Eipä se mitään, pyöräilin kotiin, ja koska moka ei ollut omani, saan palkan ensimmäisestä tunnista.
Käyn vielä hitaalla, mutta jaksan sentään jo lukea eivätkä kirjaimet rynnäköi toistensa kimppuun kuten eilen, kun katseen kohdistaminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Luen Gabor Maten Normaali on myyttiä, ja ilahdun hänen kirjoittaessaan riittämättömyydestä. Olen pohtinut sitä paljon. Se liitetään monesti ahdistuneisuushäiriöön ja ahdistukseen, mutta Mate nivookin sen häpeään ja pitää sitä häpeän yhtenä yleisimmistä nykyisistä ilmenemismuodoista.
Niin paljon kuin minulla on haavoja ja outoja lukkotiloja, riittämättömyys ei laukaise niitä. Nyt ymmärrän, tai siis, kuvittelen ymmärtäväni, ehkä, tätä paremmin - kun kirjoitin toista graduani affektien säätelystä, tajusin viiltävän selvästi, että vaikka minullakin on ollut ongelmani, ne eivät tunnu palautuvan häpeän emootioon vaan jonnekin ihan toisaalle, suruun ja pelkoon kai enimmäkseen. Häpeäkeskeinen tunnemaailma tuntui hurjan vieraalta ja sen suhteen olen ollut todella onnekas, onhan häpeä vaikeimmin säädeltäviä tunteita. Olen seurannut somessa ihan ammatillisenkin kiinnostuksen takia riittämättömyys- ja riittävyyspuhetta, ja sitä, miten monessa "sinä riität" nostaa valtavaa vastareaktiota, kuohuntaa ja suuttumusta. (En siksi nykyään juuri käytä tuota ilmausta opettaessani, pyrin olemaan täsmällisempi ja jos haluan sanoa jotain kokonaisvaltaisempaa, sanallistan muodossa, joka ei aiheuta niin välitöntä raivoa.) Se kaikki tuli itselleni ihan puun takaa, koska muistan ensimmäisen kerran, kun minulle sanottiin, että riitän: mikä lämpö, mikä ilo, totuuden tunnistamisen tulvahdus - näin on, totta kai riitän, mutta ihanaa, että muistutit. (Ja sitten, koska riitän tällaisenaan, aina toisinaan ristiriidat instituutioiden kanssa: mikset tavoittele enempää, mikset tee enempää työtä, miksi sitä, mikset tätä. Tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan aika nuivasti siihen, jos ei koko ajan ole änkeämässä itseään saavutuksiin jonkun toisen asettamissa aikatauluissa!)
Matea on mukavaa lukea, koska hän kykenee johonkin, mitä esimerkiksi kukaan jännevaivani hoitavista tahoista ei kyennyt: hän ottaa huomioon, että sairaudet puhkeavat tietynlaisissa tilanteissa. Minusta on edelleen jotenkin käsittämätöntä, että vaikka kerroin jokaiselle hoitavalle taholle, että jalan hajotessa oli runsaasti taustahälyä - koronan myötä taloksi asettuneet univaikeudet ja hermoston ylikuormitus, sitä kaikkea pahentanut äkillinen ja väkivaltainen kissamme kuolema siihen samaan sänkyyn, jossa yritän nukkua öisin, kuukauden zombijakso surusta tunnemykkänä - oikeasti, kuukausi ilman yhtään ilonpilkauksia pienistä asioista, ilman tavanomaista nauruherkkyyttäni ja hyväntuulisuuttani, en ole ennen semmoista kokenut - ja unesta jatkuvasti painajaisiin heräilevänä jalan hajoamiseen saakka - joka ikinen heistä sivuutti sen, mitä kerroin. Työterveyslääkäri tarjosi, että voi kirjoittaa lähetteen työpsykologille, jos haluan puhua jollekulle kissan kuoleman aiheuttamista tuntemuksista, mutta sanoin hänelle, etten ajattele surua minään, minkä voi puhua pois, että on siviilissäkin ihmisiä, joiden kanssa voin puhua, että olen kirjoittanut tämmöisistä asioista gradunkin, ja tiedän, että suru on hitaimmin säädeltävä emootio, sille vaan pitää antaa aikansa, joten ei kiitos. Että ajattelin vaan, että taustatietona tuosta jalan hajoamisesta. Mihin hän sanoi, ettei jalka suruun hajoa. Eikä ilmeisesti myöskään unettomuuteen tai hermoston ylikierroksilla käymiseen - kaikkea sitä. Ikään kuin uni ja tuki- ja liikuntaelimistön palautuminen eivät olisi missään yhteydessä toisiinsa. Jokainen enemmän liikkuva saattaa tässä vaiheessa vähän naurahtaa. Kaikki meistä ovat varmasti huonosti nukutun yön jälkeisen treenin jälkeen kiroilleet sitä, miksi ei älynnyt ottaa keveämmin.
Pohjimmiltaan luen Matea kuten kai kaikkea muutakin: koetan ymmärtää niitä ihmisiä ympärilläni, joita en osaa niin helposti ymmärtää. Koetan ymmärtää, miten joku voi sanoa, ettei jossain asanassa "tunnu miltään" vaikka heillä varmasti on sykkivä sydän ja hengittävät keuhkot, koska he pysyvät elossa koko tunnin ajan, koetan ymmärtää vanhaa ystävää, joka loukkaannuttuaan kääntyi pois ja vaikeni sen sijaan että olisi samoin tein vaatinut saada selvittää asiaa tai tehnyt niin kävelylenkillä käytyään ja ensin itse rauhoituttuaan. Tai koetan ymmärtää sitä ystävää, joka tulistuessaan soitteli kaikki kaverit läpi ja kyseli, oliko heistä hänen kohtaamansa käyttäytyminen eettistä vai ei. Ja tiedän, että omat luontumukseni vaikuttavat toisista ihan yhtä hankalilta käsittää. (Emme elä yhtenäiskulttuurissa.) Joskus itsenikin on vaikeaa ymmärtää omia luontumuksiani, vaikka tietysti olen niiden kanssa pahanpäiväntutut jo pidemmältä ajalta. Vaikka en triggeröidy riittämisestäni, on monia muita asioita, joista osaan kilahtaa. Kuten me kaikki. Tai ainakin kaikki ei-valaistuneet, eli käytännössä kaikki.
Nyt takaisin lukemaan. Olen saanut lahjaksi kokonaisen illan, ja kirjaston kirja tuoksuukin vielä uudelta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti