Äkisti joku on puhaltanut Helsingin kadut melkein tyhjiksi. Rautatieaseman läpi kulkee aivan muutama ihminen. Talot näyttävät edelleen olevan valmiit nostamaan ankkurinsa mutta huohottavat paikoillaan. Olen myöhästynyt junasta, johon minun piti ehtiä. Seuraavastakin. Mutta tajuan, että ehdin silti juuri ja juuri pitämään tuntini, jos juoksen.
Juoksen. Uimatarvikkeita täyteen sullottu reppu pomppii selässä, kumisaappaat hölskyvät kaksista villasukista huolimatta. (Sain ne puoleen hintaan Myyrmäen Tokmannin loppuunmyynnistä joten päätin olla välittämättä niiden hieman suuresta koosta.) Rei pa has ti, as kel ker ral laan ja sisäänhengitys ja sit ten taas sään nös tel len u los, jottai pallea ala krampata. Pipo luisuu kohti silmiä, kädet viuhtovat kyljissä.
Ehdin ja avaan studion. Koska kaikki pinnat on pesty järeämmillä aineilla, on normaalikattaus tekemättä. Ongin hyllyköstä maton ja toivon edellisen käyttäjän desinfioineen sen ohjeiden mukaan. Ei auta kuin luottaa.
Opetuksen aikana en ajattele kuin opetusta. Niin on kai aina ollut ja tulee aina olemaan, paitsi sen kerran kun olin juuri oksentanut bussiin ja kovassa kuumeessa - tosin kuumeesta tietysti tiesin vasta jälkikäteen, kotiin päästyäni. Luulin vain että paleli, ja sitten oksensin. Koska oksensin vartin ennen tunnin alkua, en saanut hälytettyä sijaista. Kuurasin itseni puhtaaksi ja pidin tunnin tuijottaen peilistä valkeaa kiekkoa, joka kai oli kasvot. Siitä on kauan. Ja nyt olen kunnossa. Ei ole mitään minua, ei kysymyksiä, ei ärtymystä hallituksen saamattomuudesta, joka palkitsee jahkailusta ja rankaisee suoraselkäisyydestä pandemiatilanteessa. On hengitys, kehon asennot. Saan melkein purra käteni poikki etten mene koskettaen avustamaan: tämä kohta, tuo tajunta tähän. Sävähdän ja katson kättäni kuin se olisi helvetin lonkero. Selviän stiplaamatta. Nauramme, kun desinfoimme matot. Nähdään, nähdään.
Tuntien välissä on hyppy, hyppytunneiksi niitä sanottiin koulussa, lomaksi hevosen suussa. Ei niin paljon, että kannattaisi mennä kotiin eikä niin vähän että kannattaisi vain nukkua tai muuta vastaavaa. Sidon hiukset pipon sisään, menen ulkosalle juoksemaan turkoosia. Aurinko siristyttää silmiä ja huomaan toivovani, ettei altaasta tarvitsisi koskaan nousta. En osaa ottaa kantaa, paheksua ketään. Tuntuu, että kaikkia ymmärtäessä kadottaa hahmonsa - taas kerran. Mutta kun minusta kaikkien kannat ovat tavallaan ymmärrettäviä. Jopa niiden kannat, jotka eivät välitä. En osaa olla välittämättä, mutta ymmärrän, järjellä, että ihmisiä on maailmassa liikaa. Ettei muutama Homo sapiens ole kovinkaan korvaamaton. Ja myös, että kuolema on aina lähellä, vaikka ihmiset eivät sitä mielellään ajattelisikaan. Tiedän olevani itsekin artefakti, joka ei olisi tässä ilman antibiootteja. En ole edelleenkään saanut tehtyä hoitotestamenttia. Onko siihen aikaa, mietin. Tiedän toiveideni järkyttävän lähipiiriä mutta osa minusta ajattelee, että olen nähnyt maailmaa jo riittävän pitkään.
