Vuosi-inventaario

Minusta tuntuu, että jälkikäteen en muista tästä vuodesta juurikaan mitään. Syitä on monia: Tammikuussa ja helmikuun alun vietimme Kreikassa ja Kyproksella. Nuo huolettomat, aurinkoiset päivät jäivät vuoden viimeisiksi noin huolettomiksi päiviksi ja vaikuttavat siksi johonkin ihan toisenlaiseen kokonaisuuteen kuuluvilta.

Takaisin palattuamme paljastui kaksi ikävää juttua: Lohi-kissa oli vakavasti sairas ja minun olisi pitänyt tilittää eläkemaksuja edelliseltäkin vuodelta, mitä en ollut tajunnut, koska olin kuvitellut, että työnantajan tekemä veronpidätys olisi automaattisesti tarkoittanut myös sosiaalikulujen maksuja. Sain edellisen vuoden eläkekuluistani, viivästyskoroista ja kissan eläinlääkärikuluista melkoisen kertasumman kuitattavaksi juuri matkan jälkeen, kun rahaa ei ollut tullut kummankaan tilille pariin kuukauteen. Jotenkin siitäkin selvittiin, muistaakseni tyhjensin freelancerin sosiaaliturvaksi nimeämäni tilin, jonne laitan aina rahaa vähän isommista kertapalkkioista. (Tällä tavalla töitä tekevä olisi ennen pitkää tosi kusessa, jos tuhlaisi heti käteen tulevat rahat.)

Sitten päätimme mennä naimisiin, koska pankissa sanottiin, ettei meille myönnetä yhteistä asuntolainaa kovin helposti vaan meidän pitää säätää lakimiesten kanssa asioita, ellemme menisi naimisiin, jolloin kaikki olisi paljon helpompaa. Päätimme pitää pienet häät, mutta kun vieraslistasta päättää kaksi herkästi itsensä hylätyksi kokevaa ihmistä, jotka kokevat syyllisyyttä laiskuudestaan yhteydenpidossa, selvähän se, että vierasmäärä paisui kuin pullataikina. Ja koska oikeastaan kaikki säästöt olivat hurahtaneet eläkemaksuihini, päätimme pitää budjetin minimissä. Se tarkoitti kaiken tekemistä itse. (Paitsi että hääpuvun maksoi äiti.) Silti mies joutui toteamaan, että hänen on hankittava lisää töitä, jotta meillä on varaa ostaa ruoat häihin. Hän haki töitä ja sai niitä yllättäen siltä istumalta ja siksi joutui tekemään kahta työtä päällekkäin jonkun kuukauden. (Ja hänen gradunsa loksahti "sitku"-vaihteelle.) Lohi alkoi onneksi parantua.

Kesällä emme oikein ehtineet tehdä mitään yhdessä, koska molemmat paiskivat töitä häärahojen kokoon raapimiseksi. Emme käyneet kertaakaan uimassa emmekä pyöräretkellä. Piknikilläkin taisimme käydä vain kerran tai kaksi. Häät olivat mukavat, mutta kovin työläät, kun teimme kaikki ruoat ja koristelut ja järjestelyt jne. itse ja niiden jälkeen olisin kaivannut lomaa. Sen sijaan saimme kuulla miehen pääsevän viimein olkapääleikkaukseensa ja joutuvat pitkälle sairauslomalle. Niinpä otin lisää työtä (josta olin etukäteen epäviisaasti vannonut, että siihen en kyllä enää ikinä ryhdy). Negaatio-kissa muutti meille asumaan eksän muutettua kissa-allergisen ihmisen kanssa samaan kommuuniin. Se on hyvä juttu, Negaatio on niin suloinen ja niistä on Lohen kanssa toisilleen seuraa. Meillä ei oikeastaan ollut rahaa jäädä lomalle eikä lähteä häämatkalle, mutta kun ystävä Espanjasta kertoi menevänsä naimisiin lokakuussa, päätimme, että tähän on jostakin revittävä rahat. Mies makasi käsi paketissa kotona ja minä läiskin töitä kasaan. Onneksi minulle tarjottiin mukavaa editointityötä, pientä keikkaa, jota tarjoaja kutsui "taskurahoiksi" mutta jolla saimme juuri ja juuri maksettua matkan välttämättömyysasiat kuten reilauskortit. Matkalla oli ihanaa, mutta stressasin kohtuuttomasti koko matkan ajan minulta pyydettyä hääpuhetta englanniksi. Puhe sujui ihan ok, joskin tunsin laukoneeni Sheraton-hotellin käsittämättömässä miljöössä tylsiä ääliömäisyyksiä monisatapäiselle kansainväliselle kuulijalaumalle, jossa oli kaikkea pelottavaa kuten diplomaatteja ja korkean tason kehyvirkamiehiä. Mutta sentään en puhunut lasten hankkimisesta avioliiton tarkoituksena, kuten kaikki muut puhujat, vaan korostin sitä, miten jokainen avioliitto on omanlaisensa ja ettei tule antaa kellekään muulle määräysvaltaa sen suhteen, mitä sen pitäisi tarkoittaa. (Vähän kyllä kammotti sanoa se ääneen kun näki, miten perinteinen ilmapiiri muuten oli. Mutta sitä tärkeämpi tietysti oli tukea hääparin autonomiapyrkimyksiä.)

Sitten pitikin jo palata Suomeen, jossa paljastui, ettei palkkojani työstä ennen matkaa ollut maksettu inhimillisen erheen takia. Myös Vompsun sairaspäivärahaa varten toimittamat dokumentit eivät olleet ikinä saapuneet Kelaan, vaikka näin omin silmin hänen sujauttavan Kelan valmiiksi painetun kuoren postilaatikkoon. Niinpä rahat tulivat kuukauden myöhässä ja jouduimme miettimään, mihin laskuihin käytämme vähät pennosemme tilillä. Anoimme lisäaikaa isoimmille menoille eli vuokralle ja luottokorttilaskulle ja onneksi meille sitä myönnettiinkin ja jopa korotta. (Mikä osoittaa vain sen, että kannattaa olla aktiivinen ja selvittää tilapäinen maksukyvyttömyytensä saajalle jo ennen eräpäivää.) Aloin taas etsiä keikkoja se pelko kukkarossa, että jos nyt työtä ei löydy, joudumme johonkin himmeään kulutusluottovelkakierteeseen tai pitää nöyrtyä anomaan rahaa vanhemmilta (mistä voisi seurata vakavia sanailuja aiheesta valitsinko koulutukseni oikein aikoinaan - ikään kuin siihen voisi nyt vaikuttaa enää).

Vompsu koki ahdistusta gradun etenemättömyydestä. Sairaslomalla hänen kätensä oli niin kipeä ja käyttökiellossa, ettei hän voinut kirjoittaa mitään, ja sitten kun sairasloma loppui, alkoivatkin jo työt. Lisäksi hän löysi itseään kiinnostavan kurssin TKK:lta, haki siihen opiskeluoikeutta ja sai sen ja huomasi, että kolmen kuukauden lokoilun jälkeen kädet olivat taas täynnä kaikkea sälää eikä graduun ehtinyt edelleenkään mitenkään tarttua. Myös yhteinen aikamme supistui nollaan ja aloin jo olla aika paniikissa kun kukaan ei heti vastannut työtiedusteluihini.

Juuri kun olin saanut sovittua pienen keikan, tarjottiin isompaa. Harkitsin ja päätin tarttua siihen. Sitten tarjottiinkin käännöstyötä ja jouduin tekemään ikävät oharit minua suositelleelle ihmiselle jonka kanssa olin sopinut isommasta keikasta, koska halusin niin kovasti kääntää. Onneksi hän suhtautui ymmärtäväisesti, mutta ei se toisaalta saa minua tuntemaan itseäni yhtään vähemmän porsasmaiseksi. Onnistuin jotenkin kiskaisemaan itseni uudesta työnkuvasta ihan stressitappiin, vaikka olin itse pyytänyt saada kokeilla kääntämistä ja vaikka olen ennenkin korjaillut toisten käännöksiä. Ehkä se johtuu siitä, etten saanut heti kysymyksen myötä käännettävää kirjaa käsiini ja ehdin kuvitella, miten monella tavalla voisin epäonnistua käännöksen suhteen. Heti, kun pääsin työn alkuun, olo kuitenkin lutviutui. Mutta kun tajusin, miten suuren summan rahaa käännöksestä saa, oivalsin myös, että nyt jos koska olisi kenties aiheellista perustaa toiminimi. Tietokonekin vetelee viimeisiään, ja seuraavan vähentäisin mielihyvin verotuksesta. (Kai se olisi mahdollista freelancerinakin, mutta kaikki vakuuttivat yhteen ääneen, että yrittäjänä se olisi selkeämpää ja helpompaa.)

Siinä vaiheessa, kun kaiken piti sujua jo loistavasti ja olin ryhdistäytynyt varaamaan ajan yritysneuvojaltakin, minuun iski hyvänlaatuinen asentohuimaus. Sen ainoa mukava puoli on se, ettei se ole kasvainperäinen. (Ehkä. Todennäköisesti.) Toki voin nyt tarkkailla omakohtaisesti, miten kehoni priorisoi tuntoaistimukset näköaistimuksiin, kun niiden informaatio ei osu kohdakkain, mutta se on aika laiha lohtu. Alan vähitellen tottua huimaukseen ja se on melkoisesti helpottanutkin alkumetreistään, mutta joka tapauksessa edelleen miellän sen enemmän vaikeudeksi tai haasteeksi kuin ilon ja onnen aiheeksi.

Kun ehdin totuttautua huimaukseen sen verran, että sain kaduilla liikkumisen ja vieraiden ihmisten tapaamisen varmuuteni kohennettua normaalitasolle, järjestin työasiani uuteen uskoon yritysneuvojan suosittelemalla tavalla. Mutta sen sijaan, että verottajalla oltaisiin oltu tyytyväisiä ratkaisuuni, vaikuttaakin siltä, että epämääräinen tempoiluni epämääräisenä ammatinharjoittajana sen kun jatkuu "koska toimialani ei ole selkeä" ja ettei uusi ratkaisu oikeastaan tuo mukanaan mitään muuta kuin sen, että työllistän itseni lisäksi pikkiriikkisen myös kirjanpitäjää. No, ehkä tämä vielä hahmottuu ajan saatossa.

Löysimme myös sievän pienen talon Salosta, jätimme tarjouksen ja värjyimme epäuskoisina ja pelokkaina sen suhteen, muutammeko nyt sitten kylmiltämme sinne. Tarjous hylättiin, mistä olimme pettymyksensekaisen helpottuneita.

Raakakäännöksen loppuvaiheessa ulkoinen kovalevy alkoi käyttäytyä kummallisesti, mutta en kiinnittänyt sen hitauteen liiemmin huomiota ennen sitä päivää, kun se sitten äkisti kesken aineiston siltä käyttämisen kaatui eikä siihen enää saatu yhteyttä mitenkään. Kaatuminen tapahtui päivän sen jälkeen, kun olin saanut käännöksen tämän vaiheen loppuun. En uskaltanut edes ajatella, kuinka suuria palasia käännöksestä levy oli vienyt mukanaan, vaan hoisin käytännön asioita ja vasta kun ne oli saatu nippuun, tartuin käännösasiaan. Onneksi kaikki palaset löytyivät muistitikuilta ja työpöydältä. Melkoinen huojennus!

Joululomalla huomasin olevani niin väsynyt, etten oikein jaksanut kestää mitään ihmisseuraa Vompsua lukuunottamatta ja että kaikki ihmisten kohtaamiset tuntuivat jotenkin uhkaavilta ja ihmiset näyttäytyivät rankaisevina. Makasin peiton alla ja itkeskelin ja mietin ja koin pitkästä aikaa vahvaa tunnetta siitä, että olisi parempi, ettei minua olisi koskaan syntynyt ja että jos minulla ei olisi ihanaa miestäni, kukaan tuskin surisi, jos yksinkertaisesti lakkaisin olemasta. Tunsin tuottavani sopeutumattomuudellani ja outoudellani lähinnä tuskaa ja harmia vanhemmilleni ja ystävilleni, ehkä miehellekin. Sitten äkisti kauan kadoksissa ollut kyky nukkua riittävästi tulvahti ylitseni ja nukuin päiväkausia melkein vuorokauden ympäri.

Nyt alan vähitellen tunnistaa itseäni. Nukun edelleen todella pitkään ja olen hyvin väsynyt, mutta ehkä asiat alkavat tästä hahmottua, vaikka toisinaan itkenkin käsikirjoituksen ääressä, koska minulla on niin paha olla sen suhteen, etten osaa hahmottaa elämää tällä erää miksikään siunaukseksi tai lahjaksi vaan vaivalloiseksi riipaksi, jota on raahattava. Mielialani heittelee kovasti. Niin kauan kuin on valoisaa, pysyn hyvällä mielin, mutta kun pimeä putoaa, en tunnu jaksavan mitään, en etenkään toisia ihmisiä. Miten harmillista, että ihmiset haluavat aina tavata iltaisin! Silti metatasolla olen aika toiveikas, koska esimerkiksi eilen illalla näimme Hurinaa ja kävimme yhdessä syömässä Vompsun töistään joululahjaksi saamalla lahjakortilla, eikä minulle siinä seurassa tullut yhtään sellainen olo, että olisi parempi, jos olisin joku aivan toinen tai että pystyisin muuttamaan kaikki käyttäytymismallini simsalabim tai ettei minua lainkaan olisi olemassa. Päinvastoin, minusta tuntui, että on ihan okei, että olen toisinaan surullinen ja etten osaa päättää, millaista elämää tavoittelisin, koska elän jollakin tavalla jo nytkin ja että oikeastaan tässä tavassa on monia hyviä piirteitä, joskin myös rasittavuuksiakin.

Oikeastaan vasta nyt kun kirjaan vuosi-inventaariota ylös alan hieman ymmärtää, että väsymykselleni on kenties ihan loogisia syitä. Jostakusta toisesta vuosi saattaa tietysti näyttää leppoisalta, mutta itse olen kokenut sen hyvin raskaana ensimmäista kuukautta lukuunottamatta. (Ja silloinkin mieltäni painoi kysymys siitä, päätämmekö Vompsun kanssa jatkaa seurustelua vai emme, kun molemmat arpoivat sitä, kannattaako toiseen sitoutua ihan vain sen takia, että olemme niin hyvät ystävät ja meidän on helppoa puhua keskenämme ja pitää yllä hilpeää mielialaa. Eh, ei sekään kyllä aina onnistu, mutta sentään keskimääräistä paremmin molempien meidän mittapuulla. Jotenkin sitä on aina vaikeaa päästä sen ylitse, että haluaisi kumppaniltaan tuollaisen helpostilähestyttävyyden lisäksi myös kaikkea muuta, kuten ihailtavaa mielenmalttia, loistavaa seksuaalista suorituskykyä, kykyä järjestää myös oma elämä ja jotenkin varmuutta sitoutumisesta - kaikki piirteitä, jotka kyllä kokemukseni mukaan ennemminkin lannistavat itseä suhteessa ja saavat tuntemaan riittämättömyyttä kuin saavat tuntemaan olonsa kotoisaksi.)

