perjantai 24. kesäkuuta 2016

Outra vez

Katsoin uudestaan Olemisen sietämättömän keveyden elokuvana. Tilasin lähikirjastoon myös Kunderan kirjan, koska matkustan ehkä ensi viikolla Tsekkeihin ensimmäistä kertaa elämässäni. No, voi kyllä olla myös, etten matkusta. Toissapäivänä nousi kuume ja tällä hetkellä pälyilen levottomasti ympärilleni ja koetan anturoida sisäisiä tuntojani saadakseni selville, onko tämä jotain lääkäriä vaativaa. Todennäköisesti ei, luultavasti kysessä on vain flunssa, jonka olen napannut ohimennen vastustuskyky antibiootin jäljiltä sotkuisena, emotionaalisesti sekavana ja puolentoista viikon töissäolorasituksen jäljiltä. Toimistotyö on ihan hemmetin raskasta, jos parantumisaikataulu on kesken eikä ole pystynyt käymään liikkumassa. Niskaan ja selkään sattuu, päätä särkee. Yskinyt en ole enää yli viikkoon, kuume hävisi jo kesäkuun ensimmäisinä päivinä ja hengityslaajuus on kasvanut tasaisesti, joten keuhkokuume tuntuu kyllä väistyneen. Ehdin jopa kaksi päivää tuntea itseni niin terveeksi, että uskaltauduin aerialjoogaan ja pilatekseen. Sitten kuume nousi. Tämä tässä nyt tuntuu ihan tavalliselta flunssalta. Kuume ei ole kiipeillyt sellaisiin lukemiin, joka vihjaisi mistään vakavasta, vaan keikkuu ärsyttävästi juuri ja juuri kuumerajan yläpuolella tempoilematta mihinkään suuntaan, eikä olo ole lainkaan niin sairas kuin kuukausi sitten pappia kyydissä. (Tai ensimmäisinä päivinä töissä, jolloin kuitenkin takana oli miltei puolitoista kuumeetonta viikkoa - keuhkokuume on aika iso pieti.)

Kuumeesta ja matkatietämättömyydestä huolimatta katsoin kuitenkin tuon elokuvan ihan vain katsellakseni Prahaa. Elokuva on muutenkin kiinnostava, koska olen nähnyt sen niin monta kertaa ja monessa elämänvaiheessa. Ja: se on herättänyt niin voimakkaita emotionaalisia reaktioita, että pääsen sitä kautta käsiksi johonkin, mitä on tapahtunut viime vuosina. Johonkin hyvin vaikeasti sanallistettavaan ja ritualistiseen ajatteluun, johon olen törmännyt sekä muissa että itsessäni, sellaisissa kohdin, joissa en siihen odottanut törmääväni.

Nuorempana inhosin yli kaiken elokuvan typerää, itkuporsasmaista Terezaa. Inhoni ei jotenkin silloin lainkaan epäilyttänyt tai kiinnittänyt huomiotani. Mitä inhottavaa nimittäin on siinä, että joku jännittää vieraitten ihmisten intiimiä kosketusta ja haluaa olla vain sellaisen lähellä, jonka kanssa hänellä on hyvä olla? Mitä väärää siinä on, että seuraa tuntemuksiaan sellaisessa asiassa? Ei, nuorempana ajattelin, että se oli väärää ja kamalaa. Terezan olisi pitänyt koulia itseään, osoittaa edes hieman sisukkuutta ja neuvokkuutta. Nyt kun katson elokuvaa, näen hänen tekevän monta hyvin, hyvin rohkeaa tekoa - hän esimerkiksi tunnustaa, ettei kestä tiettyä olosuhdetta ja lähtee sen takia menemään: muttei salaa, yön pimeydessä (kuten aiemmin elokuvassa täysin kritiikittömästi ihannoimani Sabina, jonka nuorempana ajattelin todella elävän - ja joka nyt näyttää minusta toimivan aika kovalla tavalla toisia kohtaan, aika itsekkäästi) vaan yrittäen minimoida toisen loukkaamisen, olkoonkin, että hänen on silloin oltava itsensä aivan paljaana. Ehkä juuri tuo tarvitsevuuden ja kaipuun mitta oli aivan liikaa itselleni nuorempana ja halusin siksi lukea sen heikkoudeksi sen sijaan että olisin tunnustanut, miten paljon rohkeutta sellaisen ääneen sanominen vaatii. Ehkä se muistutti liikaa siitä, miten vaikeaa oli muuttaa kotoa pois. (Sitä en olisi ikinä suostunut tunnustamaan siinä iässä! Itse asiassa olen purkanut tätä tosissani vasta viime talven aikana.) Miten monena iltana uudessa vain itseni kodissa olin niin yksin, etten osannut kuin itkeä ja painautua seinää vasten unta saadakseni. Miten pian opin, että jos ei syö moneen tuntiin ja sitten syö isosti ennen nukkumaanmenoa, pökertyy puoliuneen silkasta vatsan täyteydestä. Se, mitä ei osaa saadellä ajatuksin, on usein säädeltävissä kehon kautta. (Muutama tuttavani masturboi vastaavassa ahdistuksessa itsensä rennoksi ja pääsee siitä uneen, mutta itsestäni se on aina tuntunut aivan riipaisevan yksinäiseltä puuhalta - ja tuntuu edelleen. Ehkä mielikuvituksessani on jotain vikaa? En osaa kuvitella tarpeeksi hyvin sitä lämpöä ja läsnäoloa, jonka voi kokea toisen vierellä?)

