Hämmentävä unentarve

Hämmentävintä toipumisessa on unentarve. Ei tuota pienintäkään vaikeutta nukkua horottaa ensin kahdeksan tunnin yöunet, valvoa pari tuntia, nukkua sitten neljän tunnin päiväunet, kerrata anatomiaa pari tuntia ja tuntea valtavaa, kerrostaloja suurempaa väsymystä.

Niin vaikeaa kun minun on yleensä nukahtaa ja etenkin nukkua riittävästi, tunnen hämmästystä ja ilahtunutta kiitollisuutta unesta, jossa on jotakin hilpeää ja perinjuurin vierasta. Nukun sikeästi, en näe unia, ja valve tuntuu unta epämääräisemmältä.

Viimeksi olen nukkunut näin juuri erottuani. Siitä on nyt neljä vuotta. Silloinkin oli keskitalvi. Huomenna ajan raitiovaunulla kouluun ja toivon, että muistaisin pakata koululaukkuun mukaan kameran. On kuin olisin joku toinen. Haluaisin päästä itseeni takaisin, mutta en ole oikein selvillä, voinko tehdä sen eteen mitään muuta kuin uskoutua unen varaan.

Epämääräisiä rahinoita

Sairastumisessa tuntuu kurjimmalta lopulta sosiaalinen puoli. Se, että hengitys sattuu ja rahisee epämääräisesti, ei tunnu niin uhkaavalta kuin yksin jääminen. Näinkö epidemiat marssivat, tämäkö niitä tehostaa? Peruutan työvuoron, iltamenon ja brunssin. Se tuntuu jotenkin raukkamaiselta ja epäasialliselta, vaikka olen niin väsynyt, etten oikein pysy tolpillani ja yskä hakkaa hakkaamistaan. Tuntuu, että koko maailma, värikäs ja kiinnostava ja osaava ja ystävällinen maailma solmiutuu jossakin toisaalla, tapahtuminen jatkuu, ja itse on harmaata käppyrää, joka yskii sängyn pohjalla eikä jaksa laittaa mitään ruokaa, syö tuliaissipsit ja syntymäpäiviltä jääneet keksit ja muutaman mandariinin ja ei pysty yskimiseltään nukahtamaan. Toivoo että joku tulisi kotiin ja tekisi ruokaa tai hakisi ruoan ravintolasta styroksilaatikossa, tai soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu, ja se toive tuntuu liioitellulta, huomion hakemiselta, ei sairastamisessa ole mitään kiinnostavaa, sairastaminen on rasittavaa ja tylsää rään kirnuamista: ajatus ei liiku, ei naurata, ei jaksaisi edes rakastella.

Huoli palaa kerran toisensa jälkeen. Voinko enää palata takaisin terveiden maailmaan? Ja äkkiä ei edes tahdo palata, tuntee etääntyneensä, tai toisten etääntyneen, oivaltaa, miten paljon helpompi monen on olla, jos itse ei ole paikalla, heille jää enemmän tilaa, ei tule mieleen ristiriitoja, jotka on näennäisesti ratkaistu, muttei mikään kai koskaan täysin ratkea, ymmärtää selkeästi, ettei osaa kuulua kuitenkaan joukkoihin, on liian vanha ja sairas ja illuusioton, moodin totuudentorveus tuntuu ehdottomalta, kaikki muu näyttää sillä hetkellä typerältä valheellisuudelta, silmien ummistamiselta. Eiväthän ihmiset oikeasti välitä. En minäkään. Sanon voi ja harmillista, mutta ei minulla ole voimavaroja sen kummempaan. Voin käydä hakemassa jollekulle appelsiineja kaupasta ja tehdä lämmintä mehua. Voin kantaa kirjoja ja laukkua, kun toisella on kyynärsauvat. Mutta paraneminen on tehtävä itse. Oivaltaminen on tehtävä itse. On aika harvoja asioita, jotka voi pohjimmiltaan tehdä yhdessä tai jossa toinen voi paljonkaan auttaa. Niin sitä sitten makaa hämärässä silmät kiinni, koettaa pysyä toiveikkaana sen suhteen, että ehkä joskus toisaalla tuntuu toiselta. Että ajatukset ja mielentilat ja mielialat ja minäntilat lipuvat taivaalla pilvien käsittämättömyydellä. Majesteettista, raskasta höyryä barokkikupruin tai ohutta suikaletta joka tuskin varjostaa iloa. Ei tässä nyt ainakaan mitään rypemistä kaivata. Mutta mieli on jo kääntänyt selkänsä ajatukselle ystävyyden periaatteellisesta mahdollisuudesta. Sairaus on kannettava yksin.

Paitsi että sitten on äiti, ja äkkiä aiempi yksinolokin tuntuu tavallaan lohdulliselta, kun on ponnisteltava puhelimessa, ettei kuulostaisi liian väsyneeltä tai itkuiselta.

