sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

tohinasta hiljaiseloon

tämä kesä on outo. vai pitäisikö kenties sanoa TÄMÄKIN kesä. 10.6. todettiin jännetuppitulehdus oikean peukalon/ranteen tienovilla, ja kesä on sujunut siten yksikätisenä. ihme kyllä en ole hajoillut pahemmin. ehkä alan tottua tähän kaikkeen vammaisuuteen. vaikka tämä onkin ensimmäinen kerta oikean käden kanssa.

meno katkesi kuin seinään diagnoosin myötä. sitä ennen juoksin joka päivä liikkumassa viikonlopputaukoa lukuunottamatta, pyöräilin, haaveilin SUPpauksesta, ruovin kasvimaata ja referoin tenttialuetta illalla vihkoon siinä vaiheessa kun en enää jaksanut muuta. tenttiin en sitten päässyt, käsi hajosi juuri sitä ennen. pelkällä vasurilla konekiroittaminenkin on tosi hidasta.

mutta kuten kirjoitin, jotenkin osasin nyt ottaa tämän tyynesti vastaan. ensin vain nukuin joitain päiviä, ehkä saamieni reumalääkkeiden takia (niillä sammutetaan pahin tulehdus, vatsani ei kestä useimpia tulehduskipulääkkeitä), ehkä muutakin väsymystä, sitten asetuin hämmästelemään epämääräisen väsymyksen tunteen katoamista ensin reisistä, sitten pakaroista ja viimeiseksi vasemmasta kädestä (oikea särki niin ettei siitä oikein ottanut selkoa). kummallisinta tuossa väsymyksessä on se, etten hahmottanut sitä eläessäni sitä ja kerryttäessäni sitä, vaan vasta sen kaikotessa. meni melkein kolme viikkoa,että vasen käsi ei enää tuntunut väsyneeltä.  suunnilleen samassa ajassa lakkasi oikean jatkuva perussärky. nyt oikea huutaa vain jos koetan käyttää sitä, ja kipu on sen verran kova, että ymmärrän varoa.

on kummallista tulla pikkulapseksi taas. ettei osaa  kirjoittaa, käsitellä kameraa, virkata, avata tai sulkea ovea tai koiran valjaita, ei osaa syödä haarukalla sotkematta... vaikka mihin on pyydettävä apua. pullojen ja purkkien avaamiseen. deodorantin laittamiseen vasempaan kainaloon. vasemman käden ja selän öljyämiseen suihkun jälkeen. joitain asioita tulee välteltyä, kuten suihkussa käyntiä. jos sitä teki ennen joka toinen päivä, nyt niin tekee ehkä kerran viikossa. käsi kuitenkin suuttuu aina kovasti kun sitä joutuu vähänkin käyttämään ilman tukea.sitten se juilii joitakin tunteja ja on vain kestettävä kunnes se leppyy.

kun kysyn lääkäriltä, miten kättä kannattaa alkaa kuntouttaa, hän sanoo vain, että sen pitää ensin parantua. kuntoutus vasta sitten kun kipu jännetupesta lähtee.

oikea käsi näyttää kummalta. tuen reunojen kohdalle on kasvanut känsät. peukalonpankain hilseilee. jotkut kohdat, kuten peukalo ja muut sormet, jatkavat edelleen turpoilua vaikka itse kipukohta ei juuri enää turpoa. ehkä se johtuu vain siteestä.

tarkkailen kättä. muutoin vain elän päivästä toiseen ongelmallistamatta tai syyllistämättä itseäni mistään. muistan äkisti, miten ystävälläni oli sama vaiva yläasteella, ja miten kovasti ihailin häntä urhoollisuudesta, jolla hän oli vaivan hankkinut. (pidin itseäni sen verran epäsankarillisena laiskiaisena, ettei minulle voisi ikinä... ei pitäisi sanoa "ei ikinä"!) muistaakseni se oli tullut risusavotasta. tunsin pientä happamuutta sen suhteen, ettei minulla ollut risukkoja, joissa olisin voinut raivata itselleni tuollaisen urheudesta todistavan vamman. kätevämpää varmaan olisikin kokea tällaiset tempaukset teininä, jolloin parantunee nopeammin. mutta kai vain kypsyn hitaasti. ja tuntuu että se on ihan hyvä vaikkei minulla olekaan mitään mainioita anekdootteja jännittävästä urhoollisuusnuoruudesta.

koska en voi enkä saa tehdä muuta kuin levätä, käden osalta, retkeilen kaupungissa kuin turisti. käyn katsomassa ne kaikki paikat, joihin olen jo vuosia suunnitellut tekeväni retken,koskaan sinne saakka ehtimättä. luen kirjoja miten mieli tekee. löydän nurmelta neliapilan. tiedostan miten paljon helpompi on olla ilman toimivaa oikeaa kättä kuin toista toimivaa jalkaa. se tuntuu kummalliselta - jotenkin tuntuu kuin kädelisen pitäisi ajatella toisin. mutta enkö toisaalta jo kauan sitten hahmottanut itseni enemmän jolkottajaksi kuin kädelliseksi, niin se vain on... kerrankin on aikaa ja jaksua kävellä niin paljon kuin haluaa.

se saa onnelliseksi ja mietteliääksi.

miten elämä normaalisti täyttyy niin ääriään myöten? mitä oikein edes tahdon? olen kuvitellut hieronnan maadoittavan itseäni, mutten ole hermostunut näinkään, miksi?

olen palannut siksi lapseksi joka olin pitkinä lapsuuden kesälomina.

ei, tämä ei tunnu metaforalta.

samalla tavalla tähyilen tulevaa ja nykyistä tyytyväisyyden tilasta, tuntien samalla, ettei tilanne voi jatkua tällaisena pitkään. tiedän jollain tavalla menettäväni läheiseni ja tapani elää kotia tässä ja nyt. se ei kauhistuta eikä ihastuta - minulla ei ole siihen asiaan valtaa. katson sitä yhtä vakavana ja mietteliäänä kuin lapsena. tietysti näin aina onkin, mutta aina ei jää aikaa tajuta sitä niin rauhassa.

joinain aamuina kun herään ennen muita ehdin ajatella itsekseni että toivoessani elämääni lähinnä rauhaa ja hiljaisuutta en tajunnut, mitä ehkä tarvitsin niiden saamiseksi. mutta nyt olen saanut ne hetkeksi, minulla ei ole mitään hätää. jos olisin vielä lapsi, kuvittelisin niiden jatkuvan samanlaisina... mutta olen ennenkin nähnyt niiden tulevan ja menevän arvaamattomina. eri hetkinä eri asioita kutsuu onnellisuuden painavalla nimellä.

2 kommenttia:

hannariikka kirjoitti...

Minulla on ollut myös pari kertaa. Ei tosiaan sankariteoista, vaan tietokoneen käytöstä... Olen samasta asiasta hankkinut lievän tenniskyynärpään toiseen käteen.

hannariikka kirjoitti...

P.S. "Kaikkeen vammaisuuteen" tosiaan tottuu. T. Nimim. Kipukasa -78