Pinkopohja, ristiveto ja elämä yhtä potentiaalista käsittämistasoa

Muistan sen, kun kuulin ensimmäisen kerran ajatuksesta, että mieli on aluksi tabula rasa, tyhjä taulu. Vaikka pää tuntuikin iltapäivällä ja kahvia juotua aika kumisevalta ja määrättömältä ja piirteettömältä, se silti tuotti huvittunutta tirskuntaa: Risto "Tabula" Rasa. Huokaus. Tai ei oikeastaan. Siitä on vain kauan ja silloin oli vielä paljon vaikeampi innostua asioiden systemaattisesta käsittelemisestä, koska systemaattisuuteen pitää ensin oppia enkä minä oppinut sitä ennen yliopistoa millään elämänalueella (paitsi ehkä seksuaalisuuden suhteen; seksuaalisuus oli ensimmäinen projektini, ensimmäinen totisesti ja jopa kunnianhimoisesti otettu oma juttuni - tiedän kirjoittaneeni aiemmin, etten ymmärrä kunnianhimoa, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalisuuden kohdalla teen tästä poikkeuksen - ja syvennyin siihen varsin totisesti ja tarmolla mutta syventyminen ei ollut luonteeltaan kollektiivista eli kaikki, jotka tiesivät tästä päähänpinttymästä, huvittuivat tai kummastelivat mutteivät lähteneet mukaan ihmettelyyn ja penkomiseen; myöhemmin, vasta paljon myöhemmin, olen ymmärtänyt, että eihän se nyt ollenkaan sovi siihen kuvaan, joka tyttöydestä kernaasti annetaan ja jonka moni tyttö mieluusti nielaisee, koska kuvien nielemisestä saa välittömiä palkintoja; minä en tietysti pitänyt kuvaa lainkaan relevanttina, koska en joka tapauksessakaan onnistunut mieltämään itseäni miksikään suloiseksi, viattomaksi, puhtaaksi tai ihmiseksi; minulla ei ollut mitään hävittävää, vaikken nielaissutkaan kuvaa tai koettanut teeskennellä sen mukaista olentoa).

(Kun katselen tätä, miten kirjoitan, mietin kyllä, olenko edelleenkään systemaattisuuden suurimpia ystäviä.)

Tabula rasa: olento, jonka kokemus rakentuu tyhjästä. Jolla ei olisi muistumia, mieltymyksiä ja tuttuuksia suolenmutkan kurinasta ja tietynlaisesta verensokeritasosta, vatsanpeitteen lävistävistä lauluista ja stressihormonien oikeaksi koetusta määrästä. (Nyt kun en taas osaa nukkua paljonkaan, koen vasta eläväni. Kiitos, äiti. En tule kenties koskaan ymmärtämään, mitä olisi elää elämää, jossa päiväkausia kestävä levollisuus koetaan muuna kuin huolestuttavana möllykkämäisyytenä ja masennuksen orastamisena. Mitä, ettei innostuisi esseestä niin että menettää yöunenssa? Ettei innostuisi jokaisesta vastaantulevasta ideasta, liftaisi niiden kyytiin?) Tänä aamuna luin yhtä Italia-kirjaa, koska olemme matkaamassa Italiaan toukokuussa ja koetan antaa itselleni muutakin ajateltavaa kuin kvantitatiivisen tutkimuksen harjoitustyö, jonne kernaasti katoaisin viikoiksi ja öiksikin pöllyttämään lukuja ja niiden yhteyksiä, ilmiöiden yhteisiä variansseja aineistossa ja ryhmäkohtaisia eroja ilmiöiden suhteen. Saan katkaistua tuon katoamishingun vain lukemalla jotain muuta: jotain, mikä tuo mieleen konkreettiset polut ja rautatieasemat.

Kirjan yksi kohta saa minut miettimään, josko mieli olisi sittenkin pinkopohja. Ei tyhjä, mutta pingotettu eri suuntiin kiskovien ihanteiden välille. Varmasti mahdollinen metafora, muttei kovin järkevä ehkä. Siteeraan joka tapauksessa:

Kuunnelkaa ihmisten puhetta. Sananvalinta on barokkimaista: taas kerran osoitus estetiikan keskeisyydestä italialaisten elämässä. Tiedättekö, miksi parlamentissa ei olla yksimielisiä, vaan siellä "kirjataan ylös näkökantojen perustavanlaatuinen yhdenmukaisuus"? Entä miksi säätiedotuksissa ei sada vaan niissä "ennustetaan tihetyvää pilvisyytä seuraavia sadekuuroja"? Siksi, että monimutkaisuus on yksi itsesuojelun muoto (minut on ymmärretty väärin), sievistelyä (olen oppinut henkilö), kosmetiikkaa (minusta on mukavaa sulostuttaa todellisuutta), jengiin kuulumista (kuulun lääkärien, meteorologien tai asianajajien kastiin, ja näin me puhumme, anteeksi vain).

Lähde: Beppe Severgnini, La Bella Figura, suom. Hannimari Heino.

En voi sanoa, etteikö tuo kuulostaisi tutulta, ja muistelen joitain omia palopuheitani jargonia vastaan. Mutta en missään nimessä voi pitäytyä toisten tuhmuutta ulkopäin paheksuvassa asemassa: minäkin käyttelen jargonia innokkaasti, puhun teknisistä termeistä ja saatan pitää sitkeästi kiinni siitä, että barokkisen tai oikeastaan kaoottisen rikas maailma on täsmällisimmin kuvattavissa barokkisen tai kaoottisen rikkaalla kielellä. (Tai ainakin rikkailla, monilla teorioilla.)

Huomaan kielen kanssa asioidessani (kuten nyt) olevani jatkuvassa ristivedossa sen suhteen, että toisaalta asiat olisi järkevää ilmaista hyvin yksinkertaisesti (toisille näkökulma voi olla aivan uusi, eivätkä he vielä pysty omaksumaan kuitenkaan monisyistä mallia ja ehkä hukkaavat avainpointsin, jos hellyn detaljoimaan ilolla: eiväthän kirjoitukseni ole barokkiklassikoita eikä niiden tulkitsemisesta järjestetä yliopistoluentoja, joilla asiantunteva luennoitsija johdattaisi kuulijoita spiraaleittain syvemmälle ajatuksen kuvioon, malliin asioiden sujumisesta - tarvittaisiin siis ehkä ennemmin karkea karttapiirros kuin vivahteikas akvatintojen sarja, koska eivät kuulijat ilman syvällistä perehtymistä ymmärtäisi, miten nuo kuvat liittyvät yhteen - joskus vain ongelmana on, etten minäkään ymmärrä ja silloin ei auta kuin kuvata detaljikkaasti kerta toisensa jälkeen ennen kuin rautalankamallia voi edes alkaa hahmottaa, ja niin sitä selittää selittämistään toisille aavistustaan siitä, että nämä ja nämä seikat voisivat liittyä yhteen jollakin salaperäisellä tavalla) ja toisaalta se ei tunnu tekevän oikeutta sille, mitä koetan ilmaista. (Eihän maailma ole malli vaan paljon muutakin, ja mitä jos perustamme päätelmämme ja sitoudumme maailmantutkimuksissamme rautalankamalleihin - tästä tulee mieleen yksi keskustelu, jossa taas keskustelukumppani kuvasi, miten kaikki kommunikaatiotilanteethan ovat kilpailutilanteita, joissa statussuhteet määräävät about kaiken. Siinäpä oiva esimerkki siitä, miten teoria jyrää havainnot, etenkin havainnot, jotka poikkeavat kenties varsin yleisestikin vallitsevasta tilanteesta. Jos omaksun tällaisen näkökulman maailmaan ja kommunikaatioon, miksi edes yrittäisin kommunikoida toisin? Koska eihän se kai olisi mahdollista. Tai ainakin voisin olla varma, että minut sitten poljettaisiin, koska luovuttaisin toisille saman tien sen, mitä he tavoittelevat, eli dominanssin tilanteessa. Mutta en usko, että asia on näin yksinkertainen. Huomaan ainakin itse tavoittelevani paljon muutakin kommunikaatiotilanteissa. Itse asiassa ärryn suunnattomasti, jos kommunikaatio supistuu lähinnä dominanssikamppailuksi. Tosin ärryn myös siitä, jos yritän käydä mielenkiintoista keskustelua ja saada toiselta nyhdettyä näkemyksiä tai ideoita asian kehittelyyn, ja toinen vain toteaa latuskamaisesti, että jos sinulla kerran on tuommoinen käsitys niin hyvä, edetään sen mukaisesti. Mitä keskustelua se nimittäin enää on? Monologia voin käydä itseksenikin.)

Ja vielä yksi toisaalta, haa: Toisaalta koetan pitää mielessä Deweyn huomautuksen, ettei kielen tehtäväkään ole kuvata kaikkea, kaikkia detaljeja. Kielen tehtävä on mahdollistaa kommunikaatio niistä. Mutta entä jos haluan kommunikoida ja jakaa jotain hyvinkin hienosyistä ja detaljikasta? On pysyttävä kärsivällisenä ja kenties joskus keksittävä kuvaus, joka sitoo nykyisiä tyydyttävämmin ilmiön helpommin käsitettäväksi ja silti jättää käsityksen sisäistäneiden mielikuvitukselle vapauden liikkua ilmiössä, sen vivahteissa.

Ajatella, miten helppoa kommunikointi voisikaan olla, jos problematisoisi sitä vaikkapa vain pilkkusääntöjen tasolla! Tai sen suhteen, mitä statusta on sopivaa hakea tilanteissa aasta ööhön.

Severgninin kuvaus maanmiestensä esteettisistä viehtymyksistä kuulostaa jotenkin hauskalta ja tutulta muussakin kuin kielen kohdassa. Pohjoinen järkiperäisyys ja konstailemattomuus, suoranainen jäyhyys, on aina tuntunut minusta kauhean vieraalta. En tiedä, miksi. Työhullu kyllä osaan olla, totta vie, mutta se muu, jahkailu sopivuuden suhteen ja sen sellainen, ei tunnu lakkaavan hämmästyttämästä. Tuntuu hauskalta taas matkata Italiaan: ehkä löydän siellä pohjoisuuteni hetkittäin.

Sanottakoon sanansa myös esteettisestä: minua on hämmentänyt kaikki nämä vuodet se, että kun puhutaan tai useammin kirjoitetaan estetiikasta teorioiden arviointiperusteena, oletusarvona tuntuu monesti olevan, että mitä yksinkertaistetumpi ja pelkistetympi teoria, sen esteettisempi se on. (Ei aina, ei tietenkään: esimerkiksi James McAllister Beauty and Revolution in Science -kirjassaan näyttää siitä lyhyen lukemani otteen - kesällä lisää! - aikana esittävän, että eri tieteenaloilla on eri estetiikkansa ja että esimerkiksi Darwin sai esteettistä nautintoa tarkastellessaan eliötä ympäristössään ja näitä yhdistäviä monia hienovaraisia vuorovaikutuksia.) Tai ehkä tämä on vain se kanta, jota on korostettu käymilläni tieteenfilosofian luennoilla jostain syystä. En itse ole kieltämässä tietenkään, etteikö matematiikassa ja logiikassa olisi omaa viehätystään. Se muistuttaa minua jotenkin valkoisista, minimalistisista asunnoista mutta on kyllä paljon lähestyttävämpää, liikahduttavampaa ja sympaattisempaa kuin nuo asunnot. (Kuten sanottua, voisin hukuttautua kvantitatiivisen pikku tutkimuksemme lukuihin piehtaroimaan - valkoisesta minimalistisesti sisustetusta asunnosta taas todennäköisesti etsisin aika pian uloskäyntiä: ei semmoinen ole minusta mikään ihmisen paikka.) Minua kismittää vain se, että ajatellaan kauneuden välttämättä tarkoittavan jotain jonkin tietyn ihmisryhmän, kulttuurin tai aikakauden ihannoimaa kauneuskäsitystä. Jotain aika abstraktia, rajattua, tehokkaasti kehystettyä. (Jota vastaan taide, tämä kannattaa huomata, on usein hammasta purren ja päättäväisesti argumentoinut omalla fyysisellä tavallaan, suostumatta asettumaan säyseästi taaksepäin tuijottaviin määritelmiin.) Ei tunnu mitenkään selvältä, että tieteissäkään nämä ihanteet olisivat olleet niin yleisesti hyväksytyt. Eri aikakausina ainakin halutaan ja haetaan hyvin eri tyylistä ilmaisua ja formulointia. Mihin se liittyy? Onko siinä mukana esteettistäkin pohdintaa?

Ja miten irrottaa esteettinen komponentti mistään arviointikriteereistä? Mistä tiedän, että maailma oikeasti on monisyinen ja rikas ja tarjoaa loputtomasti uniikkeja tapahtumakulkuja? Ehkä vain esteettinen preferenssini jyrää havaintoni mahdollisuuden avoimeen vastakannankin mukaiseen tarkasteluun? Pystyn vaihtamaan näkökulmaa jossain määrin, ihastelemaan ensin runsautta ja sitten nuljauttamaan itseni säännönmukaisuuksien ihmettelyyn, mutta se näkökulma, johon en osaa nuljauttaa itseäni sitten mitenkään, on ajatus siitä, että säännönmukaisuudet olisivat lopulta jotakin todellisempaa tai itsessään arvokkaampaa (käyttöarvohan niillä on, se on selvää) kuin runsauden kukkeat prosessit. (HUONO PLATONISTI, näin on.) Että se runsaus olisi jotain epäollenaisempaa, harhaista tai havainnoinnin näkökulmaisuuden ja siitä seuraavan hankalan jaettavuuden takia epäillyttävää. Pikemminkin minua epäillyttää se, jos suositaan sitä, mikä kiteytyy kauniisti ja riidattomasti. (No, onko sellaista edes, on toinen asia... mutta noin niin kuin jatkumon ääripäinä, pyydän sinua ajattelemaan tätä näin.) (Enkä sano, että senkään välittäminen olisi erityisen helppoa, en sitäkään. Kerran jos toisenkin olen tänä vuonna kuullut ihmisten huokaavan sitä, miten huonoja he ovat lukujen kanssa.) Miksi se minua niin kovasti epäillyttää? Vaikeaa eksplikoida. Intuitio, aavistus, haluttomuus redusoida tosioleva sellaiseen, joka jää niin monelta huomaamatta, kokonaisilta lajeilta tajuamatta, haluttomuus pyyhkäistä kokemus, ilot ja kauhut irrelevantin luokkaan. Sitkeä, päättäväinen kieltäytyminen emergenssin mitätöinnistä.

Mutta sen kyllä sanon, että tässä kaikessa on jotain epäillyttävän esteettistä. Ja se liittyy ehkä tuohon ylle kirjoittamaani ristivetoon kaiken kommunikaation kanssa. Ehkä kokisin jotenkin aliarvioivani keskustelukumppanin kehitysmahdollisuudet, jos en edes kommunikaation lähikehityksen vyöhykkeellä käyttelisi aavistuksen (mutta vain aavistuksen) verran turhan monimutkaisia rakenteita? (Mikä tarkoittaa kai sitä, että esimerkiksi tällä tekstillä on tietty yleisönsä, jota en harkitse mutta jonka teksti seuloo esiin: se, joka kokee tämän hieman monimutkaiseksi, muttei lannistu lukiessaan. Ne, joilta menee täysin yli hilseen, lopettavat kesken, ja ne, joille tämä on ihan pässinlihaa - mutta onko koskaan mikään rautalankamalleihin tähtäämätön esitys kaikilta etenemisaskeliltaan pässinlihaa toiselle? eikö aina nouse vähintään tekstin inspiroimia kysymyksiä kuten miten tämä tässä vaiheessa nousi hänen mieleensä, miksei tuossa, mihin kohtaan itse sen mieltäisin ja niin edelleen - haukottelevat ja etsivät parempaa tekemistä.)

(Minusta kyllä tuntuu, että itsekin olen koko ajan vähän alueella, jossa en löydä varmoja jalansijoja. Ehkä niitä ei olekaan - ehkä kun on tarpeeksi leikkinyt vuorikaurista ajatusten kallioilla, käsitys aktuaalisesta käsitystasosta katoaa ja jää enää potentian läähättävä tuntu?)

Laulaa soraa kimpauttaen

Aamu: ilo. Huomaan sen vaiheen kevättä saapuneen, jolloin tulee rallatelluksi töihin pyöräillessä spontaanisti sekaisin Divine Comedya ja Cole Porteria. En ollut aiemmin tajunnut niiden laulujen muistuttavan toisiaan niin monissa suhteissa. Pitää näemmä käytännössä vaihtaa säkeiden välillä laulusta toiseen ilman taukoa, jotta sellaisen huomaa. Laulaessani huomaan muutakin: Sora kimpoilee renkaista ja nastat ovat jo turhat. Krookusten keltaiset kärjet ovat tunkeutuneet mullan läpi päivään.

Parveke on sula. Perjantaina molemmat asiakkaat ovat sairaana ja peruuttavat aikansa, joten menen kotiin ja raivaan pöydän parvekkeen edestä. Avaan oven ja astun eteläseinämän lämpöön. Lakaisen betonilta edelliskesän lekasoraa, turvetta, lehtiä ja siemenkotia. Rapsin puisista ralleista liat ja kumoan ne taas betonin suojaksi. Nostan turkoosiksi maalaamani pöydän parvekkeelle ja narsissit kukkatelineeseen. Tätä tehdessäni seuraan käsiäni, jotka jännittyvät nostellessaan ruskeanharmaita aineksia. Käsien iho näyttää vielä kalpealta mutta aurinko hellii sitä jo. Jälkeenpäin huomaan ihon tulleen sellaiseksi kuin sen mielestäni pitääkin olla - hieman karhentuneeksi, kuivaksi.

Se liittyy johonkin, mitä olen ajatellut paljon viime päivinä sen jälkeen kun luennolla käsiteltiin Martha Nussbaumin kasvatusfilosofiaa. Yksi teemoista, johon olen tutustunut vain toisten opiskelijoiden referoinnin kautta (on siis luettava jo pian itsekin tuo kohta), ja joka mietityttää minua, on maininta siitä, miten me ihmiset muka häpeämme eläinmäisyyttämme. Häpeämme paljon muutakin, mutta eläimellisyys mainittiin yhtenä tekijänä (muistaakseni haurauden ja ei-omnipotentian kanssa). Referaatin mukaan ihminen häpeää eläimellisyyttään ja sitten toisia tuomitessaan ja leimatessaan heijastaa heihin näitä ei-hyviä piirteitä: toiset ovat eläimiä ja saastaisia, itse tarkastelussa mieluusti moraalinen ja puhdas. Nussbaum esittää käsittääkseni - mutta liikun edelleen toisten referaatin varassa näin kirjoittaessani - että jotta demokratia voisi toteutua, jotta eriarvoisuus voitaisiin nauraa tomuksi, meidän on opittava huomaamaan ja hyväksymään myös oma eläimellisyytemme, likaisuutemme, haurautemme. Mekään emme tiedä, mikä on oikein. Ketkä me? Minä, minun on huomattava. (Mutta huomaako mikään minä vain minänä, tarvitsenko meidät siihen? Ainakin näissä lauseissani näytän tarvitsevan.)

Minun on kauhean vaikeaa ymmärtää tätä päättelytepastelua, koska, kuten olen monesti kirjoittanutkin, minulle moraali on ennen kaikkea hyvää eläimyyttä. Ja hyvää haurautta ja riittämättömyyttä. Erehtyvyyttä. Ja iloa siinä. Ja muistan identifikaation menneen niin kauan kuin muistan niin päin, että minä olen se, joka on suttuinen ja likainen ja niistää hihaan ja ne toiset jotenkin osaavat ja loistavat. Minun on ollut vaikeaa hahmottaa, mitä haluan. (En hahmota sitä oikein edelleenkään, paitsi että haluaisin sallivan, pehmeän, normaaliuspaineille nauravan maailman. Tasaveroisen kohtaamisen maailman.) Tai mikä on minusta oikea tapa toimia. Enimmäkseen miellän epäonnistuvani tavoitteissani, joten minun olisi hyvin hankalaa ajatella, että muut ovat jotenkin huonoja ja sitten paheksua heitä siitä. Minun on siten hyvin vaikeaa kuvitella, mitä olisi kuvitella itsensä eheäksi, puhtaaksi ja inhimilliseksi, moraalin hahmottaneeksi ja oikeamieliseksi, ja toiset siihen peilikuvana saastaisiksi, eläimellisiksi, väärässä oleviksi, oikaistaviksi ja eheytettäviksi.

Kummallinen kuva, kertakaikkisesti. Taidan olla liian pluralisti ja liian hyvään eläimyyteen tähdännyt ja sotkuisuuteni identiteettini olennaiseksi osaksi ottanut, että oikein saisin kiinni tuosta rimssusta. Se ilmenee esimerkiksi seksuaalietiikassa: Sen sijaan että tuomitsisin haluamiseni ja kauhistuisin niiden kummallisuudesta ja eläimellisyydestä, olen usein seurannut ailahtelevia halujani luottaen siihen, että harvoin ne osoittautuvat tuhoisiksi. Ja oikeastaan en ole ajatellut halua itsessään eläimelliseksi, eläimellinen halu täyttyy helposti ja menee ohi ja sitten on taas vapaa kulkemaan ja tanssimaan ja ajattelemaan (ja piinaa on prokrastinoida tuossa halussa, olettaa voivansa spekuloida etukäteen, kannattaako jokin seikkailu, kannattaa, kuvittele nyt, ihan kuin olisi minäimagon toimitusjohtaja), mutta toisenlainen halu, itsen merkityksellistymisen halu, halu rakastua älykkääseen ihmiseen tai runolliseen ihmiseen ja sen seurauksena tulla mielletyksi tietynlaisten ihmisten rakastetuksi, helvetti, se se ongelma on. Halu tulla nähdyksi jonain. Halu objektivoida, reifioida itsensä, kivettää itsensä tiettyihin sanoihin ja näkökulmiin. Eikä siinä ole mitään eläimellistä. Ergo: huutia sille halulle, ja tervetuloa sille toiselle halulle, halulle kohdata ja nuuhkia ja ihmetellä, tempaantua ja etääntyä, iloita ja surra eroja.

(Tietysti tähän kaikkeen liittyy hirvittävä mahdollisuus siitä, että se, jonka kanssa nuuhkii ja ihmettelee, pitääkin sitä halua karmeana ja eläimellisenä, vastuuttomana ja lapsellisena ja vahingoittavana, ja haluaisi, että kiinnittyisin enemmän merkityksellistämishaluihin, haluihin tulla mielletyksi vakaana parina, onnistuneena parina, rakastettuna ja rakastavana ihmisenä, jonakin peruskalliomaisen inhimillisen luotettavana. Ei auta kuin koettaa puhua näitä asioita auki, jottei tuottaisi kellekään ikävää pettymystä ja tuskaa ja häpäisyn tunnetta. Seksuaalisuus iskee aina vyön alle.)

Voi, kevät. Nyt kun on kevät on erityisen vaikeaa ymmärtää, miten lika ja eläimellisyys olisivat jotain pahasta. Jotain hävettävää.

Just tolstoy it!

Saunassa Vompsu mainitsee seikkailuistaan dynamiikka-termin juurille ja päätymisestään Aristoteleeseen. Alan muistella kaukaista esseetäni Arska-sedän Metafysiikasta. Ja kas, siinä asiasta vaahdotessamme tajuan äkisti jotain oleellista nykyisen esseeni tiimoilta: siitä, miten yritys ylittää kahtiajako mielen tosiasioiden ja fysikaalisen maailman tosiasioiden välillä tapahtuu itse asiassa aika vanhoin keinoin sekä pragmatismissa että sosiokulttuurisessa teoriassa. Missähän esseeni lienee... Aristoteleen ei tietenkään tarvinnut vaivata päällään kartesiolaisella dualismilla. Ainakaan sillä tavalla nimettynä. Tietysti on vaikeaa sanoa, näemmekö me vain sen kaikkialla, ja kaiken vastausyrityksinä siihen. Ketkä me? No, minä ja jotkut muut. Tai no minä ainakin. Hiton me-muoto! Mutta kai minullakin saa joku, edes kuviteltu, sisäryhmä olla?

Haluan tietysti laittaa asiasta alaviitteen. Se tuntuu ongelmalliselta, koska essee tai oppimisraportti, tai mikä sen nimi nyt sitten onkaan, on tätänykyä seitsemäntoistasivuinen, kun sen pitäisi pitäytyä kymmenessä sivussa. No, huomenna on aikaa vielä editoida ja olen jo editoinut sieltä onnistuneesti pois pohdinnot muun muassa yksityisen kielen argumentista ja solipsismista sekä pitkän kuvauksen kielen intentionaalisuudesta. Ja tunkenut pienempipränttisiin alaviitteisiin pointsit, joita en halua poistaa, koska minusta ne ovat relevantteja, vaikka eivät suoraan vastaakaan opettajan (välillä mielestäni irrelevanttia kohti johdatteleviin) kysymyksiin.

Kohtalotoveri, joka myös harrastaa tolstoijaamista, on saanut esseensä supistettua yhteentoista sivuun.

Tämä on vähän ongelmallista. Esseessä kuin esseessä pääni mammutit käynnistyvät tanssimaan saksanpolkkaa, ja usein vielä pidän monia askelsarjoja jotenkin tärkeinä asian käsittämisen kannalta. Se johtuu kai siitä, että monesti käsittelemämme teoriat ovat sellaisten ihmisten tekemiä, jotka ovat perehtyneet myös (tai jopa ennenkaikkea) filosofiseen aikalaiskeskusteluun. Ja lukeneet klassikkonsa.

Tunnen itseni takkuiseksi mammutiksi pian itsekin, mutta jotain hauskaa tässä kyllä on. En tiedä, miten tulen tämän tolstoijaamisen probleemin ratkaisemaan. Toistaiseksi olen ihan öissä sen kanssa.

Dialektiikkatyttöys

Ystävän luona juodut teekupilliset (seurassa huolimattomuus tiivistyy, ajattelee, että ehkä mä nyt nukahdan, vaikka joku osa kehosta epäilee jo silloin) saavat valvomaan kahden tunnin unisäpsyntää lukuunottamatta. Aamulla herään kuudelta, sunnuntaiaamu, tämän piti olla lepopäivä ennen rankinta viikkoa pitkiin aikoihin (seitsemän viikkoa ennen matkaa ja haluaisin viimeisellä matkaa edeltävällä viikolla levätä jo hieman etten sitten Italiassa ole aivan henkihieverissä), teen ensin esseetä, vastaan kurssitoverin kysymyksiin tilasto-ohjelman käytöstä, koetan kestää leijuvaa hälykehoa ja ääniharhoja, olen kasvanut niistä piittaamattomammaksi sen jälkeen kun olen ymmärtänyt niiden kuuluvan elimellisenä osana käsiä tärisyttämättömienkin piristeiden (tee) käyttöön ja etteivät ne millään lailla indikoi välitöntä kajahtamisvaaraa. (Sitä paitsi toisinaan minun on vaikeaa hahmottaa, miten tarkalleen voisin mitoittaa, olenko kajahtanut vai en.) Sitten alan lukea yhden kurssin ylimääräisiä vapaaehtoisia handouteja, ja piru vie, maailmani kääntää kylkeä.

Mukana on tekstinpätkä Tim Ingoldin kirjasta. Tekstiä käytetään esimerkkinä dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa. Havahdun. Piru vie, eikö vain olekin niin, että olen käyttänyt hyvin dialektisia hahmotustapoja jo kauan. Enkä ole tiennyt sitä. Tai en ole osannut nimetä asiaa näin. Luimistan korvia keskittyneesti mielenmaisemassa, samalla ilmeellä jolla harmaa kissa asettuu soittamaan tuolin selkänojaa kynsiharpulla. Kiirehdin Wallace Stevensin luo ja luen ja makustelen ja mietin kokemusta kauan sitten, niissä yliopiston pääsykokeissa, joilla kävelin sisään silloin. Kokeissa piti analysoida Stevensin runo, josta olen kirjoittanut blogissakin monesti.

Oikeastaan nyt kun luen dialektiikasta, on palattava takaisin tuohon päivään, tuohon heinäkuuhun ja orastavaan jännityspissahätään Porthanian suuressa salissa. Tekstiin, jota katson ensin tekstinä ja johon sitten astun sisään kuten en ole ennen astunut minkään sisään, varustettuna teoriakirjasta kiireesti mukaan hutkaistuilla työnimillä, mutta ennen kaikkea jollain häilyvällä, epävarmalla kysymyksellä, tuleeko tästä elämääni. (Tuli siitä, vastasin kyllä, huomaamattani, ja osaltaan siksi, että äiti avasi kotiin tulleen yliopiston kirjeen, jossa kerrottiin minun päässeen kaikkiin pyrkimiini aineisiin, ja siten kirjallisuustieteeseen, joka oli preferenssilistan ensimmäisenä, ja vanhempani ilmoittivat aika suorasukaisesti, että Italiasta jo hankkimastani hotellisiivoojan paikasta oli siis luovuttava, ja tavallaan se ehkä tuntui helpottavaltakin, koska siinä sopimisessa oli niin paljon epämääräistä jo silloisenkin mittapuun mukaan - nykyään pidän täysin mahdollisena, että kyseessä olisi voinut olla suurinpiirtein ihmiskaupastakin, niin epämääräisin tiedoin olisin ollut valmis lähtemään, yhden puhelinnumeron ja päivämäärän varassa, eikä heitä tuntunut kiinnostavan tarkemmin mikään muu kuin saapumisaikani.) Kysyn tekstiltä, saanko tulla tanssimaan sitä, ja se myöntyy.

Siitä tuli pääsykokeessa minun runoni ja minusta sen runon dialektiikkatyttö.

On ihmisiä, kirjoittaa Platon, jotka rakastuvat ruumiiltaan ja kantavat lapsia, ja ihmisiä, jotka rakastuvat, siittävät ja synnyttävät toisella tapaa, ideoissa. En usko kahtiajakoon, ja tuskin uskoi Platonkaan, vai uskoiko? Voiko joku tulla niin mystikoksi? En tiedä. Mutta joka tapauksessa, painotuksia varmasti on. On niitä, jotka sanovat teoria yök ja haluavat nyrkkisääntöjä ja ohjelmanjulistuksia ja sitten niitä, jotka tuijottavat ohjelmanjulistuksia ja nyrkkisääntöjä lähtökohtaisesti hieman epäröivinä ja miettien, mihin oikeastaan tulen sitoutuneeksi, jos sitoudun tällaiseen. Taannoisessa tieteenfilosofian tentissä huomasin tällaista ulottuvuutta voivan käyttää. Kun minulta kysyttiin, miten olen jaksanut opiskella perusteita ja vastaperusteita ja niiden relevanssikiistelyä, huomasin vastaavani pitäväni sellaisesta. No, tarkalleen ottaen: se on aika väsyttävää ja rasittavaa, mutta kyllä minulle mielekkäämpää kuin ilman sitä eteneminen kaikkien näiden yksinäisten kysymysten kanssa. Ainakin noiden keskustelujen läpikäyminen auttaa huomaamaan jotain hyvin räikeitä virheitä omissa ajatusmalleissa ja antaa kuvan siitä, ettei ole ainoa, joka vaivaantuu samoista aiheista.

Eteneminen kysymysten ja vastausten suossa on ollut aika vaivalloista, ja nyt kun luen dialektiikka-artikkelia, tajuan joitain pieniä syitä siihen. (Ei pitäisi vissiin esittää kausaaliväitteitä, mutta menköön... väsymyspöppöröhorina-aamu.) Esimerkiksi Stevensiin leimautuminen ja sen parissa saatuihin kokemuksiin sopivan teorian löytyminen ovat jarruttaneet kovasti kykyäni pitää joitain toisille hyvinkin relevantteja kysymyksiä erityisen kiinnostavina. Minulla on ollut nämä omat häikäisevän konkreettiset kokemukseni, joiden haluan tulevan selitetyiksi havainnon teoriassa, mielen teoriassa, kielen kuvauksessa, kokemuksen mallissa. Nuorempana en osannut kyllä tätäkään sanallistaa. Ihmettelin vain, miksi niin monet teoriat tuntuvat niin kaukaisilta ja vieraantuneilta, miksi ne eivät tuntuneet sanovan mitään mistään oleellisesta (eipä taida löytyä universaalimittaria oleelliselle...). (Myöhemmin toki olen silloittanut kuiluja ja onnistun nykyään käynnistymään aika monesta pienestä huomiosta. En osaa sanoa, onko se hyvä asia, mutta ainakin nykyään tunnun löytävän kaikista tekemisistä, oppisisällöistä ja teorioista kohtia, joihin voin tarttua eksplisiittisestikin, kysyä ja hämmästellä ja probleemata ja välillä jopa riemastua.)

Vähitellen löysin kuvauksia, joista tunnistin maailmaa - kysymyksiäni - edes jotenkin. Tuntuu jännittävältä lukea nyt vuosia jälkeenpäin, vuosia noiden teorioiden kautta asioita jäsentäneenä, että kyse on dialektisesta tavasta hahmottaa maailmaa, elämää ja kokemusta. Että muutoksen kuvaus on dialektista. Olenko lukenut sen aiemmin jostain? Tai siis, onko se lukenut jossain aiemmin lukemassani mutta olenko vain loikkinut kohdan yli kuten saatan loikkia kohtien yli silloin kun luettavana on satoja sivuja ja aikataulukorsetti puristaa hengitystä ja "on keskityttävä oleelliseen". Eikä kukaan koskaan tarttunut hartioista, ravistanut ja karjunut vasten naamaa, että tuo on hei dialektiikkaa. (Olisinko silloinkaan kuullut? Ehkä en.) Muistan lukeneeni kyllä Deweyn hegeliläisestä nuoruudesta ja siitä, että se heijastuu esteettisen kokemuksen kuvauksessa. Mutta siinäpä se. En jotenkin ajatellut sitä oleelliseksi ajatukseksi.

Tarvitaan niin paljon aikaa ja hiljaisuutta, niin paljon tilaa ja vapautta olla yrittämättä suoriutua, ennen kuin tällaiset asiat alkavat avautua minulle edes tällaisena esiymmärryksenä. (Puhumattakaan siitä, että onnistuisi kehittämään jonkin "oman kannan", jonkin systemaattisen ja erityisen näkökulman sanallistettuna, jonkun josta joku toinen voisi rikastaa ymmärrystään. Sellaiseen en odota pystyväni mutten aio antaa sen edelleenkään häiritä rakkauttani tutkimiseen, tunnustelemiseen ja keskustelemiseen, yritykseen ymmärtää tekemistä ja tehdä ymmärrystä kehräävästi ja siihen tukeutuen.) Tarvitaan niin paljon tanssia ja runoutta ja kuvia hevosenkavioisista tytöistä (kuva "24 hours shift", joku jakaa uneni, kiitos Eufemialle linkistä) ja vierautta ja tuskastumista ja erilaisia ja eri muodoissa jäsennettyjä ihmis- ja eläinsuhteita, niin monia kallioita ja sammalia ja jumalansormia ja maasta tunkevia versoja, epäonnistumisia ja oivalluksia, ennen kuin alkaa huomata, mitä oikeastaan etsii, mitkä ovat niitä kokemuksia, joista ja joiden alustavasta jäsennyksestä ei suostu luopumaan barokinsystemaattisten ja -pateettisten perusteluidenkaan edessä.

Hupsua tämä elämä. Olen oppinut kävelemään sisään moniin erilaisiin tilanteisiin ja tekemään itseni niissä hyödylliseksi. Silti en usko siihen, että palautuisin lopulta tuohon hyödyllisyyteen. Käsitykseni ja identiteettini toki nojaavat paljonkin noihin kokemuksiin, niiden rakenteeseen ja liikahduksiin, niiden lävitse kasvamiseen, mutta pohjimmiltaan, lopulta, luulen, että vielä enemmän palautuu siihen hiljaiseen, hiljaisella tavalla kysyvään tilaan - tai aikaan - tai mikä se sitten onkaan - suuntaan, joka pyörteilee ympäriinsä näennäisen sekavasti eikä vielä ole ehtinyt leimahtaa maailmaan niin että olisi painellut koivet suorana hetken johonkin suuntaan, metsänlaitaan tai luentosaliin tai tietyn ajatuksen helmoihin kyöhnäämään. Se on jokin tietty avoimuus, arvaamattomuus, tuntematon manner kaiken minusta pursuvan tapahtumisen alla, enkä ole varma, teenkö vääryyttää mantereen metaforalla, se kuulostaa jotenkin niin... kiinteältä. Mutta mantereet seilaavat kiehuvassa laavassa. Se on ulkoapäin itsensä katsomista. Katsoa itseään kuin toista. Dewey kirjoittaa impulssien pulsaatiosta, se on ehkä sisäisempi metafora. Purskuminen. Jotakin tapahtuu, suuntautuu, muttei vielä tiedä, mitä ja miten.

Joskus kun on valvonut liikaa ja lukee tekstiä ja silmiin sattuu ja sulkee silmät hetkeksi ja valot vilistävät ja välkkyvät luomien sisäpuolella ja ajatus viivähtää hetken synapsinapsunnassa ja vaihtaa painoa kaviolta toiselle, melkein tavoittaa tuon jonkin, tuon oleellisen avoimuuden ja arvaamattomuuden.

Ja ei - tämä ei oikeastaan ole ollenkaan teoreettista eikä abstraktia. En tiedä, uskaltaisinko keskustella ihmisten kanssa tai koskettaa heitä kuten nyt teen, jos en olisi kulkenut noita teitä ja opetellut keveäkavioiseksi ja nauranut itselleni ojennellessani käsiä ennaltamäärättyjen liikkeiden mukaan ja koettanut jäsentää kieltä kuten geometrista todistelua, rakkautta kuten portaita, jos en olisi kysynyt kysymistäni, mitä haluan selitettävän ja mitä oikeastaan vain kuvattavan, ja jos en olisi tajunnut, että siitä huolimatta, sen rinnalla, maailma tapahtuu ja että siihenkin voi sanoa jotakin.

On ihanaa, että on mahdollisuus kirjoittaa. En tunne montaa ihmistä, jolle osaisin puhua näistä ja näin. Tämä on liian haparoivaa ja sanallistavaa.

Mutta tänään hämmennyin, tosiaan, koska tajusin pitäneeni jo kauan dialektisista kuvauksista. En vain ollut tiennyt, että ne kuvaukset voidaan niputtaa siten.

Ja mustarastaita

Totisesti päivät koettavat erilaisina. Tiistaina tuijotan kalvoja jotenkin väsyneenä ja toivottomana. Eihän tästä tule mitään, ajattelen, ymmärrykseni on lakannut ennakkovaroituksitta. Keskiviikkona huomaan taas tajuavani jotakin. Ja tänään, torstaina, niin, kaikki tuntuu hetken selkeältä taas tentin systemaattisen bachpoljennon jälkeen. Selkeässä tarkastelen asioita erottuvina. Takerrun detaljiin. Jostain syystä matemaattisissa olioissa on jotakin kärpäspaperimaista. Tai ehkä se johtuu siitä, että olen lukenut tarinan, ja sitten näen, miten tarina melkein tapahtuu. Mielessäni vyyhteän suurta kertomusta, sitten keskeytän ja päätän kysyä asiasta tarkemmin.

Luulen ihmisten tarkoittavan eri asioita heidän sanoessaan maailman kannattavan tai elämän kantavan. Monille se tarkoittaa arjen tervetulleeksi toivottamista. Itse en tunnu osaavan sitä lajia mainittavasti. Mutta sen tiedän, että maailma vastustaa. Se levittyy käsiteltäväksi ja käsitettäväksi ympärillä, kurtistuu, poimuilee, emergoituu. Ajattelen dispositioita, kun näen detaljin. Detalji kertaa tarinaa. Siinä maailma kantaa, kuljettaa. Empiirisistä yleistyksistä kasvaa systeemi. Systeemi tarvitsee rattaisiinsa ruuvin, jotta toimisi. Teemme ruuvin ja toteamme sen olevan olemassa. Olla olemassa: kuin rastas, kuin työkalu, kuin ajatus tai vireystila.

Tyyyiii, sanoo rastas puistossa teollisuustalojen keskellä, kun kuljemme ystävättären kanssa koteihimme vesijuoksemasta. Lähimetsässä on näkynyt monta kertaa pöllö. Kerran Vompsu näki sen saalistavan mustarastasta. Kun tulen kotipihaan, vilkaisen ties miksi lehmusten latvuksiin, ja kas, sielläkin on mustarastas. Pysy siinä, ajattelen, älä jää pöllön kynsiin. Mutta eiväthän ajatukset sillä tavalla matkaa. Tentissä kurssitoveri oli koettanut tavoittaa jotain säteilyä suunnastani, mutta päätti sitten jättää puolityhjän paperin ja mennä uusimaan.

Ajattelin strategisesti, etten innostu enkä tuohdu tentissä, että pysyn viilipyttymäisenä ja järjestelmällisenä, mutta ehkä kuuntelin vääriä Bacheja lukiessani. Kiihtymyskin voi silti pulsoitua systemaattisesti. Huomaan, että on liikaa mielipiteitä ja huomautuksia. Tai kai se on näkökulmasta kiinni.

Ercolen luolagraffiteja

Lumi ja jää sulavat. Katu tuoksuu pitkästä aikaa. Aurinko maalaa lattialle valuvia raitoja, jotka matavat matolta parketille. Essee ja tenttiinluku tukevat toisiaan luentotaukoviikolla, mutta kalenteri on täynnä. Joudun sopimaan liikuntoja ja lounastapaamisia yli viikon varoitusajalla. Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Pidän puhelinta mukana äänettömällä, vaikken voi siihen vastatakaan siellä, missä olen, turkoosinsinisissä googlekalenterin laatikoissa lyhenteineen. Lyhenteet koostuvat kahdesta tai neljästä kirjaimesta. Mitään intiimiä ei vuotaisi yleiseen todellisuuteen, vaikka kalenteriani katseltaisiin.

Kaksi uusi kurssia alkaa. Molemmat ovat kiinnostavia ja tuntuvat keveiltä, mutta tiedän jo sen illuusioksi. Keveys vaihtuu jossain vaiheessa kysymyksiksi, ja kysymykset puolestaan vastauksia vaatimattominakin suuntaavat ajattelua, viekoittelevat sitä lisäkysymyksiin. Lopulta sitä makaa luolassaan ja tuskin muistaa aurinkoa.

Haluaisin nyt siteerata tähän Wallace Stevensiä, Otteita kaunoajattelun akatemiasta, sillä tunnen itseni Ercoleksi, joka makaa luolassa ja ajattelee ajattelemistaan, ja jolle runon minä toteaa, että tuo on kuoleman tien etsimistä. Ampiaispesäpääni ei muista säkeitä oikein ja asuntoon on laskeutunut jumalaton sotku. Jaksan päivästä toiseen hihitellen kohtalotoveri Ercolelle. Riipustan esseeseen asioita ja deletoin niitä kappale kerrallaan.

Jos en pidä varaani, olen pian deletoinut kaikki ajatukseni, koska en osaa perustella niitä muuten kuin hartioita kohauttaen ja ehkä vähän niiskauttaen.

Luennolla pääsen samaan ryhmään sen tytön kanssa, joka heti ensimmäisillä luennoilla vaikutti sympaattiselta, mutta istuu aina takana, ja minun taas on istuttava edessä, koska en osaa muuten keskittyä opetukseen kaularankojen tarkkailulta. Toiset opiskelijat saattavat hermostuttaa minua, siksi menen eturiviin. Se, mitä ei näe, ei hermostuta. Yksinkertaisin silmälaputus on muistaa, ettei takaraivolle ole suotu näköelintä. Ryhmässä puhumme - meinaan kirjoittaa "asioista", mikä ihastuttavan ympäripyöreä abstraktio - oppimisesta ja kansalaistaidosta, jota nuoremmilla ei ilmeisesti ole ollut opetussuunnitelmassa aineena lainkaan. Muut paheksuvat ja hämmästelevät ihmisiä, joista on pelottavaa esimerkiksi soittaa puhelimella. Sanon suoraan, että kyllä se minustakin on pelottavaa. Heitä se hämmentää vähäsen. He yrittävät selittää sitä jotenkin, ja joudun toteamaan, että jotkut meistä ehkä vain ovat ujoja ja eivät koe vieraille ihmisille puhumista turvalliseksi (etenkään jos toisen eleitä ja ilmeitä ei näe - ne on niin helppoa kuvitella pilkallisiksi tai tuomitseviksi). Niin joo, on ujoja ihmisiä, muistuttaa yksi ryhmäläinen itseään ääneen.

Ehkä se kasvatustieteissä tuntuukin kummalliselta. Niin moni vaikuttaa ei-ujolta. Luultavasti minäkin kyllä vaikutan ei-ujolta, joten ehkä toisten ujouden arvioiminen on sittenkin liian vaikeaa. Ehkä siellä kulttuuri vain toteutuu ujouden piilottavasti tai jotain. Usein kuitenkin iltaisin huomaan, miten väsynyt olen siitä kaikesta uusien ihmisten jännittämisestä, keskustelujen jännittämisestä. Ei niin, että pelkäisin sanovani jotain tyhmää - siihen olen taatusti varautunut eikä se tunnu enää niin kammottavalta kuin joskus enkä jossain mielessä muuta oletakaan, koska enimmäkseen sanotut asiat nyt ovat vähän banaaleja ja höpsöjä ja epäselviä ja kauhean rajallisia - mutta haluaisin luoda ilmapiiriä, joka jotenkin vapauttaa ja tuntuu pehmeältä, ja se tuntuu hirvittävän vaikealta, ja saatan helposti tuomita itseni epäonnistumisesta ja sitten ahdistella itseäni typerästi näiden asioiden tiimoilta sen sijaan että jotenkin ottaisin vain rennosti ja ajattelisin, että so what, jos olenkin hankala, olen ainakin hyvä vastus ja kasvun paikka muille. Hitto, että osaakin olla vaikeaa edes kuvitteellisesti ajatella niin!

Oikeastaan en kyllä ollut ajatellut pitkään aikaan ujousasiaa ennen kuin siitä tänään tuli puhe ryhmässä, ja sitten tulin vain ohimennen ajatelleeksi, selittäisikö se osan jännittämistä, joka harvemmin nousee tietoiseksi, mutta tuntuu kyllä lihaksissa ja sidekudoksissa.

Tai ehkä kyse on vain siitä, etten saa helposti tehtyä googlekalenteriin turkooseja venyttelylaatikkoja. Hiivatistako sitä voi tietää, mikä on mieltä ja mikä pehmytkudosta.

Makaan käyttäytymistieteellistutkimuksellisia meditaatiovarttejani ja hyväksyn kaikkea tätä ja sitten palaan takaisin tehtäviin. Usein lopetan tehtävät vasta yöpuulle käydessä. Ja herään niin, että haluan kirjoittaa jonkin asian ylös. Mutta en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Ehkä tällekin pitäisi tehdä kalenterilaatikoita. Tai en tiedä. Ylihuomenna on iso tentti. Olen lukenut siihen kyllästymiseen saakka. Olen huomannut kannattavani realismia monessa suhteessa, vaikka suhtaudunkin edelleen empivästi tieteelliseen realismiin. Monet filosofiaa opiskellessa kiteytymättä jääneet asiat alkavat nyt kiteytyä. Tarvitsen valtavasti aikaa.

Tänään juttelin ohimennen yhden tytön kanssa, kun kiirehdimme luennolle. Pysähdyin hetkeksi venyttelemään portaikkoon. Hän kysyi, venytänkö. Vastasin myöntävästi ja sanoin, että minun on tehtävä niin, koska luennot ovat ilman kunnon taukoja yhdeksästä neljään ja muuten mikään ei liiku päässäkään. Hän vastasi oman päivänsä venyvän iltaseitsemään saakka. Kymmenen tuntia keskeytyksetöntä teoriaa (ei se olisi paha rupeama kääntäessä, mutta kun ajattelee, että parin tunnin välein aina aihe vaihtuu täysin, tuo tuntuu kohtuuttomalta). Järkytyin niin, etten osannut sanoa mitään. Minulla on nyt näitä seitsemän tunnin hirviöpäiviä neljä kappaletta, ja olen ollut niistä paskana jo ainakin kuukauden etukäteen. Toiset tekevät kymmenen tunnin hirviöpäiviä. Minusta on liikaa jo sekin, että joka päivälle on yksi luento. Haluaisin selvittää ajatukseni paremmin, mennä luentosaliin valmistautuneena ja virkkuna, saada irti muutakin kuin epäselvää turtumusta. Haluaisin, etten mieltäisi itseäni Ercoleksi. Mutta no - tämä on nyt tämä kevät. Kun nyt toimin näin, jaksan vielä puolitoista kuukautta tätä marssitahtia, ensi vuosi sujuu loogisemmin ja järkevämmässä aikataulussa ja voin sitten siirtyä maisteriopintoihin.

Ja sitten -

Oikeastaan voisin kirjoittaa ehkä joskus siitäkin, miten vaikeaa on ymmärtää, miksi tekee, mitä tekee, miksi ajautuu tai ajautuu haluamaan tiettyihin paikkoihin. Vaikeaa, toisaalta helppoa. Opiskeluun liittyy myös valtavasti iloa ja oivaltamista. Uudet kysymykset avautuvat.

Joinakin päivinä ajattelen jopa, ettei tämä mitään opiskelemista ole. Silloin keskustelemme. Saatan hetken ajatella, että oikeastaan tämä on juuri sitä, mihin minut onkin koulutettu tai mihin olen kouluttanut itseäni. Koulutun vain valtavan hitaasti. Toisaalta, miksi kiirehtiä? Tässähän minä jo istun keskustelemassa toisten kanssa ja huomaan molempien oivaltavan uusia kulmia.

En tiedä enää, haluaisinko kesäksi työtä. Jotenkin ajatus metsiin samoamisesta kiinnostaa, vaikka se tietäisikin myöhempää rahaitkua.

Taakseen jättää / edestään löytää

Realismi-antirealismi -kiista. Filosofiaan sukeltaminen. Halu sovittaa yhteen neurobiologiaa, kädellistutkimusta, psykologiaa, estetiikkaa redusoimatta ja ajautumatta mahdottomiin metodologisiin ristiriitoihin. Voih. On asioita, joiden luota olen tanssahdellut pois halukkaana. Olen kuvitellut kiivenneeni jalat täristen alas tikapuita tai muksahtaneeni pyllylleni nurmelle ja kantaneeni tikkaat varastoon lukon taa. (No, ainakin olen kankea ja ruosteessa ja luen hämmästellen aiempia huomioitani Damasion lukemisesta... mistä ne ovat tulleet? Kenestä? Miten?)

Mutta kuinka ollakaan, enkö vain päädy takaisin näihin omituisiin tuntemuksiin, että tässä... tässä kummallisessa olisi jotain... vaikken osaa oikein tarkasti sanallistaa ja olen ruostunut ja pitäisi lukea vuorittain ja minun piti opetella tekemään jotain aika käytännöllistä.

Kun luen yhtä väitöskirjaa ja sitten myöhemmin Geertzin esittelyä Brunerin kulttuuripsykologiasta, melkein alan itkeä helpotuksesta: joku muukin kaipaa tällaista omituista yhdistämistä, eikä koe heti ensimmäiseksi tarvetta kysyä, onko tämä liian reduktionistista tai vaihtoehtoisesti supereklektismiä. Geertz siteeraa Bruneria:

Psykologia voi kiinnittämällä huomionsa tiettyihin kriittisiin aiheisiin valaista biologisten, evolutionaaristen, yksilöpsykologisten ja kulttuuristen oivallusten vuorovaikutusta ihmisen henkisen toiminnan tajuamisessa ... Psykologian seuraava luku tulee ksokemaan intersubjektiivisuutta, sitä, miten ihmiset oppivat tuntemaan, mitä toisilla on mielessään ja miten he sopeutuvat sitä vastaavasti ... aiheisiin, jotka ovat ... olennaisia kulttuuripsykologialle. Mutta sitä ei voida ymmärtää viittaamatta kädellisten evoluutiota, hermoston toimintaa ja mielen prosessointikapasiteettia koskeviin tutkimuksiin. ... Haluaisin painottaa joko-tai -asenteen mahdottomuutta tarkasteltaessa sitä, mitä psykologia tulee olemaan, halutaan sen sitten olevan kokonaan biologinen, pelkästään komputationaalinen tai ainoastaan kulttuurinen. (Käännös - jota perkasin vähäsen, äh, tää on niin mua - on käsittääkseni Reijo Miettisen mutta sitä ei mainita kurssimonisteessa, josta tämän nappasin. Alkuperäistekstin viitteet ovat Geertz 2001, teoksessa Bakhurst & Senker (eds.), Jerome Bruner. Language, culture, self. London, Sage, 19-30.)

Geertz esittää, että tämä näyttää sekasortoiselta eikä ollenkaan niin sovittelevalta ja rauhanomaiselta kuin Bruner tuntuu kuvittelevan. "Niin suuren epämuotoisen kamelin kuin antropologian tuominen psykologian telttaan pikemminkin saa aikaan sekasortoa kuin luo järjestystä ympärilleen ... Bruner tuntuu olevan tuottamassa kumouksellisempaa kumousta kuin hän lainkaan itse arvioi", toteaa Geertz.

Minusta Bruner kuulostaa erinomaisen tervejärkiseltä. Huooh. Ehkä seuraava yksityinen oppimistehtäväni voisi olla: Koettaa oppia ymmärtämään, miksi Geertz arvelee tehtävää ainakin hyvin hankalaksi. Tai ei ehkä, miksi Geertz noin arvelee. Vaan mitä hankaluuksia on jo tullut tuolle projektille tai sen tapaisille. Ja mitä niistä voisi ehkä oppia.

Minä kun en haluaisi ahtaa psykologian telttaan vain kamelikulta antropologiaa vaan myös paljon muuta. Vaikkapa sellaisen kulttuurin määritelmän, joka pysyisi herkkänä ajatukselle, että muillakin olennoilla kuin ihmisillä saattaa olla kulttuureita. Etologian koko kirjon... Huokaus.

Nyt on jätettävä tutkimusmurheet ja ryhdyttävä toimeen: tänne tulee huomenna vieraita ja olen lykännyt siivousta höyryämällä teoriaa.

Itsetajunnan hetkistä eli sulavien rakennustelinemoduulien alta kulkiessa

Sulavien rakennustelinemoduulien alta kulkeminen: keinosade.

Hetkittäin tajunta saattaa käännähtää itseään päin ja lähes tavoittaa itsensä. Huomata, miten hymyilee tieteenfilosofian luennolle kulkiessa, koska siellä on vaikea. Vaikea ymmärtää, vaikea jopa muovailla kysymyksiä, siloittaa niiden pintaa, ajatella niitä työkaluina, kysyä, mitä nämä ovat - ja tässä tulee Stevens, osa mieltä ja meitä ja osa kaaosta -, vaikea päätyä uudestaan ja uudestaan samoihin asetelmiin. Huomata, miten arvostaa hiljaista tietoa ja filosofista kysymistä, joka ei odotakaan koskaan solahtavansa helppoon, ja miten vaikeaa on arvostaa mitään siltä väliltä: kiteytettyä, sanallistettua, varmuutta tavoittelevaa. Ja huomata, miten tätä on vaikeaa arvostaa juuri siksi, että siihen jäisi niin mieluusti lillumaan, siteeraamaan ja vaikuttamaan osaavalta.

Ei - tänä aamuna olen luennolle kävellessäni viiltävän onnellinen siitä, että olen harjoitellut vaikeassa pysyttelemistäkin. Että näen senkin mielekkäänä.