Turkoosissa on vaikeaa tuntea kuin onnea ja iloa. Tai ehkä olen onnellinen ja iloinen vaikka selkä kipeytyi viikonlopun koulutuksessa niin että eilen ähkin tuskaisena ja hoidin sitä jäillä ja sähköllä. Ehkä tämä jatkuu. Ehkä tämä paikka saa olla auki. Voi, toivon sitä niin kovasti. Haluan juosta joka päivä turkoosia.
Ja sitten kello tulee neljän, on edettävä saunaan ja pesulle, kuivattava hiukset ja pukeuduttava, opetettava vielä illan tunnit. Kaikki tunneille tulijat puhuvat samaa: he eivät ala mitään, jos nämä loppuvat, he tarvitsevat juuri tätä. Koetan ehdottaa varovasti, että psyyke on muovautuvampi kuin uskommekaan, että se on vahvempi kuin saattaisi aavistaa. (Minulle tietysti tämä siirtymä on helppo: olen elänyt vain työtä -karanteenissa jo elokuun alusta saakka.) (Eikä työ lopu vaikka palkkatyö loppuisi. Ajattelen tekeväni nytkin työtä lyönti lyönniltä: kirjoita, muista.) (Ja unohdan että minäkin ajattelin turkoosissa että haluan sitä, joka päivä. - En sentään ajattele tarvitsevani. Olen menettänyt elämässä niin paljon niin tärkeitä asioita että ennakko-oletukseni on, että lopulta tarpeita on kovin vähän vaikka haluja riittää täältä kuuntakaiseen.) En henno sanoa, että olisin itse mieluiten kotona, että minua vaivaa se, että tällaista ei-välttämätöntä toimintaa edelleen järjestetään. Ounastelen, että sille laitetaan kohta piste, ja pidän sitä hyvänä asiana. En halua olla osa ketjua, jonka päätepisteessä on tilanne, jossa päätetään, kuka jätetään tehohoitamatta kuolemaan. Ja sitten toisaalta: se on juuri asia, jonka olen ajatellut kirjata hoitotestamenttiin: Minulle ei tehohoitoa, kiitos. Olen valmis lähtemään. Useimmat eivät ole. Minä olen. Siksi muut pitää minusta priorisoida edelleni.
Kummallinen maailma. Opetan taas siinä junassa, johon astun aina muiden tuijottaessa, kun avaan suuni. Se on karmivaa. Itsetietoisuus enimmäkseen vain pilkahtelee, vetäisee välillä happea kadotakseen jälleen pinnan alle. Itsetietoisuuden hetkenä tajuan, miten kummallista on, että puhun. Mihin unohtui halu jäädä näkymättömäksi, halu vaieta, vetäytyä piiloon? Ehkä en vieläkään ymmärrä, etten enää tee niin kaiken aikaa. Välillä kyllä, mutta työssä en. Ehkä työminä on valeminä, ajattelen, ja kadotan taas langan, katoan tuntisuunnitelmaan.
Viimeisten tuntilaisten hävittyä siivoan studiota, ruiskin desinfiointisuihketta ja hyvästelen tilaa mielessäni. Kuka tietää, olenko täällä perjantaina vai ei? Arvelen, että ei, mutta en odottanut tämänkään päivän opetusten toteutuvan, joten arvioni voi olla ihan typerä.
Kävelen liki aution kaupungin halki kotiin. Tajuan unohtaneeni laturin taas studioon. Käyn ostamasta Tigeristä uuden - kukaties huomenna kaikki on jo toisin, ja puhelinpiuhan takana on netti. Ei silti, että internet olisi mikään tarve. Olen elänyt valtaosan elämästäni aivan onnellisena ja tyytyväisenä ilman internetiä. Nyt osaisin vielä paremmin - koska tiedän jo niin paljon enemmän kuin silloin.
Aleksanterinkadulla kuljen puhelinliikkeen ohi, tai onko se nykyään tv-kanavaliike, en enää pysy perässä. Samassa kiinteistössä taisi olla aikanaan vakuutusyhtiö, jossa kävimme jakamassa vakuutuksemme Kissan kanssa erotessamme. Muistan vieläkin, miten vakuutusvirkailija kommentoi, ettei kuulosta oikein reilulta teidän ero. Vaikka olihan se: me vain molemmat palasimme sille tasolle, jolla olimme ennen liittoa. Ei minulla ole kalliita asioita, asuntoja, sen sellaisia, en ole ollut sellaisista kiinnostunut. Olen ollut kiinnostuneempi kasveista. Ihan yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että ero ei ollut reilu, koska päätin omavaltaisesti, mitkä kasvit vein mukanani. Ja myöhemmin, Lohen. Liikehuoneisto on nykyään tosiaan puhelinliikkeen, jolla olin töissä kauppakeskus Jumbossa, ja jonka työasua - valtavat asentajanhaalarit - puoliksi häpesin ja puoliksi rakastin, koska olihan se aika suloista kompastua omiin lahkeisiinsa ja miltei kadota haalarin sisään. Liikehuoneiston valossa seisoskelee seitsemän myyjää, kaikilla suipeakärkiset kengät, sellaisen ei-jalanmuotoiset. Kaksi heistä pelaa isolta näytöltä jotain peliä. Asiakkaita ei ole.
Pidän tästä tilasta, tilanteesta. Pidän siitä, että kaikki tuntuu oudolta. Että liikun taas maailmassa, joka muuttuu niin nopeasti, että tavallinen opetuspaikalta junalle käveleminen tuntuu kuin kiipeäisi Vekkulan portaita: pienestä askelmasta tulee jättiharppaus, kun ajoittaa oikein. Pidän siitä, etten tiedä, menenkö töihin ylihuomenna. Tai milloin töitä edes on. Tai nostavatko talot ankkurinsa ja lähteväkö liikkeelle niin että katujen sijaan on vain asfalttimeri. Pidän siitä, että kaikki on auki. Koska olen aina auki, olen kerrankin synkassa maailman kanssa. Ja olen koko ikäni oikeastaan odottanut, että jotain tällaista tapahtuu. Olen lukenut paljon vanhoja kirjoja: niissä tapahtuu tällaisia asioita. Ja olen lukenut skenaarioita: niissäkin tapahtuu tällaisia asioita. Oikeastaan tämä tuntuu paljon todellisemmalta kuin se maailma, jossa ihmiset nillittävät siitä, ettei heitä vakinaisteta. En ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä maailmaa, sen merkitystä, enkä ole osannut varmaankaan olla riittävän myötätuntoinen ystäviä kohtaan näissä kysymyksissä, joiden merkitystä en ole tajunnut. (Viiden kuukauden työsopimus valtionhallinnossa tuntui liki elinkautiselta tuomiolta vaikka tietysti olin sielläkin, lusimassa, onnellinen - sellainen tajuntani kai vain on: liikutun ihmisistä, rakastun paikkoihin, kudon omat verkkoni, minne menen.) Tuntuu, että koko kasvatukseni, etiikkani, kaikki, on luotu tällaista tilaa varten: kala vedessä, lintu pilvien välissä, töistä kotiin kulkeva keski-ikäinen Aleksanterinkadulla.
Junassa kotiin onnistun lisäämään viimein bittitulvaan oman päivemmällä kuvatun videoni, jossa heilutetaan varpaita ja kävellään silmät kiinni eessuntaas samalla miinuslaskien. Kotona huomaan, että jotain on tapahtunut. Valmiuslaki ollaan laittamassa voimaan.
Tästä eteenpäin arvaamattomuus hälvenee. Ainutkertaisuutta ei sentään olla riistämässä.
Soitan Vompsulle ulkomaille. Tule kotiin, sanon. Kyllä sinä tänne pääset, kotimaahan. Tulet vaan, tiedän miten yksin olet ja voi mennä pitkäänkin ennenkuin nähdään. Mutta Vompsu on toisenlainen - hän ajattelee työsopimustaan, vaikka sielläkin kaikki on kiinni ja valmiustilassa ja hän haluaisi olla täällä, sitähän hän on kaiken aikaa hokenut, että pitäisi keksiä keino, miten päästä tänne. Ei ole suositeltu matkustamista, hän sanoo. Mutta kiitos tarjouksesta. Se tuntuu jännittävän neutraalilta - en pety, en hämmästy, en mitään muuta kuin otan tämän eron vastaan, totean. Minua ei haittaisi jos Vompsu olisi täällä mutta ei sekään haittaa, jos hän ei ole.
Huomenna on tehtävä se hiivatan hoitotestamentti. Ja joku - heitän universumille pallon - voisi tehdä nettiversion loistavasta Pandemia-pelistä. Ainoa peli, josta ole pitänyt: relevantti teema, yhteistyö jossa joko kaikki voittavat tai kukaan ei voita (minusta se on parempi mallinnus maailmasta kuin se, että joku voittaa ja muut häviävät), ja, kuten ystävä sanoi, "kylläpä sun silmät tuikkivat ilosta kun sait saastuttaa kaupunkeja" - minusta oli aina pelatessa yhtä jännittävää, miten arvaamattomasti virus lähti loikkimaan maailmaa pitkin ja teki mieli hyppiä ja iloita, kun epidemiat räjähtivät käsiin. Samoin toki tosin, kun saimme nitistettyä jonkun taudin. Iloitsin, kun nitistimme pandemian, ja iloitsin ihmiskunnan tuhosta ajatellen sammakoita ja sademetsiä. Koronaviruskarttoja katsellessani olen ajatellut mitäpä muuta kuin niitä kaupunkeja pelilaudalla. Helsinkiä siinä pelissä ei ole. Ei turkoosia, ei puhelinliikkeen ilman asiakkaita pelaavia myyjiä, ei junaa kohti kotia.
Juoksen. Uimatarvikkeita täyteen sullottu reppu pomppii selässä, kumisaappaat hölskyvät kaksista villasukista huolimatta. (Sain ne puoleen hintaan Myyrmäen Tokmannin loppuunmyynnistä joten päätin olla välittämättä niiden hieman suuresta koosta.) Rei pa has ti, as kel ker ral laan ja sisäänhengitys ja sit ten taas sään nös tel len u los, jottai pallea ala krampata. Pipo luisuu kohti silmiä, kädet viuhtovat kyljissä.
Ehdin ja avaan studion. Koska kaikki pinnat on pesty järeämmillä aineilla, on normaalikattaus tekemättä. Ongin hyllyköstä maton ja toivon edellisen käyttäjän desinfioineen sen ohjeiden mukaan. Ei auta kuin luottaa.
Opetuksen aikana en ajattele kuin opetusta. Niin on kai aina ollut ja tulee aina olemaan, paitsi sen kerran kun olin juuri oksentanut bussiin ja kovassa kuumeessa - tosin kuumeesta tietysti tiesin vasta jälkikäteen, kotiin päästyäni. Luulin vain että paleli, ja sitten oksensin. Koska oksensin vartin ennen tunnin alkua, en saanut hälytettyä sijaista. Kuurasin itseni puhtaaksi ja pidin tunnin tuijottaen peilistä valkeaa kiekkoa, joka kai oli kasvot. Siitä on kauan. Ja nyt olen kunnossa. Ei ole mitään minua, ei kysymyksiä, ei ärtymystä hallituksen saamattomuudesta, joka palkitsee jahkailusta ja rankaisee suoraselkäisyydestä pandemiatilanteessa. On hengitys, kehon asennot. Saan melkein purra käteni poikki etten mene koskettaen avustamaan: tämä kohta, tuo tajunta tähän. Sävähdän ja katson kättäni kuin se olisi helvetin lonkero. Selviän stiplaamatta. Nauramme, kun desinfoimme matot. Nähdään, nähdään.
