Jos aikuisena kokeekin olevansa vääränmuotoinen palikka Kela-asioidessa tai työkkäriasioidessa, mutta oikeastaan harvemmin muuten, niin nuorena sitä kyllä koki ihan jatkuvasti.
Vanhempani tulivat tapaninpäivänä käymään. Kuuntelin, miten Vompsu jutteli heidän kanssaan teini-iästäni. Äiti kertoi koko suvun naisten pohtineen yhdessä, missä oli vika, kun minulla ei tietyssä iässä edelleenkään ollut poikaystävää. He olivat pohtineet sitäkin, olinko ehkä lesbo. Tuollaisesta kokouksesta en onneksi siinä iässä tiennyt mitään, vaikka tietysti nämä toiveet tai suorastaan vaatimukset tihkuivatkin läpi monissa yksittäisissä vaivaannuttavissa kommunikaatioissa. Oli myös epäluuloa sen suhteen, että on joku, mutten vain kerro. Tuntui aika tuskaisalta yrittää vääntää rautalangasta suvun vanhemmille naisille, että ei, kyllä minua kiinnostaisi, mutta etten vain kelpaa kellekään. Se tuntui todella kipeältä, vaikka kuinka olin päättänyt lapsena, ettei minua jallitettaisi siihen, tähän tai tuohon koiranhommaan vetoamalla siihen, etten kelpaa, jos en taivu noihin juttuihin. (Mm. siivoaminen.)
Siinä kuunnellessa muistin taas äkkiä tarkasti, miltä se tuntui. Kammottavalta. Kaikkia muita tunnuttiin kosiskeltavan, oli halailuja ja pussailuja ja tapaamisia ja kiinnostuksen ilmaisuja. Ja itse elin täysin autiomaassa.
Tai ainakin niin sen koin. Minua kyllä lähestyttiin pari kertaa, mutta mokasin ne pahasti. Ensisuudelmassa yllätyin siitä limaisesta, kaljanmakuisesta kielestä ja säikähdin niin, että puraisin kieltä ennen kuin ehdin edes tajuta. Ja samoin kävi, kun joku koetti takamustani toisen kerran - käännyin ympäri ja löin poikaa niin lujaa kasvoihin, että hän lensi päin seinää ja valui sitä pitkin alas. Käsi oli kipeä useamman päivän mutta yritin lohduttautua sillä, että poika ei selvästi ollut tehnyt kirjallisia töitään eli lukenut Desmond Morrisia, jonka lähetymisen vaiheissa takapuoleen koskeminen ei suinkaan tullut ensimmäisenä kosketuksena. (Edelleenkin inhoan sitä, jos minua kohdellaan kuin jotain lipastoa, jonka voi vain nostaa ja siirtää paikasta a paikkaan b. Sen takia en ole pystynyt kontakti-improvisaatiooon. Siinä ei kysytä lupaa. Ja tavanomainen mies vie valssissa -konstruktio on sekin kyllä aika kauhea, ja vaatii vähintään vastoinhangoittelua.) Sitten kun lopulta sain ensimmäisen poikaystäväni, hän jotenkin meni sekaisin siitä, että pyysin häntä makaamaan myös yksinäisen ystäväni kanssa. Hän hakkasi minut ihan kunnolla, ei siinä samoin tein, kyllä seksi jonkun muun kanssa hänelle kelpasi, mutta aika pian sen jälkeen, kun sanoin ei jollekin hänen perversiolleen. Siihen loppui sekin juttu parin viikon tapailemisen jälkeen.
Ja koska sitten muistinkin jo ensimmäisen avoliittoni, silloin opiskelin yliopistossa, näin viime yönä painajaista taas siitä kumppanista. En olisi ikinä alkanut siihen suhteeseen, jos olisin osannut kuvitella, että voisin saada suhteen jonkun muunkin kanssa, mutta enhän minä semmoista osannut kuvitella, sillä historialla. Näen tuosta kumppanista tosiaan edelleen painajaisia, ne eivät olleet helpot puolitoista vuotta, ja pääsin niistä edes jotenkin yli saadessani tietää hänen eksältään tämän käyneen pitkän psykoterapian sen heidän suhteensa jälkeen edes jotenkin paikkaantuakseen. Seuraava liitto oli jo paljon parempi ja olisi varmaan voinut kestääkin, jos olisin tullut toisenlaisesta taustasta. En oikein osannut suhtautua siihen, että silloinen puoliso halveksi vanhempiani niin selvästi. Hänelle maailma jakautui noina vuosina koviin tyyppeihin ja luusereihin, ja oli aivan selvää, kumpaan peruskoulupohjalta elämänsä eläneet, kiltit ja viinaan koskemattomat vanhempani edustivat. Jossain vaiheessa tajusin, että tietyssä mielessä hänestä minäkin taisin olla vähän turhan luuseripiirteinen kaikkine uratavoitteettomuuksineni. Ja pysyin uskollisensa itselleni ja lähdin. (Ei se tuntunut näin yksinkertaiselta, mutta luulen, että pohjimmiltaan tästä oli kyse: luokkaerosta, toiveiden ja tavoitteiden, maailmankuvan erosta.)
Tunsin siinä istuessani ja kuunnellessani tyytyväisyyttä siitä, että Vompsu keskustelee vanhempieni kanssa eikä halveksu heitä. Toki hän tietää, että nämä ovat mahdottomia, ja että minä olen myös mahdoton, mutta hän tietää olevansa itsekin mahdoton, samoin kuin perheensä - ylipäänsä, että kaikki tässä maailmassa ovat omilla tavoillaan mahdottomia. Kaikki yrittävät parhaansa, vaikka ovat vääränmuotoisia palikoita.
Palikkuus vaan saa erilaisia muotoja eri ihmisillä.
Isoäitini, jotka olivat niin huolissaan siitä, etten alkanut deittailla heidän mielestään oikeana ajankohtana, eivät onnistuneet järjestämään elämiään kovinkaan hyvin, vaikka kuinka etenivät normaalisti. Heillä oli aika nopeasti kelvottomat aviomiehet ja kakaroita pyörimässä jaloissa ja sitten vain kakarat ilman aviomiehiä. Silti he vielä vanhoinakin kähersivät ja värjäsivät hiuksiaan, koettivat näyttää nuorekkailta ja niin edelleen. Heille oli tärkeää näyttää sieviltä ja tavoitelluilta. Samoin kuin äidilleni, joka onnistui pitämään aviomiehensä.
Kuunnellessani Vompsua ja vanhempiani mietin, että varmasti minullekin olisi ollut noina tiettyinä vuosina tärkeää, että joku olisi nähnyt minut tavoiteltavana, mutta mieluummin jonkin muun kuin sievyyden takia. Sievyyshän katoaa. Todellisia hyveitä, näin olen uskonut pienestä tytöstä saakka, ovat tarkkanäköisyys, pitkäjänteisyys, anteeksiantavuus, kohtuullisuus, sinnikkyys ja välittäminen. Niitä ei ehkä nykyään arvosteta siinä määrin kuin monia muita asioita, ei ainakaan nuorten ihmisten piirissä, mutta lopulta aika moni asia elämässä palautuu noihin. Tyytyväisyys siihen, mitä on ja mitä tapahtuu. Kyky levätä vastoinkäymisissäkin. Ymmärrys siitä, ettei voi olla kenellekään riittävä, koska ihminen on laumaeläin, ei parieläin. Rakastaminen siitä huolimatta, että pettymyksiä on taatusti luvassa. Auttaminen niissä kohdin, kun osaa kerrankin jossain auttaa, ja sen hyväksyminen, ettei yleensä osaa. Se, että osaa kiittää itseään, koska toisten kiitokseen on turha luottaa, ihmisethän usein kiittävät ihan pöhköistä asioista kuten kivan muotoisista housuista ja muusta epäolennaisesta. Se, että osaa antaa anteeksi itselleen, koska jälleen, toisten varaan ei kannata tässäkään täysin jättäytyä.
Vääränmuotoisesta palikkuudesta ei ole ollut vain harmia, vaan myös paljon hyötyä, vaikka se onkin tehnyt vaikeaksi bondata tietyssä iässä, kun toisten kokemusmaailma oli vaan niin erilainen. (No jaa, kai se on edelleen, enhän ole halunnut lapsiperhe-elämää missään vaiheessa.) En nimittäin ota oikein mitään annettuna. Itsestäänselvyyksiä ei vallitse siinä maailmassa, jossa elän. Ei ole taattua, että joku haluaa olla ystäväni vielä huomennakin. Tai jaksaa edelleen jutella vanhempieni kanssa ja välittää heistä. Ei ole selvää, että saan elää kissan ja koiran kanssa. Tai että olen työkunnossa. Niinpä kun jokin on hyvin, osaan iloita siitä.
Jouluaattoaamuna pesin tuusulalaisista magnolian siemenistä hedelmälihan rippeitä. Sormiin tarttui kirpeän pihkainen, sitruunainen tuoksu, aivan omansalainen. (Pihka ja sitruuna eivät kuvaa sitä kovinkaan hyvin, mutta ovat lähimmät keksimäni vastineet; en ole ennen haistanut magnolian hedelmälihaa ja epäilen, ettet sinäkään ole.) Pestyt siemenet pääsivät kosteaan rahkasammaleeseen käärittynä jääkaapin takaseinusta vasten. Keväällä kylvän siemenet. Jouluaattona kylässä ollut ystävä kysyi, eikö ole kauhean surullista, jos magnolian taimia kuoleekin, eiväthän ne ole mitään yksinkertaisia kasvatettavia. Mitäpä tuohon sanomaan. Kaikki elävä kuolee joskus. Kun tarpeeksi kylvää siemeniä, joku voi kasvaakin suureksi, kukkivaksi puuksi. Ainakaan kukkivaa puuta ei voi kasvattaa siemenestä kylvämättä niitä siemeniä.
Ensi vuonna olemme Vompsun kanssa olleet yhdessä - mitä se tarkoittaakaan, meidän kohdallamme ainakin kovin montaa asiaa - kaksikymmentä vuotta. Niin että jos magnolian ensikukintaa pitää odottaa kymmenen vuotta, ei se lopulta voi olla kovin pitkäkään aika, koska kaksikymmentä vuottakin kuluu yhdessä hujauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti