sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Vanhenemisesta ja riittämisestä

Tekemällä jollakin tavalla muuttaa katsantokantaansa. Usein se tuntuu olevan itselleni myös ainoa keino todella muuttaa sitä katsantokantaa. Mikä heijastuu siihen, etten oikein pysty uskomaan, että se, mitä teen, olisi mitään niin pysyvää, että sille voisi rakentaa mitään konsistenttia, tietynlaista itseä. Sitten kun ei usko mihinkään henkiin tai sieluihinkaan, itse jää aika ankkuroitumattomaksi. No, uskon kyllä kehoon ja siihen, että eri kehot reagoivat eri tavoin.

Lupiini kirjoittaa kovin tutun tuntuisesti tekolisäkkeistä. Ripsistä, kynsistä. Lisäisin hiukset ja silikoniset tissit. Ja keinotekoiset vähennykset, rasvaimut. Ja muovaamiset, kuten nenäleikkaukset. Ne kaikki ovat kuuluneet siihen ihmisten piiriin, jossa olen liikkunut, työskennellyt, ollut perhettä, keskustellut. Kuten myös meikkaaminen. Naisilla.

Nyt kun en ole meikannut pitkiin aikoihin (en edes serkun häihin viime kesänä) ja olen lakannut värjäämästä naama- ja pääkarvojakin, huomaan havaintoni muuttuneen. Se on samalla hupaisaa ja traagista. Huomaan katselevani ihmisten kuvia paljon mietteliäämpänä kuin ennen. Miksi tuokin nainen on suhrannut kulmiaan ja silmänympäryksiään? Siinä missä ennen saatoin ajatella jostakusta, että voi hitsit, jos hän vähän yrittäisi, hän voisi näyttää paljon sievemmältä ja virkummalta, huomaan ajattelevani nykyään, että miksihän tämä ihminen koettaa niin kovasti näyttää sievemmältä ja virkummalta (ja näyttää oikeastaan vain omituisen tuhritulta). Ja miksi itse halusin sellaista? Ikään kuin sitä ei erottaisi, mikä on väriä ja mikä silmä.

Kokeilin yhtenä päivänä ripsiväriä mutta kasvoni näyttivät niin räikeiltä, että pesin värin pois. (Meikkivoiteen kanssa olen oireillut aina näin - en kestä ihon tasavärisyyttä, en kykene ihmisten ilmoille tuntiessani valehtelevani niin räikeästi olevani muovia.) Oli vaikeaa ymmärtää, että niin, vielä pari vuotta sitten se olisi ollut normaali, standardi. Ja tällainen vaaleasilmäisyys ja -kulmaisuus, jossa nyt elän, olisi saanut minut tuntemaan itseni satavuotiseksi ja ehkä herättänyt epäilyksiä masennuksesta, toimintakyvyn notkahduksesta, itsekunnioituksen puutteesta tai jostain muusta vakavan kuuloisesta tilasta tai taipumuksesta. Ja kuitenkin, mielialani ei ole silloin oikeastaan eronnut nykyisestä juuri missään olennaisessa suhteessa. En ole oivaltanut mitään suurta. Kunhan jätin meikit pois.

Ja samalla tavalla - jossain vaiheessa jätin muitakin asioita pois tai kiinnityin muihin.

Tuntui pahalta kun opiskeltuani pari vuotta yliopistolla emme enää löytäneet yhteistä säveltä muutaman pitkäaikaisen ystävän kanssa, jotka opiskelivat kovin toisenlaisia aloja. Heitä inhotti jotenkin se, miten kovasti tahdoin käsitteellistää asioita, problematisoida, tonkia. Olin hämmentynyt - olen tehnyt sellaista silloinkin kun olimme vielä ystäviä välittömällä tavalla. Nykyään ajattelen, että kyse oli paljolti kielestä. Aloin puhua sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. En hahmottanut, etteivät he ymmärtäneet, eivätkä he sanallistaneet sitä niin vaan puhuivat kaiken problematisoinnista. Opin. Nykyään koetan olla varovaisempi kielen kanssa.

Olemme ystävystyneet uudestaan toisen heistä kanssa.

Emme ole muuttuneet paljonkaan siitä, mitä olimme lapsina.

Melkoisen ominaisuudettomia. Epäkoherentteja. Muuttuvia. Uteliaita. Kumpikaan meistä ei osaa sieviä kynsiä.

Vanhenemisessa on parasta se, että on elänyt niin monenlaisen vaiheen läpi. Tietää, miltä ne näyttävät sisältäkäsin ja ulkoapäin. Tai ainakin tietää tietyn käytännön kokemuksen kautta jotain näkökulmia siitä, miltä ne voivat näyttää sisältä- ja ulkoakäsin. On kummallista, miten seesteiseksi elämä on käynyt johonkin aiempaan verraten. Tarkoitan: Sitä riittää itselleen. Ainakin itselleen. Ainakin useimmiten, ja silloin kun ei riitä, sillekin voi kohauttaa harteitaan. Ei ole tavoitetta näyttää tietynlaiselta, kuulostaa tietynlaiselta, osua oikeaan. Ei ole tarvetta kokea onnellisuutta hetkestä toiseen, kauhistua kiukkua tai surua, toivottomuutta tai häpeää.

Tuntuu oudolta ajatella, miten on joskus arastellut puhua ääneen puhevian takia. Tai pelännyt uimarantaa, koska vatsa ja käsivarret ovat aina olleet enemmän pehmeän- kuin jäntevänsorttiset. Samastanut oman arvon siihen, mitä ja miten tekee asiat. (Ne ovat vain tekemisiä. Ei niitä pidä väheksyäkään, toki, mutta silti - ne ovat vain tekemisiä ja muuttuvat herkästi.) Ylipäänsä ajatellut, että itsellä on jokin arvo. Tai omalla elämällä. Ja että siitä pitäisi ymmärtää jotain ja sen eteen ponnistella.

Ja sitä lukee toisten sanallistuksia ja ajattelee: Niin, kaunis kuva, mutta ei meistä kukkia ja hunajaa puhkea, vaan selluliittia ja jonninjoutavia työhypoteeseja. Joskus intiimeinä hetkinä toinen saattaa tuoksua uskomattoman makealle, mutta silloinkin saattaa mieleen tulla orkidea, joka saa hyönteiset parittelemaan kanssaan. Silloin voi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi tai huvittua. Nykyään valitsen jälkimmäisen.

Nyt on helppoa tuntea seesteisyyttä, koska on aamu ja on käynyt hyvää sähköpostikeskustelua. Jokin toinen hetki maailma vaikuttaa toisenlaiselta. Mutta nyt, juuri nyt, olen kiitollinen vanhenemisestani ja riittämisestäni. Ne tuntuvat ihmeellisiltä kaiken sen koleerisen kouhotuksen jälkeen.

Sinne saakka että unohdan iloita niistä. 

1 kommentti:

bas ketball kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.