Juhlista ja juhlimisesta

Kirjastoon on laskeutunut joulukuusi. Sen tuuheilla oksilla killuvat samat pornonpunaiset, aavistuksen kiiltävät muoviomenat kuin ennenkin. Lippuköynnös ja valot saavat sen näyttämään jotenkin merelliseltä samaan tapaan kuin ranta-altaisiin tai kaupunkien joenpenkereisiin kiinnitetyt kahvilalaivat. Ei niin, että se purjehtisi tiehensä perävana kukkien vaan niin, että se huokuu taakse jääneitä seikkailuja ja siten tyydyttää mainiosti maakrapujen ailahtelevaista romantiikan kaipuuta.

Näen kuusen jo ovelta ja ilahdun. Muutenkin nyt tuntuu hyvältä. Ei vain tenttien hetkeksi taukoamisen takia, ehkä. Luulen, että tässä on muutakin. Esimerkiksi eilisissä skypejoululauluissa tuntui kauhean hauskalta, vaikka välillä pintaan häivähtikin moodi, jossa murisen ja luimuilen. On niin vaikeaa yrittää virittyä yli kymmeneen ihmiseen samaan aikaan, että pakostikin väsyy. Haluaisin kääntää virittymistaajuuden pois päältä, mutten oikein hahmota, miten niin voi tehdä. Onneksi asia ei enää ahdista entiseen malliin ja olen luvannut itselleni, että saan tuntea ja kokea näin. (Voisi ajatella, että lupaus on turha, kun kuitenkin näyn kokevan niin, mutta ehei, se ei ole turha. Juuri siksi, että kumminkin näin käy tuon tuosta, on järkevää antaa siihen lupa, ettei tarvitse meta-ahdistua; olen aika hyvä meta-ahdistumaan enkä tahdo antaa sille yhtään siimaa: se on paljon halvaannuttavampaa kuin pieni äriseminen ja virittymismahdottomuusahdistus.)

Töihin kävellessä pohdin laiskan lauantaiaamuisesti, miten hassuja otuksia ihmiset ovat. En tulisi ehkä toimeen itseni kanssa, jos en koettaisi nauraa itselleni ja hulluuksilleni tuon tuosta. Muista nyt puhumattakaan - pelkäisin heitä tajuttomasti, ellen hahmottaisi sympaattisia, hymyillyttäviä piirteitä. (Joku tässä totesi minulle syksyllä, etten erityisemmin suhtaudu kunnioittavasti toisiin ihmisiin, ja se on totta, jos kunnioituksella tarkoitetaan ylöspäin katsomista - katson kyllä samalta tasolta, mutta se voi tuntua rankalta, jos on tottunut varaamaan itselleen oikeuden tulla ylöspäin katsotuksi tai katsotuksi samalta tasolta niin, ettei samalla hihitellä yksityiskohdille. Totta vie ihmisellä on oikeus hahmottaa kunnioitus niinkin, ettei siihen saa sisältyä hihitystä. Minun kunnioitukseni ei vain satu olemaan sellaista, ei edes niitä kohtaan, joita minun on tavattoman vaikeaa olla katsomatta ylöspäin - taistelen sitä vastaan, koska minusta tuntuu kurjalta, jos joku suhtautuu itseeni sillä tavalla, siitä tulee todella vaivautunut olo. Ymmärrän kyllä olevani hankala-kala tämän takia. Toisaalta en enää usko, että helppoja ihmisiä onkaan. On vain paremmin ja huonommin yhteen sopivia temperamentteja ja elämänasenteita ja vuorovaikutusluontumuksia eikä siitä ehkä kannata kipristellä sen enempää. Ja jos jostakusta pitää kovasti, vaikka sen ihmisen elämänasenteessa tai suhtautumistavassa jokin mättäisi omien kykyjen ja luontumusten näkökulmasta, aikaa myöten oppii luovimaan aika taitavasti hankalilta tuntuvien piirteiden suhteen ja siinä vaiheessa ne lakkaavat tuntumasta vaivalloisilta. Kunpa vain kärsivällisyyttä piisaisi!) Tällä erää naureskelen sille, miten innokas olen pitämään juhlia, puuhaamaan juhla-asioita (kuten nyt leipomaan piparkakkukerrostalon juhliin) ja innostamaan muita pitämään juhlia, vaikka sitten usein käykin niin, etten ole erityisesti loistovireessä juhlissa, kun kuitenkin pidän eniten kahdenkesken tai ainakin riittävän pienellä porukalla nuhjaamisesta. Ainakin talvisin.

On vaikeaa saada kiinni, millä tasolla juhlat kohentavat mielialaa. Ehkä niihin liittyy jokin hullunkurinen toive hyödyttää yhteisöä, maksaa sille takaisin sitä kaikkea, mitä kokee muilta saaneensa. (Minusta tuntuu, että olen kauhean velkainen tällä lailla - olen oppinut ja saanut niin paljon, että huimaa ajatellakin, ja ihan selvää, että kuolen aikanaan velkaisena.) Eikä itsellä lopulta ole ihan hirveästi keinoja tehdä hyvää. Voin tietysti yrittää käyttäytyä kiltisti läheisiä kohtaan, mutta olen siinä jokseenkin toivoton, koska unohdan tuon tuosta, miten tunkeilevalta uteliaisuuteni saattaa tuntua. (Huvittuneisuudesta nyt puhumattakaan. Tai siitä, miten saatan ärähtää aika karkein termein.) Ja sitten voin koettaa työlläni jotenkin edistää hyvinä pitämiäni asioita, mutta hittolainen, sekin on aika kiven takana. Ja se määrä, jonka saa hyvää aikaiseksi esimerkiksi sujuvoittamalla jonkin hyödyllisen opuksen tekstiä, tuntuu kovin vaatimattomalta. Ehkä joku soljuvan kielen avulla muistaa hieman paremmin lukemansa, mutta ei paljon ole. Hmm, olenkohan jotenkin liian vaativainen nyt? Mutta tuntuu siltä, että haluaisin tehdä kauheasti hyvää, enkä oikein keksi keinoja siihen! Se tuntuu ärsyttävältä.

Mutta juhlia sentään osaan järjestää, ja silloin tunnen kai enemmän kuin ikinä muulloin voivani konkreettisesti antaa toisille jotakin oleellista. Siitäkin huolimatta, että koen itse saaneeni aika vähän mitään erityisen oleellista juuri juhlissa. No, ehkä sentään välillisesti: juhlissa sitä monesti tutustuu ihmisiin, joista myöhemmin tulee tärkeitä ja joilta sitten oppii tärkeitä ajatuskuvioita ja äkisti oivaltaa, miten toisinkin maailman voi nähdä. (Tietysti tähänkin liittyy pieni hierre: vaikka toisen näkökulman oppii silloin tällöin tajuamaan detaljien tasolla ja melkein luonnikkaasti vaistoamaankin, jää jotakin aina puuttumaan - toisen asenteessa ja mielialassa on aina tietty omintakeisuus, pääsemättömyys, tai ehkä se vaikuttaa minussakin, se omanlajisuutensa, joka ei salli täysin luiskahtaa toisen kehoon ja tuntemuksiin. En nyt tarkoita, etteikö empatia olisi mahdollista jopa siinä määrin, että antaa toisten tuskan vallata oman mielen ja ylikuormittuu siitä - selvästi se on mahdollista ja ilmiötä on tutkittukin paljon - mutta: täydellistä toiseksi luiskahtamista ei silti ole, ja aina jää auki, onko kommunikoitu informaatio silti ymmärretty toisaalla jollakin tavalla, jota ei osaisi arvata, ja onko itse lopultakaan hahmottanut oikein, miltä tämä toisen kuvaama ilmiö tuntuu kurkunpäässä, kaulalla, rintanikamien asennossa, tekeekö se nälän vai kuvotuksen vai kumisevantyhjän olon vai voitokkaan huimauskeveyden vai samanlaisen tarmokkaan keveyden poljennon kuin vanhan jazzin kuunteleminen. - Voin ehkä avustaa toista tämän lukoissa ja päinvastoin, mutta lukko on aina avattava itse, koska kukaan muu ei voi tuntea sitä sisältäkäsin. Kukaan ei voi ajatella, tuntea ja oivaltaa puolestani. Puolestasi.)

Jollain tavalla pidän ehkä juhlista siksikin, että niissä tapahtumisen tuntu on vahvasti läsnä: arvaamattomuus, muutos, keikahtaminen.

Vaikka se väsyttää ja kuluttaa, huomaan pitäväni siitä enemmän kuin seisovasta vedestä, muuttumattomuuden tunnusta, jota kuitenkin epäilen, koettelen ja jota vasten itse tunnun kovin sopimattomalta, häilähtäväiseltä ja osaamattomalta (jo haluamisen tasollakin). Muuttumiseen, tapahtumiseen, väärin arvaamiseen voi sentään uskoa. Sen voi arvata ja ennustaa. Se jotenkin sallii vapaammin nauramisen.

Ja sitä tarvitsen. Naurua. Ylettömissä määrin.

Onneksi minulla on mm. itseni, jolle nauraa kenenkään siitä ahdistumatta. (Tai jos joku siitä haluaa ahdistua, se on kyllä hänen vastuullaan.)

Turtaa pistelyä

Viimeisessä tentissä iskevää tuntemusta voisi kutsua lähinnä turraksi pistelyksi. Yleensä sellainen tuntemus valtaa jonkun raajoista, vielä todennäköisemmin raajan ääriosat, mutta nyt turran pistelevänä on oikeastaan koko keho päineen kaikkineen.

Nopeasti, nopeasti kirjoitan lihakset paperiin. Sellaistakin kysytään, mitä en ymmärtänyt tarkkuudeltaan koealueeseen kuuluvaksi; meille sanottiin, että nämä pitää nyt suurinpiirtein osata. Katselen kuvia hetken ja sitten teen valistuneen arvauksen, joka tuntuu oikealta mutta jota en tiedä tietäväni. En kuitenkaan kirjoita viereen, että minusta näitä ei pitänyt opetella, arvaan vain turtana ja sitten palautan kokeen ja leijun ulos luokasta. Ei adrenaalinihyökyjä eikä muitakaan hyökyjä tällä erää.

Vessassa kaivan paperit esiin repusta ja tarkastan. Kyllä vain, olen muistanut ulkoa nekin, mitä en vasiten opetellut. Missä vaiheessa olen oppinut? Jotenkin huomaamatta ehkä? Esitietoisesti?

Jotenkin kaikki tämä tuntuu kauhean haalealta ja hälläväliltä nyt kun ponnistukset ovat ohi. Eilen illalla vielä epäkäslihakseni ja selkärangan ojentajat okahaarakkeiden rivin molemmin puolin kiristivät teräsvaijereina ja jouduin opettamaan Faunille, miten ne voidaan rentouttaa supertehokkaasti syvin poikittaissivelyin - tekniikalla, jota meille ei ole vielä varsinaisesti opetettu, mutta josta on puhuttu ja jota on demottu ja jota olen tietysti heti kokeillut kinnaaviin kohtiini. (Malttamaton.)

Ihanaa, huomenna on etäpäivä ja sen ohjelmana lähinnä piparkakkutalon kokoamista. Ja ehkä tiskausta ja siivousta ja pyykkäystä, jotka olen laiminlyönyt hyvästä syystä tänne saakka. Ja koulua on ennen matkaa enää viitenä päivänä tämän päivän jälkeen, aika vajuu.

Kaipaanko joskus näitä päiviä polttavasti, ja jos, mitä tarkalleen kaipaan?

Ihmettymisten aika ei sittenkään ole kaukana

Juuri kun pääsen kirjoittamasta, että nykyään tapahtuu kauhean vähän mitään ihmetyttävää, hämmentävää, ihanaa, kummallista, sykähdyttävää, mikä sana sitten lieneekään mielessä päilynyt, niin eikö vain monena päivänä peräkkäin tapahdu jotakin sellaista, että pysähdyn siihen hetkeen, unohdan kiireen ja pimentyvän ja puren-teidän-kaikkien-päät-poikki-tunnelmat.

Uimahallissa kuulen solisevan naisäänen laulavan Oi jouluyötä. En erityisemmin pidä laulun sanoista, mutta melodia on hyvin kaunis, samoin ääni, joka pulppuaa samalla tavalla kuin joidenkin lintujen äänet. Istun saunassa, mutta minun on pakko ottaa peflettini ja mennä katsomaan, mistä ääni tulee ja mitä oikein tapahtuu. Laulaja on vanha nainen, jonka hiusten alta näkyy jo selvästi maksaläiskäinen, kiiltävänsileä ohut nahka. Hän seisoo alasti suihkussa, saippuoi itseään ja laulaa korkealta, puhtaasti ja vaivatta. Kauempana seisoo lapsi mutrusuin ja kysyy äidiltään, miksi täti saa mekastaa, eihän täällä saa mekastaa. Äiti vastaa lapselleen, että jotkut ihmiset pitävät sopivana laulaa suihkussa ja ettei laulaminen nyt tarkalleen taida olla mekastamista. Naisen laulu ei katkea, palaan saunaan ja kuuntelen sieltä lisää ja tulen hieman haikeaksi, koska olen juuri aiemmin päivällä puhunut yhden luokkatoverin kanssa siitä, miten hän ei uskalla koskaan laulaa toisten kuullen, vaikka rakastaakin laulamista ja laulaa kotona usein. En voi olla aprikoimatta, olisiko täällä helpompi viihtyä, jos kulttuurimme suhtautuisi lauluun jotenkin - no, vähemmän vaativasti, sallivammin, iloittelevammin.

Laulan joka päivä kouluun kulkiessani, aamuisin tekee mieli, maailma on kaunis ja pimeä ja aika autio, ja etenen vielä virkeänä ja iloisesti.

Iltapäivällä rahjustan kotiin enkä jaksa tuntea edes helpotusta.

Tänä aamuna tapahtuu toinen ihmeellinen tapahtuma. Tai ei kai siinä mitään erityisen ihmeellistä ole, että pientä, kevyttä, tiivistä lunta leijuu taivaalta jalkapallostadionin valokiiloihin. Mutta lumen leijumiskuvio onnistuu taas hypnotisoimaan minut, ja seison hetken siinä jalkakäytävällä nojaten kävelysauvoihin, kevyesti hengästyneenä, ja tunnen, miten hikevä lämpö syleilee käsivarsiani ja lavanvälystäni, ja samalla ihmeellinen kieppuva kevyt jäävesi ilmassa tanssii. Onpa upeaa! Aivan kuin valonheittimet rajaisivat monta kiilamaista talvitalismaania muuten tyhjän oloisesta pimeydestä.

Vielä ensimmäisillä tunneille hymyilen ja katselen välillä ikkunasta ulos.

Huomenna on viimeinen koe tänä syksynä. Kaikki tuntuvat aika väsyneiltä tässä rutistuksessa, jossa ei ole juuri jäänyt aikaa palautua.

Mutta ihmettymiset sentään ovat palanneet. Eikö se tarkoita, että on heräämässä puristuksista ja voi liikutella käsiään? Perjantaina on onneksi etäpäivä, joten saattaa hyvinkin käydä niin, että skypejoululauluissa on helppoa hymyillä.

Vilinää ja melskettä

Paperinen joulukalenteri, joka aluksi näytti niin kovin kauniilta ja rauhaisalta, alkaa saada ikäviä piirteitä. (Enkä nyt tarkoita sitä, miten harmaa repi siitä kulman irti ja avasi kynnellä jouluaaton luukun ikään kuin uhkaillaseen, mitä SITTEN tapahtuu, kun lähdemme Lissaboniin ja kissat jäävät kotiin hoitajan kanssa... joskus harmaa osuu niin oikeaan, että hämmentyy ja joutuu oikein jankkaamaan itselleen, ettei se mitenkään voi olla tarkoitus, että se on sattuma ja vahinko vain, että se tuolla lailla berserköi juuri oikean esineen tai päivän säpäleiksi. Eilen opin senkin, että portugaliksi sanotaan "huono" maukaisemalla oikein klassiseen tyyliin. Olin tikahtua nauruun - harmaa ja pieni pannumyssykissa ovat siis aina vastanneet kysymykseeni, mitä kuuluu, närkästyneellä portugalilla, että huonoa kuuluu - vihje vihje, ymmärrä jo laittaa latzia pöytään - ja jääneet ymmärtämättömiksi.) Lumisesta metsäaukiosta, jolla tonttu koristaa kuustaa ja kettu hiihtää, alkaa tapahtua yhä enemmän. Pieni jänis heiluttaa päivän luukussa kansallisvaltion symbolia. Jänis! (Jostain syystä se tuntuu pahemmalta kuin se, että eläin hiihtää. Hiihtäminen ei ole vissiin päässäni yhtä poliittisesti latautunutta kuin kansallisvaltioaate.) Ja ylipäänsä luukuista paljastuu, miten metsäaukion rauha vähä vähältä hälvenee.

Ehkä kalenteri on suunnattu lapsille. Joillekin geneerisille lapsille, jotka rakastavat vilinää, melskettä, helinää, helskettä, kuten siinä laulussa, joka etenee hengästyttävään tahtiin. Pidän siitä laulusta mutten muista erityisemmin pitäneeni vilinästä ja melskeestä lapsenakaan. Ja tietysti tänä vuonna tämä melskeen kammoaminen korostuu eritoten, kun joudun melskeen keskelle täydeksi työajaksi joka viikko. (Oikeastaan viime viikolla parhaita hetkiä koulussa oli tentti - silloin kaikki olivat hetken ihan hiljaa. Ehkä siksi pidänkin tenteistä? En ole aiemmin tullut ajatelleeksi tätä, mutta siinä voisi olla itua.) Siten minuun iskee aamulla semmoinen olo, että oikeastaan en haluaisi avata paperikalenterista enää yhtään luukkua. Tai että ainakin joulukalentereita pitäisi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa melske lisääntyy, ja sellaisia, joissa hämäränhyssy painuu yhä tiukemmin ympärille, ihan kuten (toivottavasti) oikeastikin käy.

Tuntuu kauhean vapauttavalta ja hyvältä, ettei tänä jouluna tarvitse käydä vanhempien kanssa niitä samoja keskusteluita kuin ennen. Ei tarvitse korostaa, että älkää nyt hyvät ihmiset ostako lahjoja, kun meillä on jo kaikkea, mitä tarvitsemme. (Ja silti ne ostavat aina.) Eikä tarvitse kuunnella äidin vuodatusta siitä, miten kauhean kiirettä on pitänyt, kun on täytynyt tehdä ziljoona ruokaa - siitä huolimatta, että kaikki ovat jo kymmenen vuotta ilmoittaneet tiukasti, ettei asiaan tarvitse sillä lailla kilahtaa, että voimme varsin mainiosti syödä vaikka kasvissosekeittoa, jos sillä tavalla äiti voisi olla stressaamatta ja valvomatta muutamaa edellistä yötä. Silloin kun äiti on ollut sairas jollakin tavalla, häntä on yritetty estellä tarmokkaammin, ja se on onnistunut sen aikaa, kun isä pysyy hereillä. Mutta isä menee nukkumaan jo kymmenen aikaan ja äiti valvoo vähintään kolmeen, neljään. Niinpä kun isä sammahtaa sänkyyn, äiti hyökkää keittiöön kokkaamaan salaa, kun häntä ei kerran muuten päästetä. Parhaimmassa tapauksessa hän ei sitten ole nukkunut lainkaan, ja tietäähän sen, mitä se teettää mielialalle ja parantumisprosesseille. Ja kuten olettaa saattaa, äiti tietää aivan hyvin tämän kuvion itsekin ja lupaa joka vuosi, ettei ala stressata, mutta toisinhan siinä käy. Tänä vuonna joulun kärsimysnäytelmää ei onneksi tarvitse todistaa, koska pakenemme ulkomaille.

Yllättäen äiti sanoo, että sehän kuulostaa mukavalta. Että hänkin on usein haaveillut, että voisi viettää joulun vaikka jossakin kylpylässä, missä ei tarvitsisi panna rikkaa ristiin.

Yhtä asiaa en vain ymmärrä: miksi se ei onnistuisi kotosallakin?

Tai siis, jollakin tasolla toki ymmärrän. Minullakin on omat kuvioni, jotka saattaa olla vaikea katkaista. Yksi on tuo sama juhlatohottaminen, jossa jokin kumma suuruudenhulluus saa minut valtaansa. Eihän voi millään riittää, että ystäville on tarjolla vain yksi kakku tai yksi salaatti! Ja sitten ruokaa tahtoo jäädä yli. Tosin viime aikoina olen menestyksekkäästi kampittanut tätä kestitsemismaniaa, mutta sen sivutuotteena jää usein tyhjä olo, jonkinlainen lievä pettymys siitä, että tarjolla on sitten vähän mitä sattuu ja ostotavaraakin. Se tuntuu taitojen haaskaamiselta, kun en näemmä kuitenkaan osaa olla sosiaalinen samalla pontevuudella, jolla osaan suunnitella ja toteuttaa gargantualaisia ruokalistoja. Ehkä olen jotenkin jäsentänyt asian niin, että kun en kerran ole sillä lailla viehättävä suurissa seurueissa, voin niissä osoittaa ystävällismielisyyttäni tekemällä suuret kasat hekumallista ruokaa. Hmm. No, nyt se saa luvan muuttua, aion tottua onttoon oloon. Vasta siihen totuttuani saan palata kestitsemiseen, ja jos palaan, se tapahtuu, koska tahdon niin, ei siksi, että minulla on pakkomielle asiasta.

Tuntuu kummalta, että äiti toteuttaa tuota pakkomiellettä perheen kanssa. Ehkä se osoittaa, miten eri lailla jäsennämme perheen. Äidille perhe on ehkä vähän samalla tavalla uhkaava ja vaativa kuin minulle ystävien joukko. (En nyt tarkoita, että ihmiset oikeasti uhkaisivat tai vaatisivat, ymmärrän kyllä, että ne vaatimukset ovat omassa mielessäni. Mutta olen kauhean epävarma siitä, voiko minusta pitää.) Minulle taas perhe kaikessa ahdistavuudessaan ja raivostuttavuudessaan on kuitenkin se yksikkö, josta en ole erityisemmin huolissani. Tiedän varsin hyvin, että vanhempani rakastavat minua, vaikka tekisin mitä. Samoin sisko. Me olemme vain taittaneet niin pitkän matkan yhdessä. Emme suhtaudu toisiimme erityisen pehmeästi ja empatia on usein tosi vaikeaa, mutta jonkinlainen hyväksyntä on aina olemassa.

(Olisi jännittävää saada elää edes päivä sellaista elämää, jossa perhe voisi tarjota perushyväksynnän lisäksi myös empatiaa. Olen vieraillut sellaisissakin kodeissa, joissa se näyttäisi toteutuvan, vaikka tietysti pinnalta käsin on paha mennä vannomaan. Onnelliset ne, jotka saavat kasvaa sellaisessa ympäristössä! Heille ei varmaan tulisi mieleenkään solmia ystävyys- ja rakkaussuhteita heitä huonosti kohtelevien ihmisten kanssa. Meidän muiden taas on opittava se kantapään kautta: se, että saa valita seuransa ja ettei ole järkevää hakeutua seuraan, jossa ei saa tukea eikä ymmärrystä vaan enimmäkseen moitteita ja kehotuksia tehdä sitä ja tätä. Että se ei vielä riitä, että jonkun kanssa rakastetaan toisiamme tai pidetään tai pidetään kiinni toisistamme: että on oltava myös keskusteluyhteys, hyväntahtoisuutta, molemminpuolista tietoista ponnistelua kohti toisen ymmärtämistä hänen omista lähtökohdistaan.)

Kaikkea sitä voikin sävähtää läpi mielen, kun katselee yhtä pahvista joulukalenteria. Ja kun silmät liikkuvat yli huoneen, sen monien esineiden, mitä kaikkea muutakin tulee mieleen.

Mutta nyt en mene siihen - toteanpa vain lyhyesti, että haluaisin joulukalenterin, joka etenisi samalla tavalla kuin pimentyvä ajanjaksokin. Että kalenterin kuvassa olisi pikkujoulueläimiä, laulavia eläimiä, glögikahvilaeläimiä, kaikkia kissanristiäisiä ja näkemisiä, ja että jokaisen luukun aukaisemisella niiden takaa aukeaisi helpottava, pelkistetty eleettömyys. Uni, metsä, lepo, hämärä, torkut päiväpeiton alla. Että kun kalenteri riittävästi etenisi ja luukut olisi varovasti ratkottu katkoviivoja pitkin, jäljellä olisi enää luminen metsä ja ehkä jonkin eläimen jäljet lumen halki, ja voisi astua kuvaan ja umpihumpsia jälkiä pitkin syvemmälle hiljaisuuteen ja hämmästyä sitä, miten puiden takana lumi olisikin sulanut ja aurinko kurkistaisi ikivihreiden pensaiden takaa ja hyasintit kohoaisivat metsänpohjasta sellaisina kuin ne kohoavat maasta, kun niitä ei ole varta vasten lannoitettu tiettyä juhlasesonkia varten - paljon hennompina, vähäkukkaisempina ja jotenkin tunnistettavammin kasvin oloisina, mutta yhtäkaikkisesti aivan yhtä tuoksuvina.

Pimentymässä

Tähän vuodenaikaan on hyvin vaikeaa säilyä inhimillisenä, silloinkaan kun olisi aikaa ja periaatteellista kiinnostusta yhteistöihin. Ja eritoten se tuntuu vaikealta nyt, kun pitää jaksaa käydä kokopäiväkoulua, jossa joutuu jatkuvasti toimimaan ihmiskontaktissa. Revin etäisyyttä ihmisiin vaikka väkisin. En mene istumaan pyöreisiin pöytiin ja rupattelemaan mandariinien kuorinnan hajussa. En yksinkertaisesti nyt jaksa. Kävelen mieluummin koulun käytävillä edestakaisin sotkuharjasutena. Harpon ja mietin siinä mennessäni asioita.

En ole pitkiin aikoihin jaksanut mennä venyttelytunneille enkä uimahalliin. Niissähän on ihmisiä. Häliseviä, kääntyileviä, tilaa ottavia ihmisiä. Jokin heissä tuntuu tällä erää kauhistuttavalta, kuten tähän vuodenaikaan tapaa käydä. Otan mieluummin aamuisin sauvat ja sauvakävelen kouluun ja takaisin kovalla tahdilla. Sauvoessani laulan kovaan ääneen joululauluja. Tai jos päässäni soi jotakin muuta, sitten sitä. Enimmäkseen kyllä joululauluja, etenkin jos nurmikossa ja metsän rungoissa on kuuraa. Koulussa kiskon päältä teknisen aluspaidan ja ripustan sen lukkokaappiin kuivumaan. Muilla on avainlukot, minulla numerolukko - uskon enemmän muistiini kuin materian huolintakykyyni. Vetkuttelen aikaa kaapeilla, paitsi silloin jos lähihoitajakoulutettavia on siellä hälisemässä. Aamuisin koulu hälisee aivan kaikissa tiloissaan. Silloin se saattaa tuntua hurjan ahdistavalta, koska ei ole paikkaa, johon voisi pysähtyä turvallisesti eli yksin.

Näin pimentyminen vaikuttaa. Usein koulupäivän jälkeen melkein tärisen helpotuksesta päästessäni hälystä pimeään, vaimeaan metsään, jota pitkin taivallan kohti vilkasliikenteisiä väyliä ja kotia.

Pienen poikkeuksen pimeän ihmisissä muodostavat läheiset. Mutta heidänkin piirilleen käy jotakin kummallista näin talvisin: se kiristyy. Ihmiset, joita rakastan kesäisin, keväisin ja syksyisin maailmaasyleilevällä otteella, muuttuvat lähtökohtaisesti hieman epäillyttäviksi. Eivät yhtä uhkaaviksi kuin hälisijät, mutta omalla tavallaan rasittaviksi kyllä, elleivät he tunnu suostuvan ymmärtämään pimentymismoodiani ja ottavat sen jotenkin henkilökohtaisesti. Talvisin korostuu erityisen selvästi se, miten paljon turvallisempina pidän hieman etäisempiä, väljempiä kaveruussuhteita, joissa ei tarvitse pelätä toisen loukkaantuvan, jos vellon hajamielisyydessäni tai vaadin paljon tyhjää tilaa ja rauhaa ympärilleni. (Tavallaan hajamielisyyskin saattaa olla juuri tätä - rauhallisen miettimismyssytilan vaatimus, joka vain toteutetaan sosiaaalisessa tilanteessa.)

Rakkaatkin joutuvat sietämään pimentyvän. Käyn uneliaaksi, mietteliääksi, saatan itkeskellä.

Hetkittäin on kuin sakea puuro repeilisi tai ainakin löystyisi vellimäisemmäksi, läpiliikuttavammaksi. Jokin yksittäinen teema, hyasintti tai naamiaisasu, saattaa siirtää sivuun vuorenkokoista halua saada jäädä omaan rauhaan. (Ja kaiken huipuksi tiedän senkin, että jos sallin itselleni täyden yksinäisyyden, sitten minusta vasta berserkki tuleekin - surullinen villi, joka kadottaa viimeisetkin unensa ja itkeskelee nurkissa kaiken vaikeutta. Toisten ihmisten seurassa iskee sentään kumma halu oikaista ryhti ja edes yrittää sinnittelemistä.)

Onneksi Lissaboniin lähtemiseen on aikaa enää kaksi ja puoli viikkoa. Ja koulupäiviä on enää tasan kymmenen. Tämän päivän jälkeen yksi kirjastolauantai. Yhdet skypejoululaulut (saapa nähdä, olenko tänä vuonna paskana vai viritynkö hyvään tunnelmaan; sitä on jokseenkin mahdotonta ennustaa enkä aio ottaa asiasta stressiä - mielialat tulevat ja menevät) ja yhdet yhteissynttärit Faunin kanssa (me olemme näet syntyneet peräkkäisinä päivinä) ja ehkä huomenna näemme joitakin ihmisiä itsepäisyysillallisella. Pimeä putki, jota pitkin on vaikea edetä.

Muistan hyvin edelliset talvenkatkaisut. Miltä tuntuu äkisti päästä valoon. Tai edes valoisampaan. Miten äkkiä käsiin puhkeavat ihottumat liudentuvat ja iho paksuuntuu. Miten säärien sisäsivujen kutina lakkaa eikä valvota enää öisin. Miten ilma on leutoa hengittää eikä saa silmiä vuotamaan. On kestettävä enää kaksi ja puoli viikkoa. Jotkut matkaseuralaiset ovat hieman huolissaan siitä, millaista perillä on. Minua se ei huoleta. Siellä on valoa. Sen sijaan olen huolissani siitä, miten kestän sinne saakka.

Tosiaan, tuntuu kuin ryömisin ahtaassa ja epämiellyttävässä tunnelissa. Täysikuun värin oivaltamisen jälkeen ei ole tapahtunut paljon sellaista, josta voisin kirjoittaa muutoin kuin tällä tavalla, pimentyvän kuvauksena. Sinä aamuna olin elossa, nyt säästöliekillä. Eilen hetken ajan ihmiset tuntuivat mukavilta, mutta heillä olikin viikset, korvat ja hännät, olimme pukeutuneet kissoiksi. Ihmisten jälkeen en osannut taaskaan nukahtaa koko yönä, olin aivan yliväsyneessä vipinän tilassa. Nyt, töissä, silmiä painaa ja selkää särkee. Kunhan pääsen kotiin, haluan vain nukkua. Osaanko? En tiedä. Mitä pimeämmäksi aika käy, sitä hankalammaksi käy nukahtaminen järkevää aikaan. Voin nukahtaa iltapäivällä, mutta yöksi nukahtaminen tuntuu mahdottomalta. Ehkä olisi aloitettava taas valeriaanakuuri? Ja kun nukun, näen painajaisia. Ehkä niitä pitäisi kuvata psykologisiksi painajaisiksi, sillä käsittelen niissä neljän vuoden takaista eroa. (Lakkaako se koskaan, ja jos lakkaa joskus, niin milloin?) Unet saattavat olla huikean kerroksellisia: ensin olen eronnut ja hädissäni siitä, sitten ikään kuin herään siihen suhteeseen Kissan kanssa ja olen helpottunut siitä, että olemmekin yhdessä, mutta sitten ikään kuin herään siitäkin ja tajuan, että se oli vain unta, ja alan unessa kirjoittaa pitkää kirjettä, jossa erittelen, millä tavalla se suhde oli erityinen, ja kun herään, itken, koska muistan äkisti joitakin asioita, joita en ole kestänyt valveessa ajatella, kuten sitä, miten juoksin aina riemuissani Kissaa vastaan ovelle ja halasin häntä, kun hän palasi kotiin, ja miten ihmeelliseltä tuntui herätä hänen vierestään, miten onnelliseksi se minut teki, miten en ikinä sen suhteen aikana oppinut täysin pitämään sitä kaikkea oikein todellisena. On aika surullista, etten usko kuntoutuvani enää ihan sellaiseen luottavaisuuteen ja varmuuteen ihmissuhteissa. Mutta tavallaan se ei ole surullista, koska siihen onnellisuusvarmuuteen sisältyi aika paljon itsesensuuria ja ongelmien kieltämistä. Se on sitä aikaa, tämä tätä aikaa, nämä ovat erilaisia kausia. On jotenkin järkyttävää, miten rikki tunnetasolla voi olla edelleen neljä vuotta sitten tapahtuneesta erosta.

Miksi nämä unet eivät piinaa koskaan kesäisin, vaan juuri talvella, kun on pimeää ja muutenkin kiikun kaakun jaksamisen kanssa? Ehkä pimentyminen kutsuu ne esiin?

Ensi viikon torstaina on tämän vuoden viimeinen tentti. Anatomiaa, tietysti. Pitäisi jaksaa lukea, mutta epäilen, meneekö nyt päähäni yhtään mitään, kun en meinaa osata edes ajatella omiakaan ajatuksiani valvomisväsymykseltä. Kirjastoon ei ole tuotu vielä joulukuusta. Olisin halunnut jo mennä sen luo, haistella sitä, napata muutaman neulasen suuhun. Eihän meillä sitten Lissabonissa tietenkään ole mitään kuusia. Kirjasto lienee ainoa paikka, jossa voin seurustella tänä vuonna kuusen kanssa, tuollaisen pienen ihmisenkokoisen ja ymmärrettävän ikäisen kuusen, toisenlaisen kuin ne, jotka pitelevät kokonaista kuuta sylissään, hapsuhihoissaan ja kohoavat vaikeasti arveltaviin korkeuksiin.

Kunpa huomenna aurinko edes pilkahtaisi. Huomenna sen ehtisi nähdä, koska huomenna ei ole hälinävankilaa, johon mennään ja josta poistutaan pimeässä.

Tarve kirjoittaa muistiin

Tarve kirjoittaa muistiin iskee mitä oudoimmissa tilanteissa. Usein kun tietää, että tähän tullaan myöhemmin vetoamaan, että tämän mukaan pitäisi muistaa toimia, luottaa koneesta vieteriukkona ulos ponkaisevaan jumalaan tai johonkin muuhun ohjaukseen, luottaa siihen, että ohjeet kyllä löytyvät jostakin. Ja sen sijaan että ottaisi kansionsa ja kynänsä, istuukin vain hoitopöydän päällä risti-istunnassa, katselee ja koettaa sisäistää, painaa mieleen. (Ikään kuin mieli tai muisti olisi jotakin sisällä eikä rajalla.) Ja iltapäivä kuluu, paitsi että tänään sitä kutsutaan aamupäiväksi, eikä tule kirjoitettua mitään. Ei paperiin eikä muistiin.

Kun kävelen kouluun, on täysikuu. Haisen hiiriltä, siitä tietää kuukautisten olevan kynnyksillä. Ja rinnat ovat pinkeät ja turvonneet, niihin koskeminen ei tunnu yksinomaan miellyttävältä. (Myöhemmin ajattelen hierontapöydällä maatessani, että päinmakuulla hierominen voi tuntua tuskaiselta kummallisista syistä, kuten kuukautisten alkua tahdittavasta hormonipiikistä. Varmasti myös imettävien naisten hierominen päinmakuulla voisi olla tuskaista? Heidän rintansa sentään näyttävät jo päällekinpäin kivulloisilta ja jotenkin sisältäpäin kumpuavan väkivallan uhreilta.) Täysikuu kelluu sähkönsinisessä, pimeä on laimentunut tuollaiseksi räikeäksi väriksi. Tässä lehdettömässä asfalttivärittömyydessä tervehdin sähkönsinistä ja kuuta ilolla.

Mutta en keksi kuulle väriä. En osaa värittää sitä sanoin. Ja tuosta kyvyttömyydestä muodostuu silmänräpäystäkin nopeammin kiireellinen tarve löytää sanat, kyetä kertomaan. Ja kun sauvakävelen ripeästi vielä kymmenen minuuttiä ja kuu kurkistelee metsän takkuisen horisontin takaa, vai onko se horisontti, onko se vain puukarvainen maaturkki, äkkiä sanat löytyvät. Ei mikään pinta värise noin, paitsi peilin pinta. Kuu on suuri kivipeili avaruuden hiljaisuudessa. Se kiertää meitä tuolla kaukana. Näkymättömät langat pitävät meidät yhdessä. Ja peili heijastaa. Se heijastaa kaukaista ydinräjähdyksien sarjaa, siitä tyhjyyden halki sinkoavaa voimaa, joka on oikeastaan näkymättömiä lankoja vaikeammin miellettävissä. Äkkiä ajatukseni ovat suuret, ne kantavat sisällään valtavia avaruuden hulmuja ja suuria kappaleita, ydinräjähdyksiä ja valon taittumista, ja samalla kävelysauvat tökkivät hiekkatien pintaa ja jalat kävelevät eteenpäin ikään kuin tuumisin arkisia. Ja kuun valo on lämmin.

Tuolta näyttää siis peilistä heijastuva lämmin kaukaisten ydinräjähdysten sarja.

Ja toisin kuin selviämisen kannalta kai välttämättömämmät asiat, tämä on kirjattava muistiin. Toistan säettä loppumatkan ja heti ensimmäiseksi kun pääsen kouluun, istahdan koneelle, syötän sisään käyttäjätunnukseni ja kirjoitan muistiin tuon kuvan, ytimen, puistatuksen, ratkaisun, tai miksi ihmeessä sitä halutaankaan kutsua. Ei minun ole pakko. Enkä usko tarvitsevani näitä sanoja millään lailla.

Ja silti niiden ylös kirjoittamiseen liittyy kiireellisyys ja tarpeen tuntu. On kuin ne olisivat jotakin hyvin vierasta, jotakin mikä vain tuli kutsumatta. Tuntuu kuin kuu olisi tipauttanut värinsä syliini. Ja että haluan pystyä palauttamaan mieleen ja kertomaan, miltä se tuntuu.

Naapuruusjoulukalenteri

Kun matkaamme yhdessä Turussa, tulee kuin huomaamatta keksittyä naapuruusjoulukalenteri. Se toimii siten, että aamuisin, kun naapuri käydään herättämässä ja varmistamassa, että hän tosiaan on lähdössä töihin - minua ei ole yhtä helppo sammuttaa eikä ainakaan torkuttaa kuin puhelimen herätyskelloa - annetaan samalla parittoman sukan sisällä aamuyllätysasia.

Tänä aamuna sekä naapuri että minä unohdamme asian. Mutta muistamme sen jo päivän kuluessa, ja nyt sukka on meidän huushollimme puolelta täysi ja valmiina! Ja koska huomisaamu tulee pian, on kai alettava täyttää jo huomisenkin sukkaa.

Jännittävää. Sukan sisällä voi olla melkein mitä vain. Irtileikattu murtomiehen pää. Pieni kirjanen. Käsinkirjoitettu runo. Piirustus. Lappu, jossa lukee PÖÖÖ. Toinen pariton sukka... tai jonkin naapurin parittoman sukan kadonnut puolisko.

Oikeastaan pitäisi varmaan puhua matkakalenterista, koska ei kukaan meistä ole kristitty. Mutta toisaalta, miten tontut liittyvät matkustamiseen?