Loppuun vielä meemi, Lupiinilta.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin naimisiin. Toivon, etten tee sitä koskaan uudestaan. Ei siksi, että se tuntuisi pahalta, vaan siksi, että se on todella raskasta ja vahingoittaa selvästi monia ystävyyssuhteita. Tuntuu hankalalta olla niin hankala ihminen, vaikka itse naimisiin meneminen tuntuukin hyvältä päätökseltä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En harrasta uudenvuodenlupauksia. En pidä sellaisten lupailemisesta, mistä en osaisi pitää kiinni ja saatan nalkuttaa itselleni loputtomiin lupauksista, joita en osannut pitää. Tuntuisi tyhmältä rakentaa itselleen uudenvuodenlupauksesta nalkutusansa. Muutun minä kuitenkin muutenkin, mutta yleensä ihan tangenttiin suuntaan. Voisin siis ehkä luvata sen, että yllätän itseni jollakin tavalla. Se lienee helppoa pitää.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Hyvin moni. Se tuntuu aina vähän vaikealta, koska tiedän, että vanhempani haluaisivat minunkin hankkivan vauvan, enkä osaa kuvitella itseäni lapsiperheen äitinä. Olisin aivan karmiva vanhempi, joten parempi jättää se asia sikseen. Osaan stressata ihan tarpeeksi niistäkin, jotka eivät ole vastuullani... ;)

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Yksi. Tapani mukaan en ole ollut asiasta erityisen suruissani. En ymmärrä kuolemaa sillä lailla kammottavana kuin moni muu (samalla tavalla kun en ymmärrä syntymääkään jonakin uppoihanana, koska kuvittelen välittömästi lapsen myöhemmin kohtaamat tuskat ja ahdistukset ja pidän häntä ensisijaisesti potentiaalisena ihmisenä, en vauvana, ja tunnen myötätuntoa häntä kohtaan, kun hän on niin avuton ja täällä melskeessä kenenkään hänen tahtoaan tiedustelematta, ja valitettavan usein - muttei toki onneksi aina - tyydyttämässä vanhempiensa ei niin jaloja tarpeita ja näiden pientenkin oikkujen muovattavana näiden edes tajuamatta, miten heidän omituisuutensa ovat vauvan koko maailma, vauvan normaali ja tavoitetila masentavan pitkälle aikuisuuteen ja kenties hautaan saakka). Näytän hoitavan surutyönkin vähitellen ja etukäteen. Ehkä se johtuu roolituksesta lapsuudenperheessä. Minun roolini on siinä ollut pysyä toimintakykyisenä hinnalla millä hyvänsä ja huoltaa muiden tunteita. Aika kovaa hintaa tuosta on kyllä maksettukin. Onneksi alan vähitellen päästä selville siitä.

5. Missä maissa kävit?
Kreikassa, Kyproksessa, Saksassa, Virossa ja Espanjassa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?
Vertaisuuden kokemusta. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni niin selvästi friikiksi kuin tänä vuonna. Paitsi ehkä vuonna 2005, jolloin sitten avoerosinkin rytisten eksästäni. Tämä on ollut melkein yhtä stressaava ja karmea vuosi. Haluaisin ehkä myös terapiaan, mutta sen perusteella, mitä Vompsu on kysellyt terapeutiltaan ja kuvannut tilannettani, vaikuttaa aika epätodennäköiseltä, että voisin päästä Kela-tuettuun terapiaan, eikä minulla ole tietenkään rahaa käydä omin varoin terapiassa. Olen kyllä vähän suunnitellut, että hakeutuisin uudelleen ammatinvalintapsykologin pakeille, koska viimeksikin siinä prosessissa alkoi aukeilla paljon enemmän muita asioita enkä edelleenkään tiedä lainkaan, miksi alan isona. Viimeksi tilanne oli niin toinen, kun koetin keksiä uraa, joka ei suututtaisi silloista miestäni eikä äitiä, ja nykyään taas olen sitä mieltä, että oli aivan käsittämätöntä, että koetin ahtaa itseni moiseen pakkorakoon ja että kuvittelin, että voisin pitää heidät onnellisena tekemällä itseni onnettomaksi.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
En muista päivämääriä, en ole sitä tyyppiä. Muistan kyllä varmaan sen tunteen, kun tulimme Kyprokselta takaisin ja näin Lohen laihtuneen luurangoksi ja ettei se enää jaksanut nostaa päätään lattiasta ja olin vain totaalisen vihainen itselleni, kun olin kuvitellut, ettei se järkyttyisi matkastamme ja tutulle ihmiselle hoitoon joutumisesta, ja nyt se oli kuolemaisillaan. Sellainen syyllisyys on aika rankka kantaa enkä ole edelleenkään antanut täysin itselleni anteeksi.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Tämä ei ole selvästikään saavutusten vuosi ;)... no, ehkä se, että ryhdistyin lopussa perustamaan sen toiminimen.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Etääntyminen aivan kaikista ystävistäni. Voi kyllä olla, että sillä on paljon tekemistä tämän elämänvaiheenkin kanssa, ja koetan suhtautua armollisesti jaksamattomuuteeni ja etäälle liukumiseemme.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta. Myös vanhat jalkavammani ovat kivuliaat tällä hetkellä. Käveleminen sattuu ihan sikana, samoin vesijuokseminen. Mutta ei kai tähän käy kuin tottuminen, koska kulumat ovat kulumia ja sillä hyvä eivätkä ne mihinkään tästä häviä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Ammoniitin fossiili.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Hmm, en muista hihittäneeni ihmisille. Kissoille kyllä nauran päivittäin, ne tykkäävät pöljäillä.

13. Kenen käytös masensi?
Kummitädin, joka meidän häissä piti aivan hirveän puheen. Sellaisen "pitää hankkia lapsia kun meillä on tuossa rajan takana Venäjän uhka". Ihan karmean hirveää käyttäytymistä... ;)

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan ja vuokraan. (Huh, kukapa ei?)

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
En muista tällaista innostusta lainkaan. Oli kyllä aika veikeää vesijuosta Välimeressä, kun aalto vei parhaat, rakkaat, vanhat aurinkolasini. Minusta oli niin jännittävää tulla sillä lailla ryövätyksi, etten oikein osannut surra noita lasejakaan, joita emme enää mistään löytäneet.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?
Lisa Gerrardin Sacrifice.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi, huomattavasti köyhempi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Levänneeni ja nukkuneeni hyvin. Tunteneeni oloni vakaaksi ja turvalliseksi.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Katselleeni talojen myynti-ilmoituksia ja käyneeni katsomassa taloja. Jotenkin se on kauhean kuluttavaa kun joutuu miettimään, millaista olisi asua tällä paikkakunnalla. Olen kuitenkin aika perusteellinen selvittäessäni eri paikkakuntien liikuntamahdollisuuksia, koulutusmahdollisuuksia ja mahdollisia työpaikkoja. Luulen, että myös tämä toisaalle katselu eristää ystävistä tehokkaasti; paitsi että itse jotenkin henkisesti etääntyy heistä, hekin ottavat etäisyyttä kun tietävät, että olemme katoamassa jonnekin. Mutta ei se edes ole varmaa. Jos esim. Vompsu saisi töitä Helsingistä, meillä voisi olla varaa ostaa talo esimerkiksi Järvenpäästä tai Riihimäeltä, eikä sieltä ole pitkälti tänne.

20. Kuinka vietit joulua?
Superväsyneesti. Äidilläni on menossa vakava kriisi, samoin Vompsun äidillä, ja se heijastuu uskomattoman paljon joulun viettoon ja siihen, onko tunnelma "hyvä, lämmin, hellä". Puoliaggressiiviseen, uhmakkaaseen ja kiukkuiseen itkuun on jotenkin vaikeaa vastata käymättä itse levottomaksi ja tuntematta itseään totaalisen riittämättömäksi edes tukemaan kaikkein läheisimpiään.

22. Rakastuitko vuonna 2008?
En. Olen kyllä lähentynyt tosi paljon äidin kanssa ja se on melkein yhtä hurjaa. Olemme aloitteestani puhuneet monista sellaisista asioista, joista en olisi kuvitellut meidän voivan puhua koskaan. Paha juttu on se, että arvelen äidin kriisin olevan osittain seurausta näistä jutusteluista. Enkä ole ollenkaan varma, osaanko auttaa häntä, eikä hän pidä esimerkiksi terapiaa muuta kuin osoituksena siitä, että joku on hullu. Onhan äidin elämä toisaalta tännekin asti kantanut, mutta soisin hänelle edes kerran elämässään tunteen siitä, että hän on riittävän hyvä ja että häntä rakastetaan ja että hänellä on oikeus olla surullinen niistä vastoinkäymisistä, joita hän (kuten ei kukaan muukaan) olisi mitenkään voinut ansaita, jotka vain tapahtuivat ja jotka ovat varjostaneet hänen elämäänsä (ja meidän lastenkin elämää) tänne saakka.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään. Onneksi.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Meillä ei ole teeveetä.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Dalai Laman työtyytyväisyyskirja. (Hitsit, minulla on vielä matkaa...) Ja ehkä Skeematerapia. Siitä on huimasti apua omien omituisuuksien kartoittamisessa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
The Puppini Sisters.

28. Mitä halusit ja sait?
Hmm? Kääntää kirjaa? Ei se kyllä ole mikään kovin tärkeä toive. Naimisiin en ole osannut toivoa meneväni, joten sitä ei voi laskea myöskään. Halusin Lohen parantuvan, joo, se se on. Halusin sen parantuvan ja pakkosyötin ja -juotin sitä pari viikkoa ja se parantui, vaikka eläinlääkäri ei oikein enää uskonut siihen mahdollisuuteen.

29. Mitä halusit muttet saanut?
En saanut kovasti soittelemaani oppisopimuspaikkaa puutarha-alalta. Se siirtynee siis jonnekin mappiin öö sinne saakka että tiedän, minne muutamme. Tai sitten kouluttaudun hoitoalalle tai jatkan kääntämistä.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Smiley face, ehdottomasti! Ihmiset ovat vähän hämmästelleet sitä, miten niin päihteisiin kielteisesti suhtautuva ihminen kuin minä siitä tykkää, mutta syy on ihan selvä: minä käyttäydyn vastaavasti ihan selvin päin. Tai sellainen ainakin itsekuvani kutakuinkin on.
Ainakin niinä päivinä, kun en spekuloi, miten paljon parempi paikka maailma olisikaan ilman minua. Hitto, että niitä päiviä on riittänyt tänä vuonna.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 34. Muistaakseni kävimme syömässä Silvopleessä ja illalla oli skypejoululaulu. Onnistuin ilmeisesti silkalla stressaamisella nujertamaan flunssan. Olin kyllä jo aivan loppuunväsynyt siinä vaiheessa. Joulunaika eli syntymäpäivän tienoo on minulle aina vuoden vaikeinta aikaa. Joulukuun puolestavälistä tammikuun puoleenväliin tuntuu aina osuvan pahin ahdistuksen ja masennuksen kauteni.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Se että olisin joku muu? En oikein keksi mitään muuta mittaamattoman tyydytyksen aiheuttajaa, mikä on hieman ikävää kun ottaa huomioon, että tuskin tästä keneksikään toiseksi muutun... :D
Luulen kyllä, että jos olisin saanut puutarha-alalta löydettyä itselleni oppisopimuspaikan, olisin aika paljon levollisempi, koska elämälläni olisi edes JOKIN suunta.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?
Reisien paksuuntuminen minihameeseen sopimattomaksi ja makkarapaitojen UFFiin kiikuttaminen vatsamakkaroiden takia. Huooh, ja muut LAIHDUTTAVAT häihinsä ollakseen kauniita.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Minusta en ole kovin tukevasti järjissäni, joten se kysymyksen relevanssista. Aviomies, muutama myötätuntoinen ystävä, jotka ovat jaksaneet muistuttaa, että outoudestani huolimatta he pitävät minusta.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Aikuiskoulutuksen koulutuspolitiikka, jota selvittelin omia suunnitelmiani silmälläpitäen ja jonka tiimoilta päädyin siihen kuohuttavaan lopputulemaan, että aikuisen monimuoto-opiskelijan ja oppisopimuskoulutettavan opinto-ohjelma on joillakin koulutusaloilla täysin sama, mutta toiset (opsopparit) saavat käteen 75 % TES-palkasta ja toiset (monimuodot) noin 250 euroa. Ehkä tässä on ideana ohjata käytännön kannustimin työvoimaa niille aloille, joilla tosiaan on työvoimapula ja jotka siksi ovat valmiita ottamaan myös oppisopimuskoulutettavia ilmaisten harjoittelijoiden lisäksi?

37. Ketä ikävöit?
Niitä samoja ystäviä kuin aina ennenkin: E, S ja A-M. Kaikki he ovat tehneet selväksi, ettei meidän ole mahdollista enää koettaa rakentaa ystävyyssuhdetta. Ikävöin kovasti myös Hurinaa hänen ollessaan vielä zenilässään, ja vammaisen lapsensa kanssa toisella paikkakunnalla kamppailevaa kollegatarta. Jotenkin minulle ei ole luontevaa pitää yhteyttä kirjoittaen eikä puhelimitse. Kun en näe toisten eleiden ja ilmeiden palautetta heti (ja näinhän puhelimessa ja kirjeillessä on), luiskahdan helposti olettamaan, että toinen jotenkin ehkä ei hyväksyisi tapaa, jolla asiat hahmotan tai että jotenkin onnistun hirvittävästi loukkaamaan häntä, ja sitten huomaan, että minun on hirvittävän vaikeaa ottaa yhteyttä. Olen tosi surkea lähettämään sellaisia "olet aurinkoni, kaipaan sinua" -henkisiä viestejä, osittain siksi, että minusta on kornia saada niitä ihmisiltä, joiden kanssa emme ole pitkiin aikoihin jakaneet asioita. (Luultavasti tämän takana on epäuskoisuuteni sitä kohtaan, että oikeasti voisin tuoda iloa kenenkään elämään muuta kuin hetkellisesti tarkasteltuna. Tähän liittyy myös uskomus, että jos en kykene tuomaan juuri nyt iloa, tehtäväni on siivota itseni pois näkyvistä. Ei ollenkaan ihme, että aikana, jolloin en kyennyt sanallistamaan näitä uskomuksia ja siten tarkastelemaan niitä edes tämänkään verran kriittisesti - yleensä kyllä itken, kun tarkastelen niitä ja vain harvoin osaan antaa niille kunnon läimäyksen persuuksille - käytin suurin osan ajastani miettien, miten voisin jotenkin selittää toisille ihmisille, ettei tuleva itsemurhani ole heidän syytään vaan johtuu aivan vain siitä, ettei minusta oikein ole elämään.)

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Toukokuun haravointitöissä kohtaamani tyttö, joka työskenteli mielenterveyshoitajana. En edes tiedä hänen sukunimeään, kun jotenkin arvelin, että tuskin ystävyyteni häntä lopulta työn ulkopuolella kiinnostaisi. (Nyt minua vähän harmittaa: mitä olisin voinut hävitäkään, jos olisin kutsunut hänet meille syömään? Joskus kun joku ihminen tuntuu oikein kiinnostavalta, minuun iskee kummallinen ujous ja tunnen, ettei minulla ole mitään oikeutta osoittaa kiinnostusta. Hans Christian Andersen on kuvannut tämän loistavasti Rumassa ankanpoikasessa: "Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja suoraan vastaan tuli tiheiköstä kolme kaunista valkoista joutsenta. Ne pöyhistivät sulkiaan ja liukuivat kevyesti pitkin vettä. Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja sen valtasi kumma surumielisyys. "Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat nokkimaan minut kuoliaaksi sen tähden, että minä, joka olen niin ruma, uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää!..." Paitsi että tietysti minä en yleensä selviä lähestymään, huuooh.) Tytöllä oli vähintään yhtä hurtti huumori ja levoton mieli kuin minulla ja hänen elämänsä pyöri sellaisissa piireissä joissa omani pyöri joskus aiemmin: sairaalloisen mustasukkainen mies, ja huolimatta tarkkasilmäisyydestä toisten tilanteiden suhteen täysi kyvyttömyys itse vapauttaa itseään omasta tilanteestaan, surun lääkitsemistä viinalla ja oman elämän klovnerialla. Hänen kanssaan jutellessani aloin hahmottaa vähäsen, että oikeastaan minustakin voisi olla sittenkin hoitoalalle, koska vaikka olenkin omituinen ja välillä aika surullinen ja asiani pöntösti järjestävä, eivät muutkaan sillä alalla työskentelevät näytä olevan täydellisen tasapainoisia viilipyttyjä, kuten joskus aiemmin kuvittelin ja jollaiseksi minua yritettiin aivopestä mummun taholta. (Ikään kuin sellainen voisi onnistua.) Minustakin voisi ehkä sittenkin olla apua ja hyötyä jollekulle. En muista edes, kirjoitinko blogiin tytöstä. Ajattelin joka päivä, että häneen olisi mahtavaa tutustua paremmin, mutta en uskaltanut lopultakaan ikinä ehdottaa sitä.

Ehkä tuosta voisi tehdä uuden vuoden lupauksen: kun tapaan mielenkiintoisen ihmisen, uskallan osoittaa kiinnostuneeni hänestä sen sijaan että murehtisin jälkikäteen. Entä sitten, jos ihminen toteaa, ettei häntä kiinnosta tai ettei hän ehdi? Tuskin minä nyt siihen kuolisin... ehkä voisin ainakin todeta, ettei hän käyttäydy kovin sympaattisesti kaikissa tilanteissa?

Hmm. Voi hitto, nyt kello on jo yli yhden, on tartuttava työhön.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

Myötätunto

Kiitokset kaikille kirjanpitäjiä ja tilitoimistoja suositelleille! Yksi suositelluista osoittautui oikein hyväksi sekä tarjoukseltaan että kokemukseltaan, ja nyt ehkä vaikeimmalta palalta tuntunut ja verovirkailijoiden painottama hyvän ja näihin asiohin erikoistuneen kirjanpitäjän löytäminen on takanapäin.

Soitin toimistoon kuten niin moniin muihin sitä ennen. Ratkaisevaksi tekijäksi muodostui se, että tämä kirjanpitäjä kuulosti paitsi tarkalta, myös realistiselta ja myötätuntoiselta. Hän ei heti alkuun korkeasti väittänyt, että alviasioiden hoitaminen olisi tapauksessani varsin yksinkertaista. Sen sijaan hän totesi, että toki tilanteeni on verotuksellisesti kinkkinen, mutta että hän on hoitanut ennenkin muutaman tällaisen tapauksen ja että kyllä niihin on aina ratkaisu löydetty verottajan kanssa neuvotellen ja neuvoja seuraten. Sen lisäksi hän kuunteli tarkasti, mitä kerroin yrityksestäni ja kysyi muutaman tarkentavan kysymyksen ennen kuin uskalsi luvata ottaa asiani hoitaakseen. (Tietysti voi olla, että kyse on vain jostakin karmeasta vakuuttavuuden konseptista, josta riippuu diplomi kirjanpitäjän seinällä. Vähän samanlaisesta pelistä kuin siitä, jota ihmiset pelaavat työhaastatteluissa valmentautumalla kysymyksiin ja vastauksiin ja punomalla strategiaa siitä, millaista hyvää tyyppiä juuri tämä yritys hakee. Minun on käynyt vuosien varrella täysin mahdottomaksi pelata sitä peliä, koska pohjimmiltani en halua alistua teeskentelemään jotakuta toista. Ja on käynyt jokseenkin selväksi, etten minä omituisuuksineni ole se, jota yritykset haluavat konttoriinsa. Ymmärrän sen hyvin ja se on järkeenkäypää, vaikka tuntuukin ikävältä olla hankala ihminen.)

On hyvin vaikeaa sanoa, mikä äänessä ja sanoissa tarkalleen kantaa myötätuntoa, mutta sitä ei voi olla kuulematta. Vai voisiko? Ehkä. No, olen kuitenkin kuulevinani myötätunnon ja tartun siihen. Solmin sopimuksen siltä puhumalta. Toimiston tarjoama hinta on kuitenkin sitä samaa kuin toisillakin, samoin palvelut. Silloin ihmiskontakti ja kokemus ratkaisee.

Puhelimen suljettuani tulen ajatelleeksi, että laupias taivas, oikeastaanhan minä toimin tässä työhönottajana, työllistäjänä. Sitä on jotenkin vaikeaa hahmottaa. Vaikka toisaalta ei, koska lähetän aika monelle tilitoimistolle ystävällisen ja hauskaa vuoden alkua toivottavan sähköpostiviestin, jossa kerron valinnan kohdistuneen valitettavasti toiseen tällä kertaa. (Ja toivottavasti lopullisesti.) Ne viestit on kurjaa lähettää. Olen saanut niitä kuitenkin itse kymmenittäin ellei sadoittain. Tiedän hyvin, miltä niiden saaminen tuntuu. Kun niitä saa riittävästi, alkaa vakuuttua siitä, että on tehnyt lähestulkoon kaiken elämässään väärin.

Välillä sen voi unohtaa, mutta siihen on helppoa kopsahtaa takaisin. Enkä ole enää yhtä varma kuin kymmenen vuotta sitten siitä, mitä kaikkea kestän. Ainakaan en haluaisi väittää, että stressin alla tarvitsen vähemmän unta. Mieluummin sanoisin, että stressivasteeni on ylikuumenemissuojaamaton.

Onneksi "on tehnyt väärin" kertoo menneisyydestä. Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, tuntuu täydeltä arvoitukselta. Joskus arvoituksen ratkaisusta näkee vilauksen johtolankoja, mutta useimmiten joutuu etenemään täydellisessä pimeydessä käsikopelolla. Se ei tunnu kovin hyvältä ennusteelta sille, että tehdyt ratkaisut olisivat jotenkin harkittuja ja oikeita.

Olen tyytyväinen nyt saatuani kirjanpitäjäasian ratkaistuksi. Kiitokset vielä kerran suosituksia lähettäneille!

Uniloma

Sitten tulee uni. Kun rentoudun, se saapuu. Tuntuu, että päivät kauhtuvat entisestään. Myös aurinkoiset päivät käyvät ohuiksi ja tunnottomiksi, koska vaikka herään aamulla ja kävelemme auringossa ja ihailemme seinille viistoutuvaa valoa ja kuurapolarisoituja lehtiä heinikossa, heti auringon laskiessa olen valmis maastoutumaan sänkyyn. Vuorokauden viiden-kuuden tunnin unet ovat venyneet kuuteentoista-kahdeksaantoista tuntiin.

Ja jos valveen läpikuultavuus lasketaan mukaan, on kyseenalaista, olenko hereillä lainkaan. (Miksi on valve muttei herettä?)

Kumpikaan ei jaksa tiskata, joten likaisten astioiden vuori kasvaa. Vedenkeittimeenkin on haettava vedet vessan lavuaarista. Huomenna lienee pakko tiskata, sillä puhtaita lusikoita ei taaskaan enää ole. Mutta toistaiseksi en jaksa. On vaikeaa ajatella, että huomenna istahtaisin satulatuolille jotenkin uudistuneen oloisena ja hyväntuulisena. Palautuminen on eittämättä kesken. Tai jos aloitankin varovasti, teen pari tuntia hakemistoa ja kävelen säässä ja sitten käyn taas nukkumaan?

Jos uni edes olisi pehmeää ja ymmärrettävää tai umpihankea, ajattelen. Jos ja jos. Näen unta menneistä tapahtumista ja jo kesken unen tiedän varmasti olleeni tässä ennenkin ja tietäväni, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jostain syystä aivoni valssaavat uudelleen ja uudelleen niitä kertoja, kun riitelimme vanhempien kanssa siellä vielä asuessani ja millainen pettymys taidelukioon menemiseni heille oli ja sitten siitä kun ensimmäinen ja ajallisesti varsin lyhykäiseksi jäänyt poikaystävä hakkasi minut. Repeat, uudelleen ja uudelleen. Näen unta myös siitä, kuinka kirjoitan S:lle postikorttia ja toivon, että hän tällä kertaa vastaisi. Niin hän tekeekin, mutta vain kertoakseen, ettemme voi enää olla ystäviä, että muistutan häntä kaikesta siitä, minkä hän haluaa unohtaa. Hän on leikkauttanut hiuksensakin kampaajalla, ja muistan hänen vastaavan niin jo siinä vaiheessa kun muotoilen sanoja päässäni ja pureksin kynän tulppaa ja siirrän sanat postikortille koettaen pitää tyylin kepeänä mutta intiiminä, samaan aikaan läheisyyttä osoittavana ja mahdollisimman avoimena tulla ja mennä ja olla takertumatta ja pitäen tarkasti silmällä, ettei mikään sanavalinta voi aiheuttaa syyllisyyttä eikä tuskaa. (Haa, sellaiseen kun kykenisi.) Miksi minä tätä korttia kirjoitan, ihmettelen unessa, mutta yhä uudelleen kirjoitan: "Hei ihana S! Siitä on monta ikuisuutta, kun olemme nähneet ja joskus minusta tuntuu tosi kurjalta, kun muistan, miten kivaa meillä oli ennen yhdessä..."

Valveella tai valveenkaltaisessa makaan hämärässä huoneessa aurinkokävelyiden lomassa ja välillä minua itkettää, koska olen niin väsynyt. Tai ehkä minua väsyttää, koska minua itkettää niin kovasti. En osaa sanoa. Kaikki työn alta sivuun lakaistu saa nyt lainehtia ylitseni paksuna ja hyytävänä ja jähmeänä. Mietin, kenet nykyisistä ystävistäni tunnen vielä viiden vuoden kuluttua. Keitä näen useammin kuin kerran puolessa vuodessa, esimerkiksi. Keiden elämästä tiedän muutakin kuin sen minkä voin lukea Facebookista.

Tuntuu, että elämä aaltoilee. Tiettyinä jaksoina saa hurjasti uusia tuttavia, joiden nimiä ei enää oikein tunnista kymmenen vuoden kuluttua. Joku jää mieleen, lämmin häilähdys, seisoimme jonossa ja keskustelimme elämästä jatkuvassa kaipauksessa. Hei, sinusta on tullut jossakin vaiheessa professori, huomaan. Dsiisus. Muutkin ovat selvästi aistineet, että sinussa asiat ovat järjestyksessä ja että hohkaat lämpöä. (Kuinka toivonkaan, että voisin itse olla sellainen, mutta ei minussa ole sellaiseen voimaa kuin hyvin harvoin ja vain oman kriisini hetkillä.)

Suurin osa ihmisistä jää vieraiksi. He ovat loistavia pyrstötähtiä, he rätisevät taivaan halki kirkkaina ja briljeeraten yksityiskohdilla. He tunnistavat asioita, joita ei itse osaa kuvitella tunnistavansa. Ne voisi tunnistaa, jos olisi joku toinen, eli olisi elänyt jonkun toisen elämää. Sellaista, jossa olisi luontevaa asettua asumaan paikkakunnalle tai naapurustoon, joka on hip ja jossa asuu luovaa luokkaa ja jossa ihmiset pitävät jotenkin itsestäänselvyytenä, että apurahoja haetaan, koska yhteiskunta on siinä mielessä vääristynyt, ettei se maksa kansalaispalkkaa. Säikähdin kovasti, kun minulle ehdotettiin itsestäänselvyyden kuuloisesti, että minun pitäisi hakea apurahaa. Ikään kuin voisin jotenkin ansaita sellaisen.

Minua häiritsee se, ettei apurahoja voi hakea ilman todisteita yhteishengen nostattamisesta. Ja silti, esimerkiksi eräs hymyilevä Siwan kanssa on nostattanut toiveikkuuttani paljon enemmän kuin kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjoitetut ja suomennetut kirjat yhteensä tai kaikki näytelmät, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Mutta saako hän hymystään apurahan? Eipä tietenkään. Hymyileminenhän ei ole luovaa. Tai miksi apurahoja ei anneta kerjäläisille, jotka istuvat pakkasessa? Tänään se mies, joka yleensä istuu Hakaniemen torin laidassa, istui keskustan Sokoksen seinustalla. Häneen henkilöityy ainakin minun mielen kuvastossani enemmän kuin mihinkään muuhun inhimillistä hätää ja epätasa-arvoa ja tarvetta miettiä, mitä niille voisi itse tehdä. Ei mikään taide ole saanut minua yhtä kuohuksiin. (Miestä voisi tarkastella ympäristötaiteena, ellei se olisi kertakaikkisen karmeaa ja epäinhimillistä.) En voi oikein mitään sille, että minusta on paljon tärkeämpää miettiä, miten kaikille voitaisiin saada lämmin koti ja ruokaa ja turvaa ja mielenterveyspalveluita ja niin edelleen, kuin että tienaanko itse apurahoina tonnin, pari enemmän vuodessa, kun kuitenkin ne työt, joita teen, ovat kaiken lisäksi kivoja, vaikka niistä maksetaankin sen verran kehnosti, että ne asunnot, joiden myyntisummiin saan lainalupauksen, ovat saman hintaisia kuin joidenkin muiden kesämökit. Mutta entä sitten: maailman mittakaavassa asun joka tapauksessa luksuksesti, koska minulla on lämmin vesi kraanan käännön päässä. Hampaani on paikattu, minulla on yliopistotutkinto. Hitto vie, köyhyyskin on täällä vielä kaukana kohtuullisesta elämästä. (Minusta ystävien ja meidän taloutemme tuloero on tavallaan hassu, mutta toisaalta varsin reilu: en haluaisi kuitenkaan olla heidän töissään. He eivät voi lähteä kävelemään auringonpaisteessa keskellä päivää, koska heillä on kellokortit. Ja odotan vähän levottomasti, mitä sitten tapahtuu, kun Vompsu valmistuu ja alkaa tienata. Se turmelee niin monet. Vaikka toki olen luottavainen: en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin, jos uskoisin hänen alkavan haluta enemmän ja enemmän ja alkavan halveksua minua, koska minä en halua.) Minun kohdallani yksi jyrkän oloinen raja menee siinä, etten osaa itse kuvitella hakevani apurahaa. Hyvänen aika, on varmasti ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä paljon enemmän. On vaikeaa kuvitella, että saisin nukuttua, jos tekisin jotakin, josta tuntisin näinkin voimakkaasti sen olevan minun kohdallani väärin. (En usko, että moraalin mittapuut ovat samanlaiset kaikille eli jos jostakusta toisesta on ookoo hakea apurahaa, se on minullekin ok hänen kohdallaan. Mutta minun olisi vaikea itse hakea sellaista. Aivan liian suuri osa valveestani menee ajatteluun ja käytännön asioiden hoitamiseen ja tunteideni setvimiseen, jotta sellainen voisi mitenkään olla okei. Sitä paitsi olen varsin hyvä tekemään monenlaisia töitä, mitä pidän positiivisena seikkana. Minusta on mukavaa ajatella, että annan yhteiskunnalle enemmän kuin otan siltä, myös rahan mielessä. Toistaiseksi olen huimasti velkaa jo opintojenikin maksamisesta ja aiemmin tein vapaaehtoistyötä ympäristöjärjestössä ja nykyään koetan jotenkin - huvittavaa kyllä - paikata velkaani esimerkiksi kirjoittamalla blogia. SK:n diili häiritsi tätä ideaa jonkin verran mutta nyt puhallun taas täysin palkein sen voimalla eteenpäin. Toisaalta voi kyllä olla niin, että ajatukseni ovat täysin käyttökelvottomia kellekään muulle... se ei lainkaan hämmästyttäisi minua. Ihmiset ovat NIIN erilaisia!)

