Anekdootti

 "Älä selitä vaan näytä." Mutta enkö selittämällä näytä? Eikö juuri se kohdista valokeilan siihen älyttömään sisäiseen vellontaan (aah, saan pitää ohjaksia tiukalla, etten kirjoita dialogiin, huh) joka vääristelee niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtuu? Eikö tuo vellonta ole osa sitä, mikä tapahtuu? Se, mistä voi ajatella, että se on väärin ja epäluotettavaa ja epätodellista. Tai että se on vain hyväksyttävä, että siihen kiinnittää vähemmän itseään juuri siten, että sen sallii näkyä itselleen. Ja jopa muille, ehkä kannus onkin suunnattu näiden kylkiluiden väliin, myös muille.

Eivät sinun ajatuksesi tästä kiinnosta ketään, ehkä siinä koetetaankin sanoa niin. Eivätkö? Höpsis. Jos ne kiinnostavat edes yhtä, ja sattuu itse olemaan se yksi, se riittää. Ei sisäisestä vellonnasta kukaan maksa, tietenkään. Ihmiset maksavat yhtä sun toista ja tekevät monenlaisia harjoitteita päästäkseen siitä edes hieman kauemmas. Ja yhtäkaikkisesti se jatkuu.

Minusta tietysti selitykset ovat kiinnostavia. Juuri selitykset, enemmän kuin se muu. Sen muunhan voin mainiosti havainnoida itsekin, etenkin hyvällä tuulella. Huonolla tuulella on hankalaa havainnoida muuta kuin sitä selityspuuroa, ainakin ennen kävelylle lähtemistä. Tai kirjoittamista. Hullua kyllä, juuri kirjoittaminen, jossa selityksille annetaan valta, usein riistää niiltä yksinoikeuden määritellä seuraavaksi tapahtuvaa. On aamu, ja mietin ohimenevästi, että tietty osa vellonnastani muistuttaa vuosi vuodelta enemmän sitä terapeuttista eetosta, että on ihan sama, puhuuko toinen totta vai ei. Valeessakin on kiinnostava sen rakenne, siinä esitettyjen kohtaamisten logiikka, tapahtumisen tunnelma ja rytmi. Vale, tarina, hypoteesi, teoria.

Bioroskiksestä lähtenyt hedelmäkärpänen lentää kohtuullisen määrätietoisesti huoneen luoteisnurkasta koillisnurkkaan. Pesin eilen kaikki ikkunat, ilmankos nyt ajattelen näinkin selkeästi.