maanantai 18. kesäkuuta 2012

Tasojen hierarkeologiaa

Erästä keskustelua seuratessani (keskustelun aiheella älköön nyt olko väliä, tämä on vain tapa aloittaa ja sen voisi ehkä leikata pois, jos harrastaisin itsesensuuria, mutta älköön sitä nytkään harjoitettako, joten antaa mennä vaan) tulen mietteliääksi ja alan pohtia, miten keskeistä omalle ymmärrykselleni siitä mitä oikeastaan tahdon on halun eri tasojen erottaminen ja keskinäinen suhteuttaminen. Vaikken usko mihinkään perimmäiseen tai syvään minään tilanteiden ja kasvojen takana - eikö ole hurmaavaa, että suomessakin kasvot tosiaan ovat aina monikossa, ja yksi vastikään lukemani kirja tiesi kertoa, että myös hepreassa on näin; miten eri tavalla voivatkaan aitouden tai kasvojen säilyttämisen assosioida yksikkökasvoiset kansat - huomaan kyllä haluavani pitää tiukan hierarkian eri haluamisen tasojen välillä. On se, mitä haluan ristiriitaisesti erilaisissa tilanteissa, mielialoissa ja moodeissa, ja sitten se, mitä haluan haluta melko päättäväisesti ja yhdenmukaisesti.

En tiedä, onko tällä mitään yhteyttä vaikkapa sosiaalipsykologian luokitteluun arvoista, asenteista ja toiminnasta ja niiden keskinäisistä ristivedoista. Ehkä niinkin voisi ajatella, mutta en nyt ainakaan vielä kykene kytkemään hataraa ajatustani tähän.

Keskustelun seuraaminen (ja samanaikaisesti erään toisen keskustelun käyminen) nosti esiin sen, miten keskeiseksi itse ymmärrän omien välittömien halujen tarkkailemisen ja niiden muovaamisen johonkin suuntaan. En nyt tarkoita, että haluaisin kieltää sen, mitä tunnen ja haluan (vaikka tietysti joskus hetkittäin haluan tehdä näinkin - mutta en halua haluta sitä; tästä tulee monimutkaista!) - ehei, voin aivan mainiosti sallia itselleni aivan pähkähullujen asioiden haluamisen ja tuntemisen ja fiilistelemisen, jopa niistä puhumisen. Tuon tuosta ilmoitan esimerkiksi haluavani karitsojen vetämien munankuorivaunujen tulevan ja kuljettavan minut jonnekin lepäämään. Eihän siinä mitään järkeä ole mutta yhtäkaikkisesti haluan noiden lapsuuden ajan kiiltokuvasta tuttujen munankuorivaunujen tulevan, kömpiä sinne kuoreen lemmikkien keskelle ja vain nukkua ja keinahdella kevätniityillä läpi huolien ja tuskan. Asian hullunkurisuutta ei lainkaan paranna se, että karitsapoloilla ei kiiltokuvassa ole minkäänlaisia valjaita. Ehei, munankuorivaunut seuraavat niitä maagisesti tai sitten karitsojen turpien ympäri kietaistut vaaleansiniset luokille roikkuvat silkkinauhat on tärkätty voimakkaasti ja ne ovatkin voimansiirron väline. Melkoista supertärkkiä. Ja vahva kaula karitsoilla.

Ei minulla ole minkäänlaisia intohimoja karitsojen vetämistä vaunuista puhumisen lopettamiseen tai jatkamiseen. Tarkkailen vain itseäni ja näin näyttää käyvän. Vähän samalla tavalla haluan suhtautua tilanteissa välittömästi esiin pulpahteleviin tunteisiin ja haluihin. (Vaikken tietysti enää tekoihin, jotka voisivat tölviä toisia ihmisiä liian selvästi. Toisaalta toisia ihmisiä tulee tölvineeksi joka tapauksessa joten siksi tuo "liian selvästi". Liian selvällä tarkoitan nyt semmoista, mitä on helppoa ennakoida.) (Ja taas mainittava: asioita ei helpota se, että eri ihmisillä on varsin erilaiset intuitiot sen suhteen, mitä tarkalleen on ennakoitavissa. Tämän opin toisesta kuuntelemastani keskustelusta. Tai no, kai sen jollakin tavalla tiesinkin, mutta se kirkastui taas hetkeksi. Kirjataan muistiin, ennen kuin katoaa jälleen jonnekin sameiden mielikuvien myllerrykseen.) Joskus onnistun hyvin näin tunteisiin ja haluihin suhtautumisessa ja joskus en.

