lauantai 26. toukokuuta 2012

Konsertti-ilta ja seuraava aamu

Oikeasti olen jo palannut ja makaan sängyssä kissojen ja koirien kanssa ja hieroin tänään kaksi asiakastakin. Mutta en ajatellut kirjoittaa siitä, enkä myöskään siitä, miten kummallista on, että suomalaiset istuvat piknikillä näin koleassa säässä.

Koska olen myös muualla: konsertissa. En muista, kerroinko siitä, mutta yksi käsittämättömimpiä tempauksia tällä matkalla oli ostaa konserttiliput klassisen musiikin konserttiin. Tai no, ei siinä vielä ole käsittämättömyyttä, mutta että konsertti pidettiin satoja vuosia vanhassa linnassa, että pianistin listalla oli arvostamiani säveltäjiä (Debussysta nyt kaikki kai pitävät, mutta että Grieg ja Ravel... kas kun ei Faure, sitten olisin varmaan itkenyt alusta loppuun saakka, eli ehkä hyvä ettei ollut), ja että päädyimme varaamaan majapaikat 1200-luvun palatsista, koska linnan bed and breakfast nyt sattui olemaan lähellä ja kohtuuhintainen. (Ei pidemmän päälle, mutta yhdeksi yöksi menettelevä... emme nimittäin halunneet rymytä tuntia pimeissä pusikoissa konsertin jälkeen parinkymmenen euron takia.) Jotenkin kokonaispaketista tuli sellainen, että minun oli vaikeaa istuttaa itseni siihen etukäteen. Eihän tuollaista tapahdu kuin saduissa!

Mutta siinä me nyt yhtäkaikkisesti olemme, avaamassa ravintolan ovea ja astumassa sisään, tilaamassa ja mainitsemassa konsertista, jonka takia saamme alennuksen. Ruoka on valtavan hyvää, tilaamme myös jälkiruokaa, todellisuudentajuun on vaikeaa päästä käsiksi. Linnan porteilla odottaa muitakin. Sisäpihalla kasvillisuus piirtyy valoääriviivoin. Fauni panee merkille miehen, jonka täytyy hänestä olla pianisti: liian haahu taiteelliseksi johtajaksi, mutta painelee sisään henkilökunnan tyyliin. Hän on oikeassa. Luovutan printin sähköpostista, saamme kaksi lippua. Paikat toiselta riviltä. Huone on korkeakattoinen, aika pieni ja intiimi. Kiiltävä flyygeli täyttää sen etuosan. Tuolien jalat on suljettu jalkapuiden sisään niin ettei niitä pysty liikuttelemaan.

Pianisti pyyhältää sisään, ei vilkaisekaan yleisöön kumartaessaan, istuu flyygelin ääreen, haroo hiusretalettaan pois kaljulta valppumasta, asettaa sormet koskettimille. Hän kurtistaa kulmiaan, sulkee silmänsä ja heijaa hivenen eestaas. Sitten hän hengittelee syvään. Juuri kun alan uskoa, että rutiini vie vielä pitkään, sormet napauttavat koskettimista ensimmäiset soinnut.

Jos siihen saakka kaikkea järjestelyä onkin rasittanut tietty epätodellisuuden tuntu, nyt sellaista ei voi enää havaita. Musiikki sitoo huoneen eletyksi ja konkreettiseksi. Edessä istuvan miehen hiukset tunkeutuvat ihon pienenpienistä rei'istä lyhyinä ja sojottavina. Liivin olkapäällä lepää leivänmuru. Levottoman oloinen silmänsä kajalilla rumiksi suhrannut nainen taittelee hermostuneen oloisena silmälaseja pitkillä sormillaan. Pianistin sormet eivät vaikuta hermostuneilta. Ne kajauttavat flyygelistä ääniä. Seuraan levottomana, miten pitkään mies painaa kaikupedaalia. Ja miten hyvin hän pysyy tahdissa ja onnistuu tekemään Griegistä omansa, oman tulkintansa, jotakin mikä on samalla tietty sävellys ja sitten toisaalta jotain hänestä itsestään kertovaa.

Kuuntelen musiikkia ja tarkkailen pianistin sormiergonomiaa. Se on loistava, vaikka hänen olkanivelensä asennosta olisi huomautettavaa. Näen hänen välillä kohentavan lapatukeaan, rutiininomaisesti. Tiedän melko varmasti, mistä kohdin hänen selästään löytyisi kipeitä kohtia ja millä harjoituksilla lapatuki saataisiin kannattelemaan paremmin, pysyvämmin. Välillä pianisti pipertää samalla tavalla kuin saatan itse tehdä asiakkaan selän kanssa: käpertyy kohdan yläpuolelle, kallistaa päätään, tuijottaa koskettimia ikään kuin ne voisivat vastata hänen kysymyksiinsä, auttaa häntä. Pianistin alahuuli roikkuu, hän kurtistaa ja kohottaa kulmiaan korostetun voimakkaasti, liikkuu musiikkia eikä mitään muuta. Kappaleiden väliset tauot tuntuvat kauhistuttavan häntä. Niiden aikoina hän pitelee kiinni kravatistaan, kumartaa varpaisiinsa tuijottaen ja kiitoravaa tuolien välistä käytävää pois näkyvistä palatakseen pian nuottilehtien kanssa. Se on hyvin sympaattista.

Kun säveltäjä vaihtuu, hän vain murahtaa sen ääneen, istuutuu ja elehtii taas vain flyygelilleen.

Ei yllätä, että hän on valinnut romantikkoja esitettäväkseen. Kun kuuntelen musiikkia, jossa hän liikkuu, minun on täysin mahdotonta kuunnella häntä soittamassa Bachia tai Mozartia. Tai Händeliä, huh. Voin kuvitella hänen selvittävän niitä lävitse, mutten soittavan niitä, elävän niissä. Ehkä olen väärässä, mutta minusta kuulostaa siltä, että Griegkin on hänelle hieman liian pedanttia kamaa. Hän kiirehtii paikka paikoin ja venyttää taukoja toisaalla, haluaa ryöpyttää voimakkaammin ja iskevämmin.

Musiikki on kummallinen medium. Se kiinteyttää huoneen, tuo näkyväksi jotain mikä ihmisestä jäisi huomaamatta jos hänet tapaisi kahvilassa tai kadulla. Ja muutakin: romantiikan ajan musiikki on ensimmäinen koskaan saamani vihje siitä, että on olemassa ainakin joitakin toisia olentoja, sattumoisin ihmisiä, jotka kokevat jotain samantyyppistä kuin itse koen silloin kun olen niin kuohuksissa, etten osaa päättää, miten edetä, tai haluanko lainkaan edetä, ja yksittäiset hetket piirtyvät niin kauniina ja kauhistuttavina eteeni, että unohdan täysin tiedon siitä, millaiset asiat tapaavat parantaa elämänhallintaani ja millaiset eivät. On muitakin, todistetusti, jotka kokevat syvän kauhun ja surun yhdistyneenä kirkkaaseen lohdullisuuteen, jopa leikittelevään iloon, jotka tietävät niiden kietoutuvan yhteen tavalla, jossa ääripäät voimistuvat sen sijaan että niistä tulisi tasaista maksapasteijaa. On muitakin, joiden sisällä se ei pysy piilossa.

Sillä eihän se ole pysynyt piilossa. On tämä musiikki, tässä ja nyt. Se, kun ensimmäisen kerran poimin vihjeen talteen, tapahtui toki kauan sitten. Mutta sen hetken ja oivalluksen tuntu on palannut, läsnä, elettävissä uudelleen. Niin, tältä voi tuntua. Niin, muistakin voi tuntua tältä. Niin, se ei ole mitään, mikä pitäisi sulloa piiloon. Sen voi sulloa piiloon, tottahan toki. Sen voi sulloa piiloon itseltäänkin.

Mutta olen valppaana musiikissa, en sullomassa mitään mihinkään. Ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät kohtaa klassista musiikkia lapsuudessaan. Kuinkahan pitkälle on mahdollista kulkea törmäämättä klassiseen musiikkiin? Eikä ehkä törmääminenkään riitä - kuinkahan pitkälle on mahdollista elää sillä tavalla ettei tule kuulleeksi koskaan sellaista klassista kappaletta, joka avaisi itselle oman kokemuksen monisyisyyttä ja moniäänisyyttä? Vai onko kokemus sellaista ennen musiikkia? Ehkä musiikki tekeekin siitä sellaisen? Tietynlainen musiikki?

Koko konsertin minua kalvaa kummallinen olo siitä, että jokin soittotyylissä on chopinmäistä. Että oikeastaan kappaleet ovat Chopin-Griegiä, Chopin-Ravelia ja Chopin-Debussya. (Ravelin kohdalla se tulee selkeimmin ilmi, Debussyn kohdalla vähiten selkeästi.)

En siten ylläty, kun encoreksi tulee Chopiniä. Niin: en osaa musiikinteorian termejä ja olen surkea tunnistamaan kappaleita nimeltä. Mutta jotakin on sentään tarttunut. Kuulen, että Chopinin kohdalla pianistin temperamentti toimisi parhaiten. Hän näyttää itse olevan samaa mieltä, koska valitsee Chopinin kappaleen lisäherkuksemme. Tuo kappale soikin sitten erinomaisesti ja vaivatta ja täysin sivuvivahteitta. Tai ehkä en vain osaa havaita niitä. Mutta se kuulostaa chopinmäiseltä Chopiniltä. Enkä nyt koeta kirjoittaa, että edelliset kappaleet olisi soitettu huonosti, ei sinne päinkään. Ne vain edistivät encorea.

Sitten konsertti on äkisti ohi, pianisti on pyyhältänyt yöhön kravatistaan littein sormin kiinni pitäen. Musiikki on riistetty. Kävelemme linnan alueelta ulos, kaupungin kumajavat kirkonkellot pysyttelevät vaiti, jasmiinien, angervojen, sitrusten ja jasmikkeiden kukintojen tuoksut eivät tunnu päivänpainostavina vaan tuskin erottuvat, suurella tuomiokirkon aukiolla istuu suljettujen kahviloiden pöydissä ihmisiä, joille tuodaan enoteekista lasillisia. Menemme enoteekin terassille, konsertti on tyhjentänyt minusta liikkeen ja äänet. Kaksi punkkulasia maksaa yhteensä kuusi euroa. Saamme valtavat kupilliset suolaisia nakerreltavia palanpainikkeeksi.

Matka on loppumassa.

Olen ajopuunväsynyt, meren kulmattomaksi hioman keramiikansirun väsynyt, merkityksettömän maininginhuokauksen väsynyt. Mieli ei takerru sanoihin.

Palatsissa on vaikeaa nukkua, koska musiikki on tönäissyt sanattomia ajatuksia liikeelle. Niille on löydettävä sanat. Nyt mieli takertuu, raastaa, ja rauhoittuu vasta kun on saanut aikaan merkitysten alustavan punoksen.

Nukahdan vain hieman ennen kuin sunnuntaiaamun kirkonkellot alkavat useista kirkoista raiata kello seitsemän kumajavaa riemuaan. Nauramme kelloille, tuhatkaksisataaluvun pyöreälle pikku ikkunaiselle, joka voi olla ampuma-aukkokin alun perin, tykki alkaa yskiä laukauksiaan, pum, lasit helisevät, pum, torvisoittokunta kaupunkiaukiolla törähtää vauhtiin ja hönkyy menemään marsseja ja wienervalsseja. Nauramme ja olemme niin hereillä, että seuraavana yönä, kun Napoli on suistunut jalkallohuumaan, ei autontorvilta ole lainkaan vaikeaa nukahtaa.

Voi, kunpa osaisin olla niin väsynyt nytkin. Kello kirii yli puolenyön, jalan olisi saatava palautua unessa, huomenna on työpäivä. 

2 kommenttia:

sisatto kirjoitti...

Me ollaan aiemminkin keskusteltu tästä blogitse, mutta siis tässä ilmoittautuu ihminen joka ei ole koskaan ikinä kohdannut klassista musiikkia niin että saisi juuri mitään. Kuvittelin merkintääsi lukiessani itseni tuohon konserttiin: Olisin luultavasti koettanut kuunnella pianoa minuutin, mutta sitten ajatukseni olisivat harhautuneet jonnekin ja en enää olisi kuullut musiikkia. Ehkä 5-10 minuuttia myöhemmin olisin havahtunut että ai, täällä on tätä musiikkia ja yrittänyt kuunnella taas minuutin, mutta sitten eksynyt jälleen omiin maailmoihini.
Näin on käynyt niinä muutamina kertoina kun olen ollut klassisen musiikin konserteissa. Olen jo luovuttanut sen suhteen: kuuloärsyke ei vain ole minulle tarpeeksi suuri että voisin kuunnella musiikkia, jossa ei ole sanoja. Voi olla että tietynlainen musiikki vaikuttaa ajatuksiani inspiroivasti – siksi minulla on usein jotain musiikkia soimassa taustalla kun kirjoitan – mutta en kykene keskittymään itse musiikin kuunteluun. Sanonkin aina että kaikki musiikki on minulle taustamusiikkia.

Veloena kirjoitti...

Voi, tämähän on kiinnostavaa! Minulla taas menee ihan tuhottoman pitkään kuunnella musiikkia niin perinpohjin, että kykenen häivyttämään sen vain taustaksi. Se on välillä hankalaa, kun työskentelee tiloissa, joissa toiset ovat tottuneet taustamusiikkiin, ja oma kokemus putoaa laulunsana laulunsanalta ja hätkähtää kaikkeen muuhun. Erityisen vaikeaa on, jos soitetaan synkistelypopulaarimusiikkia: lamaannun täysin vihaisuudesta. :P