteen runsaasti - litran vettä ja jälkeenpäin puolitoista. Se tuntuu auttavan! Mutta tietysti ihmiset ovat tosi erilaisia. VOi ihan hyvin olla, että jonkun keho reagoi pahalla ololla, vaikka olisi kitannut saavillisen vettä.

Olen kyllä käynyt semmoisessakin hieronnassa, josta olen tullut kipeäksi. Mulle kävi niin Tallinnassa. Olin ystävän kanssa, hänelle hieroja oli liian hellä ja mulle liian kova. (Ihmiset ovat niin yksilöllisiä reaktioissaan, huih.) Hieronta tuntui ihan hyvältä ja kokemani kipu oli sellaista imakkaa hyvää kipua, että teki mieli huoahtaa, että aah, joo, ota just siitä, siitä sattuu. Mutta sitten jälkikäteen selkä jumahti täysin ja tuli hakkaava päänsärky. Se teki aika varovaiseksi ja sai ajattelemaan toisella tapaa hieronnasta. Nyt en enää suostuisi ihan niin koviin ja tunkeileviin otteisiin. Sillä hierojalla oli sellaiset tosi tökkäisevät törrösormet, ei juurikaan laajoja, venyttäviä otteita.

Tuo, mitä kirjoitat lihaksistasi ja niiden rentoutumisesta, kuulostaa musta ehkä siltä, että voisi olla hyvä idea harjoitella jotakin rentoutustekniikkaa. Kun kuitenkin on niin, että mm. stressihormonin tila vaikuttaa lihasten toimintaan ja tonukseen tosi paljon, niin on jonkinmoinen illuusio kuvitella, että pelkällä fyysisellä vaivaamisella ne saisi helpottumaan ja huoahtamaan rennoiksi. Tai ainakin se taitaa olla paljon työläämpää kuin se, että työstöön otetaan avuksi myös tietoinen mieli ja oman huomion kohdistaminen. (Ne ovat asioita, joita voi oppia ainakin jonkin verran. Jotkut ovat toki jo valmiiksi rentoja, mutta kyllä somatisoiva jännittäjäkin oppii rentoutusta, jos onnistuu motivoitumaan asiaan. Tai ainakin jotkut onnistuvat - itse kuulun näihin, jotka ovat opetelleet ja harjoitelleet, jotta rentous onnistuisi. Ei musta varmaan ikinä tule sellaista luontevasti rentoa, mutta tarvittaessa rentokin on aika kiva juttu!) Jäin miettimään, että ehkä tässä on vähän sama juttu kuin psykoterapiassakin: hierontaa ihan kuten terapiaakin on tosi pieni osa elinajasta, ja ratkaisevaa on oikeastaan se, mitä sen ulkopuolisen ajan tekee noiden asioiden hyväksi. Mulle hierojat on neuvoneet aika hyviä venytyksiä ja vahvistavia liikkeitä, jotka kohdistuvat juuri niihin kohtiin, jotka kinnaavat. Niitä pitäisi vaan jaksaa sitten itsekseen tehdä... :P

Voipi olla, että kirjoitan aiheesta toisenkin kerran... ;)

Tuo kipu on kyllä mielenkiintoinen ilmiö. Ja ihmisten hierontakäsitykset. Kivuton lihas on kuitenkin rento lihas, ja rentoutta harvemmin saavutetaan satuttamalla lisää... :P

paulasankelo kirjoitti...

Jee, sain pitkän vastauksen! Ja tästä alkaa tosiaan pikku hiljaa valjeta, minkälaisista mekanismeista on kivuliaiden kokemusten takana ollut kyse.

"Ehkä sulla on ollut liian kovaotteinen hieroja... liekö laillistettu ja koulutettu? AIka iso osa hierojistahan ei ole mitenkään terveyshallinnon laillistamia."

Ymmärtääkseni ovat joka kerta olleet ainakin koulutettuja hierojia ja toivon mukaan myös laillistettuja. Olen mennyt aina lääkärin lähetteellä ja ovat olleet sellaisia hierojia, joille on saanut Kela-korvauksen. En muista, mitä kautta olen kullekin hierojalle päätynyt, mutta kolmella olen käynyt pidempiä jaksoja ja olen tosiaan aika vakuuttunut siitä, että koulutus on ollut kunnossa.

"Niinpä kun hieroja kysyy, sattuuko jokin ote, asiakas vastaa ei, koska se on hänen tuntemuksensa - lihaksen aineenvaihdunta kun on jo pahasti muuttunut."

Minuun täsmää istumatyöläinen ja somaattinen jännittäjä ja lisäksi on synnynnäistä (tai ehkä hankinnaista) vikaa selässä, joten olen taatusti juuri sellainen jäykkä jäkittäjä, jolla ei lihasten aineenvaihdunta oikein pelaa. Kaksi kolmesta hierojasta on oikein erikseen kehunut minua siitä, että minua saa näemmä hieroa todella kovaa, enkä jännitä lihaksilla kuitenkaan hierojaa vastaan. Ts. vaikka lihakset ovat jäykät ja hieronta sattuu, osaan sammuttaa sen kipurefleksin, joka käskee jännittää lihasta vielä enemmän kun alkaa sattua. Tämän selitti minulle vielä erikseen yksi hierojista ja sanoi, että valtaosa ihmisistä ei voi mitään sille refleksille, että kun sattuu niin aletaan jäkittää lihasta. Hän tiesi, että minuun sattuu (olin maininnut asiasta hänelle), mutta ilmeisesti hänestä oli silti OK hieroa tosi kovaa kun kerran kehoni ei pannut suoranaisesti vastaan.

"Kuulemma osasyy siihen, että niin monet hierojat runnovat ilman kunnon diagnoosia ja hoitosuunnitelmaa, löytyy siitä, että kovin moni asiakas on sisäistänyt virheellisen uskomuksen, jonka mukaan hieronnan kuuluu sattua, jotta se olisi tehokasta."

En tiedä, olenko varsinaisesti sisäistänyt tämän uskomuksen, mutta olen kyllä ollut siinä uskossa että klassinen hieronta sattuu miltei väistämättä. Olen tosin samalla ajatellut, että varmasti jokin toisenlainen hieronnan laji voi olla yhtä tehokasta, vaikka onkin hellävaraisempaa. Ehkä sitten olen sisäistänyt ajatuksen, että klassisen hieronnan kuuluu sattua. Ja tosiaan minulle on kyllä aina ollut hieronnasta apua, joten sikäli olen onnistunut assosioimaan hierontakivun perimmältään hyväksi kivuksi, ts. kun sen kärsii, saa sitten apua kuitenkin. Luulen, että alan nyt ajatella asiasta vähän eri tavalla.

Huonossa olossa hieronnan jälkeen on varmasti ollut kyse juuri kuona-aineiden poistumisesta, sillä se on tapahtunut aina ensimmäisellä kerralla pitkän tauon jälkeen. Minuakin alkaa hikoiluttaa ja lisäksi siinä hierontapöydällä alkaa aina nenä vuotaa ihan hillittömästi, se on vähän noloa. :-) Minua on neuvottu juomaan jälkikäteen, mutta etukäteen en ole älynnyt koskaan juoda kunnolla. Toisaalta jos joisin reippaasti ennen hierontaa, niin siinä tulisi sitten kuitenkin vessahätä jo heti hieronnan aikana. :-)

Toivottavasti ei tule jo liiankin yksityiskohtaista kommenttia omista hieronnoistani... Tykkään itse hieroa, joten aihe on kiinnostava. Mukavaa jos kirjoitat siitä vastakin!

Jenni kirjoitti...

Luetutan tämän tekstin ystävälläni, joka on hieroja (tekee myös kuivakuppausta yms.)... Ihmeellinen kuvaus!

Nanna kirjoitti...

Mulla oli jäänyt kolme viimeisintä kirjoitustasi lukematta loman takia ja juuri kun olin itse tuskaillut kouluahdistuksen vuoksi, tuntui jotenkin niin helpottavalta lukea sitä olevan liikkeellä. Ja toisaalta ihanaa lukea kuinka asiat kuitenkin pehmenevät ja muuttavat toisiksi. Hetken päästä kaikki se mikä on ahdistanut ei ahdistakaan enää, vaan uuden oppimisesta alkaa nauttia.

Jatkuva haaveeni on hieronta, tuo kokemus kuulosti niin nautinnolliselta! Olen niin pahasti hartioistani ja yläselästäni jumissa, ollut varmasti koko elämäni, että muunlainen oleminen tuntuu vaikealta kuvitella. Kun olin ennen opiskelun uudelleenaloittamista töissä kävin 10 kertaa fysioterapeutilla, joka oli maailman kamalin mies, mutta jotenkin en pystynyt loukkaamaan häntä ja vaihtamaan tyyppiä toiseen. Hän aina aloitti paasauksen kitkeränkatkerilla jutuilla, joista mieliala ei totisesti kohonnut.

Muuten, sä varmaan tulet kuulemaan aika paljon nyt opiskelun aloitettuasi ihmisten kokemuksista tällä saralla - tuntuuko se susta rasittavalta ajatukselta? Että sulle tullaan kertomaan huonosti työnsä tehneistä hierojista/fysioterapeuteista? Jotkut opiskelukaverini ovat sanoneet, että heidän mielestään tuollainen on äärimmäisen raskasta, ikään kuin kantaa vastuuta muiden teoista tms. Mä ajattelen niin, että jos ihminen ei kerro asiaansa kovin vihamielisesti, niin enemmän musta on mielenkiintoista kuunnella sairaala- ja sairaustarinoita. Jos joku kysyy multa jossain asiassa neuvoa, toki voin sanoa jos jotain tunnen asiaan osaavani sanoa ja vastaavasti kertoa, jos en tiedä asiasta tarpeeksi. Hm, tuli vain mieleen. Onnellisia hetkiä kouluun!

Veloena kirjoitti...

No ei se ainakaan vielä tunnu rasittavalta... luulen, että mulla on aika paljon työkaluja käsitellä pettymyskokemuksia, kun olen kuitenkin tehnyt noita psykoterapian ammattikirjoja viime vuodet ja niissä terapiasuhteen sudenkuoppia ruoditaan aika tavalla. Huonoista esimerkeistä oppii sitä paitsi aika tehokkaasti!

Ehkä ne vain kannattaa ottaa oppimiskokemuksina sinne saakka, että tuutti on täynnä ja haluaa tehdä tiukan erottelun työ- ja vapaa-ajan asioihin. :)