Lusikat ovat sen verran vähissä, että kun luen ammattikuntani kattojärjestön etäsempasta nimeltä "How to Use Crisis as an Innovation Accelerator", en tiedä, itkeäkö vai nauraa.
Oma innovaationi saattaa olla se, että yksinkertaisesti vetäydyn koko ihmiskunnasta, kun tämä asia vielä vähänkin pidempään jatkuu. Ja sehän jumankauta jatkuu. Mutta miten ihmiskunnasta vetäydytään?
Ystävä kirjoitti siitä, miten hänen mielessään ovat kokemuksen huiput tasoittuneet. Mulle on käynyt täysin päinvastoin - tai ehkä vähän eri järjestyksessä vaan? Ensin elin säihkyvässä valppaudessa, dissosaiaatiossa, sitten olin niin flätti ja väsynyt, että minut olisi voinut puhaltaa kumoon, ja sitten sen jälkeen olin toisella tavalla, säyseämmin, dissosiatiivinen: toimintamoodissa, hyväntuulinen. Vähitellen huumorintajuni on kauhtunut olemattomiin ja repivät passiot ovat riistäneet siltä tilan.
En muista olleeni sitten teini-iän näin raivoissani, tyrmistynyt, itkuinen, epäuskoinen ja yksinkertaisesti pohjamutia myöten säikähtänyt. En itsestään viruksesta (jollaista kaltaiseni dystopiakurppa on ounastellut joutuvansa kokemaan eniveis elinaikanaan; oletan myös, että joudun vielä kokemaan myös ilmastonmuutoksen paljon isompia aaltoja kuin nämä koronan aallot) tai kotona käkkimisestä, joka ei ole kaltaiselleni erakkoilijalle lainkaan haastavaa, vaan siitä, millaisia piirteitä tämä souvi on tuonut esiin ihmisistä ja etenkin suomalaisesta hallinnosta. Olen menettänyt uskoni viranomaisiin (eipä silti että se nyt niin kauhean vankka ois aiemminkaan ollut), ja menettämässä myös ne puolueet, joita olen tähän saakka voinut äänestää uskoen, että niiden arvot ovat jokseenkin samankaltaiset. Se ajatus, etten voisi jatkossa äänestää, jotenkin järkyttää itseäni aivan perustuksia myöten. Vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon olen luottanut aiemmin politiikkaan, demokratiaan, kansalaisosallistumiseen.
Kuinka syrjäytynyt oikein olen ajatuksineni? Olenko aivan harhainen? Vai johtuuko tämä kaikki kulttuurishokki siitä, että luen enemmän muiden maiden uutisia ja sitten häkellyn siitä, miten Suomessa ajatellaan, ettei täällä tarvittaisi niiden asioiden tekemistä, jotka siellä on päädytty tekemään?
Olen hirveän häkeltynyt sanallistuksista, että jee, saamme jo pian palata normaaliin. Mihin normaaliin? Tautikäyrät ovat vasta kasvussa mutta ehkä normaali tarkoittaakin tilaa, jossa on hyväksytty se, että riskiryhmät uhrataan ja käyrä saadaan vaan pysymään riittävän flättinä? Entä jos en halua olla osana tätä ihmiskoetta? Millainen kansalaistottelemattomuus on mahdollista omilla resursseillani?
Koetan ajatella, rakkaan vanhan hieronnanopettajani sanoin, että kaaos ja käymistila on hedelmällinen tila, josta syntyy paljon uutta. Toistaiseksi se kyllä tuntuu ihan vain siltä etten osaa kuin raivota, itkeä, vetäytyä ja haravoida.
Oma innovaationi saattaa olla se, että yksinkertaisesti vetäydyn koko ihmiskunnasta, kun tämä asia vielä vähänkin pidempään jatkuu. Ja sehän jumankauta jatkuu. Mutta miten ihmiskunnasta vetäydytään?
Ystävä kirjoitti siitä, miten hänen mielessään ovat kokemuksen huiput tasoittuneet. Mulle on käynyt täysin päinvastoin - tai ehkä vähän eri järjestyksessä vaan? Ensin elin säihkyvässä valppaudessa, dissosaiaatiossa, sitten olin niin flätti ja väsynyt, että minut olisi voinut puhaltaa kumoon, ja sitten sen jälkeen olin toisella tavalla, säyseämmin, dissosiatiivinen: toimintamoodissa, hyväntuulinen. Vähitellen huumorintajuni on kauhtunut olemattomiin ja repivät passiot ovat riistäneet siltä tilan.
En muista olleeni sitten teini-iän näin raivoissani, tyrmistynyt, itkuinen, epäuskoinen ja yksinkertaisesti pohjamutia myöten säikähtänyt. En itsestään viruksesta (jollaista kaltaiseni dystopiakurppa on ounastellut joutuvansa kokemaan eniveis elinaikanaan; oletan myös, että joudun vielä kokemaan myös ilmastonmuutoksen paljon isompia aaltoja kuin nämä koronan aallot) tai kotona käkkimisestä, joka ei ole kaltaiselleni erakkoilijalle lainkaan haastavaa, vaan siitä, millaisia piirteitä tämä souvi on tuonut esiin ihmisistä ja etenkin suomalaisesta hallinnosta. Olen menettänyt uskoni viranomaisiin (eipä silti että se nyt niin kauhean vankka ois aiemminkaan ollut), ja menettämässä myös ne puolueet, joita olen tähän saakka voinut äänestää uskoen, että niiden arvot ovat jokseenkin samankaltaiset. Se ajatus, etten voisi jatkossa äänestää, jotenkin järkyttää itseäni aivan perustuksia myöten. Vasta nyt ymmärrän, kuinka paljon olen luottanut aiemmin politiikkaan, demokratiaan, kansalaisosallistumiseen.
Kuinka syrjäytynyt oikein olen ajatuksineni? Olenko aivan harhainen? Vai johtuuko tämä kaikki kulttuurishokki siitä, että luen enemmän muiden maiden uutisia ja sitten häkellyn siitä, miten Suomessa ajatellaan, ettei täällä tarvittaisi niiden asioiden tekemistä, jotka siellä on päädytty tekemään?
Olen hirveän häkeltynyt sanallistuksista, että jee, saamme jo pian palata normaaliin. Mihin normaaliin? Tautikäyrät ovat vasta kasvussa mutta ehkä normaali tarkoittaakin tilaa, jossa on hyväksytty se, että riskiryhmät uhrataan ja käyrä saadaan vaan pysymään riittävän flättinä? Entä jos en halua olla osana tätä ihmiskoetta? Millainen kansalaistottelemattomuus on mahdollista omilla resursseillani?
Koetan ajatella, rakkaan vanhan hieronnanopettajani sanoin, että kaaos ja käymistila on hedelmällinen tila, josta syntyy paljon uutta. Toistaiseksi se kyllä tuntuu ihan vain siltä etten osaa kuin raivota, itkeä, vetäytyä ja haravoida.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti