Saapuminen Intiaan

Mumbai töröää, kilisee ja tarjoaa kymmenen kohteen kolmen tunnin taksiajeluja.

Saavumme keskelle yötä. Odotamme laukkuja suunnilleen tunnin. Sitten jonotamme prepaid-taksia toisen. Ja niin sitten viimein kiidämme kohti eteläkaupunkia. Taksissa on seeprakuvioiset penkit ja sen nimi on cool cab. Aluksi Mumbai voisi olla Ateena tai vaikka Lemesoskin. Mutta sitten alkaa hahmottua toisenlaisia piirteitä: hökkeleitä, kaduilla nukkuvien paljous. Ei, ei tämä voisi sijaita missään lähempänä.

Kummallisimmalta tuntuu, ettei täällä oikein haise miltään. Niin monet Intiassa käyneet toistavat hajusta. Mutta ei tämä ihmeemmin miltään haise. Pakokaasuilta kyllä silloin kun istuu taksissa keskellä liikennettä ja joudutaan seisomaan valoissa ja viereinen ja edellinen taksi kaasuttelevat aikansa kuluksi vaihde tyhjällä ja moottoripyöräukotkin vääntelevät kädensijojaan. Taksin ikkunat ovat melkein aina ikuisesti auki.

Alle vuorokausi ja olemme olleet jo vaikka minkämoisen taksin kyydissä. Emme mainostetuilla ajeluilla, mutta muuten. Liikenteestä en suostu sanomaan muuta kuin että se on livetörmäilyautoilua. Tosin törmäilyautoissakin on paremmat turvalaitteet. Mutta samalla tavalla monta kaistaa rinnakkain kaartaa risteyksen yli torvia töröttäen ja jokseenkin ajolinjauksista välittämättä. Ja moottoriajoneuvojen välissä puikkelehtii muutama satunnainen työmatkapyöräilijä flipflopit polkimia painellen, kangaslasti tarakalla tai pään päällä. Busseista ei oikein saa selkoa. Ei kyllä aina takseistakaan.

Löydämme ekokauppaan, ostan kaksi luomu- ja reilun kaupan tunikaa ja yhdet churidarit. Ostamme myös mandariineilta näyttäviä intialaisia appelsiineja, sapotilloja ja amloja. (Nämä ovat siis kaikki hedelmiä.) Maistamme bhel puria ja methi tikkiä ja tofu masalaa. Parasta on silti hauska mintunmakuinen riisipannukakku, joka tehdään kahden banaaninlehden väliin, vähän kuin meikäläinen lepuska. Olen luvannut itselleni olla riskeeraamatta mitään ruoan suhteen hierontakurssin alkuun saakka, mutta mitä vielä. Äkkiä kuulen itseni tilaavan vastapuristetun, chilillä ja suolalla maustetun guavamehun. Onhan kurssin alkuun sentään vielä viikko... viikko aikaa toipua, jos maha tekee tenän.

Tuntuu kummalliselta ja pyörryttävältä olla täällä. Luen koneessa Alain de Bottonin kirjaa The Art of Travel. Hän kirjoittaa matkustamisen pettymyksistä ja toteaa niiden kai johtuvan enimmäkseen siitä, miten kapeita ja yksipuolisia kuvitelmamme ovat. No, en ole erityisemmin uskaltanut kuvitella Intiaa mitenkään, joten se ennakko-oletuksista. Ainoa, mitä olen pelännyt, ovat ne hajut. Joita ei ole toistaiseksi kohdattu.

Ehkä olen matkustanut jo niin monesti, että tiedän varsin hyvin, miten usein loistaviksi kehutut arkkitehtuurimonoliitit näyttävät tylsiltä talolaatikoilta ja miten pitkästyttäväksi rantaelämä saattaa äityä. Mitä siis täällä teen? Mikä tämän tarkoitus on? Mistä sain päähäni haluavani lähteä tänne?

Mutta se ei vaikuta oikealta muotoilulta. En tiedä, olenko erityisemmin halunnut lähteä Intiaan. Pikemminkin olen jostain saanut varmuuden siitä, että päädyn tänne ennemmin tai myöhemmin. Se sama varmuus saa aikaan kummalla tavalla sen, että siinä missä normaalisti rauhallinen Fauni säikähtelee tuon tuosta kadottaneensa milloin minkäkin, katselen liikennettä tyynen rauhallisesti ja luovin töröävien autojen, pärähtävien moottoripyörien ja kilisevien polkupyörien välistä toiselle puolen vilkasliikeistä tietä lehmänrauhallisena. Poissa on matkaamiseen normaalisti liittyvä kuumeisuus. Tiesin pääseväni tänne, ja nyt olen täällä.

Niin paljon tuttua. Banyanviikunat, läpöjaloin pyöräily. Ruoassa on kerrankin sopivasti mausteita ja jos joku ruoka sattuu olemaan mitättömän makuinen, tulista pikkelsiä piisaa. En jaksa edes hermostua joka puolelta töytäilevistä kauppamiehistä, jotka koettavat kiskoa milloin minnekin kojuun tai taksiretkelle. Jotenkinhan heidän on elantonsa ansaittava, ja turisteja on uskomattoman vähän. Tai siis, varmasti meitä on jonkun verran, tuleehan meitä kentälle koneellisia päivässä. Mutta kun kaupungissa on miljoonia asukkaita, sinne hukkuu turisti poikineen.

Joskus hukkumisessa on surkuhupaisia piirteitä. Teehuoneessa eksyn ensin naistenvessan sisään, sitten vessojen yhteiseen eteiseen, ja kun lopulta pöllähdän siistiin kahvilatilaan, mielessäni kummittelee edelleen kuva työntekijöiden suihkun karuudesta. Ja toisaalla, laitakaupungilla, katson sisään muurinaukosta: kas, kojuja ja käytettyjä vaatteita, haa, tiesinhän minä, että niitä on jossain kaupan! Mennäänkö torille, kysyn Faunilta. Hän suostuu. Mutta se onkin hökkelikortteli, ja ne käytetyt vaatteet ihmisten pyykkinaruilla... käännymme nopeasti takaisin häiritsemästä kotirauhaa. "Siinähän luki että private property ja sakonuhka", huomauttaa Fauni. Mutta kun minä ajattelin olevani asiakas, ja että sehän oli tarkoitettu ulkopuolisille, siis jollekin ihan muulle...

Kello on puoli seitsemän illalla, ulkona alkaa jo hämärtää. Tämä kaikki hyörinä tekee jotenkin kovin mietteliääksi ja hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Vielä toinen päivä Mumbaita, sitten lennämme etelämmäs.