Äiti nimittäin soittaa, vaistoeläin äitiä alkaa huolestuttaa se, ettei kukaan ole soittanut hänelle. Tai että joku on soittanut, mutta puhelin on esimerkiksi ollut rikki. Heidän lankapuhelimensa käyttäytyy kummallisesti, äiti paljastaa. Ja muutenkin on ollut koko päivän semmoinen olo, ettei sinulla ole kaikki ihan kunnossa nyt. Että tulet ajatuksiini koko ajan. En myönnä soittaneeni. Mutta kenen ääni tämä on, äiti kysyy, ei ehkä näin teatraalisin sanankääntein, mutta sinnepäin, et sinä ole aiemmin tältä kuulostanut, sano kauanko flunssa on oikein päässyt jatkumaan, ja kuumettakin ollut, pitäisikö sinun nyt mennä lääkäriin tai sairaalaan heti, pitäisi tietysti, mikset mene. Kummallinen matala ääni vastaa äidille, rauhoittelee, perustelee huomista maanantaita ja terveyskeskusta. Äitiä pelottaa, ettei terveyskeskuksessa oteta hoitoon. Otetaan siellä, sanon. Sinä et ikinä lapsenakaan valittanut, äiti moittii, sinä vain teit kaiken saman kuin terveenä, mutta näytit muumiolta. Nauran kummallisella äänelläni ja kysyn, mitä muumiolta näyttäminen tarkoittaa. No muumiolta, et hymyillyt etkä innostunut. Samanlaista se on minulla, sitten, yksikin kerta kun olimme juuri muuttaneet, muistatko sen kun se asunto oli liian pieni meille ja etsittiin asuntoa kaksi vuotta, kaksi vuotta juostiin joka ainut vapaapäivä näytöissä, olisihan niitä asuntoja ollut tietysti jos olisi ollut enemmän rahaa mutta kun ei ollut, oli vain tämmöiset rahat, miten niillä saa asunnon Helsingistä, siihen aikaan pankit olivat varovaisempia yrittäjien lainoittamisen suhteen, sitten löytyi se asunto ja me ei tykätty siitä mutta oli se isompi ja oli muutettava, ja minulla oli ollut flunssa ja en jaksanut mitään, olin ihan muumio, sanoin vain isille että käy sinä ostamassa joku liesi ja pesukone, osaat sinä, ja se osti ihan vääränlaiset, mutta huomasin sen vasta kun olin terve. Niin, sanon, minusta tuntuu kyllä nyt aika muumiolta. Paitsi että olen myös huolissani kaikesta. Että jaksanko koulun. Että onko minulla enää yhtään ystävää kohta kun olen koko ajan kipeä. Kyllä sinun pitää mennä lääkäriin, inttää äiti. Niin niin, sanoin jo, että menen huomenna, vastaan. Väsyttää tämä kaikki, tämän keskustelun kääntyminen peilikuvakseen tuon tuosta, ei minulla mikään ole, mene nyt lääkäriin, ei tämä ole niin vakavaa, on se.

No entä matka, kysyy äiti. Miten teidän matka jos olit vähän kipeänä koko ajan. No miten se, ihmeesti sitä jaksaa. Hengittäminen sattuu ja väsyttää kummasti, mutta jotenkin sitä pääsee ylämäkien päälle. Joinakin päivinä vain kirveli limakalvoilla ja paleli, ei sen kummempaa, se tuntuu melkein siltä kuin olisi jo terve. Vaikka leijuikin vähän toisaalla ja ihmetteli, miten muita ei palele ilman pipoa ja takkia ja miten ne jaksavat koko ajan innostua vähän kaikesta näkemästään. Yskin. Äiti sanoo, että tuo kuulostaa ainakin keuhkoputkentulehdukselta.

Lääkäri on samaa mieltä tänä aamuna. Epämääräisiä rahinoita. Olemme diagnoosista samaa mieltä, samoin jatkotutkimuksista. Keskustelemme lyhyesti yskänlääkkeiden tehosta ja plasebosta, saan reseptin neljänneslitran pulloon varoituskolmiollista plaseboa, koska tahdon niin. Minusta plasebossa ei ole kausaalisesti ottaen mitään kummallista. Käytän myös tahtomisen käsitettä, ei se ole ilmiönä sen ongelmattomampi kausaalisesti kuin plasebokaan. (Ja ne saattavat liittyä yhteen hämärin tavoin, eikä se hämäryyskään haittaa minua, koska intuitiivisesti ne tuntuvat saman emoilmiön tai tapahtumisen eri särmiltä.) Ainakin yskänlääke tuntuu pysäyttävän yskän. Siunattu plasebo. Saan myös antibiootit. Lääkäri tahtoo niitä enemmän kuin minä. Minusta alkaa nimittäin lääkärissä tuntua jo siltä, että tulehdus on taintumassa. Miten muuten muka innostuisin plasebosta tällä tavalla? Tuntuu kuin olisi päässyt hipaisemaan nimeämisen ja nimellä kutsumisen magiaa: nyt kun epämääräinen rahina on muuttunut diagnosoiduksi keuhkoputkentulehdukseksi, saan siitä ihan eri tavalla otteen.

