Tyhjiin sanallistumisen pelosta

Kun kävelen luentoviikon kirkasta säätä koiran kanssa kieltäydyttyäni rahatyöstä - käveleminen on tärkeämpää ja tenttiinkin pitää valmistautua, tänäänkin - luettuani monenkirjavia sitaatteja, monet kirjailijoilta, joita arvostan kovasti, alan taas ihmetellä yhtä seikkaa tai uskomusta, johon tulen törmänneeksi tuon tuosta. Ei minulla ole sille hyvää nimeä. Arvoituksellisuusparadigma, ehkä. Tai sanomatta jättämisen periaate. Tai jotain. Mutta en voi mitään sille, että olen elänyt omaa elämääni pienenä pelokkaana eläimenä, ja siten tulen itse sanoittaneeksi tuon uskomuksen tai disposition tyhjiin sanallistumisen peloksi. Se, kuten muutkin sanallistukset, on huono, koska kantaa muassaan konnotaatioita ja haaroo sopimattomiin suuntiin (ihan kuin me ihmisetkin).

Lyhyesti: Kysymys on ajatuksesta, ettei itsestään sovi kertoa toisille kaikkea. Että itsen ydin on se, mikä jätetään sanomatta. (Huomaa: "jätetään", ei "jää".) Että juuri sen nojalla, että tietää itse jotakin, jota muut eivät tiedä, tuntee itsensä.

En osaa kuvata kunnolla hämmennystäni tämän ajatuksen edessä. Lyhyesti, taaskin, ainakin yritän lyhyttä, koska olisi luettava tenttiin, eikä tämä näennäisesti liity siihen mitenkään (mutta mistä vetoa ymppään tätä taas tenttivastaukseen ja liittyyhän tämä tenttiaineistoon ajallisesti): Ensinnäkin, jos ihminen uskoo, että kokemus on aina sanallistuksiaan laajempi (ja minä uskon niin, ja se on niitä harvoja asioita, joista olen varma), ei ole mahdollista kertoa toisille kaikkea. Itselleenkään on hyvin vaikeaa kertoa kaikkea. Kuten Dewey kirjoittaa, ei ole kielen funktiokaan kuvata kaikkea, mikä tapahtuu. Kieli on vain oikopolku. (Ja polut johtavat joskus harhaan ja joka tapauksessa eivät kata koko metsää.) Toiseksi, jos itse joka tapauksessa tuntuu olevan jotakin, joka vaikuttuu tilanteista enemmän kuin tilanteet siitä (ja tästäkin olen melko varma alustavien kolmenkymmenenkuuden vuoden tutkimusten nojalla), tuntuu järkevältä antaa tilanteet kanssaan jakaville käyttöohjeita, jotta tilanteista muovautuisi miellyttäviä. Silläkin uhalla, että he käyttävät niitä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. (Missä määrin muuten tarkoitusperät ovat heidän "omiaan"?) Minusta tuntuu järkevämmältä olettaa ihmiset hyväntahtoisiksi kuin patologisiksi manipuloijiksi. Tällaisilla oletuksilla kun saattaa olla heijastuksensa vuorovaikutustyyliin ja siten tilanteen rakentumiseen ja - itseään toteuttavana ennusteena - heidän roolinsa siinä rakentumiseen.

Tavallaan kuvittelen ymmärtäväni neuvosta jotakin. Saattaa tuntua hurjalta ja kammottavalta lukea itsensä sanallistettuna. Siinä on jotain samaa kuin oman äänensä nauhalta kuulemisessa (tai vielä halvaannuttavammin, kun oman äänen kaiun kuulee luurista samalla kun koettaa käydä puhelua). Tekee mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Sitä voi olla vähän loukkaantunutkin, vaikka siinä ei ole mitään loukkaantumisen arvoista. (Siitä on helppoa vakuuttua, kun asiaa kielellistää ja veivaa eestaas - aika harvoin lopulta loukkaantumiselle on hyviä perusteita. Silti sitä tapahtuu, se on enemmän kuin parahdus: seis, tarvitsen aikalisän. Kun aikalisän saa, ainakin minun on useimmiten helppoa käydä leppoisaksi taas. Barbara Kingsolver on kirjoittanut tästä hyvin: on paljon arvokkaampaa, että ystävä pitää kädestä ja latelee ihan vääriä, loukkaavia sanoja, kuin että kukaan ei tule pitämään kädestä tai sanomaan mitään silloin kun tarvitsee tukea.)

Yksi olennainen oivallus oman tekstin suhteen on ollut, että itse asiassa senkin kanssa tekee aina välillä mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Kunhan sanojen lumo, sanoilla ajatteleminen katoaa. Ajattelee: Oho, näinkö mä sen jäsensin. Tältäkö se tuntui. Ja on vähän epäluuloinen, vaikka sitä toki liudentaa muistikuva tällä tavalla kirjoittamisesta. Mutta että juuri tällaisin sanoin, jotenkin käsittämätöntä! Moni ystäväni deletoi säännönmukaisesti: blogista, jopa facebookista vanhoja päivityksiä. Koska ovat muuttaneet mieltään tai eivät enää osaa samastua kirjoittamaansa, miten sen nyt sitten tahtookin sanallistaa. Eivätkä he halua, että muut ajattelevat heitä sellaisina. Jännittävä käytäntö (ja tietysti aivan oikeutettu, vaikken onnistukaan oikein ymmärtämään, mikä sanoissa on niin vaarallista). Minustakin välillä tuntuu, että jokin kirjoittamani on tyhmää ja hävettävää, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että so what, kuka ei tee typeryyksiä, ja miksi minun pitäisi vaikuttaa jotenkin paremmalta kuin olen. En minä tahdo ihailua. Tahdon ystävyyttä ja tasavertaisuutta ja ajatustenvaihtoa. Tietysti minäkin pelkään huonoina päivinä, että jokin päivä hallinto vaihtuu ja joudun tilille kirjoittamistani epäsuotuisista ajatuksista ja tekemisistäni. Sehän tuntuu olevan läpi historian toistuva teema. Eikä minulla ole hinkua marttyyriksi. Mutta olen ajatellut näin: niin kauan kuin en deletoi sanomisiani ja koetan elää sananvapauden periaatteen mukaisesti muutenkin kuin kaunopuheissani, minulla on taatusti intressi tarkkailla näitä asioita akuutimmin kuin jos tukkisin turpani systemaattisesti. Olen aika laiska ihminen. Jos vaikenisin varmuuden vuoksi, saattaa hyvinkin olla, etten seuraisi niin tarkasti sananvapautta koskevia lausuntoja tai kokisi niiden mitenkään liittyvän hyvään elämään ja sen mahdollisuuksiin.

Tottakai olen laumaeläin ja minua kauhistuttaa, mitä muut ajattelevat minusta. Mutta ajattelevat he jotain, vaikken kirjoittaisikaan. Luulen, että he voivat ymmärtää minua paremmin ja meillä voi olla hauskempaa yhdessä, jos kirjoitan edes yrittäen kuvata joitain piirteistöjä siitä, mitä tapahtuu. Ja: Jos he ovat hyväsydämisiä ja haluavat ymmärtää, he suhtautuvat ymmärtäväisesti pöljyyteenikin. Jos he taas haluavat tuomita ja halveksia, en keksi mitään hyvää syytä, miksi minun pitäisi olla tiiviissä tekemisissä heidän kanssaan. Keskustella toki voi, jos luvassa on keskustelua eikä limittäismonologia. Harvemmin tuomitsevan äänen kanssa keskustellaan. Vai?

Silloin kauan sitten kun vielä elin Kissan kanssa, hän säikähti kirjoittamistani. Sitä ennen äiti säikähti sitä ja kielsi eksplisiittisesti kirjoittamasta. Lopulta kuitenkin Kissa onnistui kehittämään uskomuksen, että vaikka kaikki muut bloggaajat jotenkin saisivat vakavia mielenterveyden häiriöitä tästä epäilyttävästä itsetutkistelustaan, minä varmasti olisin niin umpiluu, että selviäisin. Ajatus nauratti silloin minua kovasti. Nykyään tietysti vielä enemmän. Koska ei ole kyse umpiluutumisesta, päinvastoin. On kyse siitä, ettei linnoittaudu ja puolustaudu kaiken aikaa. Että avaa ovet ja sanoo tervetuloa. Että uskoo, ettei ole mitään psyykeä, joka pitäisi pelastaa. Mitään elämää, joka pitäisi johtaa turvallisiin uomiin. Tiettyyn valmiiksi pureksittuun, naurettuun ja sieväksi nyöritettyyn muotoon.

(Niin, se on huvittavaa: samalla kun en usko siihen, että kielellä voitaisiin kuvata kaikki, ja ettei se edes ole kielen tehtävä, tosiaan, uskon kyllä siihen, että se on kelpo työkalu esimerkiksi itsen ja toisten suuntaamiseen, politiikan tekemiseen, loukkauksien ylitse luovimiseen ja välittämisen osoittamiseen. Tärkeitä asioita nekin!)

Ulkona kävellessä yksittäisiä mielteitä risteilee aistihavaintojen lomassa. Esimerkiksi: jos on taipuvainen tarkkailemaan ja rummuttelemaan polyrytmejä kävellessään, mitenkä sitä nyt olisi yhtäkkisesti kiinnostunut yksiäänisyydestä argumentaatiossa tai ajattelussa. Ja: eikö olekin kiinnostavaa, että kahden kuukauden kasvatustieteiden opintojen aikana ei ole kertaakaan mainittu sanoja rauhankasvatus tai ympäristökasvatus. Ja: että puhutaan oppimisesta ja kasvatuksesta tavoitteellisena toimintana muttei pureuduta terrierin sinnikkyydellä siihen, mitä nuo tavoitteet ovat tai voisivat olla. Siitä tulee mieleen Daniel Quinnin tarina.

Ei ole käynyt niin, että nämä kaikki vuodet kirjoitettuani olisin käynyt itselleni selkeämmäksi tai jopa tyhjentynyt intiimistä. Niin kovasti kuin toivoisinkin voivani ojentaa sinulle hitusen kokemustani sen täydellisessä koostumuksessa, ainutkertaisena ja kehoon kirjoittuvana, se taitaa olla mahdotonta. Entä itse? Onko se kadonnut jonnekin? Valitettavasti ei. Se poukkoilee ja polyrytmeilee ihan yhtä mahdottomasti kuin ennenkin. Mutta minun on helpompaa suhtautua sen tempautumisiin. Ikään kuin se muistuttaisi enemmän koko ajan jotain vähän kahisevia haapoja polun varressa kuin oman äänen kaikua puhelimen luurissa, kun pitäisi osata sanoa jotain uuttakin, kurottua kohti toista, ja kaiku mykistää.