Väsynyt kyyninen täti

Aamu alkaa surullisesti - makaan sängyssä ja kieltäydyn tunnustamasta, että olen hereillä. En tahtoisi avata silmiä lainkaan. Mitä syytä minulla on avata ne? Koetan ajatella kaikkea kaunista ja mukavaa, mutta jokin kiristys takaraivon tienoilla väittää, etteivät sellaiset asiat yksinkertaisesti osu elämääni muuta kuin sivustakatsojan näkökulmasta. No, olen sentään nähnyt, kuinka ihmiset ovat onnellisia ja näyttävät löytäneen lokeronsa maailmassa. Ja tiedän, että asiat ovat harvoin aivan niin kuin ulkoa käsin näyttää.

Vai tiedänkö? Olen kuullut liian monta kertaa päivittelyä marraskuisesta suhteen lopusta. Teillä oli kaikki hyvin, te olitte vuosisadan tarina, kansikuvapari, alfapari. Paitsi että asiat eivät olleet niin vuosikausiin. Vai olivatko? (En sivumennen sanoen osta Lentävän Juuston näkemystä naisten uskonnosta - pidän itseäni syypäänä useimpiin onnettomuuksiini ja typeriin tilanteisiin liukumisiini. Eikä kauheassa tilanteessa olemisessa ole taatusti mitään hienoa ja kunnioitettavaa. Sellaisen pitkittäminen on yksinomaan pelosta johtuvaa tyhmyyttä.) Pakottaudun avaamaan silmät, koira potkaisee strutsinjalkansa suoriksi ja haukottelee mielenosoituksellisesti.

Kävellessämme palstaa kohti ampiainen ujuu vasemman sandaalin kärjestä sisään ja joutuessaan päkiäni alle pistää. En ensin tajua, mikä sattuu, revin kenkää jalasta nurmikolla. Ampiainen käpristelee loukkaantuneena, kierähtää nurmeen. Keplottelen sen kenkään uudelleen, vien asfaltille, murskaan sen kivellä. Ei sovi jättää eläintä kärsimään. Työnnän tykyttävän jalan sandaaliin. Viimeksi ampiaisen pistäessä olin pikaisesti päivystyksessä, en tahtonut saada henkeä. Jalka alkaa turvota nytkin kovaa tahtia. Olen muutaman kilometrin kotoa, eikä puhelinta eikä rahaa ole tietenkään mukana. Käännymme takaisin. Ei avomaankurkkuja tänään, en uskalla lähteä palstalle saakka. Kotona on kyypakkaus, muistan, minun on päästävä nopeasti sen luokse.

Matkalla muistan äkisti, että vuosi sitten kävin ammatinvalintapsykologilla kesän ja että ensimmäinen premissini ammatinvalinnan suhteen oli, että minun piti valita sellainen urasuunnitelma, joka minun olisi mahdollista selittää elämäni tärkeimmille, silloiselle miehelleni ja äidilleni. Kuinka paljon olenkaan tuosta muuttunut. En kyllä aio tehdä tuollaisia myönnytyksiä kenenkään suhteen. Ja tiedän, että teen. En niin paljon kuin monet muut naiset, mutta liikaa ollakseni tyytyväinen. Onhan se ristiriita: tavallaan opetetaan koko ajan, että naisen tehtävä on joustaa ja luopua toisten hyväksi, olla pehmeä ja salliva kaikille muille paitsi itselleen (mitä muuta on pikkutyttöjen jatkuva ohjeistus kauneudenhoidon pariin ja kyselyt, millaisen miehen aikoo naida sen sijaan, että kysyttäisiin, mitä hän itse tahtoo tehdä, sekä se kauhu, jolla koviin uranaisiin suhtaudutaan - kuka puhuu kovista uramiehistä?), ja sitten kuitenkin koulutetaan naiset päteviksi ja oletetaan näiden rakentavan uraakin. Valitsit kumman tahansa, olet epäonnistunut, ja molempia ei voi valita. Jonkinlainen painotus on aina olemassa. (Minusta on aina ollut selvää, että valitsisin mieluiten perheen. Mutta sitäpä ei ole kovin helppoa valita omin päin!)

Kotona syön kyypakkauksen ja käyn taas pitkille päiväunille. Kun herään, turvotus on laskenut siedettäväksi. On mentävä keskustaan, käveltävä ystävän kanssa. Onneksi hän on yhtä väsynyt ja surullinen kuin minäkin. Istumme enimmäkseen terassilla syöden ja juoden kaikkea paheellista, kuten kahvia, korvapuustia ja valkoviiniä. Koira luimuilee pöytien alla. Ystävättärestä on hienoa, että minulla on ollut kesän kestänyt juttu runsaasti nuoremman miehen kanssa - heissä on vielä valoisuutta, jota ikäisillämme tädeillä ei enää ole. Heillä on varaa kieltäytyä yhdenyönjutuista varattujen ihmisten kanssa, toivoa saada vakituinen suhde jonkun ihanan kanssa ja uskoa siihen, että tuo toinen voi rakastaa ja että jos molemmat rakastavat, suhde voi kestää. Ja miten järkevää, että katsomme jatkoa vasta hänen palattuaan.

Viinin myötä pelko luikertelee sisääni ja pistelee. Eikö ensimmäinen poikaystäväni puhunut juuri noin? Ja eikö yksi syy, miksi jätin hänet ja karkasin oman ikäiseni mukaan, ollut juuri tuo kyynisyys, kykenemättömyys uskoa ja lupautua? Sillä minä uskoin enkä kestänyt kuulemaani kyynisyyttä. Tarvitsin jonkun, joka uskoi kanssani. Mutta sitten tapahtui jotakin, eikä uskomisesta ollut enää apua, seinät kaatuivat yksi kerrallaan, ja oli talvi ja uusi, yksinäinen ja pimeä asunto, ja hirvittäviä juhlapäivien keskusteluita, joissa kumpikin teloi toista vain huonompaan kuntoon koettaessaan lohduttaa.

Havaitsen äkkiä, että jollakin tasolla oletan Vompin tekevän aivan samoin minulle, karkaavan kyynisyyttäni heti tilaisuuden tullessa. Alkaa palella. Kävelen koiran kanssa kotiin surkeana, päätä riiputtaen ja päkiä kivusta tykyttäen, käärmepakkauksesta uupuneena. Älä viitsi olla naurettava, tylytän itseäni. Ei maailma ole oikeudenmukainen. Vaikka olenkin ollut typerä ja tehnyt inhottavia juttuja, maailma ei välttämättä toimi samoin minua kohtaan. Ja samalla kävellessäni tiedän, etten ole enää sillä tavalla uskottavasti suloinen, kiltti ja hyvä ihminen kuin joskus.

Joskus ennen kuin minua sattui niin, että koko näkökenttäni sokaistui kokonaisiksi jaksoiksi ja minun oli vain edettävä päivä päivältä, toivottava, etten loukkaa ihmisiä puhumalla ja toimimalla suoraan. Jos olisin hyvä tyttö, enkö olisikin ollut hieman hitaampi liikkeissäni? Enkö olisi kyvytön puhumaan seksuaalisuudesta myös pelkän teknisellä tasolla?

Kunpa olisi itsevarmempi, parempi sanomaan ei. Kunpa ei olisi tunnetta, että kyseessä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan nukkua jonkun sylissä. Tunnetta, että entä sitten, vaikka tästä ei voikaan tulla mitään, koska ehkä mistään ei koskaan kuitenkaan tule mitään. Että eihän tämä ole keneltäkään pois. (On se. Itseltä, ainakin. Mahdollisuudesta kunnioittaa itseään. Toisaalta, ilman hupsisteluitani ehkä suhtautuisin sellaiseen tuomitsevasti toisten kohdalla, ja sekin olisi ikävä piirre. Ehkä jopa ikävämpi.) Tajuan rohmunneeni halpoja vaahtokarkkeja ja olen vihainen itselleni. Miten ajattelin, etteivät teot tartu minuun ja laahaudu mukana reaktioissani? En kokenut kaikissa sekoiluissani mitään pyhyyttä, ainoastaan tyrmistyksen sen puutteesta.

Olisihan minun pitänyt se tietää, ajattelen. Jos edellisestä sekoilujaksosta toipumiseen meni viitisen vuotta ennen kuin aloin pitää itseäni jokseenkin kunnollisena ja kilttinä tyttönä (jollaiseksi itsensä tunteminen on erittäin tärkeää, koska vain kilttejä tyttöjä rakastetaan hellästi ja kiltisti ja vain kiltti tyttö saa tuntea olevansa vilpitön rakkaudessaan), kuinka kauan nyt meneekään? Miten on mahdollista, että ihmisen elämässä on niin erilaisia jaksoja? Kuinka voi antaa itselleen anteeksi sen, mitä on tehnyt riehajakson aikana? Voiko joku toinen antaa sen anteeksi? (Ei sillä, että olisin erityisen paha ihminen - olen kyllä ollut melko eksplisiittinen siinä, että olen rikki edellisen suhteen jäljiltä ja etten ole tuntenut noissa kohtaamisissa sellaista pyhyyttä, jota sopisi odottaa kohtaavansa, jos aivan kaikki osuu kohdalleen.) Voiko joku luottaa ihmiseen, joka on toisinaan aivan villitty, toisinaan kiltti lapsukainen? Ei kai se ole mikään perustelu, että käyttäytyy hyvin niin kauan kuin tuntee olonsa turvatuksi, mutta ollessaan peloissaan tempoilee aivan järjettömästi?

Kunpa kykenisin kaksi kuukautta vakuuttamaan itseni siitä, että joku Vompin kaltainen oikeasti hyveellinen ihminen saattaa rakastaa tällaista ikivanhaksi itseään tuntevaa pyörremyrskyä (jolla, J.K. Ihalaista lainatakseni, on naisen nimi mutta noita-akan luonto).

Onneksi Vii tulee iltapalalle (Viin läsnäolo on aina hyvin rauhoittavaa ja positiivista) ja sitten onkin jo yö. En kuitenkaan saa lohtua siitä, että on ikäisiäni naisia, jotka pitävät minua siedettävänä seksuaalimoraaliltani, sillä inhorealismi ja moraali nyt yksinkertaisesti eivät kuulu samaan sfääriin; no ought from is. On kummallista, kuinka omat (ja muiden) toiveet hyvistä, vakavista, turvallisista ja rakkauden täyttämistä ihmissuhteista näyttävät aivan mahdottomilta toteuttaa. Itkettää edelleen entiseni keväinen letkaus (yhdenyön juttujeni puinnin kontekstissa) että hän on aina panostanut laatuun, ei määrään. Kaikilla meillä ei ole varaa tehdä niin. Kaikki kai niin yrittävät tehdä, mutta siitä ei vain tahdo tulla mitään. Ja tuleeko muustakaan mitään? En ole saanut työasioita etenemään tänään lainkaan ja melankolia tihentyy. Mietin vakavissani, mitä sovinnonuhreja minun olisi itselleni asetettava. Mutta eihän sellainen auta. Väsyneessä mielessäni risteilee lause, joka on Hurinalle syntymäpäivälahjaksi antamani kirjan (Pedro Almodovarin Kuumetta nivusissa) takakansitekstissä, ja jossa sanotaan, että nämä naiset eivät mieti mitään muuta kuin miesasioita ja miesten pyydystämistä mutta että heidän päähänsä ei siltikään pälähdä hakeutua hoitoon.

Joskus tuntuu siltä, että tuollainen juuri maailma on.

On vain nukuttava ja toivottava, että aamulla haluaa avata silmät.