Kuulen yhä selvemmin, miten etäännymme joidenkin ystävien kanssa. Siinä on surumielisyyttä, mutta samalla vapauttavuutta. Tosin peiton alla maatessani mietin, onko vapauttavuus itse asiassa turvallisuushakuisuutta, koska on helpompaa hyväksyä luopuminen kuin yrittää ponnistella luopumisen estämiseksi. Mutta samalla tiedän, että minun on vaikeaa ymmärtää joitakin asenteita ja asioita ja että vastaavasti toiset varmasti kokevat minut hankalaksi näissä samoissa kohdissa. Onhan minulla onneksi ainakin muutama sielunsiskokin näissä asioissa, he ovat opiskelleet samaa alaa (filosofiaa) ja ovat nyt luopumassa siitä ja hankkimassa koulutuksen ihmisiä auttamaan ja hoivaamaan, hieman sen suuntaisesti kuin itsekin olen miettinyt jossain vaiheessa tekeväni. Mutta alanvaihdos olisi järkevin tehdä sitten kun näemme, minne asetumme Vompsun kanssa asumaan, ja sitä taas ei voi oikein tietää ennen kuin hän valmistuu yliopistosta ja saa työpaikan. Mutta tosissani luulen, että minun olisi järkevin tehdä alanvaihdos 0ppisopimuskoulutuksen kautta, jos nyt en sitten kiinny kääntämiseen tarpeeksi siihen kiinnittyäkseni (ja minun on vaikeaa kuvitella, että niin voisi käydä; kääntäminen on lawrencen-yksinäistä ja tekee minut nähtävästi entistäkin epäsosiaalisemmaksi). Minun on vaikeaa kuvitella enää meneväni mihinkään kouluun. En ole erityisemmin nauttinut oppilaitosympäristöistä ja sekä fysioterapian että sosiaalityön pääsykokeisiin lukiessani sain lähinnä karmivat vastareaktiot pääsykoekirjojen tekstin yksiäänisyyttä vastaan. Käytännön työt kuitenkin yleensä sallivat oppikirjoja paremmin erilaisia lähestymistapoja. (Pakkohan niiden on, sillä jokainen tekee työtä joka tapauksessa omalla persoonallaan ja omasta arvopohjastaan käsin.)

Valveilla pitäisi pysyä sen verran, että jaksaisi vertailla tilitoimistojen tarjouksia, mutta ei siitä tunnu tulevan oikein mitään. Huomaan, etten osaa ajatella niin vakavasti tätä tilitoimistorumbaa ja yritysrumbaa ja työpestiäni. Olen enemmän suruissani kaikista niistä itselleni tärkeistä ihmisistä, jotka olen menettänyt, sekä siitä äkillisestä oivalluksesta, että ehkä itsekin haluan menettää jotkut ihmiset nyt, tästä tilanteesta, koska heidän seurassaan käyn raskaaksi ja surulliseksi ja tunnen ajatukseni sopimattomiksi. Ja samalla olen vihlovan onnellinen niistä ihmisistä, joita rakastan niin kovasti, etten osaa kuvitella, miten rikkoutuisin heidän menettämisestään. Heitäkin on monta. Heidän kanssaan en vain osaa tuntea heitä enkä itseäni hankalaksi vihattavalla tavalla, en vaikka kuka tekisi mitä hyvänsä.

En tiedä, miksi näen unia menneisyyteni tapahtumista, mutta ehkä se liittyy jotenkin tähän ystävyyksien prosessoimiseen. Tai väsymykseen. Tai muutoksiin. Tai siihen, että minusta on täysin mahdotonta sanoa, mitä työtä tahtoisin tehdä kuuden kuukauden kuluttua. (Ehkä olisi hakeuduttava taas ammatinvalintaneuvojalle?) Mutta tuntuu kummalliselta nukkua niin monia tunteja vuorokaudessa ja huomata valveillakin miettivänsä lähinnä ystävyyttä ja sen vaikeutta ja omaa armottomuuttaan. Ei minun ole mikään pakko pitää kaikista eikä pinnistelemällä yrittää pitää kaikista. Eikä minun ole pakko yrittää tuntua kaikista miellyttävältä, koska en onnistu siinä kuitenkaan ja liika yrittäminen vain tuntuu uuvuttavan minut. Ei minun tarvitse olla mainio eikä briljantti eikä luova eikä kekseliäs eikä edes aina ja kaiken aikaa saatavilla ja ystävällinen ja tunnelman vietävänä. Riittää, että käyttäydyn ystävällisesti ja hoidan työni ja asetan rajani järkevästi. (Ikään kuin se olisi helppoa...) Kuuntelen sitä, miltä minusta tuntuu.

Nyt tuntemus käskee minua nukkumaan, kuten niin usein tämän loman aikana.

Siirtymäriitti

Tänä vuonna jouluun siirtyminen tapahtuu bussissa kuusikymmentäkahdeksan, jolla ajamme vanhempieni luo. Vompsu puhuu puhelimessa äidilleen ja mieleni laskeutuu hitaasti rauhalliseksi tasomuodostelmaksi. Voi vain istua ja katsoa ulos bussin ikkunasta hämärää ja toimistorakennusten ja asuinrakennusten rykelmiä.

Istuessa hämmästelen, miten eteinen ja vessa jäivät imuroimatta mutta menin joulusaunaan. Oikeastaan se alkoi tuntua joulusaunalta vasta ystävien jo lähdettyä. Huomaan kaipaavani rauhaa ja hiljaisuutta paljon enemmän kuin mitään ihmisten näkemisiä. Oli ihanaa istua vain hiljaa lauteilla, tunnistaa oma tyhjäätuijottava väsymyksen tilansa, tippua hikeä. Onneksi olen saanut Vompsulta lahjaksi hierontalahjakortin, jolla voin mennä vain olemaan nimetön lihakasa vaivaavien käsien alla. Saunassa hämmästyin ystävien puhuessa siitä, miten voi olla vaivaannuttavaa olla anonyymi lihaklöntti tuntemattoman hierottavana. Tunnistan senkin olon (mutta vain niistä tilanteista, jolloin tervehdin jotakuta jonka kanssa kuvittelen tuntevamme ja toinen ei muistakaan minua), mutta minulla sitä on hurjan paljon harvemmin kuin toive olla juuri tuo nimetön eläin toisen nimettömän eläimen käpälissä, ilman mitään merkitystä, vastuuta ja vapaudenkaipua, identiteettiä tai määritelmiä. Minun on paljon helpompi antautua intiimiin, kun tiedän, ettei toisella ole tarkkoja pyyteitä siitä, kuka minun tulisi olla. (Siksi minusta on helppoa olla vieraan hierottavana mutta tuhottoman vaikeaa ja pelottavaa solmia parisuhdetta vakavasti; minusta on helppoa olla joku tuntematon mutta ystävyys on vaateineen hieman pelottavaa. Luultavasti siksi bloggaaminen tuntuu minusta helpolta: siinä saan astua intiimiin, mutta kukaan ei voi vaatia mitään tiettyä käytöstä tai jonkin portaittain etenevän käytännön noudattamista tai lausumattomien sääntöjen osaamista ja mukisematta noudattamista, kuten ystävyydessä ja parisuhteissa tunnutaan usein vaativan.)

Tuntuu hyvältä istua bussissa ja tuijottaa pimeään. Mutta jo pian bussi on perillä. Tuntuu silti hyvältä nähdä vanhemmat ja mummu. Mummu kertoo joulusta kahdeksankymmentäviisi vuotta sitten. Hänen äitinsä oli pukkina. (Minun suvussani pukit ovat naisia ja miehet käyttävät yömekkoja. Ei ihme, etten ymmärrä hirveän hyvin perinteisten sukupuoliroolitusten päälle. Lapsena ihmettelin, ovatko muut kuuroja tai jotenkin huonoälyisiä kun he puhuivat joulupukista ukkona. Toki pukilla oli parta, mutta kyllähän nyt kuuli aivan selkeästi, että kyseessä oli nainen. Jo lapsena minulla oli ilmeisesti selkeä käsitys siitä, että visuaalinen naamioituminen on huimasti helpompaa kuin äänen tai elekielen naamioiminen.) Äitipukki oli kumartunut mummun ja naapurin Helvin puoleen ja kysynyt mummulta: "Kukas tämä nuuskunenä on?" Mummu hymyilee hellästi. "Äiti sanoi minua sillä lailla, nuuskunenä." (Mikä myöhemmin meni pieleen, kun mummun äiti ajoi mummun entisen miehen pois, kun tämä oli tulossa takaisin hakemaan mummua uudestaan vihille? Millainen äiti ajaa pois lastenlastensa isän niin etteivät nämä enää tavanneet isäänsä? Että minä inhoan kunniakäsityksiä, jotka saavat tuollaisia typeriä tragedioita aikaan. Mummulle mummun äiti oli kertonut tästä tapahtumasta vasta vähän ennen kuolemaansa, ilmeisesti katumapäällä. Missä vaiheessa tyttärestä oli tullut moraaliltaan vahdittavaa omaisuutta, missä vaiheessa nuuskunenä muuttui suvun taakaksi, häpäistyksi naiseksi, jonka aviomies karkasi toisen matkaan?)

Istumme sohvilla ja huomaan, että minun on täysin mahdotonta olla mummulle vihainen kaikista niistä asioista, joista olen vihainen sille toiselle mummulle, lapsuuteni malttinsa menettävälle mummulle. Toki he ovat sama ihminen jossakin mielessä, mutta toisaalta eivät. Tämä mummu on vanha ja hauras ja on helppoa nähdä, miten pahasti häntä on satutettu. Ei ihme, että hän pillastuessaan teki välillä tyhmästi ja ei ihme sekään, ettei hän osannut ajatella, että lasta pitäisi auttaa käsittelemään ja ymmärtämään tunteitaan ja olojaan niiden piilottamisen sijaan. Ei ihme sekään, että hän kohteli äitiä huonosti, olihan häntäkin kohdeltu huonosti nuorena naisena. Mummusta on kadonnut viimeisen viiden vuoden aikana hänen aiemmin kaikkialle paitsi eläinkuntaan ulottuva sitkeä kielteisyytensä ja rankaisevuutensa. Sieltä alta pilkottaa nyt esiin lapsi, joka ei ole se aiempien tarinoiden aina kiltti ja kohtelias ja jämpti ja harkitsevainen lapsi, joka ei koskaan menettänyt malttiaan eikä kiukutellut vaan kunnioitti ja totteli kiitollisena vanhempiaan ja etenkin isovanhempiaan, vaan ujo ja rakkautta kaipaava nuuskunenä. Mietin, miten tämä on yhteydessä siihen, mitä mummu kertoo muististaan: hän muistaa tarkasti enää lapsuutensa asiat. (Mutta epäilen vakavasti, että monet asiat on järjestelmällisesti ja väkivaltaisesti häpäisty piiloon hänen muististaan simputtamalla. Siihen aikaanhan lapset kuritettiin ja koulittiin kasvattamisen sijaan.) Välillä hän katselee kelloa eikä tunnista, miten sitä pitikään tulkita. Sitten äkisti kun kello on tasan jotakin, hän muistaa, että tämä tarkoittaa kel-lo on kak-si, selvä, kaksi. (Kun mummu sanoo kello on kaksi, hänen äänessään on lapsenkuultava sävy.) Mutta hän ei oikein muista, mitä oli tehnyt työkseen ja keitä me olimmekaan ja minkä väriset hiukset meillä piti olla ja niin edelleen. Hän koettaa salata sen, mutta välillä sen huomaa kysymyksistä, kuten hänen kysyessään, olenko vaalentanut hiukset. Olen joku toinen tuon hetken. Sitten hän näyttää hieman neuvottomalta ja hymyilee ja sanoo, että kyllä hiukset minua pukevat, hyvinkin. Ja sitten hän sanoo, ettei hänen muistinsa oikein ole sitä mitä ennen. Hänen "ennensä" on varmasti hyvin erilainen kuin silloin kun hän vielä jaksoi tuomita toiset. Tuntuu hyvin armeliaalta, että hänen raskas, tukahduttava ja karmea menneisyytensä huuhtoutuu vähitellen tiehensä ja että hän voi elää hoivaavassa ja iloisessa, pelottomassa maailmassa, jossa häntä ei pakoteta inhimilliseen kanssakäymiseen eikä riippuvuuteen kenestäkään muista kuin niistä, joita hän rakastaa ja jotka rakastavat häntä, eli hänen lapsistaan.

Toisaalta tuntuu karmealta tarkkailla tätä armon ja sovinnollisuuden tulvahtamista hänen elämäänsä, koska eikö se tarkoitakin, että pian hän katoaa? Aika usein, äidin mukaan, ja hänhän on ehtinyt laajassa suvussaan nähdä monta tapausta, ihmiset käyvät sovinnollisiksi hieman ennen kuolemaansa. Äkisti he lakkaavat kaunailemasta ja kadehtimasta, virittelemästä riitoja ja tuomitsemasta. Ehkä äkkikuolemissa onkin pahinta se, ettei niitä edellä sovituksen ajanjakso toisten kanssa?

Joka tapauksessa olen tyytyväinen siitä, että saan tuntea tämänkin mummun. Pidän tästä mummusta enemmän kuin siitä vihaisesta ja tuomitsevasta. Minun ei tarvitse olla varuillani. Voin halata häntä ja nauraa vapautuneesti ja kysellä tarkemmin, miltä tuntuu, kun ei muista kellotaulun merkitystä. (On kai hyvä varautua tulevaan.)

Äiti elää jonkinlaista siirtymäkautta. Yksikään jouluruoka ei ole sama kuin edellisinä jouluina. (Olen kyllä vähän pettynyt siitä, ettei hän ole tehnyt ihania marinoituja jättipapujaan. Minulle ne ovat sitä mitä monelle kai ovat kinkku ja laatikot, joista en ole koskaan oppinut pitämään, kun kerran maistoinkin niitä ensi kerran koulussa, mikä ei ole suotuisa ympäristö mieltymysten synnylle.) Ehkä tämä on hänen tapansa siirtyä kohti eläkeläisyyttä mielessään hivuttaen jo ennen kuin varsinainen askel pitäisi ottaa. Isä käy vanhemmaksi ja lempeämmäksi vuosi vuodelta. Heitä kohtaan on helppoa olla ystävällinen ja kiltti, koska olen niin monesta asiasta surullinen heidän puolestaan. Ehkä se on vähän turhaa, kun he eivät itse näytä surevan näitä seikkoja, mutta minusta kyllä olisi mukavaa, että heillä olisi ollut enemmän aikaa vapaalla oloon ja palautumiseen ja että äiti olisi aiemmin saanut pihansa, joka on hänelle valtavan tärkeä itsenäisyyden toteuttamisen ja omille mielialoille pyhitetty alue kodin piirissä aamujoogan lisäksi.

Lähdemme kotiin aikaisin, koska olemme Vompsun kanssa heränneet viiden-kuuden maissa. Viimeiset joulutoivotustekstarit saapuvatkin meidän jo nukkuessamme syvää, ansaittua unta kotona, puhtaissa lakanoissa pitkästä aikaa. Mikä ihana rauha. Nukun melkein kellon ympäri. Myös unessa saan tuijottaa tyhjään itsekseni. Voi että, miten sitä kaipaankaan. Nyt alkaa totisesti tuntua joululta!

Toivottaa joulua

Uh, olisihan se pitänyt arvata. Kun otin eilen rauhassa, herään nyt tänä yönä ensimmäistä kertaa kello 00.13 ja olen varma siitä, että on aamu. (Menimme nukkumaan kahdeksalta, jotta saisimme molemmat riittävästi unta tämän päivän koetoksiin; mies lähti töihin puoli seitsemältä eli tunti sitten ja minä olen läpikäynyt sähköpostikirjeenvaihtoani.) Juon valerianateetä, valvon tunnin tai pari ja nukahdan. Herään uudelleen vähän vaille viisi. Päätän, etten enää yritä taintua. Jos minulla on joulustressi, minulla on joulustressi ja sillä hyvä. Tiedän kyllä, millainen olen: laskeudun lepoon vasta kun asiat ovat mielestäni reilassa. Eivätkä ne ole.

Ison kameran akuista on varaus loppu, pieni kamera akkulaturi pussissaan on kadoksissa. Eläinlääkäri on pannut lapun luukulle eikä Lohen maksasairaan ruokaa saa apteekistakaan, joten ostan vanhojen kissojen ruokaa samasta ruokasarjasta, mutta näitä joita myydään lemmikkikaupoissa, ei eläinlääkärissä, ja rukoilen kädet olkapäihin saakka ristissä, ettei Lohen maksa ärtyisi ennen uutta vuotta tai välipäivää tai milloin sitten eläinlääkäri aukeaakaan. (En muistanut katsoa, aloin itkeä kun näin lapun eläinlääkärin ovessa ja tarvoin pää sekavana keskustaan peläten, että kyvyttömyyteni varautua riittävästi etukäteen vielä koituu kissan kohtaloksi.) Lakanoita ei ole vaihdettu ainakaan kahteen kuukauteen. Jouluvalot on sentään viritetty. Keittokomeron edessä eli futonin ja tyynyjemme vieressä on lattiaan kovettunut valtava klöntti ammoista aamiaista.

Vii Voanissa oli eilen niin valtava jono, etten valmiiksi raskaine kasseineni enää jaksanut sinne. Katselin jonoa kamelina ovelta ja ajattelin, että jos tuossa menivät meidän joulutempehimme, sitten menivät. (Joseph Brodsky on aivan oikeassa siinä, että elintarvikeosastoilla on loskaa ja jokainen on oma kuninkaansa ja kamelinsa; odotan hurjasti kuningasvaiheen alkamista mutta se ei ole vielä missään näköpiirissä ellei sillä sitten tarkoiteta vallasta aiheutuvaa stressiä.)

Täytyy kai siivota. Joulusauna olisi yhdeltätoista, koetan ehtiä sitä ennen. Jos en ehdi, sitten menen saunaan myöhemmin, vaikka eri aikaan kuin ystävät. En haluaisi enää kiirehtiä enkä stressata. Mutta on ihan selvä, että eilen toikkaroituani itkuisana ja liian vähän nukkuneena etsimässä kissanruokaa ja sitten vain maattuani sängyllä itkien tajuamatta edes, etten ollut syönyt mitään koko päivänä, ja siten siivouksen pahasti kesken jättäneenä en oikein kykene rentoutumaan saunaan, jos en saa kaikkea tehtyä. Kello on nyt vähän vajaa kahdeksan aamulla. Ei minua häiritse sellainen pieni sotku, mutta näkisitte tämän kämpän... tämä on ihan karmea läävä, joka näyttää juuri siltä, että toinen asukeista on kääntänyt kirjaa kaksi kuukautta uhraamatta puolta ajatusta siisteydelle ja viihtyisyydelle ja toinen asukeista on tehnyt ylitöitä marketissa ja käynyt tuulivoiman intensiivikurssilla Otaniemessä eikä hänkään ole kotona jaksanut kuin maata ja hämmästellä, mihin kaikki virta on kadonnut.

Jouluvalot olemme sentään virittäneet ja eilen ostin ruokaa. Mutta unohdin monta asiaa, kun olin niin väsynyt ja itkuinen.

Joinakin jouluina laskeutuminen rauhaan on tuntunut helpolta, mutta tänä jouluna se ei näytä onnistuvan millään. Toivoa ei ole silti vielä menetetty. Onhan minulla tässä kolme tuntia ja viisitoista minuuttia aikaa jonottaa kaupasta loput, eilen unohtuneet ruoat, järjestää kotona hujan hajan lojuvat paperit ja tavarat, etsiä akkulaturi ja laittaa akut latautumaan, vaihtaa lakanat ja pestä edelliset, imuroida ja siivota vessa. Phuuh. Tai oikeastaan, koska mies pääsee vasta puoli kahdelta töistä, niin onhan minulla aikaa hyvinkin neljä tuntia ja risat, jos vain menen saunaan myöhässä. Saa nyt nähdä. Enemmän minä stressaan siitä, että saan kaiken tehtyä ennen saunaa kuin siitä, ehdinkö yhtäjalkaa ystävien kanssa saunaan. Olenhan edellisinä jouluinakin selvinnyt ilman heitä, koska olen ollut kipeänä, ja arvaan, että jos menisin joulusaunaan asiat hoitamatta, ei siellä kuitenkaan tuntuisi kivalta. Olen ollut sillä lailla tunnollinen, että jos minun mielestäni jokin on tarpeellista hoitaa, minussa riehuu pieni berserkki sinne saakka, että olen tyytyväinen. Voi olla, että muutun tästä, mutta en liene vielä muuttunut. Raivostuttavaa, mutta antaa olla.

Joka tapauksessa, nyt aion tarttua toimeen eli vaihtaa lakanat ensiksi ja edetä sitten kohta kohdalta kunnes olen tyytyväinen.

Samalla pontevuudella ja järjestelmällisyydellä toivotan sinulle hyvää joulua! Toivottaisin mieluusti myös suorittamattomuutta, mutta tunnen itseni hieman jääviksi aiheuttamaan sen suuntaisia paineita...;)

Lomalainen

Iltakuuden jälkeisestä työstä maksetaan iltalisää, mutta töistä ennen aamukahdeksaa ei. Mies herää jouluaatonaattona töihin viideltä. Koska kello soi ja luulen unenpöpperössä olevan jo lauantai, särähdän hereille minäkin. Kun tajuan, mitä tapahtui, päätän etten tänään sittenkään muokkaa hakemistoa loppuun saakka. Ehdin kyllä joululoman jälkeenkin. Mies on päättänyt aloittaa kouluhommat 29. päivä ja sinne ajattelin minäkin lomailla. Olen näet selaillut kirjastossa lauantaina työterveyslaitoksen lomaopasta ja lukenut, että suomalainen tarvitsisi keskimäärin neljän viikon putken lomaa palautuakseen kunnolla töistä. Olen tainnut pitää riittävän loman viimeksi Kyproksella vuosi sitten. Sitä edellisen kerran olen pitänyt lomaa varmaan kesällä 2002 tai 2003. Muulloin olen vapaajaksoinanikin (lue: seuraavaa keikkaa ei tiedossa) koettanut ainakin osa-aikaisesti järjestää itselleni töitä. Toisaalta pidän kyllä selvänä, etten kuormitu samalla tavalla kuin lapsiperheellinen kokopäivätyöläinen, jonka pitää käydä suihkussa ja pukeutua ja matkustaa esimerkiksi tunnin päivässä työpaikalleen ja takaisin. Näiden ihmisten jaksaminen hämmentää minua. Mutta toisaalta, jaksoinhan itsekin läpi peruskoulun ja lukion. Vaikka taisin kyllä koko ajan olla aivan loppu, mutten vaativuudesta vaan tylsyydestä ja pakosta istua jossakin vaikka osasi asian jo, palkitsemattomuudesta.

Päiväni sekoittuvat. Eilen kävelemme pitkällisesti keskustaan ja otan kalansilmäkameralla kuvan Senaatintorin joulukuusesta. Puhun, mitä teen lauantaina. Jossakin vaiheessa miehen hämmästelystä selviää, ettei olekaan torstai vaan maanantai. Mies tekee asiasta numeron. Hämmennyn, koska eihän mitään sunnuntaitakaan enää ole. Minulla ei ole ollut lauantaita eikä sunnuntaita pitkiin aikoihin eikä päivän nimellä ole mitään väliä päätyöni kannalta. Lauantai on työpäivä silloinkin kun muut eivät ole ja mies on kaikki sunnuntait töissä. Meidän vapaapäivämme saattaa olla minkäniminen hyvänsä. Ja jostakin syystä olen päättänyt, että jouluaattona on lauantai. Varmaankin sen takia, että menemme töiden jälkeen vanhempieni luokse käymään. Sellainen on juuri lauantai: töitä ja vierailu jollekin sellaiselle, jolle lauantai tarkoittaa vapaapäivää.

Lomaoppaan selaileminen teki hieman surulliseksi, koska tajusin, etteivät vanhempani itse asiassa ikinä pidä riittävää lomaa. Heidän työviikkonsa on ollut kuusipäiväinen ja ehkä siinä kuusikymmentä-kuusikymmentäviisituntinen ja lisäksi he ovat tehneet töitä myös niinä pyhinä, jotka normaaleillle ihmisille ovat vapaita, kuten vaikka pääsiäisenä, uudenvuodenpäivänä ja itsenäisyyspäivänä. Heidän vuosilomansa on kestänyt maksimissaan kaksi viikkoa. Ei ihme, että isä muuttui totaalisesti leppoisammaksi eläkkeelle jäädessään. Hän varmaan palautui töistään ensimmäistä kertaa elämässään. Äiti ei ole varmaan vieläkään palautunut. Hän pelkää, mitä tapahtuu, kun hän joutuu jäämään eläkkeelle eikä kukaan enää arvosta häntä osaamisestaan. Kukaan ei taatusi tiedäkään, mitä tapahtuu. Äiti ja isä eivät oikeastaan tunne lainkaan toisiaan. Heillä on toki yhteinen asunto ja kaksi yhteistä tytärtä, mutta eivät he kerkiä viettää aikaa yhdessä kiireettä juuri ikinä. Joskus minusta tuntuu, etteivät he tunne lainkaan minua ja siskoakaan. Ei se tunnu häiritsevän heitä, heille on tärkeintä se, että he asuvat ensimmäistä kertaa elämässään asunnossa, josta pitävät. Aiemmin he ovat vain halunneet halvalla isomman ja isomman ja isomman asunnon. (Tätä haluaan he koettavat tartuttaa myös meihin lapsiin. Siskoon se on tartutettu, mutta minä pistän vastaan minkä kerkiän. Minusta asuntoon kuuluu olennaisena osana ympäristö, naapurusto, ja tunnelma, ja mieluummin asun pienesti ja viihtyisästi ja edullisesti mukavassa naapurustossa kuin hankin ne monen niin automaattisesti haluamat suuret neliömäärät jostain talosta, josta en pidä, ja sitten vielä kärvistelen taloudellisessa epävarmuudessa noiden neliöiden takia.)

Lomaopas synnyttää paineita myös sen suhteen, miten järjestäisin oman elämäni. Pystynkö järjestämään itselleni paineettoman ja keikkoja etsimättömän neljän viikon loman? Aion ainakin koittaa ensi kesänä sellaista ja jos alkaa näyttää siltä, ettei näissä töissä sellainen onnistu, on kenties aika vaihtaa alaa. Nyt aion työntää työt sivuun viideksi päiväksi. Ajattelin myös, että koetan keventää loman sillä lailla, etten nauti mitään kofeiinipitoista (suklaata lukuunottamatta, on sentään joulu) enkä ehkä alkoholiakaan lainkaan. Haluaisin vain levätä. Tosin tänään on siivottava ja tiskattava, mutta se on aika leppoisaa hommaa hakemiston rukkaamiseen verrattuna.

Ajattelin myös muotoilla sähköpostitse lähetettävän joulutervehdyksen. Huooh, kello on aamukuusi viisikymmentäyksi. Minun mielestäni aamulisiä pitäisi maksaa paitsi työntekijöille, myös koko heidän perhekunnalleen. Saapa nähdä, millainen lomapäivä tästä tulee...

Pipollinen

En enää osaa kunnolla kuvitella, millaista olisi elää ilman pipoa. Pidän usein kesälläkin pipoa tai huivia, koska en jaksa värkätä hiuksia enkä olla alinomaa pesemässä niitä. Lisäksi pipo tai huivi päässä tuntuu kauhean mukavalta, koska esimerkiksi korviin ei tuule ja pää tuntuu lämpimältä. (Nenäni on jääkylmä aina paitsi sellaisella helteellä, jossa muut suomalaiset tuskastuvat, tai sitten pipoa käyttäessä.)

Useimmiten en edes muista, ettei näin ole ollut aina. Lapsena rakastin pipoja, koska pipo tuntuu hyvältä, mutta nuoruusaikana kieltäydyin pipoista täysin. Saatoin välillä käyttää hattua, mutta enimmäkseen sinnittelin pakkasessakin paljain päin. Kuvittelin, että kehoni karaistuisi ja sisuni kasvaisi, ja hämmästelin heitä, jotka eivät tunteneet vetoa luostarimaiseen elämäntyyliin eivätkä kolmikymmentäluvun kylmiin kylpyihin. Riitelin asiasta melkein päivittäin isän kanssa. Isä halveksui sitä, miten turhamainen ja suuruudenhullu olin asiassa (vaikka se kai kuuluukin nuoruuteen ja kokemattomuuteen, se suhteellisuudentajuttomuus) ja itse taas halveksuin isää siitä, että hän halusi mennä aikaisin nukkumaan ja hiipparoi kotona jo iltakahdeksan aikaan pipo päässä, villasukat jalassa ja yömekko päällä. (Suurimpia häpeänaiheitani oli tuolloin se, mitä muut sanoisivat, jos tietäisivät, että isä preferoi mukavuussyistä väljää kolttua miehekkään pyjaman sijaan. Nykyään minua kiinnostaisi tietää, käyttävätkö miehet oikeasti pyjamia koskaan? Minusta tuntuu, että kaikki miehet nukkuvat teepaidoissa ja boksereissa tai pitkissä kalsongeissa.)