Tuntien välissä on hyppy, hyppytunneiksi niitä sanottiin koulussa, lomaksi hevosen suussa. Ei niin paljon, että kannattaisi mennä kotiin eikä niin vähän että kannattaisi vain nukkua tai muuta vastaavaa. Sidon hiukset pipon sisään, menen ulkosalle juoksemaan turkoosia. Aurinko siristyttää silmiä ja huomaan toivovani, ettei altaasta tarvitsisi koskaan nousta. En osaa ottaa kantaa, paheksua ketään. Tuntuu, että kaikkia ymmärtäessä kadottaa hahmonsa - taas kerran. Mutta kun minusta kaikkien kannat ovat tavallaan ymmärrettäviä. Jopa niiden kannat, jotka eivät välitä. En osaa olla välittämättä, mutta ymmärrän, järjellä, että ihmisiä on maailmassa liikaa. Ettei muutama Homo sapiens ole kovinkaan korvaamaton. Ja myös, että kuolema on aina lähellä, vaikka ihmiset eivät sitä mielellään ajattelisikaan. Tiedän olevani itsekin artefakti, joka ei olisi tässä ilman antibiootteja. En ole edelleenkään saanut tehtyä hoitotestamenttia. Onko siihen aikaa, mietin. Tiedän toiveideni järkyttävän lähipiiriä mutta osa minusta ajattelee, että olen nähnyt maailmaa jo riittävän pitkään.
Turkoosissa on vaikeaa tuntea kuin onnea ja iloa. Tai ehkä olen onnellinen ja iloinen vaikka selkä kipeytyi viikonlopun koulutuksessa niin että eilen ähkin tuskaisena ja hoidin sitä jäillä ja sähköllä. Ehkä tämä jatkuu. Ehkä tämä paikka saa olla auki. Voi, toivon sitä niin kovasti. Haluan juosta joka päivä turkoosia.
Ja sitten kello tulee neljän, on edettävä saunaan ja pesulle, kuivattava hiukset ja pukeuduttava, opetettava vielä illan tunnit. Kaikki tunneille tulijat puhuvat samaa: he eivät ala mitään, jos nämä loppuvat, he tarvitsevat juuri tätä. Koetan ehdottaa varovasti, että psyyke on muovautuvampi kuin uskommekaan, että se on vahvempi kuin saattaisi aavistaa. (Minulle tietysti tämä siirtymä on helppo: olen elänyt vain työtä -karanteenissa jo elokuun alusta saakka.) (Eikä työ lopu vaikka palkkatyö loppuisi. Ajattelen tekeväni nytkin työtä lyönti lyönniltä: kirjoita, muista.) (Ja unohdan että minäkin ajattelin turkoosissa että haluan sitä, joka päivä. - En sentään ajattele tarvitsevani. Olen menettänyt elämässä niin paljon niin tärkeitä asioita että ennakko-oletukseni on, että lopulta tarpeita on kovin vähän vaikka haluja riittää täältä kuuntakaiseen.) En henno sanoa, että olisin itse mieluiten kotona, että minua vaivaa se, että tällaista ei-välttämätöntä toimintaa edelleen järjestetään. Ounastelen, että sille laitetaan kohta piste, ja pidän sitä hyvänä asiana. En halua olla osa ketjua, jonka päätepisteessä on tilanne, jossa päätetään, kuka jätetään tehohoitamatta kuolemaan. Ja sitten toisaalta: se on juuri asia, jonka olen ajatellut kirjata hoitotestamenttiin: Minulle ei tehohoitoa, kiitos. Olen valmis lähtemään. Useimmat eivät ole. Minä olen. Siksi muut pitää minusta priorisoida edelleni.
Kummallinen maailma. Opetan taas siinä junassa, johon astun aina muiden tuijottaessa, kun avaan suuni. Se on karmivaa. Itsetietoisuus enimmäkseen vain pilkahtelee, vetäisee välillä happea kadotakseen jälleen pinnan alle. Itsetietoisuuden hetkenä tajuan, miten kummallista on, että puhun. Mihin unohtui halu jäädä näkymättömäksi, halu vaieta, vetäytyä piiloon? Ehkä en vieläkään ymmärrä, etten enää tee niin kaiken aikaa. Välillä kyllä, mutta työssä en. Ehkä työminä on valeminä, ajattelen, ja kadotan taas langan, katoan tuntisuunnitelmaan.
Viimeisten tuntilaisten hävittyä siivoan studiota, ruiskin desinfiointisuihketta ja hyvästelen tilaa mielessäni. Kuka tietää, olenko täällä perjantaina vai ei? Arvelen, että ei, mutta en odottanut tämänkään päivän opetusten toteutuvan, joten arvioni voi olla ihan typerä.
Kävelen liki aution kaupungin halki kotiin. Tajuan unohtaneeni laturin taas studioon. Käyn ostamasta Tigeristä uuden - kukaties huomenna kaikki on jo toisin, ja puhelinpiuhan takana on netti. Ei silti, että internet olisi mikään tarve. Olen elänyt valtaosan elämästäni aivan onnellisena ja tyytyväisenä ilman internetiä. Nyt osaisin vielä paremmin - koska tiedän jo niin paljon enemmän kuin silloin.
Aleksanterinkadulla kuljen puhelinliikkeen ohi, tai onko se nykyään tv-kanavaliike, en enää pysy perässä. Samassa kiinteistössä taisi olla aikanaan vakuutusyhtiö, jossa kävimme jakamassa vakuutuksemme Kissan kanssa erotessamme. Muistan vieläkin, miten vakuutusvirkailija kommentoi, ettei kuulosta oikein reilulta teidän ero. Vaikka olihan se: me vain molemmat palasimme sille tasolle, jolla olimme ennen liittoa. Ei minulla ole kalliita asioita, asuntoja, sen sellaisia, en ole ollut sellaisista kiinnostunut. Olen ollut kiinnostuneempi kasveista. Ihan yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että ero ei ollut reilu, koska päätin omavaltaisesti, mitkä kasvit vein mukanani. Ja myöhemmin, Lohen. Liikehuoneisto on nykyään tosiaan puhelinliikkeen, jolla olin töissä kauppakeskus Jumbossa, ja jonka työasua - valtavat asentajanhaalarit - puoliksi häpesin ja puoliksi rakastin, koska olihan se aika suloista kompastua omiin lahkeisiinsa ja miltei kadota haalarin sisään. Liikehuoneiston valossa seisoskelee seitsemän myyjää, kaikilla suipeakärkiset kengät, sellaisen ei-jalanmuotoiset. Kaksi heistä pelaa isolta näytöltä jotain peliä. Asiakkaita ei ole.