Saan puhelimitse tiedon tulehdusarvoista ja luvan palata ihmisten ilmoille jo huomenna, jos kuume ei tänään nouse ja minusta tuntuu illalla ja aamulla siltä, etten ole umpiväsynyt. Koetan hahmottaa, haluanko palata. Ei, en taida haluta, mutta kahden viikon päästä on näyttö, joten menen kyllä kouluun, jos en ole liian uupunut. Olisi kätevämpää sairastua kesällä, silloin olisi helpompaa solahtaa takaisin vuorovaikutuksen pyörryttävyyteen. Nyt se kaikki tuntuu vain halvaannuttavan pelottavalta. Koulussa toiset ovat aloittaneet jo, tuntuu entistäkin ulkopuolisemmalta mennä sinne eri päivänä kuin muut, heidän itsestäänselvyytensä ovat jääneet minulle mysteereiksi, ja ystävät ovat puhuneet keskenään asioita, joista en tiedä mitään, enkä osaa luottaa siihen, että saisin koskaan enää tolkkua mistään. Tunnen äkillistä halua paeta pelkästään virallisiin kertakohtaamisiin, kuten kohtaaminen lääkärin kanssa, niistä voi selvitä vaikuttamatta täysin ääliömäiseltä. Jatkumot ovat katkenneet. Ehkä uni solmii ne, kun valve ei selvästikään pysty.

Saan nukkua iltapäivän, totutella siihen karmeaan ajatukseen, että palaan sosiaaliseen ulottuvuuteen epäsopivana, ulkopuolisena ja jokseenkin haluttomana kirimään kiinni kaiken, mikä on käsitelty käpristellessäni yskää. Minun pitäisi jaksaa mennä apteekkiin, hakea lääkkeet, en mennyt heti, koska arvelin, että jaksan nyt mitä vaan ja halusin ensin kuulla tulehdusarvot puhelimessa. Mutta äkkiä lääkärissä käymisen synnyttämä tarmonpuuska raukeaa ja sama uuvuttava harmaus levittyy sitkeänä jarruttamaan hengittämistä, rahisee keuhkoputkissa ylös ja alas, kuvittelen ruohikon, jota tuuli tuivertaa vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle, ilmavirran kierittämät kuoriaisparat, lääkäri on soittanut jo ja voisin mennä apteekkiin, ei sinne ole niin pitkä matka, mutta uni istuu rintakehällä ja heiluttelee sääriään, nimi lipsahtaa otteestani, hengitysteissä rahisee epämääräisesti ja tajunta painautuu matalaksi, näkymättömiin.

Välitilinpäätös

Kun tein tämän kerran viime vuonna, taidan tehdä nytkin (nyt Hillalta napsaistuna):
(sitä paitsi pääni on niin täynnä räkää, ettei strukturoimattomasti taida ajatus kulkea)

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Pyrin opiskelemaan jotakin sellaista, jota TIEDÄN haluavani, en vain tappaakseni aikaa vaan oppiakseni jotakin oleellista.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Hmm, lienenköhän luvannut jotakin? Ainakin olen unohtanut sen suloisesti! Enkä taatusti lupaa mitään. Paitsi pitää kiinni avoimuudesta silloinkin kun se tuntuu tosi vaikealta.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Moni. Toisaalta huomaan helposti etääntyväni ihmisistä jo näiden ollessa raskaana, koska en sillä lailla oikein osaa luontevasti vierailla lapsiperheissä, en ainakaan ennen kuin lapset ovat sanoin kommunikoivassa iässä. Yksi ystävistä on kuitenkin säilynyt raskaudesta ja vauvasta huolimatta läheisen oloisena, mikä on hyvä huomata.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
En muista, kuoliko ukki tämän vai edellisen vuoden puolella. Toisaalta en usko myöskään, että meitä voitaisiin luonnehtia erityisen läheisiksi. Eli eipä kai.

5. Missä maissa kävit?
Ainakin Virossa ja Portugalissa. En kai muualla.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Hmm, en muista vuodesta puuttuneen erityisesti mitään. Vuosi oli hyvin moni-ilmeinen! Ehkä mahdollisuuden viimein paeta talvea lämpimään?

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
En taida edelleenkään olla erityisen päivämääräorientoitunut. Tapahtumien paikantaminen kuukausiin ja vuosiinkin on selkeästi liian haastavaa. Mutta muistan varmasti hyvin tarkasti joitakin tunnelmia!

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
En koe saavuttaneeni mitään erityistä. Tai ei kun sittenkin: pidin puolen vuoden kevät- ja kesäloman, jonka aikana torppasin päättäväisesti kiinnostavatkin työtarjoukset. Sitä ilman olisin varmasti jo aivan piipussa, eli hyvä kun pidin kiinni loman tarpeestani!

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En koe, että mikään vaikeuteni tällä hetkellä paikantuisi erityisesti tähän vuoteen, kyllä niiden siemenet ovat itäneet jo paljon kauemmin. Ehkä suurin vaikeus on tällä hetkellä jaksaminen. Koulu syö voimavaroja kaikesta muusta, joka olisi ihan riittävän haastavaa jo itselläänkin, mutten oikeastaan pidä tätä epäonnistumisena.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Onnistuin taas telomaan koipeni ja nyt loppuvuodesta olen flunssaillut pelottavan intensiivisesti. Haluaisin taas olla terve! Mutta ei mitään vakavaa, mistä olen kiitollinen.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Flexi-bar -keppi.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Jaa, lienen nauranut etenkin itselleni tänäkin vuonna. Vaikka nauroin aika makeasti niille miehillekin, jotka eivät voineet uskoa, että naiset voisivat lähestyä seksuaalisin ehdotuksin mieshierojaa. Jotenkin se, että vielä tähän maailmaan aikaan on naimisissa olevia, aikuisia miehiä, joille naisten seksuaalinen aktiivisuus näyttäytyy fiktiona, jaksaa huvittaa ja samaan aikaan kauhistuttaa.

