Vaiheissa

Kehityspsykologian lukeminen hauskuuttaa. Ei muuten, mutta vaiheiden järjestys ja päätepisteeksi valittu vaihe pyörityttävät silmiä. Esimerkiksi Piagetn kognitiiviset operaatiot. Siinä missä kykenen moniin formaalisiin operaatioihin, tietyt konkreettisen tason operaatiot... no, eivät ne ehkä ole kadonneet, mutta problematisoituneet. Esimerkiksi havaitseminen terminä. Tai havainnon kohde. Kaiken opiskelemani jälkeen minun on mahdotonta ajatella esimerkiksi näkeväni optisesti tuolin tuosta noin vain. Ensinnäkin tiedän, että se on tuoli. Tuolius on kirjautunut kehooni erilaisina painalluksina ja tuolinkäyttötapoina. On myös käyttöjä, joihin tiedän tuolin sopivan mutta joihin en ole sitä kokeillut käyttää. Ja sitten operaatioita, joihin en oleta sen soveltuvan. Ja en näe optisesti. (Tuolia ei itse asiassa ole esimerkeissä, mutta muovailuvahaa on. Muovailuvahan havaitseminen on ihan yhtä kinkkistä.) Ja sitten kolmanneksi ajattelen vielä pragmatistien jakoa havaitsemiseen ja tunnistamiseen. Että niinku kumpaa tässä tapahtuu. Ettei olisi liian helppoa. Tai siis, onhan se helppoa, se kaikki palaa mieleen iloisesti vihellellen, mutta vaikeuttaa joskus hieman, eh, operoimista. Tai ainakin pysäyttää kesken tekemistä ajattelemaan. Niin kävi välillä keramiikassa. Ajattelin molekyylirakennetta kierittäessäni suikaleita, joista rakensin veistosta. Ja ajattelin käsiä ja teorian ja käytännön spiraaliyhteyttä ja kulttuurisesti välittyneitä tekniikoita ja sitä, onko tämä savi nyt luontoa vai kulttuuria vai mitä ja mitä minun käteni ovat tai niiden liikkeet ja voi luoja pitääkö sinun mennä aina pohjaan saakka, ei sinulla ole kahdeksan kilometrin aaaaaa laaaaaaa raaaaaaaaaa joooooooo jaaaaaaaaaaa!

Ja sitten päätepisteet. Vaikkapa joissain aikuistumisen kehitystehtävissä. Hihitän niille ääneen. Voi apua, suojelkoot pilviset taivaat ja aurinkoiset päivät minua kehittämästä mitään identiteettiä, joka muistuttaa tavoitetilan kuvausta kirjassa. Mitään valmiutta. Tulevaisuusrakentamista tietystä lähtökohdasta.

Tietenkin tällainen ajatus psyyken rakenteesta tekee kertomuksellisuudesta jotain muuta kuin eeppistä tai tiiliskiviromaania.

Ajattelen eilistä improvisaatioteatteria ja miten hauskaa on, kun päästää irti oletuksista. Vaikka se tuntuu juuri vaikeimmalta. Ajattelen sitä, miten kehityspsykologiasta voisi kirjoittaa jotenkin ystävällisemmin - avoimemmin, vähemmän tosikkomaisesti ja samalla tarkkuus säilyttäen. Eikä vain kehityspsykologiasta. Tenttiinlukemisesta haaroo merkityksiä kauas siitä, mitä tekstiin on asetettu näytille yhdellä vilkaisulla.