Pidän tästä tilasta, tilanteesta. Pidän siitä, että kaikki tuntuu oudolta. Että liikun taas maailmassa, joka muuttuu niin nopeasti, että tavallinen opetuspaikalta junalle käveleminen tuntuu kuin kiipeäisi Vekkulan portaita: pienestä askelmasta tulee jättiharppaus, kun ajoittaa oikein. Pidän siitä, etten tiedä, menenkö töihin ylihuomenna. Tai milloin töitä edes on. Tai nostavatko talot ankkurinsa ja lähteväkö liikkeelle niin että katujen sijaan on vain asfalttimeri. Pidän siitä, että kaikki on auki. Koska olen aina auki, olen kerrankin synkassa maailman kanssa. Ja olen koko ikäni oikeastaan odottanut, että jotain tällaista tapahtuu. Olen lukenut paljon vanhoja kirjoja: niissä tapahtuu tällaisia asioita. Ja olen lukenut skenaarioita: niissäkin tapahtuu tällaisia asioita. Oikeastaan tämä tuntuu paljon todellisemmalta kuin se maailma, jossa ihmiset nillittävät siitä, ettei heitä vakinaisteta. En ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä maailmaa, sen merkitystä, enkä ole osannut varmaankaan olla riittävän myötätuntoinen ystäviä kohtaan näissä kysymyksissä, joiden merkitystä en ole tajunnut. (Viiden kuukauden työsopimus valtionhallinnossa tuntui liki elinkautiselta tuomiolta vaikka tietysti olin sielläkin, lusimassa, onnellinen - sellainen tajuntani kai vain on: liikutun ihmisistä, rakastun paikkoihin, kudon omat verkkoni, minne menen.) Tuntuu, että koko kasvatukseni, etiikkani, kaikki, on luotu tällaista tilaa varten: kala vedessä, lintu pilvien välissä, töistä kotiin kulkeva keski-ikäinen Aleksanterinkadulla.
Junassa kotiin onnistun lisäämään viimein bittitulvaan oman päivemmällä kuvatun videoni, jossa heilutetaan varpaita ja kävellään silmät kiinni eessuntaas samalla miinuslaskien. Kotona huomaan, että jotain on tapahtunut. Valmiuslaki ollaan laittamassa voimaan.
Tästä eteenpäin arvaamattomuus hälvenee. Ainutkertaisuutta ei sentään olla riistämässä.
Soitan Vompsulle ulkomaille. Tule kotiin, sanon. Kyllä sinä tänne pääset, kotimaahan. Tulet vaan, tiedän miten yksin olet ja voi mennä pitkäänkin ennenkuin nähdään. Mutta Vompsu on toisenlainen - hän ajattelee työsopimustaan, vaikka sielläkin kaikki on kiinni ja valmiustilassa ja hän haluaisi olla täällä, sitähän hän on kaiken aikaa hokenut, että pitäisi keksiä keino, miten päästä tänne. Ei ole suositeltu matkustamista, hän sanoo. Mutta kiitos tarjouksesta. Se tuntuu jännittävän neutraalilta - en pety, en hämmästy, en mitään muuta kuin otan tämän eron vastaan, totean. Minua ei haittaisi jos Vompsu olisi täällä mutta ei sekään haittaa, jos hän ei ole.
Huomenna on tehtävä se hiivatan hoitotestamentti. Ja joku - heitän universumille pallon - voisi tehdä nettiversion loistavasta Pandemia-pelistä. Ainoa peli, josta ole pitänyt: relevantti teema, yhteistyö jossa joko kaikki voittavat tai kukaan ei voita (minusta se on parempi mallinnus maailmasta kuin se, että joku voittaa ja muut häviävät), ja, kuten ystävä sanoi, "kylläpä sun silmät tuikkivat ilosta kun sait saastuttaa kaupunkeja" - minusta oli aina pelatessa yhtä jännittävää, miten arvaamattomasti virus lähti loikkimaan maailmaa pitkin ja teki mieli hyppiä ja iloita, kun epidemiat räjähtivät käsiin. Samoin toki tosin, kun saimme nitistettyä jonkun taudin. Iloitsin, kun nitistimme pandemian, ja iloitsin ihmiskunnan tuhosta ajatellen sammakoita ja sademetsiä. Koronaviruskarttoja katsellessani olen ajatellut mitäpä muuta kuin niitä kaupunkeja pelilaudalla. Helsinkiä siinä pelissä ei ole. Ei turkoosia, ei puhelinliikkeen ilman asiakkaita pelaavia myyjiä, ei junaa kohti kotia.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti