Eksymisuni

Ehkä joululoma (joka alkoi noin kymmenen minuuttia sitten) tulee tarpeeseen. Olen nähnyt monena yönä peräkkäin nyt samaa unta (toki hieman varioiden ja usein edellisen yön unen uudessa unessa muistaen - vai tuleeko muisti vasta transsissa kohti herettä rimpuillessa?) ja säpsähtänyt siitä hereille hiessä ja levottomana.

Unessa kuljen unikaupungin laitaa. On sota, kuten unikaupungissa tapaa olla, mutta kirjasto on siitä huolimatta saatava avattua. Olen jäänyt raitiovaunusta pommilaukkuineni tyhjän jättömään laitaan. Jättömaan toisella puolen on autioitunut, osin räjähtänyt moottoritieliittymä ja harmaalla loskalla kuorrutettua lähiömetsikköä, teollisuushalleja ja kaasukelloja. Kuljen jättömaan halki pommilaukkua raahaten. Kirjastoon on ehdittävä tasaksi. Minulla ei ole kelloa eikä unikaupungissa ole siirrytty kännykkäaikaan niin että kännykästä voisi tarkistaa. Sen sijaan pommilaukussa on veivattava lankapuhelin johtoineen. Laukku painaa.

Kuljen tottumuksen voimalla reitin valiten, ylitän joen. Samoan sellaiseen kaupunginlaidan maastoon, jota en ole aiemmissa unissani kulkenut, mutta tunnen reitin, olenhan kulkenut sitä töihin jo vuosikaudet (vaikken ole sitä nähnytkään). Jossain vaiheessa havahdun siihen, ettei enää mikään ympärillä näytä tutulta. Hikoilen takissani, pommilaukku painaa liikaa. Lasken laukun maahan ja istun sille. Koetan hahmottaa, missä oikeastaan olen. Suurten rakennusten seinissä ei lue mitään. On pimeää, tuuli viheltää katukuiluissa ja paiskoo lunta. Huokaan, kuljen eteenpäin. Jossain vaiheessa epäröin, käännyn takaisin jälkiäni, hukkaan ne, harhaudun lisää.

Lopulta suostun myöntämään itselleni, etten ole koskaan käynyt näissä osissa todellisuutta. Että tämä on jotain aivan uutta ja että on jokseenkin käsittämätöntä, miten olen voinut kulkea sinne tottumuksen voimalla. Miten voi olla tottumusta ilman tuttuutta? (Myöhemmissä unissa tosin muistan ennenkin käyneen näin, ja pyshtyneeni hieman eri paikoissa.) Olen eksyksissä. Pommi olisi saatava kirjastoon. Siellä se olisi turvassa. (Miksi?) Epäilen unessa sairastuneeni jollain karmivalla tavalla, joka syövyttää mielen operaatiot. Istun pommilaukulla taas, painan kasvot käsiä vasten, koetan tunnistaa, onko käsien tuntu kasvoilla todellinen vai kuviteltu, kuinka sairas ja väänteinen mieleni itse asiassa onkaan. Sitten nousen taas ja kuljen vaikken  yhtään jaksaisi.

Lopulta löydän erään rakennuksen seinästä puhelinpistokkeen, johon työnnän veivattavan lankapuhelimen hännän. Pyöritän numeron tottumuksesta, tiedän olevani jo myöhässä, kirjasto on auki ja se voidaan polttaa nyt kun en ole siellä vahtimassa, hälytysääni, Fauni vastaa puhelimeen.

Koetan kertoa eksyneeni, ja pyytää lähettämään jotakuta auttamaan painavan laukun ja suunnan löytämisen kanssa, mutta en muista yhtään sanaa. Kauhistun siitä, miten nopeasti muistini syöpyy, korisen luuriin ja kuunteleen haloo haloota, jonka sävystä kuulen, ettei minua ole tunnistettu. Suljen puhelimen. Irrotan sen seinästä, työnnän takaisin pommilaukkuun. Kuljettuani muutaman korttelinvälin puhelin alkaa soida. Pudotan laukun ja tuijotan sitä kauhusta mykkänä. Eihän seinään kiinnittämätön puhelin voi soida!

Tässä vaiheessa herään.

Istun sängyssä vähän kylmänä ja halaan polvia ja koetan tuudittautua siihen, että olen päässyt valveeseen. Että tuossa on ikkuna, imuri, nukkuva koira, nukkuva kissa. Valokatkaisin. Eteisen ovi. Nimeän asiat yksi kerrallaan rauhoittuakseni.

Uni ei pysy reviirillään, sen tuntu vuotaa valveeseen. Sen jälkeen makaan pitkään sängyssä pohjattoman surullisena siitä, miten eksyksissä ja avuton olen. Vasta vähitellen lämpö palaa sormiin ja varpaisiin ja uskallan nukahtaa uudelleen.

Aamulla ajattelen tämän kaiken olevan vain taas osa jotain suurempaa muutosprosessia, jonka voi hahmottaa vasta jälkikäteen. Luota, sanon itselleni, luota. Ehkä käykin niin, että tällä kertaa kaikesta tuleekin yhä monimutkaisemman sijaan yksinkertaisempaa? Tai vain erilaista?

Kun kirjoitan esseen viimeistä muotoilua oppimiskeskuksessa seisaaltaan (seisaaltaan, jotta osaisin laittaa pisteen työstölle - istuen jatkaisin varmasti maailman tappiin saakka) ja vilkaisen äkisti ympärilleni, on ensimmäinen ajatus, että olen joutunut sisään johonkin niistä nimettömistä rakennuksista. Mutta tiedän, missä olen, joten se tuntuu hupsulta. Oppimiskeskuksella on nimi ja osaan täältä ulos.

Kirjoitan viimeiset lauseet, tallennan, lähetän.