13. Kenen käytös masensi?
Masennun ensisijassa omasta käytöksestäni. Usein ja aika syvästi, mutta ei se ole vaarallista. Parempi sekin kuin silmien sulkeminen.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan, asumiseen ja koulumaksuun. Matkaan.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Tästä joulumatkasta ja muutamista naamiaisbileistä!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Caetano Veloson "Blue skies" ja Petra Magonin "Blackbird" ja Freshlygroundin "Touch in the Night" nyt ainakin. "Aina"? Tuskinpa. Ei mulla semmoinen muisti ole. Se ei toimi niin.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?
Hmm, onnellisempi. Mutta tämä keskitalvi on aina mulle helvettiä. En pidä kylmästä. Pimeys ei niin haittaa, mutta kylmyys.

b) laihempi vai lihavampi?
Varmaan aika samoissa mitoissa. Ainakin mahdun samoihin vaatteisiin.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Huomattavasti köyhempi. Koulu on aika iso rahareikä eikä sen ohella oikein jaksa tehdä ekstratöitä.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Laiskotelleeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni kaikkea ihan hupsua. Mutta heh, taitaa olla turha toivo.

20. Kuinka vietit joulua?
Lissabonissa, kaveriporukalla vuokratussa asunnossa. Jouluaattona aurinkokin pakotti hetkeksi ulos välikausitakista, ihanuus. Ensi vuonna toivottavasti jossakin lämpimämmässä ja pidemmän ajan... kahden viikon matka on kuitenkin vähän kiusaamista, pitäisi saada olla ainakin kuukausi, mutta koulun takia ei nyt pystynyt.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Kyllä vain. Kuvittelin, ettei minulle enää tapahtuisi niin, mutta näemmä ei pitäisi olettaa mitään tämmöisiä.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään taaskaan.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei ole televisiota, eli ei ole.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En hankkiudu vihasuhteisiin. Jos suutun jollekulle, puin asiaa tai otan etäisyyttä tai todennäköisemmin molemmat, ja itselleni nyt olen aika tasaisesti vihainen ja leppyvä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
En muista, mitä olen lukenut. No ehkä se kirja, jota käänsin, on jättänyt pisimmät jäljet.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Freshlyground ja sitten varmaan tsurnamusiikki.

28. Mitä halusit ja sait?
Paikan hierojakoulusta (joka nyt on muotoutunut siis vähän painajaismaiseksi jaksamisen kannalta, mutta kai tää tästä).

29. Mitä halusit muttet saanut?
Rauhallisemman, leppoisamman elämän. En voi kyllä myöskään sanoa, että olisin sitten heinäkuun alun toiminut tätä kohti mitenkään... :D

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tykkäsin kovasti Lars von Trierin Antichristista.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 35 ja menin kouluun, oli vika koulupäivä ennen joulua, toin luokkakavereille sokeroitua inkivääriä ja pähkinöitä sen kunniaksi. Illalla Vompsu oli töissä, joten Fauni vei minut syömään haluamaani paikkaan. Halusin Lemongrassiin syömään thairuokaa, ja sinne myös menimme. Oli kylmä ja olin huolissani Faunista, joka päätti tavata eksänsä puolen vuoden tauon jälkeen juuri ennen bileitä. Pelkäsin hänen masentuvan pois juhlatunnelmista, mutta olisi pitänyt muistaa, etteivät ihmiset yleensä ole niin helposti tolaltaan meneviä kuin itse olen eksieni suhteen.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Koulun leppoisampi tahti. Minua ei haittaisi yhtään, jos koulu kestäisi vaikka lukukauden pidempään, jos se tarkoittaisi leppoisampaa tahtia.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Kirjavia riepuja.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Voimakkaan suunnan löytyminen, siihen työstäminen ja sitten rakastuminen. (Tai no, onko se nyt järkevää tai järjissä pitävää, en tiedä, mutta kyllä siitä voimia tuntuu saavan?)

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Se, että ammatissaan vaitiolovelvollisiksi säädetyille ihmisille ei taata lain puolesta työnohjauksen mahdollisuutta.

37. Ketä ikävöit?
Olen vähän huono ikävöimään. En kai ketään tällä hetkellä. Kesäisin varmasti keksisin ikävöitäviä, mutta talvisin erakkous sopisi minulle paremmin kuin hyvin.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Fauni tietysti. Olimme puhuneet keskenämme ehkä kymmenen tuntia, kun jo huomasin hälpättäväni hänelle elämäni vaikeimpia asioita, ja aika pian tajusin, ettei hänen seuransa tunnu koskaan painavan minua alaspäin vaan on päinvastoin hilpeyttävää ja samalla syvämietteistävää. Joskus on kuin tapaisi vanhan ystävän, jota ei ole vain tullut tavanneeksi koskaan aiemmin.

