Saatuani palautettua viimeisen esseen nukun kerrankin pitkään. Kivut katoavat. Sitä kestää muutaman päivän.
Asunnon ostaminen on siirtynyt keskelle lomaa ja saa käänteitä, joiden edessä kaikki lomamaisuus karisee päivistä ja öistä. Äiti saa minut itkemään syntymäpäiväpuhelussaan; ei liikutuksesta vaan siitä syystä, etteivät he näemmä koskaan onnistu hyväksymään muita toimintatapoja kuin omiaan. Olen niin väsynyt, että isken luurin korvaan tai oikeammin pöydälle - Vompsu poimii sen siitä ja jatkaa keskustelua loppuun saakka, siihen saakka, että sanon kaikkeen, etten välitä, ei sen ole väliä, rahaahan se vain on, joo anna mennä vaan. Vanhemmat pitäkööt päänsä ja toimintatapansa, en enää jaksa sanoa mitään heille. He lakkaavat soittamasta minulle ja soittavat vain Vompsulle, mikä on tietysti ihan oikein - en vastaisi kuitenkaan puhelimeen, hoitakoon Vompsu heidät.
Sisko kysyy, mikä päivä tulen jouluna käymään vanhemmilla. Vastaan, etten tiedä, tulenko. Tuleeko siitä vain pahaa mieltä kaikille? Katsotaan nyt, kirjoitan. (Siskon kanssa kommunikoimme lähinnä naamastossa.)
Pelottaa mennä pankkiin. Pelkään monia asioita. Että alan itkeä lohduttomasti enkä pysty lopettamaan (enkös ole tehnytkin niin jo monena päivänä, kyllä vain, vasta parikymmentä minuuttia vesijuoksemista onnistuu keskeyttämään itkemisen ja jos juoksee tunnin, vähitellen sen on lähdettävä tästä), että alan kirkua, että minun pitää puhua enkä suostu, että yksinkertaisesti jotenkin halkean tai räjähdän enkä vain kestä. Kuule, ne on nähneet pankeissa kaiken, sanoo ystävä. Niin varmaan, sanon. Yhtäkaikkisesti minusta tuntuu, että ottaisin mieluummin tulimyrskyn kuin tämän kaiken. Etten vain kestä. Ettei se ole mitenkään mahdollista. Joten että tulimyrsky ehkä olisi jännittävämpi ja takaisi, ettei tarvitse kestää kestämistään tai kohdata sitä, ettei kestä.
(Mitä muuten tarkoittaa, ettei kestä? Olen kestänyt kaikki ne asiat, joita en ole kestänyt, ihan mainiosti. Olen saattanut itkeä ja olla itkuinen viikkokausia mutta aina se on mennyt ohi.)
Kävelemme pankkiin, onnistun pysymään miltei hyväntuulisena virkailijan kanssa, hänessä on jotain ronskia ja melkein röyhkeää ja hän vaikuttaa tolkun ihmiseltä myyntitykin sijaan. Kun isän kerrotaan saapuneen, nieleksin vähän onnettomana; me emme ole vielä valmiita joten toimistotyttö lähetetään tarjoamaan isälle kahvia. Ikään kuin isä sitä tai teetä joisi, niin kuin minäkään en tee. Siitähän sitä vasta soppa syntyisi, välähtää huvittunut ajatus kaiken muun lävitse. Isä väittää kahvin ja teen närästävän, minusta vatsakipua (joka on varsin todellinen kyllä) paljon pahempi pulma on vireystilan nousu entisestään. Pelottaa vähän kohdata niin kiivas ihminen, etenkin nyt kun emme ole puhuneet toisillemme. Mutta sitten kun näen isän istuvan pienenä ja harmaana ja vähän kumarana hienolla jugendsohvalla, vähän likainen muovikansio käsissään, miten voisin olla vihainen? Ei hänkään ole ottanut kahvia tai teetä. Eikä halua skumppaa kauppojen synnyttyä, kuten en minäkään.
Ylipäänsä, on vaikeaa olla vihainen millekään tuntoiselle olennolle. Me olemme kaikki niin hauraita ja osaamattomia, hupsuja ja naurettavan lannistumattomia. On helppoa olla vihainen normaalille, valmiiksiannetulle, pureksittomalle mallille, johon toiset olettavat itsen kernaasti ahtautuvan, mutta ihmisille ei ole helppoa olla vihainen, eikä eläimille. En vain osaa! Miten se tehdään? Olisiko siitä jotain hyötyä? Jotkut väittävät, että siitä voi olla hyötyä puolensa pitämisessä, se varmaan pitää paikkansa, joskus olisi viisaampaa sanoa seis kuin ymmärtää ymmärtämistään, mutta miten opitaan sanomaan seis, opitaan halveksumaan vähän likaista kansiota ja painunutta ryhtiä sen sijaan että ne tulkitaan merkeiksi siitä, ettei toinen hyvänen aika tarvitse vihaista lähestymistapaa vaan aikaa ja armoa? Me naurettavat pikku apinat kahleitamme helistelemässä...
Joudun lähtemään neuvottelusta kipinkapin töihin. Ei minun tietysti sinä päivänä pitänyt mennä töihin, mutta kun. On vaikeaa sanoa seis toisten tarpeille. Tunti sinne tänne. Entä sitten - kuka minun kehoani ja aikaani muka tarvitsee sen puolitoistatuntisen niin kipeästi? Minä itse vai? Tuskinpa. Neuvottelusta lähtiessä isä huikkaa, mikä päivä tulen heille syömään ja jouluilemaan. Lupaan soittaa ja pyyhällän eteenpäin. En ole vielä saanut soitettua, koska pankkitilanteen pelot ovat läsnä edelleen käsinkosketeltavina. Ja ne vuotavat kaikkialla muuhunkin.
Koetan tolkuttaa itselleni, ettei minun tarvitse eikä etenkään kannata päättää asioista nyt. Ei ainakaan isoista asioista. Että olen vain liian poissa tolaltani, liian väsynyt, ehdin päättää myöhemminkin. Että on muistettava, että kaikki näyttää toistaiseksi liian vihamieliseltä ja vaikeasti kestettävältä johtuen siitä tilasta, johon olen kummallisesti jalkautunut. (Miten ihmeessä olen onnistunut kävelyttämään itseni tällaisiin tiloihin?) Asiaa ei helpota lainkaan, että Vompsu on myös pahoissa viboissa (lähinnä kai työasioista mutta varmasti asuntoasia on siinä melkoinen taakka päällä) ja puhuu
hirttäytymisestä. Hän puhuu siitä jopa esimiehelleen, joka - käsittämätöntä kyllä - toteaa hänelle, ettei tämä saa hirttäytyä esimieheltä lupaa kysymättä, sen sijaan että lähettäisi Vompsun työterveyslääkäriin. (Minä puhun Vompsulle työterveyslääkäristä ja opintopsykologista, koska minusta tuo kuulostaa mahdolliselta loppuunpalamiselta ja Vompsullahan on työsuhde, josta voi saada palkallista saikkua, pienen hengähdystauon; lääkärihän se tuon osaisi arvioida.) (Kärsin itsekin jotain ihme kriisiä tai loppuunpalamista tällä hetkellä, mutta mistä ihmeestä minä saikun ottaisin? Opinnot ja hierominenhan tuovat elämääni nimenomaan sisältöä ja turvaa.)
Onnea, sanovat ystävät illalla glögeillä ostetusta asunnosta kuullessaan. Tarvitsemmeko me lisää onnea vai onko tämä onnellinen käänne, huomaan kysyväni hiljaa. Mitä se onni edes tarkoittaa? Helpottuuko jokin? Muuttuuko jokin vaikeammaksi? Tapahtuisiko niin, asumismuodon vaihtelua tai ei? Niin, onnenkantamoisia varmasti on hyvä olla. Kiitos, sanon. Nostan mukia, jossa on puoli desiä skumppaa. Tuntuu vaikealta niellä skumppaa.