Huvittavimpia puolia nuoruuden miettimisessä on se, miten ehdoton ja johdonmukaisuudesta piittaamaton saatoin olla. Vaikka itse karaisin itseäni kahlaamalla huhtikuusta marraskuuhun meressä ja kieltäytymällä käyttämästä pipoa, kauhistelin ystävän hevihenkistä poikaystävää, joka kieltäytyi käyttämästä käsineitä, se kun ei ollut "heavy rock spiritin" mukaista. Ehkä ongelma oli perustelun heavy rock spirit, en ole ikinä pitänyt raskaasta musiikista vaikka koetinkin opetella pitämään siitä, pitiväthän kaikki ystäväni siitä. Kuuntelin tuntikausia Pearl Jamia ja Stone Temple Pilotsia ja Guns'n'Rosesia ja Soundgardenia ja kävin joillakin keikoillakin ja koin totaalista ulkopuolisuutta, kun en vain saanut musiikista mitään vastakaikua, toisin kuin keinuvasta bossa novasta ja iloisesta etnisestä musiikista. Ehkä heavy ei vain sovi luonteeseeni. Silloin en vielä kyennyt hyväksymään sitä, ettei jokin sopinut minulle. Koetin tunkea itseni pitämään siitä, tästä ja tuosta, kunnes kyllästyin. Ja koko sen ajan, kun koetin pakottaa itseni pitämään asioista, joista en pitänyt, olin aika onneton ja kipuilin niiden ihmisten kanssa, joiden tuntui olevan luontevaa pitää noista seikoista.

Nuorisokulttuurin rock-vetoisuus on ollut minulle aina ongelma. Oikeastaan en ole pitänyt monestakaan rockkappaleesta enkä myöskään ole kokenut itseäni nuoreksi tai kapinalliseksi kuin aivan hetkittäin, lähinnä silloin kun olen ollut rakastumaisillani johonkuhun ja minusta on tuntunut siltä kuin voisin kävellä talojen lävitse niin halutessani. En ole tainnut kokea sitä tunnetta elämässä kuin ehkä viitisen kertaa eikä se selvästikään rajoitu nuoruuteen, mutta ennemmin olen aina arvellut, että jotakin sellaista ehkä kapinallisemmin elävät nuoret kokevat.

Omat kapinoinnin muotoni kuten kotoa karkaamiset ja seksuaalisekoilut ja hillittömät juomingit nuorempana ovat liittyneet aina vain jäytävään pelkoon ja ahdistukseen ja tunteeseen, että olisi oikeastaan kaikille parempi, jos kuolisin, koska minulla ei ole paikkaa, minne mennä, ja joka tapauksessa minua olisi täysin mahdotonta rakastaa. (En koskaan nuorempana tullut ajatelleeksi, että tuollainen kokemus voisi olla nuorten ulkoisiin vaikutelmiin tuijottamisen, kulutuskeskeisyyden, ehdottomien idealismien ja kapinallisuuden korostamisen ytimessä. Ajattelin, että muilla on jotenkin loistava ja makea olo ja siksi he osaavat aina pukeutua, meikata, puhua ja halveksia toisia sillä tavalla, joka vaikuttaa juuri samalta asenteelta, joka nuorisomuodin mallien asennoista ja eleistä tihkuu.)

Jos olisin viisitoista- tai kaksikymmentävuotiaana saanut tietää, että nykyään hiihtelen kotona villapaidassa, kaulaliinassa, rannelämmittimissä, villasukissa, verkkareissa ja pipossa, ja että en tahdo käydä baareissa kun ne ovat niin iltapainotteisia, olisin varmasti ryöminyt sängyn alle parkumaan kurjaa keski-ikäistä kohtaloani. Mutta pipo päässä on hyvä olla. Nenä ei valu. Sormet tuntuvat lämpimiltä. Korviin ei satu.

Nyt ongelmilta tuntuvat enemmän tilaisuudet, joissa huomaa olevansa ainoa pipopäinen. Suhtaudun kyllä niihin aika rennosti. Sitä paitsi minulla on monta kivaa pipoa ja voin aina muistuttaa itseäni siitä, miten kurjalta tuntuu olla sisätiloissa ilman pipoa, pää alttiina vedoille ja säryille. Lisäksi on ihan selvää, että koska en osaa laittaa hiuksiani kauniisti kuitenkaan, pipo päässä olen itse asiassa epäilemättä viehättävämpi kuin ilman pipoa. Kummasti arvostukset ovat kääntyneet päälaelleen. Aiemmasta autonomian ja aikuisuuden merkistä, avopäisyydestä, on tullut konformisuuden ja vaivalloisuuden merkki.

Olen vähitellen neuvotellut itselleni luvan mukavaan oloon. Kunhan se ei vie käytäntöihin, jotka vahingoittavat toisia suoraan tai välillisesti (kuten vaikka henkilöautoiluun; minun on kyllä vaikeaa kuvitella, miten se voisi tuntua mukavalta, ajaminen on niin vaivalloista ja kyydissä istuminen tylsää enkä kuitenkaan yleensä raahaa useita nyssäkällisiä tavaroita mukanani, mutta olen nähnyt sellaisen muutoksen tapahtuvan joillekin tuntemilleni ihmisille), tuo lupa tuntuu ihan hyväksyttävältä ja kannatettavalta. Nuorempana juuri tuo "tuntuu hyvältä" ärsytti itseäni ihan sanomattoman paljon: miksi ihmeessä jäädä siihen mikä tuntuu hyvältä sen sijaan, että kouluttaisi itsensä pitämään vaikeista mutta huikeista asioista kuten jääkylmästä vedestä tai nokkosten poltteesta paljailla säärillä? Eihän sellaisessa hyvien olojen kuulostelussa ollut mitään mageeta eikä edistyksellistä.

Nykyään nuoruuden kauhistus tuntuu mustavalkoiselta ja jäykältä ajattelulta. Sillä jos tarkastelen elämääni kriittisesti, on ihan selvää, että minulla on joka tapauksessa paljon vahvempana taipumus (toki elämänalueesta riippuen; joillain alueilla selkeästi vahvempana ja toisilla vain niukasta vahvempana ja joillain alueilla tuskin havaittavana lainkaan) edistää käsityskykyäni ja kokeilla uusia asioita, vaikka se sitten tarkoittaisikin ahdistuksen ja vaikeiden olojen sietämistä ennen kuin totun uuteen käsitteellistämisen ja toimimisen tapaan. Taipumus jumittua tekemään "niin kuin olen aina ennenkin tehnyt" on minussa usein huomattavan heikko ja huomaan usein hämmästeleväni sitä toisissa ihmisissä, jos he sanallistavat perustelunsa jollekin menettelylle näin tai kaiken huipuksi esittävät perustelunaan, että "eivät oikein osaa kuvitella, että voisivat oppia tekemään toisella tavalla". (Vasta aivan viime aikoina olen alkanut hahmottaa, että kenties näin todella on, että heistä tuntuu tältä, että he eivät ole tottuneet ärtymään elämäänsä ja päättämään muutoksesta. Ehkä heiltä puuttuu toiveikkuutta, halua kestää muutokseen liittyviä vaikeuksia ja ponnisteluita tai ehkä he arvelevat, että ympäristö tuomitsisi muutoksen. Minä taas itse tiedän menettäväni toivoni helposti, jos minusta tuntuu, että minut joko pakotetaan jatkamaan kaikkea samaan vanhaan totuttuun malliin tai etten osaa keksiä tilanteelle vaihtoehtoja.) Toki minäkin jumitan joissakin asioissa, mutta siinä vaiheessa, kun huomaan toimivani automaattisesti ja kyseenalaistamatta, käyn yleensä riivaamaan itseäni sen suhteen, että minun pitäisi edes koettaa toimia jotenkin toisinkin, jotta voisin ajatella toimivani siten, kuten todella näen parhaaksi. (Huh, miten pitkä ja monipykäinen lause.)

Kai minulla sitten on voimakas sisäänrakennettu muutospaine ja muutosusko. Vanhempani väittävät, että olen ollut tällainen lapsesta saakka, toki ujouteni rajoissa: jatkuvasti etsimässä uusia tapoja tehdä sama asia eri tavalla, silmittömän utelias ja helposti monotonisiin tehtäviin leipiintyvä. (Olkoonin, että koululaitos opetti minut pinnalta käsin tarkkailtuna melko rauhalliseksi "hauki on kala" -tyyppisten toistoharjoitteiden suhteen. Minulle koululaitos ei opettanut oppimisen iloa, koska minulla oli se jo, olinhan itse opetellut lukemaan ja laskemaan kouluikään mennessä. Sen sijaan se opetti minulle kärsivällisyyttä tylsyyden suhteen. Siitä on keskimäärin tosiaan työelämässä enemmän hyötyä kuin oppimisen ilosta. Parisuhteessa sanoisin kyllä olevan toisin päin. Tai että ainakin parisuhteessa olisi hyväksi olla ongelma- ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa tylsyyden sietämisen keskeisyyden sijaan.)

Hmm, ajauduinpa kauas piposta. Ja toisaalta taas en: kyllähän pienet asiat usein saavat valtavia symboliarvoja. Pipo - tuo pieni, lämmittävä lärpäke - voi edustaa pakkovaltaa, autonomiaa, aikuisuutta, lapsuutta, kapinaa tai sen kukistamista, heavy rock spiritin puuttumista, liikaa myönnytystä kehon tarpeille ja viesteille tai kehon viestien tarkkakorvaista kuuntelemista ja kehon viisauden kunnioittamista, mikä elämäntyyli tai näkökulma nyt sitten onkaan tarkastelun lähtökohtana. Kun näen pipon jonkun toisen päässä, en voi kovinkaan luotettavasti arvata, mitä pipo hänelle edustaa. On parasta kysyä, jos tosissani olen kiinnostunut asiasta. (Joskus kysymykseen suhtaudutaan puoliärtyisästi: "No eikö susta tänään muka ole kylmä?" Ehkä pipo tällöin edustaa rationaalisuutta tai arkijärkeä?)

Minun piponi on sovinnollinen ele montaa sellaista asiaa kohtaan, joihin ennen suhtauduin levottomasti ja ärtyisästi. Isää, kehon kuuntelemista, oman kehon haavoittuvuuden myöntämistä ja sen mukaisesti toimimista, sitä seikkaa että enemmistö saattaa olla myös oikeassa, esimerkiksi. Olen jopa kutonut ja virkannut muutaman pipon, mikä on sentään melkoinen myönnytys suuren osan elämäni miesten halveksumia "naisten hommia" kohtaan. (Minä en ole oikein onnistunut halveksumaan kutomisia, koska muistan hyvin tarkasti, miten huono olin koulun käsitöissä ja miten en ikinä oppinut ajattelemaan äidin tavalla, että käsityötaidoilla ei ole mitään väliä maailmassa, jossa kaiken voi kuitenkin ostaa rahalla. Mutta en liiemmin mainostanut tätä puolta käsityöharrasteita halveksiville eksilleni, tunsin vain salaista helpotusta siitä, etteivät he odottaneet minulta mitään naisellisten taitojen taidonnäytteitä lapasten tai vastaavien muodossa.) Etenkin virkkaamisesta tykkään, koska kutomisessa pitää hallinnoida kahta puikkoa ja mahdollisesti karkaavia silmukoita enkä ole erityisen käsistäni kätevä enkä edelleenkään pidä kudetta riittävän kiinnostavana keskittymiskohteena. (Kutominen on minusta edelleen tappavan yksitoikkoista ja tylsää vähän samalla tavalla kuin huonot lukuromaanit, joiden juonenkäänteet on helppo arvata jo ensisivujen perusteella. Uh, karmeus.) Virkkuukoukkuja on sentään vain yksi ja vain yksi silmukka voisi karata. Lisäksi virkkaaminen on paljon plastisempaa muodoiltaan ainakin minun taitotasollani, ja aikuisharrastaminen antaa mahdollisuuden virkata juuri sillä lailla kuin päähän pälkähtää, ilman mitään raivostuttavia ennakkokäsityksiä siitä, mitä (koulussa virkattiin pitsiliina, mitä sellaisella voi edes tehdä?) ja minkänäköistä jälkeä aloituksesta pitäisi syntyä. On juuri sopivan kinkkinen pähkinä järkeillä, miten virkataan pallo tai päärynä, mutta sellaisen kutomiseen tarvitsisin ohjeet, ja silloinhan koko hommasta katoaisi elävä ongelmanratkaisun ulottuvuus ja se tylsistyisi entisestään.

Ja taas ajauduin teilleni pipoista...

Ehkä nyt puen päälle ja lähden lounaalle ystävän kanssa. Ajattelin pitää pipon koko ajan päässä. En tahtoisi sairastua jouluksi, ja oikeaa korvaani vihloo hieman ja kurkkuni on raspi.

Keveämpi

Olen tuskaillut muutaman päivän minua häiritsevän seikan kanssa, mutta painanut sen tarmokkaasti jonnekin en-nyt-juuri-jaksaisi -osastoon. Tänään sitten saan miehen töihin lähdettyä ladottua loppuun lähdeluettelon ja uskaltaudun katsomaan, onko ulkoisen kovalevyn yhteistyökyvyttömyyden myötä kadonnut osia käännöstyöstäni. Aluksi näyttää, että parikymmentä sivua tekstiä on kadoksissa, mutta lopulta nekin löytyvät työpöydältä varmuustallenteena. (Ihme kyllä, totean katoamisen aivan rauhallisesti ja selitän itselleni samalla tavalla kuin tietokoneluokassa raivosta puhkuvalle asiakkaalle, että kun tekstin on työstänyt kerran Pohjanmaan kautta, seuraavan kerran sen tekeminen on leppoisaa kuin raitiovaunulla ajeleminen. Kyllähän minä sen tiedän, koska gradustakin välillä katosi tallenteita. Mutta sitten löydän tekstin ja tajuan olevani siitä huolimatta helpottunut. Tietäähän se ainakin päivän lomaa lisää.) Liimaan tekstit yhteen pötköön; käännös on ykkösen rivivälillä 284 sivua pitkä. Aikamoinen järkäle, siis. Mutta olen aivan varma, että kun pääsen oikomaan kieltä, tuosta lähtee parisenkymmentä sivua pois kömpelöiden rakenteiden virtaviivaistuessa.

Kun saan tekstin yhdeksi, pitkäksi rimssuksi, huomaan äkisti odottavani iltapäivän piparitalkoita ystävien kanssa eikä joulukaan tunnu enää niin uhkaavaalta. (Vielä eilen minusta tuntui, että kenties hurisen koko joulun metastressiä omasta stressistäni, vaikka kuinka pyhittäisin työn sivuun siirtämiselle muutaman päivän, ainakin joulupäivän ja tapaninpäivän.)

Olo on jotenkin keveämpi, valoisampi. Ei hilpeä, ei vielä, onhan ulkoisen kovalevyn myötä kenties kadonnut parin vuoden valokuvahistoria (vaikka saahan ne kuva kuvalta imettyä takaisin Flickrista, jos jaksaa) ja sen lisäksi kandintyöni, graduni ja kaikki tallennettu kirjoittamani, jotka siirsin kovalevylle, sen kun piti olla varmin tallennusmuoto. Mutta mikäpä täällä ei katoaisi? Ja ovathan nuo asiat joka tapauksessa vaikuttaneet siihen, miten nyt ajattelen asioista, ja vielä tärkeämmin: siihen, miten nyt koen asiat sen kummemmin analysoimatta. Ei kai niihin nyt itseisarvoisina kannatakaan takertua?

Näemmä elämäni katoaa tehokkaasti. Joskus tunnen surua siitä, etteivät vanhempani ole säästäneet mitään piirroksiani eivätkä kirjoituksiani lapsuudesta, mutta toisaalta, eihän se tarkoita, etteivät he rakastaisi minua. He rakastavat vain eri tavalla kuin jotkut toiset vanhemmat, omien kykyjensä ja mieltymystensä ja tarpeidensa mukaisesti. (Aivan kuten minäkin rakastan ihmisiä eri tavalla kuin joku toinen.) Joskus olen surullinen siitä, miten monia päiväkirjojani olen vuosien kuluessa tuhonnut, mutta toisaalta nykyään ajatus enemmän huvittaa minua. Kylläpä olen ollutkin vihainen menneelle itselleni! Ikään kuin se voisi enää vaikuttaa mihinkään asioihin aktiivisesti, ikään kuin se olisi jotenkin vaarallinen. Ehkä on jopa vähän huvittavaa, että olisin halunnut kandintyön ja gradun säilyvän itselläni. Enhän nyt sentään ole enää lapsi.

Mutta nyt pitää vaihtaa pyjama päivävaatteisiin, jotta ehdin piparitalkoisiin. Voisin kuvitella, että tämä meno tästä vielä hilpeytyy talkoiden tullen.

Hankalakala

Tänään olo alkaa olla hieman siedettävämpi. Eilen sen sijaan olin siinä pisteessä väsymystä, uupumusta ja toivottomuutta, että mielessäni käväisi pari kertaa, että haluaisin oikeastaan istua jalkakäytävälle itkemään, koska silloin joku ehkä äkkäisi, miten väsynyt ja avun tarpeessa olen. Olen nimittäin juossut joulukuussa yritysneuvojalla ja eilen päätin viedä yrityksen perustamisilmoituksen. Lomakkeen täyttämiseen meni ehkä kolme ja puoli tuntia, koska minun piti paitsi katsoa perustamisohjeet, myös googlata useita siinä esiintyneitä termejä varmistuakseni siitä, mitä oikein menen allekirjoittamaan. Lähetin myös useita tarjouspyyntöjä kirjanpitäjille. (Jos jollakulla on suositella osittain alvittomia tekijänpalkkioita ja osittain alvillisia työlaskutuksia saavalle ammatinharjoittajalle sopivaa kirjanpitäjää, otan mielelläni suosituksia vastaan, sillä en löytänyt yhtään tällä asialla mainostavaa kirjanpitäjää.) Jossain vaiheessa tajusin, että kumman hutelo ja mitäänymmärtämätön olo voi johtua siitäkin, etten ole hermostustani syönyt aamiaista. Söin siis sämpylän ja sitten läksin tarpomaan pimeään joulukuuhun.

Ensin tarvoin verottajalle, koska en täyttöohjeista huolimatta ymmärtänyt, mitä tarkoitti yrityksen perustamisilmoituksen mystinen fraasi "elinkeinonharjoittajan muut tulot kalenterivuonna". Ajattelin, että verottajallahan tämä taidetaan. Sen he toki taisivatkin, mutta sitten viattomat pikku sivukysymykseni kirjanpitoon liittyen osoittivat, että yritysneuvojan kovasti mainostama "työasioideni ryhdistyminen ja yksinkertaistuminen" ei aivan pitänyt paikkaansa. Virkailija ei osannut tehdä minulle verokorttia eikä yrittäjän ennakkoverolippua eikä ymmärtänyt kysymystäni tekijänpalkkijoista ja ostojen jyvittämisestä alvillisille ja alvittomille tuloille. Apuun kutsuttiin kokeneempi virkailija, joka kuunteli kysymykseni huolellisesti, kysyi minulta ehkä parikymmentä lisäkysymystä ja huokasi sitten synkän näköisenä: "Älä missään nimessä anna tätä kelle hyvänsä kirjanpitäjälle, koska tämä sinun yrityksesi on kyllä melkoinen soppa alviverotuksen kannalta. Ja sinä olet siitä vastuussa, ei kirjanpitäjä." Kysyin, olisiko sitä mitenkään mahdollista virtaviivaistaa, ja hän mietti hetken ja esitti sitten, että ei oikeastaan, jos aion tehdä näitä töitä, joita teen. Mutta mistä minä voin tietää vuoden alussa, millaisia keikkoja tulen saamaan, kysyin. "No, sitä varten on yrityssuunnitelma, eikös?" kysyi täti hilpeästi takaisin. Mietin sekunnin murto-osan, kysyisinkö purevasti, saako ennustajaeukkojen palkkiot vähentää verotuksessa, koska eihän tuohon kysymykseen, kuinka monta käännöskeikkaa ja kuinka monta kustannustoimituskeikkaa saan ensi vuonna, voi kukaan muu kuin ennustajaeukko vastata. Mutta jätin kysymättä, koska olen tottunut jo siihen, ettei kukaan ymmärrä, mitä teen, miksi teen näitä töitä ja miten niihin oikeastaan pitäisi suhtautua ja millaista on koettaa haalia itselleen töitä, joista pitää. Ei ole tätien syy, että systeemit on tehty toisenlaisia yrityksiä ajatellen, mutta ei se minunkaan syyni taatusti ole. Enkä ole vielä niin hyvä kummassakaan toimialassa, että voisin pitäytyä vain toiseen, ja näin alustavasti arvioituna kääntäminen tuntuu paljon mukavammalta kuin kustannustoimittaminen, vaikka sen tuntiansiot jäävätkin varmaan puoleen toimittamisen ansioista. No, sain sentään ennakkoverolipun ja ensi vuoden verokortin. Verovirastossa meni yli tunti.

Tässä vaiheessa väsymys iski ja minua alkoi itkettää ihan tuhottomasti. Jos työasiani ovat olleet yhtä sotkua freelancerina, nytpä ne vasta sotkuksi sitten ilmeisesti äityvätkin. Ja minä kun olin odottanut, että asiat selkiytyisivät. Ajattelin sitä kaikkea taloudellista vastuuta, jota työhöni liittyi, ja sitä, miten monta työhakemusta olen lähettänyt kaikenkarvaisiin toimistohommiin, joita en tunnu saavan, koska eihän minulla taas ole sellaista työkokemusta. Sain tosissaan taistella itketyksen kanssa patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalveluun saakka. Siellä sitten maksoin ystävällisesti hymyilevälle tädille kaupparekisterin käsittelymaksun, minkä jälkeen suuntasin pää tyhjänä ja kumisevana ulos. Kävelin katuja eestaas päämäärättä, laukku painoi, koetin saada mieltäni kuriin, mutta kurkkua kuristi ja mielessä kiersivät monet kuvat ja sanat: äidin ääni puhelimessa sanomassa, että on kurjaa, jos joudun alvien piiriin, yritysneuvojan ystävällinen tuki, että kaikki kyllä järjestyy, verovirkailijan kuiva toteamus, että olen itse vastuussa virheistä asiassa, josta en ymmärrä höläsen pöläystä, ammatinvalintapsykologin vakuuttuneisuus siitä, että tarmokkuuteni ja monipuolinen osaamiseni (joka on itselleni täysin näkymätöntä) saisi parhaimman kanavansa yrittäjyyden kautta, veroviraston aloittelevan yrittäjän esitteen yrittäjätestin kornit kysymykset tyyliin "kun innostun jostakin, tarvitsen tavallista vähemmän unta" - ikään kuin matala stressikynnys olisi yrittäjälle hyväksi - ja lopulta vielä yritysneuvojan varoitus, että kaupparekisteriin tulemisen päivästä lähtien puhelimeni pirisisi ja sähköpostini tulvisi kaikenmaailman mainontaa ja muuta kannaltani epäoleellista kauppaavista tarjouksista ja ettei minulle enää yrittäjänä ole mitään mahdollisuutta asettaa itseäni suoramarkkinointikieltoon, koska sellaiset suojaavat vain kuluttajia, eivät ammatinharjoittajaa.

Toisaalta onnistuin pysymään itkemättä ja menin kahvilaan sitten kun minua alkoi paleltaa ja väsyttää kaikki se käveleminen. Istuin ja join vihreää teetä ja tuijotin pimeää ja siinä risteileviä joulunalusihmisiä. Viereisen pöydän sedät puhuivat sijoittamisesta ja yrittäjäasenteesta ja halusin kävellä heidän luokseen ja kirkua suoraa huutoa, mutta panin vain tämän halun merkille ja jatkoin teeni siemailemista. Myöhemmin näin tuttavan toisessa kahvilassa ja kykenin esittämään tilanteeni jo huumorilla höystettynä. Illallakaan en sitten itkenyt, kun kerroin kaikesta Vompsulle.

Mutta tiedän olostani sen, että ennemmin tai myöhemmin jokin keikauttaa minut itkun puolelle, vaikka osaankin olla närkästynyt ja nauraa sille, että näemmä tein mitä tahansa ja järjestin asiani mielestäni mahdollisen kunniallisesti ja ramppasin vaikka minkä ammattilaisten ja neuvojien pakeilla ja seurasin heidän suosituksiaan, olen edelleen se sama hankalakala, se lapsi, jonka nimeen peruskoulun luokanvalvoja liitti etuliitteen Jännä- (viime päivinä olen ajatellut, että se kenties oli viimeinen naula entisen ristimänimeni arkkuun ja että ainakin se oli aika harkitsematonta ja törttöä ammattikasvattajalta) ja jota omat vanhemmatkaan eivät ymmärrä muuten kuin "olet sinä aina outo ollutkin, eli eihän tämä nyt siitä linjasta poikkea" -asenteella. Hitto, että olen siihen kyllästynyt. En ymmärrä, mikä minussa on vialla ja miksi en onnistu sopeutumaan tämän maailman normikoloihin. Miksi ihmeessä en saa tavallisia palkkatöitä ja miksi ihmeessä en osannut kiinnostua aloista, joista olisi voinut saada pohjaa normaalien työpaikkojen hakemiseen. Ja miksi en osaa mieltää rahaa ja isoa asuntoa ja sensellaista tärkeämmäksi kuin omaa mielenrauhaani ja miksi ihmeessä pidän tärkeänä saada käyttää töissä villasukkia ja pidän tyhmänä, jos minulle huomautetaan, että muut tytöt täällä kyllä käyttävät meikkivoidetta ja puuteria, huom huom. Miksi asiani eivät vain voi sujua sievästi ja yksinkertaisesti ja normisti ja miksi ihmeessä halusin taidelukioon ja niin edelleen, loputtomiin saakka. Sillä kuitenkin tiedän myös, etten ole mikään kovin vaikea ihminen ja että haluan enimmäkseen olla näkymätön mutta saada antaa ajatusteni tulla ja mennä. (Luulen kyllä, että halu olla näkymätön on enimmäkseen välttämistavoite; näkymättömänä välttää paljon ikäviä asioita. Välttämistavoitteita ei kannata tukea, sen nyt ainakin olen oppinut psykologian tutkimuksista, ja näkymättömyyteni onkin saanut mukavasti huutia esimerkiksi tässä blogissa, johon olen kirjoittanut tuhansia asioita, joita en olisi saanut sanottua ääneen ainakaan ennen niiden kirjoittamista ja joista monia minun on vaikeaa ottaa puheeksi edelleenkään, vaikka osaankin nyt jo kertoa niistä jonkun toisen kysyessä.) En ole mielestäni missään vaiheessa halunnut olla erilainen enkä erottua joukosta enkä ymmärrä, miksi yritykseni naamioitua joukkoon eivät tuota tulosta. (No okei, se on kyllä myönnettävä, että ihan kaikissa asioissa en halua naamioitua joukkoon. Mielestäni vahingolliset käytännöt ja mielipiteet ovat sellaisia, etten tahdo edes teeskennellä omaksuneeni niitä. Ja jos näen ilahduttamisen mahdollisuuksia, saatan seurata niitä melko härkäpäisesti välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.)

Kotiin päästyä väsymys oli miltei muovailtavissa käsin.

Tänään herään sen sijaan melko valoisin mielin. Jos käykin niin, että alviarvioni menevät metsään ja makselen tonnin verran mätkyjä, ehkä olen saanut tonnin verran itsetuntemustakin vastineeksi. Tuntuu kyllä hullunkuriselta, että kaikki neuvontapalvelut eivät yhdessäkään osaa sanoa tilanteestani ja työstäni yhtään mitään järkevää. Ehkei kirjallisuuden kustannustoimittaja-kääntäjiä sitten ole niin paljon, että tilanteeni olisi tyypillinen? Se tuntuu omituiselta, koska kirjoja kuitenkin julkaistaan paljon. Koetan nyt psyykata itseäni asenteeseen, että tilanne on oikeastaan aika mielenkiintoinen ja että ainakin saan tehdä kiinnostavaa työtä ja että työkontaktini ovat mukavia ja ymmärtäväisiä ja ettei minun tarvitse murehtia joistain puutereista tai virkavaatteista. Kaipa kaikissa töissä on omat murheenkryyninsä, vaikka ehkä toimistoduunissa ei olekaan mahdollista joutua vastuuseen omista virhearvioistaan siinä määrin kuin yrittäjänä.

Saa nyt nähdä, kauanko tämä "vaikeudet haasteina" -mieliala kantaa. Tuskin loputtomiin (ja se lienee ihan normaalia). Mutta auttaa kyllä tajuta, että aiemminkin on tuntunut vaikealta ja että aina asiat ovat ratkenneet jotenkin ja etten vielä ole koskaan onnistunut sullomaan itseäni mihinkään peruuttamattomaan ellei sitten elämää yleensä lasketa (enkä tarkalleen ottaen ole valinnut tänne sulloutumista vaan se on ollut vanhempieni päätös). Joskus on joutunut maksamaan itsensä ulos umpikujista, mutta niistäkin kerroista on oppinut monia arvokkaita asioita. Kunpa ei vain kävisi niin, että kaikki nämä kerrat kallistaisivat minua enemmän siihen suuntaan, josta olen koettanut määrätietoisesti pyristellä toiseen suuntaan, eli siitä ajatuksesta, että ihminen jää lopulta aina yksin ongelmiensa (tai haasteidensa, ehheh) kanssa ja että toiset eivät välitä. Koska sellainen mielenmaisema syntyy aika helposti kun ramppaa neuvojalta toiselle näissä työasioissaan ja alkaa aistia heidän lievän ärtymyksensä siitä, ettei itse kauhean helposti solahda mihinkään valmiiseen muottiin ja saa yhdeltä ensin neuvon kysyä toiselta, joka sitten olisi halukas pompauttamaan itsensä pakeille neuvoneelle takaisin. Eikä sellainen ydinuskomus ole lainkaan hyväksi, sen tiedän kokemuksesta varsin mainiosti.

Ehkä nyt on vain aktiivisesti muistutettava itseään kaikesta siitä tuesta, jonka on toisilta kaikkina elinvuosinaan saanut ja jota edelleen saa. Tunnen kyllä itseni kauhean pieneksi ja riippuvaiseksi, koska tällaisissa tilanteissa tajuan, miten kovasti tarvitsen ihmisiä, jotka rutistavat tai hymyilevät tai nauravat huvittuneesti: "TOTTA KAI sinä selviät!" Voin kuvitella yksitellen kaikki tärkeät sanomassa näin, mutta se ei ole sama asia kuin että he oikeasti sanoisivat niin. Vielä helpompaa on kuvitella ihmiset kauhistelemaan, miten karmeaa ja vaikeaa tämä kaikki on ja kuinka he eivät ymmärrä, miten jaksan. Se nyt ei auta yhtään mihinkään, koska se on juuri se tunnetila, joka minun nyt pitäisi pystyä kieräyttämään rintakehääni painamasta. Ja sitä paitsi, totta kai minä selviän jaksan, mutta en halua kantaa kaikkea yksin. En taatusti!

Syntymäaamu

Haa, onnistuin stressaamaan niin kovasti siitä, olenko liian flunssainen skypejoululauluun, että tänään aamulla herätessäni on täysin selvää, että olen parantunut. No mutta, miten miellyttävää! Koska oloni on pitkästä aikaa mainio, en taida soittaa lääkäripuhelimeenkaan, vaikka vielä eilen pidin sitä hyvänä ratkaisuna ulkoistaa päätös tartuntavaarallisuudestani. Tunnustelin imusolmukkeet, eivätkä ne ole lainkaan koholla, eikä minulla ole yhtään flunssaoiretta enää maanantaisesta lämpöilystä huolimatta. Kai sitten onnistuin lepäämään (JA HURISEMAAN) kaiken pois? Hämmentävää. Eilenkin ajoimme sporalla glögeille, vaikka normaalisti kävelisin sen matkan.

Aamu alkaa hauskasti. Mies on koostanut koneen soittolistalle erilaisia suomalaisia kesäisiä äänimaisemia, joissa hyttyset pörisevät ja linnut visertävät ja kirkuvat. Levitämme lattialle kukallisen viltin ja nostamme sille istuintyynyt. Katamme hedelmiä, suklaalla maustettua soijajugurttia (sitä ei saa kaupasta vaan se on sekoitettava itse), mehua ja hedelmäteetä. Kirkasvalolamppu paahtaa ja hyasintti tuoksuu pyörryttävästi. Kissat loikoilevat viltin sivustoilla ja seuraavat syömistoimitusta. Koska kaikki lautaset ovat likaisia, samoin isot lusikat, syömme suklaasoijajugurttia emalikulhosta pienillä lusikoilla ja onnistun sotkemaan jugurttiin kaikki vaatteet. On kivaa olla kolmekymmentäneljä, koska se ei tarkoita, että pitäisi olla jonkinlainen.

Otan myös ensimmäisen kuvan yhteisellä synttäri- ja joululahjallamme, Lomon kalansilmäkameralla. Olen halunnut kalansilmän ehkä kolmetoista-, neljätoistavuotiaasta. Ja tässä se nyt on, vieläpä hassussa Lomo-kamerassa. Koska tämä on filmikamera, ei voi heti nähdä tuloksiaan. Sekin tuntuu pitkän tauon jälkeen jännittävältä.

Syntymäpäivä alkaa kertakaikkisen mainiosti. Nyt lopetan kirjoittamisen ja alan tehdä jotakin paljon kivempaa: tiskata. Ihanaa, kaikki se lämmin, vaahtoisa vesi ja puhdistuvat astiavuoret!

Valaan selkä

Oikeastaan en ole varma, oliko hyvä idea hankkia alkuperäisversio "Walking in the air" -laulusta. On todella vaikeaa olla itkemättä siinä kohdassa, jossa valaat (vaiko vain yksi?) näkyvät animaatiossa veden pinnan alla suurina hahmoina. Tässä vaiheessa olen tainnut aina olla jo enimmäkseen solmussa oman itkuni kanssa, ja valas on lopullinen räjäyttäjä. Näköjään pelkkä kappale saa saman aikaan.

Onko mitään niin surullista kuin valaat? Nuo suunnattoman suuret, lempeät ja älykkäät olennot, joista ei ehkä ehditä tietää kovinkaan paljon. "Mighty monster", joopa joo. Jos valaat ja ihmiset laitettaisiin punnittaviksi hirviömäisyyden suhteen, veikkaisin kyllä, että valaat selviäisivät puhtaammin paperein. (Olkoonkin, että esimerkiksi delfiinien keskuudessa tiedetään tapahtuvan raiskauksia; no, niin ihmistenkin.)

Olen itkeskelystäni huolimatta toipunut sen verran hyvin, että uskaltaudun illan glögeille ystävien luokse. Tuntuu hyvältä huuhtoa suihkussa kaikki oudonhajuinen hiki itsestään. Ja puhtaat hiukset, mitä luksusta. Saa nyt sitten nähdä, miten keho tähän arkeen palaamiseen suhtautuu, mutta en tunne itseäni enää sairaaksi, ja huomenna olisi joka tapauksessa pitänyt viimeistään peseytyä, sillä uskaltaudun skypejoululauluun tai en (ajattelin huomenna soittaa neuvovaan lääkäripuhelimeen, koska eiköhän lääkäri osaa vastata tartuttamiskysymykseen asiantuntevimmin), aion mennä ulkosalle ja ehkä syödä synttärilounaat jossain kivassa ravintolassa Vompatin kanssa. Vapaapäivä, loistavaa...

Tänään olen latonut normaalipituisen työpäivän ja ollut siitä ihan normaalin puutunut. Huvittavaa, kuinka latoessa ei välttämättä tajua ollenkaan, mitä latoo. Silti teksti tuntuu siirtyvän varsin uskollisesti kirjan lähdeluettelosta koneelleni. Kummallista, mikä kaikki voikaan automatisoitua.

Myös kyyneleet.

Ponnistelua ja periksiantamista

Parantuminen on kummallinen tapahtuma. (Äh, voisin lakata käyttämästä sanaa "kummallinen", koska käytän sitä ihan liikaa - mutta toisaalta, maailma on täynnä kummallisuuksia ja etenkin ne asiat, joista koen halua kirjoittaa, toki ovat kummallisia, kun kerran askarruttavatkin. Jos tämä olisi editoitu teksti, poistaisin viimeiseksi tuon ensimmäisen lauseen, mutta koska haluan koulia itsestäni vähän parempaa kirjoittajaa, tunnustelen vain ärtymystäni moisen normialoituksen kanssa.) Toisaalta tuntuu siltä, että siihen tarvitaan ponnistelua, ja toisaalta siltä, että uni ja lepo tosiaan ovat parhaat lääkkeet eikä ole syytä kouhkata itseään syvemmälle epämääräisen olon silmäkkeisiin.

Ponnistelu: jaksaa keittää ja juoda valtavia määriä kaikista mahdollisista parantavista yrteistä ja marjoista valmistettuja keitteitä, muistaa ottaa echinaforcea ja propolishunajaa joitakin kertoja päivässä, pysyä toiveikkaana ja kiinnittää katse torstai-iltaan, johon liittyy järkevä ja kannatettava ehto. Torstai-illaksi olisi oltava terve! Eipä silti, että nytkään niistäisin tai yskisin; minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi käyn, sitä kivuttomammiksi ja oireettomammiksi flunssani käyvät. Kuume vain nousee ja kurkku on päivän kipeä ja siinä kaikki. Se tekeekin juuri sairastamisesta salakavalaa. On vaikeaa jaksaa odotella rauhallisesti, kun tuntee olevansa jo varsin erinomaisessa melkein terve -kunnossa ja ainoa oire on enää se, että hengästyy ja väsyy helposti ja nopeasti. Toinen salakavala vaihe on flunssan viriäminen; kaksi vuotta sitten skypejoululauluissa ihmettelin vain, miksi mieleni oli kaiken aikaa niin alavireinen ja miksi hymyileminen tuntui ponnistukselta. Muut oireet puhkesivat vasta päiviä myöhemmin, jolloin lääkäri epäili minun sairastaneen kivutonta poskiontelontulehdusta jo viikkojen ajan.

Minun on aina ollut henkilökohtaisesti vaikeampi antaa periksi levolle kuin ponnistella. Niin sairaudenkin kanssa. Huomaan, miten vaikeaa minun on ottaa rauhallisesti. Tuntuu jotenkin väärältä maata sängyssä, juoda lämmintä ja hikoilla, kun voisi tehdä työtäkin eteenpäin. No, nyt istunkin pystyssä pöydän ääressä lämpimiin pynttäytyneenä ja tunnen lievää pettymystä väsymyksen iskiessä jo tunnin lähdeluettelon latomisen jäljiltä.

Toiveikkuuden ylläpitäminen silloin, kun ei ponnistele jonkin eteen, tuntuu tajuttoman vaikealta. Miten minä voin parantua ylihuomiseksi täysin, jos en tee asioiden eteen mitään? Jos toiveikkuuteni pettää, kun makaan sängyssä parantuakseni, en usko tuosta noin vain kohentuvani näennäisestä lepäämisestä huolimatta. Lääkärit ovat jo kauan puhuneet toiveikkuuden merkityksestä paranemiselle. Jostakin syystä minun on tajuttoman vaikeaa uskoa, että parantuminen voisi tapahtua antamalla periksi ja lepäämällä. Esimerkiksi, pitäisikö minun toivoa, että parannun skypejoululauluun vai ei? Jos toivon, kuten teen, minuun iskee kuitenkin suuri joukko epäilyksiä, jotka ovat pelottavuudeltaan taivaallisen sotajoukon veroisia: Entä jos tulkitsen tilaani myönteisesti painottaen ja sitten tartutan tämän flunssan kaikkiin? Entä jos en pääsekään lopulta, milaisiin surun syövereihin sitten joudunkaan? Maltanko nukkua ajatuksen polttelulta? Ja jos en toivo (ja hah, mitenhän se olisi mahdollista...) pääseväni laulamaan niin käykö kuitenkin niin että kävelen kohti jälkitauteja masentuneena ja allapäin kuin teurasvasikka? Alanko kuvitella jumalten koston romahtaneen päälleni tai muuta suurisuuntaista ja naurettavaa? Jumalten koston siitä, että sairastuin, siis.

Entä jos vain jatkaisinkin kääntämistä ja tarttuisin vaikeimpiin sanaleikkeihin? Ryhdistäytysikö kehoni silloin alennustilastaan?

Olen huvittunut omasta kärsimättömyydestäni ja päässäni kimpoilevista ajatuksista. Muistutan itseäni siitä, että olen levännyt yhden päivän, en vielä vuosikausia. Sunnuntaina kävelimme sentään vielä pitkän lenkin koiran kanssa. Ja minulla ei ole nuhaa eikä yskää, mikä kohentaa sairastamiseni laatua suunnattomasti. Minulle ei ole myöskään sellaista työtä, johon minun pitäisi raijaantua sairastumaan/tartuttamaan muut takuuvarmasti. Voin latoa tunnin, kaksi, käydä nukkumaan ja palata työn ääreen uudelleen poistumatta tänäänkään huoneestani.

Ja voin muistella sitä, mitä näimme sunnuntaina koiran kanssa kävellessä: kaniinit kisailivat auringonläikässä. Ne juoksivat pientä ympyrää nurmella, ja äkkiä kääntyivät toisiaan vastaan. Välillä toinen loikkasi toisen yli - ne loikkaavat hämmentävän korkealle, vaikka ovat niin epäliikunnallisten lullukoiden näköisiä - mutta vielä useammin molempien hermo petti ja molemmat loikkasivat ja osuivat ilmassa yhteen! Se näytti lystikkäältä. Sitten ne putosivat nurmelle ja jatkoivat pöljäilyään. Olin niin ihastuksissani, etten tajunnut edes kaivaa esiin kameraa, ja sitten kun keksin, kanit äkkäsivät niitä tiiviisti ja vaiti tuijottavan tummanpuhuvan koiran ja livahtivat näkyvistä suurten murikoiden lomaan.

Koetan jo nyt totutella ajatukseen, etten ehkä tänä vuonna pääsekään skypejoululauluun ja että ehkä taas olen kipeä sekä syntymäpäivänäni että jouluna. Se on surullinen ajatus, koska emme ystävien kanssa oikein ehdi nähdä tarpeeksi; he ovat päivät töissä ja minä taas illat harrastuksissa. Aikataulut eivät vain osu kohdakkain, tai sitten kaikki ovat ylirasittuneita ja väsyneitä, en oikein osaa tarkalleen arvioida, mutta olen surullinen yhtäkaikki, koska kaikki tuntuvat sijaitsevan kaukana tai ainakin tavoittamattomissa. Mutta ehkä se on vain tässä hetkessä, tämä tunne, tässä ajatuksessa, että kaikki yhteiset riennot liukuvat ohitseni jälleen kerran. Tiedän, ettei siihen enää tarvitse tyytyä ja ettei nyt käy samoin kuin lukiossa - kun en sairastuneena päässyt yksiin bileisiin, seuraaviin ei sitten enää kutsuttukaan. Hullua, miten pitkät jäljet tuollaisesta jää. Siitä on sentään jo seitsemäntoista vuotta. Aikuiset osaavat jo onneksi (ainakin enimmäkseen) erottaa, mikä ero on sillä, että joku ei sairauttaan pääse ja että joku ei viha- tai ylimielisyyttään noteeraa koko kutsua.

Parantuakseen olisi pysyttävä toiveikkaana, ja mikään ei kolauta toiveikkuutta yhtä raskaasti kuin sairastuminen. Kun kirjoitan näistä (minulle/minusta) vaikeista asioista, huomaan äkisti käyväni aivan voimattomaksi ja itkuiseksi. Ehkä siirrän lopun pohdiskelun johonkin toiseen päivään ja keskityn nyt vain latomaan seuraavan aukeaman, koska en selvästikään tässä mielentilassa pysty kannattelemaan kaikkia aiheeseen liittyviä pelkoja ja sitä syvää, yksinäisessä olossa täysin kestämätöntä surullisuutta, joka eroaa muusta mielialastani niin voimakkaasti, että tuntuu, kuin muuttuisin joksikuksi toiseksi sen iskiessä. Ei ole mitään mieltä parkua nyt, kun toiveikkuus muutenkin edellyttää kovaa ponnistelua.

Toivon, että olisin saanut kotoa jotenkin terveemmän mallin sairastamiseen, mutta niin ei ole. Vanhempani liittävät ihmisarvon niin täydellisesti terveyteen ja toimivuuteen, että aivan ensimmäiseksi sairastuessani minuun iskee säikähdys siitä, miten he nyt tästä menevät tolaltaan. (Totta puhuen he sairastavat aivan yhtä paljon ja vastaavasti hekin keuhkoputken-, korva- ja poskiontelontulehduksia mutta eivät vain pidä sairauslomaa eivätkä myönnä, että kuume ja hakkaava yskä tarkoittavat sairaana oloa. Kai se on heille vielä pelottavampi myöntää kuin minulle. Minä sentään en tehnyt eilen mitään ja tänäänkin koetan olla varovainen ja tutkailla oloani. Kuumetta ei ole, joten sikäli istumatyön pitäisi olla ok.) Sitten pelkään, miten kumppani suhtautuu, ja ystävät, ja vasta viimeisenä ehdin tutkailemaan omia ajatuksiani ja koettaa miettiä, miten parantuminen onnistuisi. Kurja, kurja malli, enkä keksi, miten saisin sen juurittua. Osaan kyllä argumentoida sen väitteitä kumoon, pakkohan se oli oppia viimeistään siinä vaiheessa, kun jalkani hajosi tanssista ja jouduin makaamaan viikkokaupalla sängyssä kykenemättä mihinkään järkevään. Mutta siitä huolimatta mallin kanssa painiminen on aika tasaväkistä eikä etukäteen ole lainkaan selvää, kumpi yksittäisessä tilanteessa saa voiton, pelkoni siitä, että muut suuttuvat kun sairastun, vai sinnikkyyteni kampittaa tuo pelko ja heikentää sitä ottelu ottelulta.

Siispä tahdon nyt pitää hengähdystauon Vompsun kotiintuloon saakka ja jatkaa latomista, jotta ehtisin lomailla työhön hiukkaakaan koskematta edes muutaman päivän ajan joulunpyhinä. Toivottavasti siinä kunnossa, että selviän ulkoilemaankin.