Snip pitkä hiljaisuus snip snip

Onpa aika kulunut nopsaan. Ja samalla jotenkin tahmeasti, koska vaikka matkalla on hauskaa ja tuntuu ihmeelliseltä saada sillä lailla viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on itse valinnut olla, ei flunssa missään vaiheessa katoa täysin. Se kutittaa keuhkoputkissa, röhää kurkussa, tukkii nenätiehyet. Juuri kun sen luulee katoavan, se palaa uutena, aloittaa alusta, istumme intialaisessa ravintolassa, ihmettelen, mistä tämä kaikki kylmä tulee, kädetkin melkein vapisevat, yllättävä heikkous, kurkku alkaa verestää.

Nyt olemme palanneet kotiin ja matka tuntuu värikkäältä unelta ihmeellisine puistoineen, initiaatiokaivoineen, herkullisine vihannestoreineen. En halua palata takaisin pimeään, kylmään Suomeen. En halua takaisin kouluun, en jaksaisi enää stressata yhdestäkään tentistä tai näytöstä tai vilkaistakaan anatomiaa. Lentokonetta odottaessamme itken vähän. Haluaisin karata, ihan mitä tahansa paitsi palaaminen. Mutta eihän se auta. Ei auta kuin lentää kotiin ja koettaa löytää lohtua siitä, ettei kenenkään tutun pää ole ikinä räjähtänyt lentokoneessa, vaikka laskeutuminen siltä kovasti tuntuukin. Koneessa mietin sitäkin, miksi palaaminen tuntuu niin pahalta. Ja että jos haluaisin käydä koulun loppuun - tavallaan ei ole mitään mieltä viskata sitä hiivattiin puolessa välissä, puoli vuotta turhaan kärsineenä - niin tarkoittaako se, että minun pitäisi luopua ihmissuhteista, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Mutta tuntuisi kauhealta jättää taakseen ihmissuhteita jonkin hemmetin koulun takia. Niinpä huokaisen ja itken vähän lisää ja kai tämä tästä.

Koulu alkaa ylihuomenna. On kuumetta. Yskittää. Olen liian rakastunut levätäkseni kunnolla, en malta nukkua tarpeeksi.
,
Jos kuume nousee vielä maanantaina, on kai mentävä lääkäriin. Sillä silloin flunssaa on jatkunut jonkinvakavuisena kuukauden. Ja jos en tervehdy, en jaksa koulua, en mitään.

Helppo hengittää

Tuntuu oudolta, kun äkisti hengittäminen lakkaa sattumasta. Näkymätön demonityömies on ottanut raspinsa ja muuttanut muualle. Se ei kuitenkaan käy sulavasti.

Lähtöaamuna, mikä tarkoittaa aatonaattoa, herään kuuden pintaan jännittyneenä ja haluan kaiken olevan pian valmista. Eihän sitä ikinä voi tietää. Kun viimein saan Vompsun heräämään, asiat alkavat edistyä. Laukut pakkaantuvat hitaasti, mutta varmasti. Ensin pakataan, sitten vasta siivotaan kämppä kissojen hoitajaa varten, päätämme. Ehdin sentään pedata sänkyyn uudet lakanat. Fauni pitää töistä etäpäivää, joten vaihdamme tietoja ja pakkausinformaatiota tuon tuosta, juoksemme rapussa sukkasilteen kahden kerroksen väliä.

Erään kerran, kun menen ylös, Fauni näyttää puhelinta, johon on tullut varausvahvistukset lentoyhtiöltä. Lähtönne AY sitä ja tätä, päivämäärä, aika kuusitoista viisikymmentä, uusi arvioitu lähtöaika yhdeksäntoista kolmekymmentä. Mitä tämä uusi lähtöaika tarkoittaa, kysyn. Tarkoittaako tämä, että meidän kone lähteekin vasta yhdeksäntoista kolmekymmentä, ja jos tarkoittaa, miten ihmeessä me ehdimme jatkolennolle? Katsomme lentokentän sivuilta, siellä näkyy, ettei lento olisi myöhästymässä. Huokaisen helpotuksesta ja menen kotiin. Jotakin ne nyt sekoilevat, mutta miksi ihmeessä.

Sitten kuuluu koputus ja Fauni laukkaa sisään keskeyttämään meidän pakkauspuuhamme. Lento tosiaan lähteekin myöhemmin, nyt se on jo lentokentäkin sivuilla. Me myöhästymme siis jatkolennolta, ja liekö lainkaan pääsemme aatonaattona Lissaboniin... äkkiä pakkauksesta katoaa puhti. Aikaahan on vaikka kuinka. Syömme palat marjapiirakkaa ja mietimme, miten meidän nyt käy. Lohdutan itseäni höpöttämällä ääneen, kuinka meillä nyt ainakin on aikaa mennä vaikka ulos syömään ennen lähtöä, ettei tarvitse nähdä nälkää kentällä ja koneessa. Sitä paitsi asia on hoidossa - Fauni on ottanut tehtäväkseen soittaa lentoyhtiöön ja vaihtaa jatkoyhteytemme.

Äkkiä näennäinen rauha keskeytyy, kun Fauni tölväisee uudestaan ovelle silmät päässä maanisesti harottaen. Lentoyhtiöstä on sanottu, että uusia jatkopaikkoja ei pystytä järjestämään. Joko otamme rahat takaisin ja emme pääse Lissaboniin kuin kenties päiviä myöhemmin tai sitten meidän on ehdittävä koneeseen, joka lähtee puoli kaksi Helsinki-Vantaalta. Kello on tässä vaiheessa muutaman minuutin yli kaksitoista. Tietysti tartumme mahdollisuuteen. Uneliaisuus sulaa pois, juoksen kaarevaa kujaa viemään ystävälle avaimen, tiedän muiden koettavan soittaa taksia ja tavoittelevan myös muita matkaseuralaisia, jotka ovat tulossa samalla varauksella. Emme ehdi siivota, tiskata, ei mitään, loput tavarat unohtuvat pakaaseista, yhtäkkiä istumme taksissa, joka möyrii Vallilan läpi kohti moottoritien alkua. Katson taksin digitaalikellon numeroita. On siinä ja siinä, ehdimmekö, ja yksi seurueen jäsenistä ei vastaa puhelimeensa, joten hänelle ei saada edes tietoa siitä, että hänen pitäisi istua taksissa kohti lentokenttää. Hän soittaa vasta taksimatkan loppumetreillä, ja päättää yrittää, josko kuitenkin kerkiäisi mahdottoman taipaleen yli koneeseen yhdessä meidän kanssamme.

Kentälläkin kaikki tuntuu vielä epämääräiseltä. Check-in-automaatit eivät tunnista passejamme, joten on jonotettava. Onneksi taulusta näkyy, että lentomme lähtee yli tunnin myöhässä, eli taksissa yksin matkaava ystäväkin ehtinee koneeseen, ja me ainakin ehdimme. Matkalaukkuhihnat ovat rikki, matkalaukut kootaan vain suureksi rykelmäksi, joka kai jotenkin siirtyy koneeseen ja Tukholmassa koneesta toiseen. Kaikki ehtivät koneeseen, mutta koska olemme vaihtaneet lentoa, meille ei saada ensin tulostettua istumapaikkoja koneeseen. Joitakin paikkoja kuitenkin löytyy, ei kai lentokoneessa seisten voisikaan matkustaa. Sitten olemme äkkiä Arlandassa, ja käy selväksi, että olemme syöneet aivan liian vähän, kaksi palaa marjapiirakkaa, kello on jo puoli neljä Suomen aikaa, kukaan ei muistanut tilata koneeseen maidotonta kasvisruokaa. Ja meillä on aikaa. Eikä Arlandasta oikein löydy mistään ruokaa, jota pystyisin syömään. Onneksi yhdessä kahvilassa sentään on japanilainen kevätsalaatti, jossa on vain kasviksia ja merilevää. Se on aika kevyttä ruokaa, mutta parempi kuin ei mitään. On jotenkin käsittämätöntä, ettei tuollaisessa suuressa terminaalissa, jossa on monia kahviloita, ole missään tarjolla täyttämättömiä sämpylöitä, joita ei olisi tuhrittu voilla tai voiseoksilla, juustoilla ja makkaroilla.

Tässä vaiheessa väsymys, nälkä, flunssa, ilmastoidut tilat ja lentokoneen aiheuttamat paineenvaihtelut kostautuvat kauheina kipuina hengitettäessä ja puhuttaessa. Napsin särkylääkettä ja ihmettelen, mitä tästä oikein tulee, seuraava lento vielä edessä. Laitan nenäsuihketta, jotta röörit pysyisivät auki, ja sen seurauksena nenästä alkaa valua verta.

Toisesta lennosta en muista enää paljoakaan. Jotenkin sekin sujuu. Kun laskeudumme Lissaboniin, on yö. Kello on Suomen aikaa ehkä kaksi yöllä, olen ollut valveilla kuudesta saakka ja syönyt pari palaa leipää, salaatin, koneessa vähän pastaa ja hedelmäsalaattia ja suklaata ja sitten ne kaksi palaa marjapiirakkaa. On nälkä, itkettää. Mutta on lämmin. Äkisti hengittäminen ei satu samalla tavalla. Ilma on kosteaa ja seitsemäntoista-asteista. Taksi ei tunnista osoitettamme, mutta heittää meidät Alfamaan näköalapaikalle, ja lähdemme siitä seuraamaan raitiovaunukiskoja oikeaan suuntaan - onneksi raitiovaunupysäkeillä on linjan pysäkkilistaus, niin on helppoa päätellä, kumpaan suuntaan kannattaa paarustaa. Ja kämppä on ihana, kaksikerroksinen pieni mökki! Sen ulkopuolella on suuri, lehtevä puu, luultavasti jakaranda. Raitiovaunu laulaa ikkunoiden alla mutkassa, pienen aukion kivet kiiltelevät kosteina, jouluvalot vilkkuvat yössä.

Jouluaaton olo on vielä vaikea ja kivulloinen, mutta nyt alan tunnistaa taas itseni, vaikka minua edelleen palelee oikeastaan koko ajan. (Muita ei palele, vaikka heillä on paljon kevyemmät vaatteet, joten tämä paleleminen taitaa johtua taas jostain hämärästä henkilökohtaisesta outoudesta.) Syömme jouluateriaksi kauppahallista ostettua myskikurpitsaa, uunipolentaa, retiisinnaateista tehtyä kastiketta ja valtavaa kreikkalaista salaattia. Jälkiruoaksi on azorilainen ananas. Joulupäivän ruokiin kuuluvat puolestaan paikallinen kuninkaiden kakku, bolo rei, uuniomenat ja -päärynät, afrikkalainen papupata, jonka keitämme jännittävistä kongolaisista irtopavuista, maissikuskusia ja hyvää leipää. Tänään on luvassa pastaa valkosipulisessa ja lehtipersiljasta kirjavassa tomaatti-herkkusienikastikkeessa... täällä on ihania ruoka-aineksia. Varmasti pitää käydä syömässä ulkonakin, mutta on vaikeaa olla hyökkäämättä kokkaamaan, kun näkee pitkästä aikaa meheviä, tummanvihreitä lehtivihanneksia, pulleita kovia kurpitsoita, rapeita ja tuoreita kaaleja, lajikkeeltaan tuntemattomia, erikoisen muotoisia ja värisiä kuivapapuja. Kokkaamisessa on sekin hyvä puoli, ettei sitten joudu tiskivuoroon. Paikallinen tiskiaine on näet hajustettua ja tehnee ihottumaa käsiin.

Meidän viisihenkinen seurueemme tuhoaa näemmä vuorokaudessa kolme desiä oliiviöljyä, pari desiä hunajaa, muutaman litran tomaattisosetta, puoli kiloa kuivia papuja, muutaman valtavan leivänlohkareen, useita vuohen tuorejuustoja, kaksi suurta salaatinpäätä, ison pussin paprikoita, koko joukon tomaatteja ja kurkkuja, tuorechilejä, useita kiloja hedelmiä, puoli pakettia espressokahvia, useita litroja soijamaitoa, pari litraa skumppaa ja pari litraa viiniä... Kun käymme torilla ja kaupassa, ei voi kuin hämmästellä hintatasoa: maksamme valtavista ruokakasseista sen verran kuin Suomessa maksaisimme pelkästään niihin piilotetuista skumppa- ja viinipulloista.

Tänään viimeinen matkaseurueen jäsen saapuu Lissaboniin, kuinkahan paljon me SITTEN tuhoamme?

Täällä on ihanaa, muistinko kertoa jo? Kapeat kujat kiemurtelevat kukkuloita ylös ja alas, taloja on päällystetty kaakelein, palatsien vieressä saattaa tönöttää purkukuntoinen hökkeli, laihoihin kissoihin törmää siellä sun täällä, onneksi nukun eilen yöunia jo kun toiset löytävät auton kuolettavasti vammautuneeksi tönäisemän kissan, joka kouristelee tuskissaan, kunnes he saavat viittilöityä toisen auton ajamaan sen yli ja päättämään sen tuskat. Linnan rintavarustuksilla - sana, jolle nauramme useita kertoja - tönöttävät vanhat oliivipuut, löydän kaksi kaupunkiaukiota ja yhden kadunpätkän, jotka muistan kolmentoista vuoden takaa. Jouluaattona aurinkokin paistaa meille hetken, ja joudumme kuoriutumaan takeista ja villapaidoista ja raahaamaan noita lämpövaatteita käsissämme valtavien ruokakuormien lisäksi. Enimmäkseen kuitenkin sumuaa ja sataa hennosti. Toistaiseksi suurin osa ravintoloista, baareista ja kaupoista on ollut kiinni, onhan joulunpyhien aika, mutta tänään asianlaidan pitäisi muuttua.

Ja todentotta, on jo hieman vilkkaampaa: kadulta kuuluu raitiovaunujen lisäksi kadunlakaisijan luudan päättäväinen suhahtelu. Vaikkei kello ole kahdeksaakaan.

Työergonomian videolla

Keskivartalo jähmettyy kappaleeksi. Jos vatsanseutu mieltyy korsetiksi, yläselkä kiskoutuu alaspäin näkymättömillä kiviriipoilla. Kiviriippojen päässä kimaltavat kuvitteelliset kristallit. Ja keho tanssii. Se tukeutuu lonkasta plintin reunaan, laskee kämmenensä paljaalle reidelle, työntää lattian tuen luisen ketjun kautta lihasten tuella aina kämmenpohjiin saakka, toisen reiteen saakka, lattia painaa ihoon ympyrää, jonka toinen sivu painottuu ja toinen keventyy. Pää kallistuu, kaularanka kallistuu, rintaranka kallistuu, lonkista ylöspäin vartalo heijaa näkymätöntä kehää. Kaularangan liikahduksista näkee, että videokamerasta on päässyt tasainen matala käyntiääni. Keho kuulostelee sitä, koettaa muistaa selän asennon. Unohtaa pään asennon.