Kirjoitin jokin aika sitten Intiaan palaamisesta ja kummasta kaipuusta avuttomuuden tuntua kohtaan. Näyttää siltä, ettei ehkä tarvitse mennä Intiaan saakka. Avaan nimittäin töissä yliopiston tietotekniikkaympäristön tenttimateriaalit ajatellen käyttäväni hyödyllisesti sen pienen ajan, joka hiljaisessa joulunalustyövuorossa jää tapettavaksi. En oikein ymmärrä tukimateriaalia, pitäisi äkkiä omaksua valtava kasa vieraita käsitteitä ja teksti tuntuu jotenkin tankealta. Rohkaisen itseäni kuitenkin monen ystävän toteamuksella, että kyseessä ovat olleet heidän opintojensa helpoimmat opintopisteet. Ei tämä voi olla vaikeaa, siis... Luettuani siirryn tekemään lähtötasotestejä, joista voi täysin pistein suoritettuina saada bonuspisteitä itse tenttiin. Monet kysymyksistäkin ovat vaikeita ymmärtää. Piirrän parista apukuvion paperille jäsentääkseni edes, mitä kysytään. Vain ihan muutamaan osaan vastauksen. Muuten googlaan, tongin tukimateriaalia ja yritän pinnistää. Siitä huolimatta virheitä piisaa. Jynssään uudestaan ja uudestaan, tuntikausia. Virheiden määrä ei vähene. Hämmennyn: Mielestäni olen selvinnyt ihan hyvin näiden koneiden kanssa tänne saakka. Käytännössä kaikki on sujunut ja olen jopa onnistunut neuvomaan asioita, jopa puhelimitse, sekä välillä kurssikavereillekin. Silti testit tökkäävät pahasti. Olenko vain liian väsynyt viikon jäljiltä? Siitäkö on kyse? Ainakin reaktio testituloksiin on aika lohduton. Vaikeaa pitäytyä itkemättömyydessä.
Siinä vaiheessa, kun itku pukkaa päälle väkisin, heitän oppimateriaalit hiiteen ja siirryn muuhun. Ei ole mitään hyötyä pyöriä epätoivossa. Palaan uudelleen, paremmissa voimissa. Joskus. Sitten kun niitä voimia riittää.
Totean ilahtuneesti jollain metatasolla saapuneeni siihen täydellisen avuttomuuden tilaan, jota kaipailin. Ihan ilmaiseksi, ilman Intiaa! Tai no, onhan tuossa tuo kymmenientuhansien eurojen laina... ei kai tämä siis aivan ilmaista ole, se on taatusti väärä sana. Mutta kuitenkin. Tuntuu, ettei ole kellekään mitään sanottavaa, etten ymmärrä kenenkään läheisteni motiiveista mitään, tai kaukaisempienkaan (onko se ihme, kun on vaikeuksia uskoa koko motiiveihin?), että maailma vain etenee jyskyttäen, tapahtuu tapahtumistaan. Että se on niin suuri koneisto, etten osaa sanoa siihen mitään tai tehdä sille juuri mitään. Että putoan. Että suurin osa maailmasta ei putoa ja sitten putoamisen ja staattisen välille virittyy hetki hetkeltä kasvava epäsuhta. Mutta se on vain mielikuva. Istun takamuksellani tuolilla kellokortin takana. Minuuttiviisari raksahtaa pykälän eteenpäin.
Mistä kaikki nämä pelot tulevat? Mistä tulee pelko avata sähköposti tai naamasto, pelko siellä odottavasta huutamisesta, johon ei osaa vastata mitään? (Ei siellä edes ole sellaista, mutta sitä yhtäkaikkisesti pelkään tällaisessa tilassa. Lainaa toisaalta.) Pelkään mennä kotiin töistä. Pelkään, mitä sitten tapahtuu. Etten osaa sanoa mitään tai sanon vääriä asioita. Hengitän sen kaiken keskellä täysin avuttomana ja puolustuskyvyttömänä. Pakottaudun hengittämään syvään alakeuhkoihin. Että tältä tuntuu, että on ihmisiä, joista tuntuu tältä, muitakin, annan sen huuhtoa ylitseni ja hengitän ulospäin jaksamista niille muille, vaikken nyt itselleni sitä jaksakaan hengittää.
