Koska jalka on lientynyt esimerkillisellä vauhdilla, varasin liput Italiaan. Eihän tästä jää kuin vajaa viikko väliin, tästä matkasta. Lähden ylihuomenna.
Kirjoitan vakuutusyhtiölle kirjeeseen, etten voinut tietää perjantaina, kuten ei lääkärikään, että viikon ajan astumattomaksi äitynyt jalka kohentuisi näin kiitettävästi ja nopeasti. Voihan toki olla, etten saa sieltä nyt mitään korvauksia, vaikka lääkärintodistuksessakin sanotaan, ettei voi matkustaa. Olisi pitänyt siirtää liput, ilmeisimmin, mutta en ole aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa eikä jalka silloin kestänyt astumista, joten oletin vaivan jatkuvan pidempään, kuten lääkärikin. Ja rahaahan se vain on, mitä vakuutuksesta voisi saada. Tärkeintä on, että pääsen lähtemään! Näin kirjoitan kirjeeseenkin ja tulen hyvällä tuulelle siitä, että saan kirjoittaa sinne muutakin kuin kuivaa korvaushakemusta, johon olisin listannut lentoliput ja lohduttoman terveydentilan. Hassua, ennen olen matkustanut vaikka missä kunnossa koska en ole tiennyt, että vakuutuksesta voi saada korvauksia, jos joutuu sairastumisen takia peruuttamaan matkan. Ehkä jatkan sillä mallilla jatkossakin... vaikka täytyy kyllä sanoa, että tuo koipi oli aika karmea eikä mahtunut kenkäänkään. Enkä aluksi tiennyt, että Italiassa asuva ystävä oli halukas ostamaan hotellimajoitukseni ja lähtemään Faunin kanssa seikkailemaan ympäri Etelä-Italian chilimaita.
Olen niin täynnä rakkautta ja iloa, että sitä on vaikeaa kuvata. Siinä sen taas näkee: elämä on niin arvaamatonta. Jokin, mikä vaikuttaa riesalta, paljastuukin varsinaiseksi siunaukseksi. Ehkä kaikki läheiset ovat lopen uupuneita mielialavuoristoratoihini, mutta ei se siltä vaikuta. Pikemminkin tuntuu kuin tämä olisi jotenkin lähentänyt. Tai ainakin se on lähentänyt minua heihin, mikä varmaankin heijastuu eteenpäin.
Olen jatkanut itkeskelyä, mutta nyt onnesta, kiitollisuudesta ja liikutuksesta.
Kaiken huippu on, että luin ahdistuneena paljon jaloista ja löysin sitä kautta podiatrin sivuille, jossa hän luetteli, mitkä terveyskengät käyvät ilman erityispohjallisiakin tiettyihin vaivoihin. Rekisteröin välittömästi kengän, joka mainittiin sopivaksi siihen kaikkeen, mitä tuosta jalasta löytyy. Muistin nähneeni niiden olevan nyt alennuksella Hakaniemen torin luona (kävelin eilen ostoksille ja näin silloin kyltin). Niinpä kipitin sinne, sovitin kenkiä jalkaan ja totesin aran jalan rentoutuvan kenkään ihmeen hyvin. Nyt olen ollut kengät jalassa tuntikausia, ja jalka on edelleen hyvä! Ehkä tätä riemua on vaikeaa ymmärtää sellaisen, jolla ei ole jalkateräongelmia. Mutta minun jalkani on hyväksynyt viimeksi kengän tällä tavalla vuonna 2007. Se voi olla kivuton muutaman hetken, mutta alkaa sitten krampata (jos kenkä on liian pehmeä) tai särkeä (jos kenkä on liian kova). Niin että minulla on ollut kohta viisi vuotta vain huonoja ja huonompia kenkiä. Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt jalka lepää pedillä sanomatta MITÄÄN.
Koska en ole aiemmin löytänyt mukavia kenkiä, en ole noudattanut jalkafysioterapeutin ohjetta, etten saisi olla paljain jaloin lankaan. Jalat on ollut pakko ottaa pois omista ortooseistani, koska ne ovat niin kovat ja jalat alkavat särkeä niissä. Sitä paitsi ortoosit ovat niin kapeat, että jos ostan kengät, johon varpaat mahtuvat mukavasti, pikkuvarvas putoaa ortoosin ulkopuolelle. Olen tuskaillut ja kestänyt ja koettanut turiloida ja tuunata sandaaleihin kaiken maailman ekstravälipohjia, ja etsiä kenkiä, johon ortoosit istuisivat. Miten ihmeellistä, että jalat tuntuvat nyt lepäävän kengissä. Muistan hämärästi, että joskus kauan sitten oli kenkiä, joista tuli vastaava tuntemus, mutta siitä on niin kauan, että se oli joku toinen ihminen, se.
Odotan valtavasti, että pääsen perille. (Ellei pää nyt putoa. Nyt tietysti en saa vakuutuksesta korvausta, jos putoaa. Mutta rahaahan se taas kerran vain on: haluan sinne ja toiset haluavat minut sinne. En jaksa välittää mistään muusta nyt.) Että pääsen halaamaan ihania matkaseuralaisia, nukkumaan taas johonkuhun kietoutuneena ja nauramaan, varmaan vähän itkemäänkin, ainakin aluksi, voi.
Ihmeellinen, ihmeellinen elämä... Voi pää pieni, kuinka voisitkaan pysyä perässä tässä kaikessa? Pystynköhän perillä rentoutumaan ja syömään? Nukkumaan kokonaisen yön? Ehkä vain nukun, kun olen nyt käynyt niin kierroksilla.
Tahtoisin tanssia villisti, mutta koetan ottaa iisisti. Mutta sydän tanssii, sitä ei pitele nyt mikään. Se on pakahtua onnesta.