Pää tanssii, elää omaa elämäänsä, kallistelee. Jos kallonpäällys ei saumaantuisi niin tiukasti, aivojen liikkeitä pehmentävä kelluneste lorahtelisi milloin asiakkaan päälle, milloin omille jaloille, milloin tarvikekärriin. Pää ajattelee, sen näkee. Se koettaa tunnistaa kudoksen tilan ja venymisenkeston, joka pitäisi tuntea sormilla sitten joskus. Pää ei odota tuntuman kehittymistä sormiin. Jos kurkistaa sivukautta tai kallistaa korvan reiden puoleen, ehkä voisi saada jonkin vihjeen. Ja samaan aikaan jalat pumppaavat kehoa eteen ja taakse, selkä liukuu ja lapaluut liikahtelevat pehmeästi, mukautuvat reiden muotoihin.

Keho koettaa pysyä rauhallisena, niveltää tuntumaansa merihevoseen, joka nukkuu akvaariossa sillä tavalla, että se on kietonut häntänsä - vai onko se pyrstö - oksankappaleeseen ja heijaa vesivirrassa silmät kiinni. Koska kuvaus tapahtuu takaraivon puolelta, ei näe, ovatko pään silmät auki. Mitä minä puhun. Pään silmät. Koko kehon silmäthän ne ovat, jos ovat auki. Mutta jos ne sulkee, keholla on toisetkin silmänsä, ne, joita ihmiset käyttävät esimerkiksi rakastellessaan. Niitä silmiä puhkeaa kaikkialle hermoston alueelle pään silmien ummistuessa.

Selästä, kaulasta, päästä, mistään ei voi päätellä, milloin silmät sulkeutuvat ja avautuvat. Kiire on hävinnyt. Kädet matkaavat ihoa pyörähdellen. Vartalo taipuu. Niin, nyt tunnistan lyyriset käteni. Tuo olen minä. Keksin paljon huomautettavaa, mutta pohjimmiltani hämmennyn siitä, miten miellyttävää on katsoa itseään arvioiden työergonomian videolta.

Näkee, että tanssin.

Rohiseva

Kun palaan kouluun kolmen sairaspäivän ja kolmen vapaapäivän jälkeen, tuntuu kuin olisin ollut kuukausia toisaalla... tällaiset lattiat, niiden haju. Haistan tilapäisesti kaiken, koska löydän nenäsuihkeen ja laitan sitä, etten tirskuisi epidemiaa eteenpäin. Tai onko tämä mikään epidemia. Toinen kuumeeton päivä, enkä tiedä, mikä minua vaivasi. Jokin. Välillä se rohisi keuhkoissa ja raspasi. Ehkä jokin raastinkielinen torakkaolento.

Nyt on vain uupumus ja mitättömiä kipuja. Ei mainittavaa. Ääni meinaa kadota. Esitelmöin haimasta ja tukenani on teksti, jonka olen lukenut aiemmin vain kuumeessa. En sano ääneen, että haima näyttää penikseltä, jolla on suuri maksakukkassateenvarjo. Ei, puhun lagerhansin saarekkeista ja ruokasulan neutralisoimisesta ja entsyymeistä. Ääni kestää. Mutta se kuulostaa jonkun toisen ääneltä. Tuo toinen osaa myös selittää asioita. Kuuntelen hivenen hämmentyneenä. En jaksa nostaa itselleni tuolia, istun pöydällä.

Koulun ruokalassa on katettu joulupöytä. Syön salaattia ja herneitä. Olisi myös kuorittuja perunoita, mutta en halua niitä. (Laatikot eivät tunnu ruoalta, lihoista nyt puhumattakaan.) Oi herneet, ne ovat aina yhtä kesänvihreitä. En taida olla vieläkään ihan voimissani, koska meinaan puhjeta laulamaan herneille.

Huomenna on syntymäpäivä ja sunnuntaina syntymäpäiväjuhlat yhdessä Faunin kanssa. (Hän on syntynyt päivää minua aiemmin paitsi tietysti oikeasti monta vuotta myöhemmin; hassut kalenterisyntymäpäivät. NIin, ja jos ei joku sitä vielä tuosta osannut päätellä, nyt on Faunin syntymäpäivä. En ole jaksanut laittaa kakkua enkä mitään. Piirrän tsurnaa soittavaa alpakkaa esittävän kortin aamulla pesukoneen päällä, ettei Vompsu heräisi spriitussin hajuun.) Jos ei olisi kalenteria, tunnistaisin syntymäpäiväni tavallista ilkeämmästä ylähengitysteiden ääntelystä ja tuntumasta ja sen taittumisesta monitahoiseksi uupumukseksi ja innottomuudeksi. Jännittää. Toivunko kolmessa päivässä saunakuntoon vai makaanko vain sohvalla ja katselen hyväksyvästi muiden juhlintaa?

Kuusivuotiaana syntymäpäiväksi sairastuminen kaasi melkein maailman. Hyvä, että maailma on käynyt tukevammaksi.

Vaikka se kummasti aaltoileekin juuri nyt.