Sen suhteen, mitä haluan haluta, olen sen sijaan melkoinen tiukkapipo. Vaikka annan itselleni anteeksi kerkeästi esimerkiksi sen, että on hetkiä, joina haluaisin ripustautua johonkuhun ja uskoa uskomistani, että tuo toinen ottaa minusta pahan olon pois ja ratkaisee kätevästi ongelmat puolestani silkalla läsnäolollaan (ja vaikka joinakin hetkinä jopa yritän ripustautua käytännössä ja tursun itkua, jos en onnistu; tätä on vaikeampaa sietää kuin paljastumatta ripustautumisen hetkittäistä haluamista, koska tämä on yksien kasvojen menettämistä avaintodistajan läsnäollessa ja saan totisesti olla kiitollinen etteivät ne ole ainoat kasvoni koska muutenhan en voisi sen jälkeen enää ilmeillä millään, mutta yhtäkaikkisesti: kyllä, onnistun senkin antamaan itselleni anteeksi ja jopa häpeämättömästi, erityisemmin katumatta aiheuttamaani levottomuutta enempää kuin päivän tai niillä main, ja olen tästä vielä tyytyväinen, koska mikään ei ole niin rasittavaa kuin häpeäminen, joka tuo jo ennalta vaikeisiin möykkyihin yhden märehtimiskerroksen lisää eikä se nopeuta siedettävämpään suuntaan luovimista vaan hidastaa) niin piru vie, en halua haluta ripustautua kehenkään enkä halua uskoa semmoisia, että joku toinen muka voisi selvittää mielteideni takut. Haluan haluta vapautta ja tasavertaisuutta ja kohtaamista ja väkivallattomuutta ja lempeyttä, sallivuutta ja naurua ja rakkautta, avoimuutta ja muutosta. Ja usein haluankin näitä käytännössä. Mutta en aina enkä kaikissa tilanteissa.

Toisessa keskusteluista tuli esiin vastustaminen. "Vastustan käytäntöä/ideologiaa x." En ole varma, liittyykö tämä tasohierarkiaan millään tavalla. (Oikeastaan mitä väliä varmuudella edes on? Kauhistuttavia nämä automaattifraasit.) Mutta ajallisesti ja temaattisesti se tietysti liittyy, koska tulin ajatelleeksi tasoja ja vastustamista samassa rytäkässä. Kokeillaan. Tai siirrytään toisaalle. (Hyvänen aika, elän passiivissa.)

Luin tämän hämmentävän kannanoton, jossa joku ilmoittaa vastustavansa tiettyä käytäntöä tai ideologiaa. Se oli jännittävä ilmaus. Aloin tietysti saman tien miettiä kuumeisesti, voisinko itse sanoa vastustavani jotakin. Tiedän monien joiltain elämäntavoiltaan valtavirtaisempien tuttavien hahmottavan minut jotenkin raivokkaampana ja vastuvampana kuin olen, koska en tee joitain asioita, jotka tuntuvat minusta vastenmielisiltä. Kuten syö toisten tuntoisten eliöiden lihaa. Tai yksityisautoile. Joskus näistä keskusteltaessa huomaa, että toiset kernaasti attribuoivat itselle jonkin varsin tanakan periaatteen tai vakaumuksen, kun paljon oikeammalta tuntuisi sanoa, ainakin tässä vaiheessa elämää, ainakin tänään, ainakin nyt, tässä mielentilassa (poutaa, jalkaa särkee vaimeasti), että jokin kuulostaa ja vaikuttaa epäillyttävältä ja jollain tavalla vastenmieliseltä ja sitten sitä vain haluaa olla osallistumatta siihen käytäntöön. En voi nykyiselläni sanoa erityisemmin vastustavani vaikkapa lihansyöntiä tai yksityisautoilua, olisiko jotain muuta, ydinvoiman suhteen olen aina ollutkin kiikun kaakun, lentelen holtittomasti itsekin, joten olisin aika huono lentomatkailun vastustaja, ehkä kyse on ennemminkin niistä tympääntyneenä poispäin kääntymisestä. Koetan pohtia, vastustanko turkistarhausta. Ehkä varovaisen myöntävästi, mutta sitäkin jotenkin aika ponnetta. On vain vaikeaa ymmärtää, miksi joku tahtoisi tieten tahtoen sotkeutua sellaisiin käytäntöihin. On monia käytäntöjä, sen myönnän, joihin en mieluusti sotkeennu. Mutta vastustaminen kuulostaa jotenkin aktiivisemmalta, sellaiselta mihin on luovuttaa henkistä energiaa.

Kummallisimmalta tuntuu, kun joku ilmoittaa vastustavansa sellaista, minkä ei itse ajattele vahingoittavan mitään tai ketään. Jollain tavalla varmasti häiritsevän ja provosoivan, kun kerran vastustusta syntyy, mutta noin muuten. Yritän kuvitella, miltä tällainen vastustaminen tuntuisi. Ei, kyllä siinä on oltava taustalla jokin ajatus vahingoittamisesta. Eihän siinä ole muuten mitään mieltä.

Mistä soljun seuraavaan mietteeseen. Muistan nuorempana kyllä vastustaneeni asioita. Tai no, en tiedä, kuinka ponteva silloinkaan olin. Mutta joistain asioista oli kyllä paljon varmempi. Olin varma esimerkiksi siitä, että yksinhuoltajuus oli suuri ongelma ja että avioliiton ulkopuolelle syntyneet lapset kärsisivät lopun elämäänsä ei-toivotun leiman kanssa arpomisesta. Nykyään tämä tuntuu hullunkuriselta, vaikka ystäväpiirini eronneet lapset kyllä oireilivatkin vanhempiensa eroa monin tavoin ja tiedän muutaman ihmisen, joille tieto omasta ei-toivottuudesta on ollut raskas tikki. (Mutta onko se lopulta sen raskaampaa kantaa kuin se, että syntyy toivottuna mutta kehittyy sellaiseen suuntaan, jota lähiympäristö ei osaakaan enää hyväksyä hymyssä suin?) Mistä ihmeestä olin nuo käsitykset imaissut? Olin kovin varma niistä joka tapauksessa. Kotoa kai ne imaisin. Lapsuudenkodista irtautuminen on hämmentävän hidas prosessi. Luin Rosa Meriläisen kolumnin joitain päiviä sitten. Siinä oli pysäyttävä jakso:
Eihän enää kovin moni toivottavasti ajattele, että perustaakseen perheen eli lisääntyäkseen olisi ensin mentävä naimisiin, hankittava vakituinen työ ja omistusasunto. Olisi aika kamalaa, jos vain kristityllä keskiluokalla olisi mielestämme lastenteko-oikeus.
Pysäyttävää koko kohdassa oli tietysti se, että juuri noinhan minäkin olen ajatellut ja päälle kolmikymppiseksi (vaikken kyllä ymmärrä, mitä erityisen keskiluokkaista tai kristittyä noissa asioissa on; omassa tuttavapiirissäni työväenluokka on edennyt paljon nopeammin naimisiin, omistusasuntoon ja vakkariduuniin, eikä kai kirkon jäsenilläkään ole mitään ohituskaistaa näissä asioissa). Nykyäänkin minua hämmentää, että ihmiset haluavat hankkia lapsia ilman noita edellytyksiä, koska lapsen hankkiminen kuulostaa niin valtavalta urakalta, vähän niin kuin pyramidin rakentaminen. Naimisiin meno on ehkä noista triviaalein, mutta se on helppoa todeta, kun on itse naimisissa. Se ei tuntunut triviaalilta, kun ei ollut: ajattelin, että naimisiin menevillä ihmisillä oli jokin aivan erityisen vahva ja varma yhteys, jonka nojalla he uskalsivat luvata sitoutumista. Ajattelin olevani vain niin rikkinäinen itse, etten voinut semmoista ymmärtää ja osata. Ehkä joillakuilla onkin sellainen yhteys, vaikken osaa edes kuvitella, miltä se voisi tuntua. (Maailmassa on niin monia asioita, joiden edessä mielikuvitus horjuu ja hapertuu.) Itse tiedän vain, miltä tuntuu tietää, että nyt tuntuu, että haluaisi elää jonkun kanssa yhdessä elämänsä loppuun saakka, mutten ole ikinä kokenut, että voisin mennä takuuseen siitä, kuinka kauan minulla on semmoinen olo. Ja omaan elämääni vedoten voin sanoa sen, että ainakin osa avioliitoista solmitaan sillä tavalla, ettei vihkikaavan sanoista olla panemassa toista eikä itseä tilille ja molemmat tietävät sen, koska aihe on puhuttu puhki ennen kuin on edetty askeltakaan. Se otetaan pelkkänä yhteiskunnallis-institutionaalisena muodollisuutena, ei henkilökohtaisena lupausaktina.

(Elämä saattaisi olla helpompaa jos ei haluaisi henkilökohtaisissa suhteissaan ilmaista asioita täsmällisesti ja valehtelematta.)

Vakituinen työ ja omistusasunto sen sijaan kuulostavat ihan järkeviltä edellytyksiltä lasten hankkimiselle minusta nykyäänkin. Tai siis - ainakin jos on kokenut samanlaista työelämän retaletta kuin olen itse kokenut ja monen kuun kuukausiansiot tahtovat jäädä asumiskulujen jälkeen enemmän miinus- kuin pluspuolelle, eikä koskaan voi tietää, kauanko saa asua tietyssä asunnossa ja löytääkö mistään toista yhtä kivaa ja edullista, tuntuisi hullun hommalta järjestää siihen saumaan vielä vauva, kun meinaa oma pää räjähtää välillä ihan itsekseenkin. Toisaalta en varmasti osaa sanoa tähän mitään järkevää, kun en osaa oikein kuvitella, millaista olisi haluta perustaa perhe.

Hämmästyin vain huomatessani, miten vankat käsitykset minulla on ollut asiasta, joka kiinnostaa minua noinkin vähän. Ei enää joihinkin vuosiin, mutta aiemmin. Voi luoja, että olen ollut tyhmä ja problematisoimaton. Sitä tarkoitan, osapuilleen, kirjoittaessani siitä, miten hämmentävän hidasta lapsuudenkodista lähteminen on.

Lapsuudenkodissani naimisiin pääsemistä pidettiin jonkinlaisena hyvän naiseuden mittatikkuna. Minun suhteeni toivosta luovuttiin varhain ja se ilmaistiin selväsanaisesti. Nielaisin tämän asenteen pureksimatta vaikka eteninkin siitä kauemmas kotoa muutettuani. Kauemmas: maantieteellisessä merkityksessä, sanallistuksen harvemmin kuulemisen merkityksessä. Niinpä olin hieman hämmentynyt siinä vaiheessa kun ilmoitin omaksikin hämmästyksekseni meneväni naimisiin, ja vanhemmat kakoivat eivätkä oikein osanneet onnitella, ja äiti soitteli vielä muutaman kerran seuraavien päivien aikana ja kertoi, ketkä kaikki sukulaiset olivat sanoneet, etten heistä ole naimisiinmenevää tyyppiä. (Ikään kuin naimisiin mentäisiin vain yhdellä tavalla ja vain yhdenlainen nainen olisi kelpoisa: nätti, ulkonäköön satsaava, ei liian suulas, helposti rakastettava, säyseä, lapsiin menevä.) Järkytyksen yli päästyään he toki olivat iloisia, mutta yhtäkaikkisesti olin jo saanut annokseni hämmennystä ensireaktiosta ja sen esiin nostattamista muistoista. Heidän on oikeasti täytynyt olla hädissään kanssani, kun itsepäisesti pidin kiinni omista arvojärjestyksistäni, kieltäydyin pukeutumasta sievästi ja siivoamasta huonettani ja kehtasin vielä todeta naimattomuudella uhkailtaessa todeta, että asiahan on niin, etten minä huoli ketään, jolle en kelpaa tällaisenaan ja että jos sellaista ei löydy niin anti olla koko jutun. Että mitään miehiähän minä en kyllä ryhdy miellyttämään tai siis tekemään asioita vain sen takia.

(Tietysti vanhemmiten minusta on tullut lussumpi ja nöyrempi ja aina välillä huomaan tärkeiden suhteiden vaikeissa kohdissa ehdottelevani, että minut ehkä kannattaisi siivota ulos kuviosta koska toinen ehkä ansaitsisi jotain parempaa, jotain tasaisempaa ja rakastavampaa ja helpommin rakastettavaa, jotain itsenäisempää ja rakentavampaa ja helpommin lähestyttävää kuin mitä minulla on tarjota. Hupsua: se nöyryys, jota minun haluttiin tuntevan suhteessa vanhempiin, ei toteutunut siinä kontekstissa vaan siirtyi toiseen, jossa siitä ei ilahduta vaan se koetaan ärsyttävänä. Mutta välillä sitä vaan kokee itsensä aika osaamattomaksi ja pelkää pilaavansa toisten elämän tuntemisensa voimakkuudella ja sillä, että haluaa puhua sen kaiken auki, olla piilottamatta hankalia teemoja, ja niitähän riittää. Kyllähän minä pyrin muuttumaan ja tietysti muutun kaiken aikaa mutta joskus se on rasittavan hidasta ja tietoisuuttani raastaa ajatus, että pilaan tämän toisen elämän tällä etanamaisella tahdillani ja pöljillä lähtökohdillani ja kuitenkin haluaisin hänelle kaikkea hyvää, ihanuutta ja vapautta ja lämpöä mutta olen hemmetin kyvytön antamaan sitä tietyissä pisteissä.)

Huomaan ilahtuneena kulkeneeni ympyrän, löytäneeni viimein yhtymäkohdan kahden näennäisen eri suuntaan harottavan teeman välillä: muutos. Haluamisen haluaminen kai voisi liittyä muutoksen suuntaamiseen. Tai sen suunnan tarkkailemiseen. En halua ajatella suuntaamista jonakin sellaisena kuin ratin pyörittäminen tai teen kaataminen kuppiin. Se on paljon vaikeampaa ja epämääräisempää, koska ei ole vielä tietä tai kuppia, jota kohden toiminta suuntautuisi. Ennemminkin: on tarkkailtava ja pantava merkille, ja huomattava, miten eri vaihtoehdot tilanteissa tuntuvat joko ongelmallisilta tai ongelmattomilta haluamisen haluamisen tason suhteen. Haluan haluta vapautta, haluan tässä estää vapautta, ei hyvä, ongelma, epämukava tuntu, kasvojen menettämisen olo, vaikeuksia selittää toiselle, mitä oikeastaan haluan. Haluan haluta kohtuullisuutta, haluan tässä sovitella, se on kohtuullista, hyvä. Mitä teen kun kohtaan ongelman? Puhun siitä, kirjoitan siitä. Sanon toiselle, että kuule, vaikka haluan nämä asiat aasta ööhön, ja vaikka sanon sen ääneen, kun kerran menet kysymään niistä, niin muista, että vieläkin enemmän haluan haluta näin ja näin ja haluan että toimit sen mukaisesti. Se on se, mitä kohti olen menossa, mihin kiinnitän katseen ja minkä sen vuoksi tunnen koko kehossa jo nyt.

Vaikka arkailen sanan "varmuus" kanssa (ja mauton pääni kukkuu ilkikurisesti "varmuusväline"), niin ehkä tuo suunta, tuo määräävämpi taso, lähenee jonkinlaista varmuutta. Tai ainakin käytän sitä ikään kuin olisin varma siitä (mikä ei tietenkään takaa mitään, vrt. aiempi kommenttini aiemmasta varmasta typerehtimisestäni). Käytän sitä jonkinlaisena mittatikkuna. Ei, ei tikkuna. Mittasuuntana. Onko sellaista edes olemassa? Tarkoittaako tuo ilmaus mitään? No mutta, joka tapauksessa, katson, mitä haluan jossain tilanteessa jollakin sanomisella tai teolla edistää, tutkin tuota ohikiitävämpää ja oikullisempaa halua ja katson, sojottaako se samaan suuntaan kuin haluamisen haluamisesta muotoutuva tie. Ja silloin, kun etenen poispäin, olen vielä tarkemman tietoinen siitä, että ei, tämä ei ainakaan ole se suunta, jota haluan haluta.

Ja toisinaan on vaikeaa saada ihmiset vakuuttumaan siitä, että se, minkä sanoo järjissään tai järjiltään olevan näköisenä, hymyillen tai räkää korvistakin itkunsekaisesti valuen, voi olla aivan yhtä järkevää kuin se, että haluaa karitsojen munankuorivaunut hakemaan itsen turvaan nyt. Että tuntuu tältä ja haluan tätä. Mutta että ei. Vaikka haluan sitä, en halua haluta sitä, joten ole kiltti äläkä toimi sen mukaisesti. Sillä jos toimit niin, etenen aivan väärään suuntaan ja saatan eksyä pahan kerran ja, näin meidän kesken, tiedän varsin mainiosti ettei niitä munankuorivaunuja ole muuta kuin kiiltokuvissa joten on ihan turha yrittää viheltää karitsakaksikkoa paikalle pelastamaan pälkähästä. Minne sitä paitsi ohjeistaisin karitsat suuntaamaan, jos ne olisivat yhtä suuntautumattomia ja toimisivat taksiperiaatteella? (Kiiltokuvassa ei lukenut mitään toimintaperiaatteesta ja minua on lapsesta saakka vaivannut, toimiiko karitsavaljakko kuten kirjekyyhkynen vai kuten taksi.) En ainakaan kohti lapsuudenkotia. 


Ei: tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat, että voin olla ristiriitainen, haluta ja tuntea ristiriitaisia asioita ja jopa sanoa niitä ääneen ja silti tietää, että jos noudatan halua a halun b sijaan, kiskaisen itseni tiukalle umpisolmulle, josta en omin avoin luikerra tunnistettavaan muotoon. Silti halu a on minussa, tilanteessa, toimissani, jos ei muuna, niin sinä, mitä ei valittu tai paljastettu. (Paitsi että jos se vaivaa minua, se kyllä paljastuu ennemmin tai myöhemmin koska se kärventelee niin kauan että saan puhuttua siitä jollakin tavalla; minun on huomattavan hankalaa vakuuttua yksin siitä, että on okei tuntea jollakin tavalla, jos asia alkaa vaivata. Nykyään en ole kiinnostunut käristymään ja pitkittämään tuskaa, joskus aiemmin olin ja kuvittelin, että asiat simsalabim lakkaavat vaivaamasta ja ratkeavat mutta ei se taida niin mennä. Ainakaan minun kohdallani. Olisi kauhean helppoa lukea vaikka kirja ja vakuuttua mutten osaa vakuuttua niin.)  


Jotkut valitsevat toisen tien: he vaikenevat niistä haluistaan, joiden eivät koe olevan linjassa suurisuuntaisemman tahtomisensa kanssa. Ei siinä mitään väärää ole, en vastusta sitäkään. Mutta joskus heidän kanssaan tuntee itsensä hyvin sekopäiseksi, oppimattomaksi, levottomaksi ja hankalaksi. Eikä ole usein helppoa hahmottaa sitäkään, mitä suuntia he lopulta kuuntelevat tarkimmin. 

2 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Niin, tämä on mielenkiintoista kelaa.

Vaikuttaisi siltä, että nämä ristiriitaiset halut liittyvät siihen, että minussa on monta pikkuminää. Yhdellä pikkuminällä on yhdet halut, toisella toiset halut.

Jos haluan haluta jotain, laitan kai yhden pikkuminäni halut muiden pikkuminuuksieni halujen yläpuolelle. Jos minulle on selvää, mitä haluan haluta, pitäisi jotenkin saada koko torvisoittokunta, kaikki nämä pienet minuudet, ensin edes muistamaan tämän korkeammalla hierarkiassa olevan haluni. Ja sen jälkeen vielä valitsemaan oman halunsa vastaisesti.

Siinä sitä onkin tekemistä ja tavoitetta loppuelämäksi.

Veloena kirjoitti...

Epäilemättä :D

Eipä hassumpaa tekemistä, toisaalta.