Kaikkialla on hyvin hiljaista. Joulukuusen sähkövalot on viritetty tasaisesti eri puolille tuuheaa kuusta. Ilmastointi surisee. Minuuttiviisari raksahtaa taas. Sen on täytynyt raksua tällä välilläkin, mutten ole huomannut. Tarkkaavaisuuteni viiraa. Ajattelen vettä: vettä, joka oli ensin aina juomavettä tai hukkumavettä, mutta josta on tullut delfiinien leikkivettä, valaiden syvännelauluvettä, ystävällisesti tuudittava ja kannattava kuilu kuivien kaakelilattioiden kovuuden keskellä.
Olen oppinut tanssimaan arkkitehtuuria ja kiipeämään kuuhun reittäni pitkin ja tekemään kuolemisesta leikin ja naurun asian, joten, ystävä hyvä, puhuttelen itseäni, voisinko lakata kalkkunoimasta muutaman käytännön asian suhteen. Sitä paitsi, huomauttaa sisäinen sensuuri, femme fatalet ovat kauniimpia ja laihempia ja kunnianhimoisempia: minun pitää olla mukava ja kiltti ja kotoisa, koska ei minusta oikein ole seikkailuksi. Tuijotan sisäisesti sensuuria kunnes se lakkaa mussuttamasta. Hiljaa, sanon sille. Vittu tässä kohtaloihin muutenkaan uskotaan. Ryhdistäydy. Ja se hiljenee.
Hiljaisuusmyrsky raivoaa ympärillä ja sisällä. Näennäisesti täällä ei tapahdu mitään. Tulee mieleen poliisi, joka sanoo kulmat kurtussa, että tilanne on ohi, poistukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Kunhan normaali, tralalalalaa, normaali iltapäivä, työiltapäivä, olemme muistaneet antaa kuusellekin vettä. Hyllytettävää on kertynyt yli kärryllinen.
Vuodentaite on ohitse, pimeä alkaa hellittää otettaan. Tuntuu joulun kannalta hankalalta, että kaikki ruoka vaikuttaa jotenkin sellaiselta, ettei sitä haluaisi laittaa suuhunsa. Ja alkoholi, se myös. Se on niin ristiriidassa paikoillaan pyörteilevän, tempovan hiljaisuuden kanssa.
Asunnon ostaminen on siirtynyt keskelle lomaa ja saa käänteitä, joiden edessä kaikki lomamaisuus karisee päivistä ja öistä. Äiti saa minut itkemään syntymäpäiväpuhelussaan; ei liikutuksesta vaan siitä syystä, etteivät he näemmä koskaan onnistu hyväksymään muita toimintatapoja kuin omiaan. Olen niin väsynyt, että isken luurin korvaan tai oikeammin pöydälle - Vompsu poimii sen siitä ja jatkaa keskustelua loppuun saakka, siihen saakka, että sanon kaikkeen, etten välitä, ei sen ole väliä, rahaahan se vain on, joo anna mennä vaan. Vanhemmat pitäkööt päänsä ja toimintatapansa, en enää jaksa sanoa mitään heille. He lakkaavat soittamasta minulle ja soittavat vain Vompsulle, mikä on tietysti ihan oikein - en vastaisi kuitenkaan puhelimeen, hoitakoon Vompsu heidät.
Sisko kysyy, mikä päivä tulen jouluna käymään vanhemmilla. Vastaan, etten tiedä, tulenko. Tuleeko siitä vain pahaa mieltä kaikille? Katsotaan nyt, kirjoitan. (Siskon kanssa kommunikoimme lähinnä naamastossa.)
Pelottaa mennä pankkiin. Pelkään monia asioita. Että alan itkeä lohduttomasti enkä pysty lopettamaan (enkös ole tehnytkin niin jo monena päivänä, kyllä vain, vasta parikymmentä minuuttia vesijuoksemista onnistuu keskeyttämään itkemisen ja jos juoksee tunnin, vähitellen sen on lähdettävä tästä), että alan kirkua, että minun pitää puhua enkä suostu, että yksinkertaisesti jotenkin halkean tai räjähdän enkä vain kestä. Kuule, ne on nähneet pankeissa kaiken, sanoo ystävä. Niin varmaan, sanon. Yhtäkaikkisesti minusta tuntuu, että ottaisin mieluummin tulimyrskyn kuin tämän kaiken. Etten vain kestä. Ettei se ole mitenkään mahdollista. Joten että tulimyrsky ehkä olisi jännittävämpi ja takaisi, ettei tarvitse kestää kestämistään tai kohdata sitä, ettei kestä.