On jotenkin tyydyttävää oppia vanhetessaan lukemaan tarkemmin vivahteita. Nyt, kun katselin elokuvaa, en osannut inhota tai halveksua enää yhtään elokuvan hahmoista. (En ainakaan spontaanisti. Ehkä, jos yrittäisi - mutta miksi yrittää sellaista?) Osasin lukea paremmin heihin kaikkiin rohkeutta ja pelkuruutta, vahvuuksia ja heikkouksia. Osasin lukea paremmin heidän välisen kommunikaationsa jännitteitä - ihmissuhteet ovat vaikeita!

Elokuvan jälkeen olin aivan uupunut kaikesta näkemästäni, vaikka palastelimmekin elokuvan kolmeen osaan. Vompsu on täällä kanssani, hänen piti mennä äitinä luo juhannukseksi, mutta sitten sairastuin ja kun tuosta keuhkokuumeesta on kuitenkin aika vähän aikaa, pitää pysyä vähän tavanomaista valppaampana tämän kuumeilun kanssa. On ihanaa, että Vompsu on täällä, koska kuumeessa mieliala heittelee ja säätelytaidot ovat menneet viemäristä alas. Tosin tietysti mietin taas kerran, onko sairaudessa ylipäänsä kyse jostain kytkystä emotionaaliseen levottomuuteen, joka ympäröi matkaa kuin ukkospilvi. Ja opintojen lopun häämöttämistä. (Olen sairastunut jokaisen opiskeluni loppusuoralla vakavammin. Sekin pistää miettimään. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka osaavat valmistua sairastumatta, mutta minulta se ei näytä onnistuvan.)

Matka on kuitenkin ehkä isompi ja myrskyisempi pilvi. Olen lähiviikkoina kysynyt itseltäni vakavasti monet kerrat, mitä oikein mietin, kun sovin lähteväni matkalle ihmisen kanssa, jota kyllä rakastan, mutta joka ei pysty vastaamaan siihen. Mitä tämä höpötys oikein on, että matkustamme kavereina vaan? En käyttäydy näin neurottisesti jonkun kaverin kanssa matkalle lähtiessäni. Miksi kuvittelen, että vaikka muilla on vaikeaa eksiensä kanssa ja he ottavat näihin etäisyyttä, minua ei koskisi vastaava vaikeus, jos vain päätän opetella olemaan siitä välittämättä? Miksi haluan kuvitella, että vaikka muut reagoivat voimakkaasti siihen, ettei heidän rakkauteensa vastata tavalla, joka kohentaa heidän hyvinvointiaan, minä jotenkin säilyisin ehjänä siinä? Mutta kun en halua menettää hyvää ystävää! Taatusti kestän! Mikä minä, kysyy huvittunut ääni sivusta. Jos et usko minään, minkä puolesta pelkäät? Ehkä - ehkä jos pystynkin rakastamaan edelleen - mikä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin että on osaa sitä pysäyttääkään - niin en pysty pitämään tätä elämääni kehoa koossa siinä emotionaalisessa stressissä, vaikka mieli tietysti lirkuttaakin kaikkea keventävää ja esittää, että on vain tahdottava, ryhdistäydyttävä, päästettävä irti ja niin edelleen. Ehkä jatkuva emotionaalinen stressi on sama kuin avaisi oven ja kutsuisi joka ikisen kehoon halukkaasti kiinnittyvän ökkömönkiäisen kylään? En tiedä, tämä on vain arvailua. Joka tapauksessa, matka ei huolestuttaisi samalla tavalla, jos olisin terve. Mutta on ihan selvää, etten ole. Nyt on kuumetta, ja vaikka se laskisi ja pääsisin matkalle, olisin samassa yliväsyneessä, helposti hengästyvässä tilassa kuin ennen kuumeen nousemistakin. Keuhkokuumeesta toivutaan pitkään. Tätä en tietenkään tiennyt silloin, varasimme matkan. En ottanut huomioon, että saatan olla tilassa, jossa emootioiden säätely vaikeutuu huomattavasti. Ja sairaus on tunnetusti sellainen tila. Hurisen turboteholla. Se ei ole hyvä asia koska Faunin on helpointa olla kanssani silloin kun olen tarkasti ja ajantasaisesti säädelty.

Jos minua pelottaa matkalle lähtö, kyllä lähtemättömyyskin pelottaa. (Loistavaa, kaikki pelottaa.) Olen nähnyt niin monta kertaa, miten siinäkään ei ole oikeastaan sellaista vaihtoehtoa, johon osaisin suhtautua rennosti. (Entäs sitten? Niin, entäs sitten? Opettelemassahan täällä ollaan!) Jos Fauni korvaa minut jollakulla toisella, en lainkaan hämmästyisi. Se tuntuisi pahalta mutta siihen pahaan tuntuun olen jo tottunut. Olen jo oppinut sen, että hänelle matkustaminen on tärkeämpää kuin läheisyys jollain tietyllä hetkellä, jopa sellaisissa ihmissuhteen vaiheissa, joissa läheisyys voi olla aika tiivistä (nyt korvaaminen on tietysti helppo ymmärtää, tavallaan, vaikka tuntuu ihan yhtä vaikealta muuten kuin epistunteen osalta). Hän toimii ulkoisesti tarkastellen tässä täsmälleen samalla tavalla kuin itse toimin lapsena ja nuorempana. (Voi vanhempiani. Heillä on ollut kova koulu kanssani.) Todennäköisesti täysin eri tausta-ajatuksista, tietysti, mutta silti. Faunilta olen oppinut, että olen korvattavissa helposti ja että jos hänellä on hauskempaa tekemistä, saan etsiä sosiaalisen tuen toisaalta. Se on tärkeä oppi, joskin siinä on ollut aika tavalla nieleksimistä. Mutta yhtäkaikkisesti se on tärkeää tiedostaa, ettei polta itseään loppuun. Tietysti olen kaiken aikaa tiennyt, että kaikki ovat korvattavissa ja ettei kukaan pysty tukemaan toista kaikessa tämän kokemassa. Mutta on eri asia ajatella korvattavuutta teoreettisella tasolla ja joutua korvaamisen kohteeksi. Konkretia kirpaisee napakammin. Se on usein saanut aikaan myös sen, että muualta tuen hakemisen sijaan olenkin kääntynyt sisäänpäin enkä ole osannut enää mennä mihinkään kenenkään kanssa. En oikein tiedä, miksi niin on käynyt. Varmasti tämä on vain jokin kausi, joka menee ohitse.

Mutta ei sekään tuntuisi hyvältä, jos Fauni ei lähde mihinkään. Tuntuu pahalta tuottaa toiselle pettymys. Vaikka Fauni väittääkin, ettei hän ehkä yksin jaksaisi mennä ja ettei se ole niin tärkeää. Siitä tulee sellainen epäilys, että onko matkan tarkoitus sitten ollut jokin hyväntekeväisyys höyrähtänyttä eksää kohtaan: koska minulle semmoinen voi olla tärkeää ja Fauni tietää, kuinka reunalla olen, ja on arvellut, että ehkä siten jaksan paremmin, ja niinpä hän on päättänyt suostua mukaan, vaikka itse matka ei kiinnosta häntä paljon lainkaan. En tiedä. En ymmärrä Faunin logiikkaa tippaakaan.

Tätä juuri tarkoitan kirjoittaessani, etten käyttäydy kuten ystävän kanssa matkalle lähtiessäni. Ystävien kesken on turvallisempaa, kohtuullisempaa. Tapahtumainkulku on helpompi hyväksyä tuosta noin vain. Szymborska on kirjoitanut tästä hienon runon. (Kannattaa etsiä tuo käsiinsä suomeksi, se kuulostaa huomattavasti paremmalta suomeksi.) Rakkaussuhteissa saa totisesti ponnistella, jotta ystävälliset kvaliteetit säilyisivät, puolin ja toisin. Vai voiko ystävyyssuhdetta koskaan painaa sellainen seikka kuin että ei ole tullut kutsutuksi ystävän vanhempien luokse? Että ystävä kiemurtaa kätensä irti, jos siihen tarttuu? Että ystävä vain jättää tulematta sovittuun paikkaan eikä edes ilmoita siitä etukäteen? Siinä on jotain erilaista. Kammottava seksuaalivoima, sanoisi Kalifornian-nainen. Typerä kundaliinikäärme, joka luikertelee päättelyyn ja tekee siitä huttua, ellei pistä kaikkia voimiaan seinän tuijottamiseen, hengittämiseen ja myötätunnon etsimiseen. Kundaliinikäärme, joka myrkyttää kehon, jos sitä ei ole alusta saakka ravittu puhtaalla ravinnolla, päihtettömyydellä ja pyyteettömällä rakkaudella. Ja kenen kehoa on?

Ei minun kehoani ainakaan.

Joten istun vällyjen alla ja mittaan kuumetta ja teen töitä sen kanssa, että päästän irti kaikesta muusta kuin tästä tässä. Tästä miten kylkiluut liikkuvat, kun hengitän. Sisään, ulos. Tästä, miten lähellä on kaksi armollista kiharakarvaista olentoa, jotka ovat tässä. Jotka odottavat. Kerran toisensa jälkeen palautan itseni tähän tässä. Vielä kerran -

silloin kun on sairaana ja mieliala heittelee ja huolet kasautuvat uhkaaviksi pilvitorneiksi, on tärkeää, että joku muukin on tässä. Se auttaa säätelemään yksinäisyyden tuntua, tuntua siitä, että räpiköi kylmässä, riistävässä virrassa, pelkoina häilähtelevää valikoivaa muistia, sanojen kolkkoutta. On lämmin käsivarsi, jolle voi laskea sormet varovasti, tai takkuinen turkki, voi tuntea sen, konkreettisesti, hengittää ja tuntea puristuksen kurkusta häviävän hitaasti. Se tulee uudelleen, tietysti, kuume on sellaista, mutta kerta toisensa jälkeen voi kurkistaa ajatuksiin, panna ne merkille, kohottaa niille kulmakarvaansa tai itkeä vähän ja sitten palata. Polvet koukussa, tyyny korvan alla.

Luin joitain viikkoja sitten Joyce Carol Oatesin Blondin ja itkin silmäni pihalle yhtään välittämättä siitä, mitä se parantumiselle tekisi. Että joku osaakin kirjoittaa niin selvästi esiin sen, miten epävarmaksi ihminen voi käydä, miten hauraaksi. Miten päihdyttävää toisen läsnäolo on ja miten pahalta tuntuu, kun välitön yhteys möykkyyntyy. Miten pelottavia kohtaamiset saattavat olla, ja miten helppoa on ripustautua toiseen ihmiseen ja miten hänestä irtirepeytymisensä jäljiltä jäävät arvet polttelevat pitkään: siinä jää kieli- ja mielipuoleksi pitkään vaikka keho taipuukin nopeasti selibaattiin ja menettää kiinnostuksensa kaikkea seksuaaliväritteistä kohtaan välittömien tuttujen ärsykkeiden puutteessa. Miten joskus on suojautunut pukeutumalla rooliasuun. (Liian monta kertaa.) (Ja sitten kun yrittää selvitä ilman roolia, saa vahvistuksen, että ehkä se roolin vetäminen sittenkin olisi toivotumpaa, koska ehkä kukaan ei kestä tätä epävarmuutta raakana - paitsi itse, koska sille ei ole vaihtoehtoa, tai tietysti on, mutta sen vaihtoehdon on päättänyt jättää käyttämättä.) Koska tietää, että jos käyttäytyy näin, näin ja näin, saa rakkautta. Ja että on asioita, joita ei saisi sanoa eikä kirjoittaa eikä toisten mielestä ehkä ajatellakaan, ja silti ne ajatukset saattavat lipua läpi kun kävelee töihin ja hymähtelee isoiksi käyneitä vaativia poikasiaan pakoileville mustarastasemoille puistoissa tai kun sulkee avokonttorissa silmät hetkeksi jottei niihin kaiken aikaa sattuisi valtavien kattovalaisimien räikeys. Tai kun on kuume ja mieli laukkaa tavallistakin kääntyilevämmin.

En tiedä, miksi minun on toisinaan saatava tuntea itseni heikoksi ja epävarmaksi ja haavoittuvaksi. Tuo on huonosti ilmaistu. Ei, kyse ei ole minästä, ellei sitten minästä maailman rajana. Koko maailma tuntuu epävarmalta ja lepattavalta. Ja tuntuu tärkeältä, että sen saa kokea sellaisena. Ehkä siksi, ettei minulla ollut lapsena sellaiselle kokemukselle tilaa, ei ainakaan niin usein kuin todella itseni ja koko maailman sellaiseksi tunsin. Sitä piti piilottaa vuosikausia. (Huonosti, useimmiten jotenkin noloin tavoin epäonnistuen.) Ehkä olen vain kyllästynyt piilottamaan kaiken sen itkuisen hädän ja maailman romuluisen tempoilevuuden? Ehkä nyt on se kohta, jossa voin itkeä sen ulos?

Jaa-a. Voi kyllä olla, että tarvitsisin vähän hauskempia virikkeitä parantuakseni asap.

Ei auta kuin yrittää vielä kerran, nyt uuden kirjan kanssa. Kirjat ovat turvallisempia kuin unet, joita näen.

7 kommenttia:

Marjut kirjoitti...

Osaisitko ottaa vastaan sen, että joku hoitaisi sinua; ettet olisikaan niin yksin kaiken kanssa?

Veloena kirjoitti...

Voi, osaan kyllä. Jollakin tavalla ainakin. Kissa oli lempeä ja hoisi minua paljon. Ja nythän Vompsu on tässä ja hoitaa, esimerkiksi. (No nyt hän kyllä nukkuu mutta vieressä nukkuminen jos mikä ON hoitamista!) Ja olen siitä itkuisuuteen saakka kiitollinen. Mutta, outoa kyllä, se omituinen puoli omissa ihmissuhteissani on, että ne tuntuvat niin paljon hankalammin korvattavilta kuin monen muun ihmissuhteet ovat (ainakin heidän puheissaan).

Joka ikinen kerta erotessa on tuntunut kuin iso osa itsestä revittäisiin pois. Eikä sitä osaa enää saa takaisin. Ja tuntuu julmalta, että se aukko, mikä on repeytynyt jonkun toisen suhteen tiimoilta, joutuu toisen suhteen paikattavaksi. Etenkin tällaisissa tapauksissa, kun suhteet ovat olleet päällekkäisiä, samanaikaisia. Se on levottomaksi tekevä ajatus, se epäsuhta tässä. Vaikka olen itsekin tehnyt sitä toisille ihmisille eikä se ole tuntunut ihan kamalalta, vaikka vähän kamalalta onkin.

Yritin aluksi pitää Vompsulta piilossa, kuinka rikki olen Faunin takia, mutta eihän siitä nyt oikein mitään tullut. Mutta siinä on jotain kolkkoa, siinä asetelmassa. Vaikka kai Vompsu sen puolen tunsi hyvin jo ennestään, koska kun aloimme seurustella, olin hurjan rikki eosta Kissan kanssa. Siinä oli vain se eroavuus, että se oli tapahtunut ennen kuin meidän välillämme oli mitään. Tietysti voi olla, että vain minusta noissa tapahtumissa on erilainen vivahde tuon aikaikkunan takia.

Veloena kirjoitti...

Ehkä tuo aikaikkunakin on väärä metafora. Kaikki suhteet ovat vain niin oudon yhteismitattomia keskenään. Kaikissa niissä on ollut valtavan kauniita asioita mutta aivan eri asioita.

Jani Uusitalo kirjoitti...

Toivottavasti pääset käymään Prahassa, jollei nyt niin ainakin joskus. Se on maaginen paikka! (En tiedä oliko juuri se nyt kohteena, mutta joka tapauksessa.)

Veloena kirjoitti...

Se oli yksi kohde, mutta vielä sitäkin enemmän odotin Cesky Rajn kansallispuistoa. No, sinne tuskin nyt ainakaan lähden vaeltamaan... :D

Marjut kirjoitti...

Praha on kyllä ihana kaupunki etenkin kävelemisestä pitävälle. Vietin siellä jokin aika sitten viikon enkä hypännyt julkisiin kertaakaan - olisi tosin pitänyt, jos olisin halunnut tutustua syrjäisempiin kaupunginosiin. Mutta aika lailla kävelymatkan päässä keskustasta on isoja puistoja, jotka eivät ole meikäläisittäin superhienosti hoidettuja, vaan osin villiintyneitä, ja niissä on ties mitä autiotaloja, upeita ilmestyksiä. Perinteisiä turistikohteita ei kyllä Prahassa kaipaa.

Veloena kirjoitti...

Kuulostaa kyllä hyvältä. Jos nyt jää menemättä terveyden takia, kannattaa siis mennä joskus toiste. Pelkäsin kyllä vähän, kun Prahaa ehdotti Fauni, joka pitää kaupungeista eniten Berliinistä, josta taas en itse oikein ole osannut pitää. Mutta mitä olen katsellut kuvia, Praha näyttää kauniilta ja jännittävältä.