Muuttolinnut

Odotan puoleltapäivin viestiä Vompin veljen vaimolta, jonka haluan nähdä ennen heidän lähtöään Itävaltaan. Katselen puhelinta usein, mutta viestikenttä pysyy tyhjänä. Lopulta lähetän kysymyksen, tietävätkö he jo, mihin aikaan menevät torille, jonne olen luvannut itsekin luovia koiran kanssa halaamaan lapsia, ehkä viimeisen kerran. Elämä on haurasta ja surumielistä, ja kaikki mahdollisuudet liikkua yhdessä mukulakiveystä hyväntahtoisesti on käytettävä.

Mutta kun viesti palautuu, siinä kerrotaankin heidän jo olevan kentällä: aamun suunnitelmat ovat kaikkien pettymykseksi menneet mönkään. Jatkan töiden tekemistä aavistuksen verran turtana, läheteltyäni ensin tekstuaalisia halauksia heille kaikille. Mutta töiden tekeminen on vaikeaa: En osaa olla muistamatta, kuinka tappelin noiden ala-asteikäisten kanssa saunassa, vanhin viskoi päälleni kylmää vettä ja minä viskoin vettä kiukaalle ajaakseni hänet saunasta ulos, ja kuinka vihtoessa lapsikullat vain lisäsivät kierroksia, niin että oli jo hieman vaikeaa sanoa: "No tekeepä hyvää, lisää, kiitos." Entäpä piirileikki, jossa yksi lapsista ei oikein olisi uskaltanut ottaa katsekontaktia, vaikka selvästi ajatus kutkuttikin, ja kuinka lopulta päädyimme pyörimään iloisesti hymyillen, sydämenmuotoiset ilmapallot jatkuvasti muovivarsistaan tipahdellen. Tai miten juttelimme M:n kanssa keittiössä, haimme varoen jalansijoja, kondiittori ja vegaanisia herkkuja pitkään kehitellyt, ja keksimme lopulta paljon yhteisiä asioita mieltymyksistämme, kuinka varovainen positiivisuus muuttui viikon aikana luottamukseksi.

Muuttolinnut, ajattelen huolimattomasti. Mutta eiväthän he ole muuttolintuja, he menevät omaan kotiinsa. Sinne, missä on aina helpompaa hengittää kuin vieraisilla.

Muistan kesät mummolassa. Kuinka sopeutuminen kitkasi. Kuinka vaikeaa kaikki oli, kun äiti oli mukana. Ilman äitiä ei isoäidille oikein uskaltanut sanoa vastaan. Äidin kanssa saattoi aina kääntyä äidin puoleen, itkeä tämän paidanhelmaan hirvittävää ruokaa ja tylsiä lettukestejä. Äiti ja isoäiti tappelivat. Luulin, että ne vihaavat toisiaan. Mutta kun sain raivokohtauksen äidille, isoäiti purikin minua korvasta ja sanoi, ettei hänen tyttärelleen huudeta. Isä meni seiniä pitkin ja näytti pahoinvoivalta kaikesta siitä ruoan tuputtamisesta. Kaikki oli liian imelää, liian valkoista, liian suomalaista. Perunaa täysjyväriisin sijaan, valkoista leipää, sokeroitua mehua.

Kuinka surullista oli lähteä yksin Helsinkiin junalla, ja mikä helpotus oli lähteä, kun isä ja äiti olivat mukana, koska keittiöstä kuuluvaa torailua ei olisi kestänyt enää sekuntiakaan. Tai pyykkiriitaa, äitiä jankuttamassa isoäidille, että ostaa tälle pulsaattorikoneen jouluksi. Ja isoäidin itsepintaista kiroilua, että sellaisen helvetinkoneen hän vie kaatopaikalle ja sassiin, un moment bitte, näyttävätkö nämä saavipyykätyt vaatteet likaisilta, vai? Lapsen epähienotunteisuuden: kävellä yleisen saunan suureen valkeaksi kaklattuun pesuhuoneeseen, katsella naisten riitelyä, vastata isoäidin kysymykseen, kumpi pyykkitapa on kivempi: "Tuo!" Koska isoäiti hämmensi suopavettä kepillä, jota kutsui vaellussauvaksi. Vaellussauva painoi pyykit värikkäälle kierteelle, jonka keskellä oli saippuasilmä.

Eikä vilkuttanut takaikkunasta, kun auto ajoi pihasta. Äiti vilkutti ja niisti nenäkyyneliä paperinenäliinaan. Ihmetteli, mitä se nyt tunteilee, luulisi sen olevan onnellinen. Jo kolmannessa risteyksessä, siitä käännyttiin isolle tielle junaradan yli myllyn vierestä, äiti oli toipunut ja sanoi, että ihana päästä kotiin. Lapsena oli mahdotonta ymmärtää äidin kaksijakoista suhtautumista. Lapsena haikeus ja kaipaus tuntuivat hieman omituisilta mielialoilta. Jos isoäiti tahtoisi mennä kotikonnuilleen, miksei se mennyt? Jos äiti tahtoi mummolasta kotiin, miksi se itki lähtiessä?

Hevostenkin kuolemaan suhtautui jotenkin täysipäisesti: ne tulevat vanhoiksi ja väsyvät, ja sitten niistä tehdään makkaraa. Itketti iltapäivän, mutta ei koskaan tahtonut takaisin sitä aikaa. Koska tiesi, ettei aika toimi sillä tavalla.

Jossain vaiheessa tieto siitä, miten aika toimii, hämärtyy ja tunteet käyvät moniselitteisemmiksi. Tulee kriisejä, joiden ylitse pääsee vain suostumalla hämmentämään kaikkea tietämäänsä vaellussauvalla kirjavaksi pyörteeksi. (Myös psyykkisten prosessien suhteen preferoin avoimen sangon ja joskus hieman kovakouraisen vaellussauvan metodia. Siistissä valkeassa kuutiossa tapahtuvat mysteerit eivät kiinnosta minua. Tahdon nähdä ja tuntea, kuinka asenteet ja arvot kehittyvät. Jotain hyötyäkin tästä on: en esimerkiksi usko, että kauneus olisi katsojan silmässä - silmä ei niin paljon muutu, sen sijaan järkeä voidaan suostutella esittämällä sille uusia näkökulmia. Ja eikö kulutuskulttuuri olekin paljon juuri sitä, että jotakin toisarvoista on myyty meille ensisijaisen tärkeänä? Että olennaista on jokin muu kuin materiaalinen minimiselviäminen, ystävyys ja rakkaus.) On tuotava mieleen yhtä aikaa myönteisiä ja kielteisiä tuntemuksia, ymmärrettävä, että asioilla on useita puolia, sovitettava ne yhteen. Kieltäydyttävä sanomasta, että maailma on hyvä tai että se on paha, puhumattakaan jostakin parhaasta mahdollisesta maailmasta.

Lasten ja aikuisten on hyvä oppia käsittelemään pettymyksiä. Mutta kaikesta huolimatta tuntuu, että tänä vuonna horisonttia hallinnoivat julmat pilvijumalat, jotka nielevät muuttolinnun kerrallaan. Ja että itse seisoo sänkipellon laidassa, tuuli hakkaa hiukset sekaisin ja silmille, ja ajattelee, että päässä pitäisi olla musta huivi.

Ainoa musta huivini on pitsinen; se ei sovi tähän tunnekuvaelmaan. (Ja pääni jankuttaa itsepäisesti: kun muutin kotoa pois, entiseni pyysi, että tulisin takaisin, mutta sinä keväänä ei ollutkaan mitään, minne palata, olin lintu, joka harhaili näkemättä laskeutumispaikkoja. Ja samalla tavalla toinen omituinen assosiaatio: ystävän vaivihkainen mulkaisu silmänurkasta, huulilta hiljaisesti ja jotenkin alavireisesti kahvilamelskeeseen putoavat sanat: "Miksen ottaisi sitä lämpöä, jos saan.")

Kun jatkan lauserakenteiden viimeistä tarkastuskierrosta, saan oudon aaveaistimuksen: joku kävelee luokseni, taakseni, asettaa kämmenet olkapäilleni, nuuhkaisee niskaani. Säpsähdän tekstistä hereille, mutta huoneessa on lisäkseni vain kolme eläintä, jotka nukkuvat sängyssä. Ja kun katson oikein tarkasti, näen koiran heiluttavan unessaan häntää jollekulle ja inisevän tuskin kuuluvasti. Sydämeni kiristyy kaikkien siihen kiinnitettyjen nuorien välillä, enkä voi olla muistamatta, kuinka lähdin marraskuussa kotoa ja kuinka harvoin näin koiran talven mittaan.

Enkä osaa toivoa muuta kuin että elämä muuttuisi jollakin tavalla. Että koira lakkaisi pelkäämästä rapun ääniä. Että joko ihmisen psyyke sopeutuisi moderniin aikakauteen, jossa ihmiset lentävät tiehensä kuin linnut syksyn tullessa tai että öljyn hinta nousisi niin paljon, että matkustaminen kävisi joksikin tarkemmin harkittavaksi. Että olisi pakko miettiä, ovatko elämän edellytykset täällä hyvin.

Että olisi pysähdyttävä ja hengähdettävä ja opeteltava tulemaan loukkaantumatta toimeen niiden kanssa, johon sitovat monimutkaiset ystävyyden, sukulaisuuden ja sen sellaiset siteet. Tietenkin se on ideaali, mutta mitä olisi maailma ilman ideaaleja? Tuskin ainakaan moraalinen tai moraalisesti kiinnostava paikka.

Ja kun istun pöydän ääressä edelleen haamutuntemuksesta värähdellen, muistan, kuinka hyvältä tuntuu pitää ketä hyvänsä kädestä. Se on kummallista. Niin pieni ele, ja silti niin merkityksellinen.