(Mitä muuten tarkoittaa, ettei kestä? Olen kestänyt kaikki ne asiat, joita en ole kestänyt, ihan mainiosti. Olen saattanut itkeä ja olla itkuinen viikkokausia mutta aina se on mennyt ohi.)
Kävelemme pankkiin, onnistun pysymään miltei hyväntuulisena virkailijan kanssa, hänessä on jotain ronskia ja melkein röyhkeää ja hän vaikuttaa tolkun ihmiseltä myyntitykin sijaan. Kun isän kerrotaan saapuneen, nieleksin vähän onnettomana; me emme ole vielä valmiita joten toimistotyttö lähetetään tarjoamaan isälle kahvia. Ikään kuin isä sitä tai teetä joisi, niin kuin minäkään en tee. Siitähän sitä vasta soppa syntyisi, välähtää huvittunut ajatus kaiken muun lävitse. Isä väittää kahvin ja teen närästävän, minusta vatsakipua (joka on varsin todellinen kyllä) paljon pahempi pulma on vireystilan nousu entisestään. Pelottaa vähän kohdata niin kiivas ihminen, etenkin nyt kun emme ole puhuneet toisillemme. Mutta sitten kun näen isän istuvan pienenä ja harmaana ja vähän kumarana hienolla jugendsohvalla, vähän likainen muovikansio käsissään, miten voisin olla vihainen? Ei hänkään ole ottanut kahvia tai teetä. Eikä halua skumppaa kauppojen synnyttyä, kuten en minäkään.
Ylipäänsä, on vaikeaa olla vihainen millekään tuntoiselle olennolle. Me olemme kaikki niin hauraita ja osaamattomia, hupsuja ja naurettavan lannistumattomia. On helppoa olla vihainen normaalille, valmiiksiannetulle, pureksittomalle mallille, johon toiset olettavat itsen kernaasti ahtautuvan, mutta ihmisille ei ole helppoa olla vihainen, eikä eläimille. En vain osaa! Miten se tehdään? Olisiko siitä jotain hyötyä? Jotkut väittävät, että siitä voi olla hyötyä puolensa pitämisessä, se varmaan pitää paikkansa, joskus olisi viisaampaa sanoa seis kuin ymmärtää ymmärtämistään, mutta miten opitaan sanomaan seis, opitaan halveksumaan vähän likaista kansiota ja painunutta ryhtiä sen sijaan että ne tulkitaan merkeiksi siitä, ettei toinen hyvänen aika tarvitse vihaista lähestymistapaa vaan aikaa ja armoa? Me naurettavat pikku apinat kahleitamme helistelemässä...
Joudun lähtemään neuvottelusta kipinkapin töihin. Ei minun tietysti sinä päivänä pitänyt mennä töihin, mutta kun. On vaikeaa sanoa seis toisten tarpeille. Tunti sinne tänne. Entä sitten - kuka minun kehoani ja aikaani muka tarvitsee sen puolitoistatuntisen niin kipeästi? Minä itse vai? Tuskinpa. Neuvottelusta lähtiessä isä huikkaa, mikä päivä tulen heille syömään ja jouluilemaan. Lupaan soittaa ja pyyhällän eteenpäin. En ole vielä saanut soitettua, koska pankkitilanteen pelot ovat läsnä edelleen käsinkosketeltavina. Ja ne vuotavat kaikkialla muuhunkin.
