Aiemmin, kun koira on kyläillyt, suru on lassonnut minut piiriinsä lupaa kysymättä. Niin kovasti kuin olenkin iloinnut sen karvaisesta, hengittävästä läsnäolosta, sen tavasta käpertyä sängyn jalkopäähän ja siristellä silmiään, sen säikynujosta urhoollisuudesta, kaikesta siitä, mikä tekee siitä juuri tietyn koiran, tietyn olennon, sen läheisyys on tiennyt vieläkin voimakkaampaa surun, syyllisyyden, epävarmuuden ja epätoivon hyökyä. En tiedä, olenko oikeastaan surrut niinkään suhteen Kissaan katkeamista, tai tietysti olen, rajustikin, mutta siitä on niin kauan jo, että se tuntuu unenomaiselta. Neljä ja puoli vuotta. Paljon vaikeampaa kuin lakata kaipaamasta tietyn ihmisen hyväksyntää ja kosketusta on lakata kaipaamasta tiettyä oloa, elämänvaihetta, uskomusten joukkoa, tiettyjä tapoja reagoida tapahtumiin. Toisinaan huomaan kaipaavani sitä, miten juoksin Kissaa vastaan ovelle aina hänen palatessaan kotiin. En osaa kuvitella tekeväni niin kenellekään enää. Ja kaipaan nurinkurisesti sitäkin, miten päivät kadottivat nimensä ja muuttuivat tasapaksuksi massaksi, joka alkoi heräämisestä onnellisena, koirien ulkoilutuksesta, kissojen ruokakuppien tarkastamisesta, gradun tekemisestä, sitten taas ulkoilusta, haaveilemisesta sängynpeitolla maaten, kaikesta sellaisesta... muistan hämärästi, että aikaan liittyi hankaliakin asioita, kuten polvikivut, joiden kanssa oli välillä vaikeaa jaksaa, kun ei pystynyt istumaan luentosalissa tuntia vaan olisi halunnut nousta oikomaan polvia kivusta, mutta ei rohjennut tehdä niinkään, koetti vain istua ja sitten jätti luentosarjan kesken, kun ei enää kestänyt. Sitä aikaa luonnehtii kummallinen itsestäänselvyyden utu, jonka tiesin pettävän jossakin vaiheessa, tiesin sen vähintään unissa, mutta silti takerruin siihen enkä halunnut kurkistaa sen taakse, en jotenkin jaksanut siinä tilassa. Joten kasvatin chilejä ja pelargoneja, kurpitsoita ja mangoldeja ja hoidin viittä eläintä ja koetin uskotella itselleni, että unet ovat vain unia. Kun koira tulee kylään, muistan sen äkisti, koska koira on peräisin siltä ajalta.
Aiemmin muistojen tulvahtaminen on aiheuttanut tosiaan epämääräistä huonoa oloa, jossa sekoittuu suru niin pitkän ajanjakson menettämisestä, ikään kuin kaikkea elettyä aikaa ei jossain mielessä menettäisi, joskus vain muutos on ryskyvämpää ja kenen tahansa aikajanalle paikannettavissa, ikään kuin elämäntavat ja näkymät eivät muuttuisi muutenkin, ja sitten tuon surun kanssa tosiaan tyrmistys ja syyllisyys ja epävarmuus siitä, saako niin tehdä, saako muka vain tuntea, ettei kestä enää jossakin tai jotakin, että tukehtuu hengiltä, saako silloin lähteä ja jättää taakseen niin paljon. Etenkin eläimet. Saako lähteä vaikka joutuu toteamaan, ettei kaikkia eläimiä oikein pysty sovittamaan uuteen elämäntyyliin, koska ei ole varaa suurempaan asuntoon ja koira pelkää rapun ääniä ja tuntuu elävän onnellisemmin eksän luona. Onko koira jotenkin vihainen, mietin, mutta näin, ettei se ole, ja se tuntui vielä kurjemmalta. Se vain otti vastaan, mitä sai, ja hyväksyi sen ilolla. Niin täydellistä, että sitä itse miltei masentui sen takia, ettei itse pysty samanmoiseen, että aina välillä jää tuijottamaan tyhjään kesken töiden tai syömisen tai keskustelun ja kysymykset kiertävät tuttua kehäänsä vailla toivoa vastauksista.
Nyt tällä kertaa suru ei ole tullut. Hiivin jotenkin varpaillani ympäriinsä, pelkään sen pulpahtavan taas jostain ja litistävän alleen. En tiedä, mitä on muuttunut. Joka tapauksessa herään tyytyväisenä ja otan remmin ja koira kiskottelee ja jolkottaa eteiseen ja livahdamme yhdessä aamuun, eikä siinä sen kummempaa.
En osaa kuin arvailla. Sitäkin huonosti. Huvitun sopimattomasti siitä, että nythän on tosiaan tullut hyvinkin pian, muutaman kuukauden sisään, kuluneeksi se "puolet suhteen pituudesta", jota jotkut pitävät suhteesta yli pääsemiseen vaadittavana aikana noin niin kuin todella karkeana nyrkkisääntönä. Mutta minusta tuntuu, etten ole niinkään pääsemässä tietystä suhteesta irti ja sen loppumisesta järkyttymättömäksi vaan että jotenkin koko käsitykseni ihmissuhteista on vähitellen liikahdellut suuntaan, jota en olisi varmasti mitenkään osannut hyväksyä tuossa pitkässä suhteessani. Silloin oletin jotenkin tietäväni tarkemmin, millainen olen ja mitä voisin kestää ja mitä tarkalleen haluan. Halusin onnistua parisuhteessa, osata elää onnellista elämää jonkin muotin mukaisesti. Se on aika vaikeaa, kun lähimmät ystävät eivät juurikaan harrasta vastaavanlaisia asioita, eivät ainakaan pitkissä suhteissa. Ja taas ne, joilla on pitkiä suhteita, usein tuntuvat hyväksyvän lasten tulemisen ja ahdistavan lapsiperheilmapiirin, niin ettei heistäkään oikein saa viitettä omille pohdinnoilleen. On kuin nyt olisin jotenkin enemmän kotonani, muodottomassa epävarmuudessa, joka pakottaa kuuntelemaan, miltä tuntuu tässä ja nyt, ja hyväksymään nuo tunteet omalla tavallaan valittuina, ja sikäli luontevina ja siedettävinä.
Tuntuu hirvittävän hyvältä, että koiran seurassa voi tuntea iloa ja luontevuutta ilman läpi puskevaa surua.
釣果
1 päivä sitten
3 kommenttia:
Nautin niin paljon eläinaiheisista postauksistasi - KIITOS! :) Oikeasti, ne ovat jotenkin herkullista luettavaa. Siitä saa sellaisen vaikutelman, että suhteesi eläimiin on tavallaan hyvin herkkä ja no.. muuta sanaa ei oikeastaan voi kai käyttää kuin 'oivaltava'.
Itselläni on eläimiin ollut melkein neuroottinen suhde. :( Tai 'sairas', kuten olen saanut kuulla. Sairas siksi, että olen kaivannut kovasti esim. lopetettua eläintä. Minusta vaan se eläimen luottamus.. juuri se eläminen hetkessä, se on koskettavaa. Ja sitten se, että jonain sen 'hetkenä' se vain viedään e-lääkäriin ja sille annetaan piikki, se luottamus mitä se silloinkin tuntee.. :( Äh, alkaa melkein itkettää, vaikka näistä jutuista on kauan, tapahtuivat lapsuudessani + teini-iässä.
Tuo lapsettomuusjuttu on aika jännä.. Itse olen löytänyt oman lapsettoman yhteisöni ja lapsettoman ymmärrykseni lähinnä julkimoista. Koska aika moni todellisen elämän ihmisistä juuri menee virran mukana ja laittaa lapsen maailmaan. Huom! EN sano, että siinä olisi jotain pahaa/väärää [inhottaa kun aina pitää sanoa tämä rallatus, jos puhuu omasta lapsettomuudestaan!], se vain joskus tuntuu itselle niin vieraalta.
Todellisessa elämässä tuntemani lapsettomat ihmiset ovat olleet idealisteja [vihreä], romantikkoja [yksi ei halunnut avioliittoa tai lapsia, koska menetti suuren rakkautensa eikä ajatellut tyytyä vähempään], pragmaatikkoja [uranainen, joka tahtoo keskittyä uraansa ja kiivetä huipulle] ja sitten sellaisia, joita sanon KISSAIHMISIKSI, sellaisia riippumattomia, hyvin itsenäisiä tyyppejä, jotka haluavat mennä ja tulla ja elää omaan malliinsa. Näiden julkimoiden ja sitten tosielämän lapsettomien kautta muodostuu tietty kuva, kuvio, kuin Otava tai Kassiopeia, joukko pisteitä ja itse siinä pisteenä tai tähtenä mukana, yhtenä monista, mutta silti tietysti ainutlaatuisena.
Taitaa kuulostaa taas ihan oudolta, en ole varma onnistunko välittämään omia ajatuksia sanojen kautta.
Höp, tuo tähtikuviometafora on minusta hyvin ymmärrettävä ja osuva, ällös huoli!
No jaa, en tiedä kyllä, kumpi on neuroottisempaa, kuolleiden eläinten kaipaaminen vai se, että haluaa koko ajan elää eläimen kanssa. En itse haluaisi nimittää kumpaakaan neuroottiseksi. Me ihmiset vaan ollaan erilaisia näissä asioissa. TOiset pitävät hyvinkin viiden vuoden suruajan koiran tai puolison kuoltua, ja toiset taas selviytyvät mutkattomimmin "takaisin satulaan" -periaatteella, eli jättämällä suruajat sikseen. Luulen, että tärkeintä on kuitenkin kuunnella itseään. Tai ainakin olen huomannut, että jos en itse kuuntele itseäni jostakin syystä (koetan vaikuttaa jotenkin osaavammalta tai en uskalla sanoa vastaan jollekulle toiselle, joka on osallisena ratkaisussa ja haluaa tehtävän intuitioideni vastaisesti) ja toimin omia tuntojani vastaan, niin oikeastaan silloin kyllä käyn neuroottiseksi, koska olen jotenkin solmussa ratkaisun kanssa, koska tiedän tehneeni sen väärin perustein. (Enkä nyt tarkoita, etteikö mun kanssa voisi neuvotella - neuvotellessa saa uutta infoa tilanteessa ja se tietty vaikuttaa intuitioihin parhaasta toimintamallista.)
kuulostaa vähän siltä, kuin olettaisit että lapsiperheiden ilmapiiri on aina ahdistava.. ihan kummallista minusta. jos "lapsiperheilmapiiri" ahdistaa sinua, niin ei se tarkoita, että se ahdistaa kaikkia muita. "lapsiperheilmapiirissä" elävä todennäköisimmin kokee sen mieluisaksi valinnaksi.
Ja mitä se "lapsiperheilmapiiri" muuten on? eikö jokainen perhe ole ilmapiiriltään erilainen? Yhtä hyvin voisi sanoa vaikka "naisten ajatusmaailma" ja kuvitella kuvailevansa sillä jotain konkreettista ja olemassaolevaa.
Lähetä kommentti