Kirjoitan vakuutusyhtiölle kirjeeseen, etten voinut tietää perjantaina, kuten ei lääkärikään, että viikon ajan astumattomaksi äitynyt jalka kohentuisi näin kiitettävästi ja nopeasti. Voihan toki olla, etten saa sieltä nyt mitään korvauksia, vaikka lääkärintodistuksessakin sanotaan, ettei voi matkustaa. Olisi pitänyt siirtää liput, ilmeisimmin, mutta en ole aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa eikä jalka silloin kestänyt astumista, joten oletin vaivan jatkuvan pidempään, kuten lääkärikin. Ja rahaahan se vain on, mitä vakuutuksesta voisi saada. Tärkeintä on, että pääsen lähtemään! Näin kirjoitan kirjeeseenkin ja tulen hyvällä tuulelle siitä, että saan kirjoittaa sinne muutakin kuin kuivaa korvaushakemusta, johon olisin listannut lentoliput ja lohduttoman terveydentilan. Hassua, ennen olen matkustanut vaikka missä kunnossa koska en ole tiennyt, että vakuutuksesta voi saada korvauksia, jos joutuu sairastumisen takia peruuttamaan matkan. Ehkä jatkan sillä mallilla jatkossakin... vaikka täytyy kyllä sanoa, että tuo koipi oli aika karmea eikä mahtunut kenkäänkään. Enkä aluksi tiennyt, että Italiassa asuva ystävä oli halukas ostamaan hotellimajoitukseni ja lähtemään Faunin kanssa seikkailemaan ympäri Etelä-Italian chilimaita.
Olen niin täynnä rakkautta ja iloa, että sitä on vaikeaa kuvata. Siinä sen taas näkee: elämä on niin arvaamatonta. Jokin, mikä vaikuttaa riesalta, paljastuukin varsinaiseksi siunaukseksi. Ehkä kaikki läheiset ovat lopen uupuneita mielialavuoristoratoihini, mutta ei se siltä vaikuta. Pikemminkin tuntuu kuin tämä olisi jotenkin lähentänyt. Tai ainakin se on lähentänyt minua heihin, mikä varmaankin heijastuu eteenpäin.
Olen jatkanut itkeskelyä, mutta nyt onnesta, kiitollisuudesta ja liikutuksesta.
Kaiken huippu on, että luin ahdistuneena paljon jaloista ja löysin sitä kautta podiatrin sivuille, jossa hän luetteli, mitkä terveyskengät käyvät ilman erityispohjallisiakin tiettyihin vaivoihin. Rekisteröin välittömästi kengän, joka mainittiin sopivaksi siihen kaikkeen, mitä tuosta jalasta löytyy. Muistin nähneeni niiden olevan nyt alennuksella Hakaniemen torin luona (kävelin eilen ostoksille ja näin silloin kyltin). Niinpä kipitin sinne, sovitin kenkiä jalkaan ja totesin aran jalan rentoutuvan kenkään ihmeen hyvin. Nyt olen ollut kengät jalassa tuntikausia, ja jalka on edelleen hyvä! Ehkä tätä riemua on vaikeaa ymmärtää sellaisen, jolla ei ole jalkateräongelmia. Mutta minun jalkani on hyväksynyt viimeksi kengän tällä tavalla vuonna 2007. Se voi olla kivuton muutaman hetken, mutta alkaa sitten krampata (jos kenkä on liian pehmeä) tai särkeä (jos kenkä on liian kova). Niin että minulla on ollut kohta viisi vuotta vain huonoja ja huonompia kenkiä. Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt jalka lepää pedillä sanomatta MITÄÄN.
Koska en ole aiemmin löytänyt mukavia kenkiä, en ole noudattanut jalkafysioterapeutin ohjetta, etten saisi olla paljain jaloin lankaan. Jalat on ollut pakko ottaa pois omista ortooseistani, koska ne ovat niin kovat ja jalat alkavat särkeä niissä. Sitä paitsi ortoosit ovat niin kapeat, että jos ostan kengät, johon varpaat mahtuvat mukavasti, pikkuvarvas putoaa ortoosin ulkopuolelle. Olen tuskaillut ja kestänyt ja koettanut turiloida ja tuunata sandaaleihin kaiken maailman ekstravälipohjia, ja etsiä kenkiä, johon ortoosit istuisivat. Miten ihmeellistä, että jalat tuntuvat nyt lepäävän kengissä. Muistan hämärästi, että joskus kauan sitten oli kenkiä, joista tuli vastaava tuntemus, mutta siitä on niin kauan, että se oli joku toinen ihminen, se.
Odotan valtavasti, että pääsen perille. (Ellei pää nyt putoa. Nyt tietysti en saa vakuutuksesta korvausta, jos putoaa. Mutta rahaahan se taas kerran vain on: haluan sinne ja toiset haluavat minut sinne. En jaksa välittää mistään muusta nyt.) Että pääsen halaamaan ihania matkaseuralaisia, nukkumaan taas johonkuhun kietoutuneena ja nauramaan, varmaan vähän itkemäänkin, ainakin aluksi, voi.
Ihmeellinen, ihmeellinen elämä... Voi pää pieni, kuinka voisitkaan pysyä perässä tässä kaikessa? Pystynköhän perillä rentoutumaan ja syömään? Nukkumaan kokonaisen yön? Ehkä vain nukun, kun olen nyt käynyt niin kierroksilla.
Tahtoisin tanssia villisti, mutta koetan ottaa iisisti. Mutta sydän tanssii, sitä ei pitele nyt mikään. Se on pakahtua onnesta.
Tekstit
2 kommenttia:
Hyvää matkaa! Ihanaa, että pääset lähtemään.
No niinpä! Kiitos!
Lähetä kommentti