Koetan tolkuttaa itselleni, ettei minun tarvitse eikä etenkään kannata päättää asioista nyt. Ei ainakaan isoista asioista. Että olen vain liian poissa tolaltani, liian väsynyt, ehdin päättää myöhemminkin. Että on muistettava, että kaikki näyttää toistaiseksi liian vihamieliseltä ja vaikeasti kestettävältä johtuen siitä tilasta, johon olen kummallisesti jalkautunut. (Miten ihmeessä olen onnistunut kävelyttämään itseni tällaisiin tiloihin?) Asiaa ei helpota lainkaan, että Vompsu on myös pahoissa viboissa (lähinnä kai työasioista mutta varmasti asuntoasia on siinä melkoinen taakka päällä) ja puhuu
hirttäytymisestä. Hän puhuu siitä jopa esimiehelleen, joka - käsittämätöntä kyllä - toteaa hänelle, ettei tämä saa hirttäytyä esimieheltä lupaa kysymättä, sen sijaan että lähettäisi Vompsun työterveyslääkäriin. (Minä puhun Vompsulle työterveyslääkäristä ja opintopsykologista, koska minusta tuo kuulostaa mahdolliselta loppuunpalamiselta ja Vompsullahan on työsuhde, josta voi saada palkallista saikkua, pienen hengähdystauon; lääkärihän se tuon osaisi arvioida.) (Kärsin itsekin jotain ihme kriisiä tai loppuunpalamista tällä hetkellä, mutta mistä ihmeestä minä saikun ottaisin? Opinnot ja hierominenhan tuovat elämääni nimenomaan sisältöä ja turvaa.)
Onnea, sanovat ystävät illalla glögeillä ostetusta asunnosta kuullessaan. Tarvitsemmeko me lisää onnea vai onko tämä onnellinen käänne, huomaan kysyväni hiljaa. Mitä se onni edes tarkoittaa? Helpottuuko jokin? Muuttuuko jokin vaikeammaksi? Tapahtuisiko niin, asumismuodon vaihtelua tai ei? Niin, onnenkantamoisia varmasti on hyvä olla. Kiitos, sanon. Nostan mukia, jossa on puoli desiä skumppaa. Tuntuu vaikealta niellä skumppaa.
Kirjoitin jokin aika sitten Intiaan palaamisesta ja kummasta kaipuusta avuttomuuden tuntua kohtaan. Näyttää siltä, ettei ehkä tarvitse mennä Intiaan saakka. Avaan nimittäin töissä yliopiston tietotekniikkaympäristön tenttimateriaalit ajatellen käyttäväni hyödyllisesti sen pienen ajan, joka hiljaisessa joulunalustyövuorossa jää tapettavaksi. En oikein ymmärrä tukimateriaalia, pitäisi äkkiä omaksua valtava kasa vieraita käsitteitä ja teksti tuntuu jotenkin tankealta. Rohkaisen itseäni kuitenkin monen ystävän toteamuksella, että kyseessä ovat olleet heidän opintojensa helpoimmat opintopisteet. Ei tämä voi olla vaikeaa, siis... Luettuani siirryn tekemään lähtötasotestejä, joista voi täysin pistein suoritettuina saada bonuspisteitä itse tenttiin. Monet kysymyksistäkin ovat vaikeita ymmärtää. Piirrän parista apukuvion paperille jäsentääkseni edes, mitä kysytään. Vain ihan muutamaan osaan vastauksen. Muuten googlaan, tongin tukimateriaalia ja yritän pinnistää. Siitä huolimatta virheitä piisaa. Jynssään uudestaan ja uudestaan, tuntikausia. Virheiden määrä ei vähene. Hämmennyn: Mielestäni olen selvinnyt ihan hyvin näiden koneiden kanssa tänne saakka. Käytännössä kaikki on sujunut ja olen jopa onnistunut neuvomaan asioita, jopa puhelimitse, sekä välillä kurssikavereillekin. Silti testit tökkäävät pahasti. Olenko vain liian väsynyt viikon jäljiltä? Siitäkö on kyse? Ainakin reaktio testituloksiin on aika lohduton. Vaikeaa pitäytyä itkemättömyydessä.
Siinä vaiheessa, kun itku pukkaa päälle väkisin, heitän oppimateriaalit hiiteen ja siirryn muuhun. Ei ole mitään hyötyä pyöriä epätoivossa. Palaan uudelleen, paremmissa voimissa. Joskus. Sitten kun niitä voimia riittää.
Totean ilahtuneesti jollain metatasolla saapuneeni siihen täydellisen avuttomuuden tilaan, jota kaipailin. Ihan ilmaiseksi, ilman Intiaa! Tai no, onhan tuossa tuo kymmenientuhansien eurojen laina... ei kai tämä siis aivan ilmaista ole, se on taatusti väärä sana. Mutta kuitenkin. Tuntuu, ettei ole kellekään mitään sanottavaa, etten ymmärrä kenenkään läheisteni motiiveista mitään, tai kaukaisempienkaan (onko se ihme, kun on vaikeuksia uskoa koko motiiveihin?), että maailma vain etenee jyskyttäen, tapahtuu tapahtumistaan. Että se on niin suuri koneisto, etten osaa sanoa siihen mitään tai tehdä sille juuri mitään. Että putoan. Että suurin osa maailmasta ei putoa ja sitten putoamisen ja staattisen välille virittyy hetki hetkeltä kasvava epäsuhta. Mutta se on vain mielikuva. Istun takamuksellani tuolilla kellokortin takana. Minuuttiviisari raksahtaa pykälän eteenpäin.
Mistä kaikki nämä pelot tulevat? Mistä tulee pelko avata sähköposti tai naamasto, pelko siellä odottavasta huutamisesta, johon ei osaa vastata mitään? (Ei siellä edes ole sellaista, mutta sitä yhtäkaikkisesti pelkään tällaisessa tilassa. Lainaa toisaalta.) Pelkään mennä kotiin töistä. Pelkään, mitä sitten tapahtuu. Etten osaa sanoa mitään tai sanon vääriä asioita. Hengitän sen kaiken keskellä täysin avuttomana ja puolustuskyvyttömänä. Pakottaudun hengittämään syvään alakeuhkoihin. Että tältä tuntuu, että on ihmisiä, joista tuntuu tältä, muitakin, annan sen huuhtoa ylitseni ja hengitän ulospäin jaksamista niille muille, vaikken nyt itselleni sitä jaksakaan hengittää.
Kaikkialla on hyvin hiljaista. Joulukuusen sähkövalot on viritetty tasaisesti eri puolille tuuheaa kuusta. Ilmastointi surisee. Minuuttiviisari raksahtaa taas. Sen on täytynyt raksua tällä välilläkin, mutten ole huomannut. Tarkkaavaisuuteni viiraa. Ajattelen vettä: vettä, joka oli ensin aina juomavettä tai hukkumavettä, mutta josta on tullut delfiinien leikkivettä, valaiden syvännelauluvettä, ystävällisesti tuudittava ja kannattava kuilu kuivien kaakelilattioiden kovuuden keskellä.
Olen oppinut tanssimaan arkkitehtuuria ja kiipeämään kuuhun reittäni pitkin ja tekemään kuolemisesta leikin ja naurun asian, joten, ystävä hyvä, puhuttelen itseäni, voisinko lakata kalkkunoimasta muutaman käytännön asian suhteen. Sitä paitsi, huomauttaa sisäinen sensuuri, femme fatalet ovat kauniimpia ja laihempia ja kunnianhimoisempia: minun pitää olla mukava ja kiltti ja kotoisa, koska ei minusta oikein ole seikkailuksi. Tuijotan sisäisesti sensuuria kunnes se lakkaa mussuttamasta. Hiljaa, sanon sille. Vittu tässä kohtaloihin muutenkaan uskotaan. Ryhdistäydy. Ja se hiljenee.
Hiljaisuusmyrsky raivoaa ympärillä ja sisällä. Näennäisesti täällä ei tapahdu mitään. Tulee mieleen poliisi, joka sanoo kulmat kurtussa, että tilanne on ohi, poistukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Kunhan normaali, tralalalalaa, normaali iltapäivä, työiltapäivä, olemme muistaneet antaa kuusellekin vettä. Hyllytettävää on kertynyt yli kärryllinen.
Vuodentaite on ohitse, pimeä alkaa hellittää otettaan. Tuntuu joulun kannalta hankalalta, että kaikki ruoka vaikuttaa jotenkin sellaiselta, ettei sitä haluaisi laittaa suuhunsa. Ja alkoholi, se myös. Se on niin ristiriidassa paikoillaan pyörteilevän, tempovan hiljaisuuden kanssa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti