sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Sosiaalisen toimijuuden raskaus

Olen viimein päässyt kiinni pääsykoeteksteihin. Kello puoli seitsemän aamulla, krapulassa, parin tunnin unien jälkeen ja vatsan sattuessa sen verran, ettei nukkumisesta voi tulla mitään. (Ei siitä kyllä muutenkaan tule aamukuuden jälkeen, jos herään. Sellaista on aamuvirkkuus. Univelkoja ei pysty nukkumaan takaisin kuin pitkien jaksojen kuluessa.) Ahmin hierontapöydällä maaten tekstiä ammattikoulussa opettamisesta ja toimijuudesta. Kirjoittaja erittelee toimijuutta parin sosiologin teorioiden mukaan. Missään vaiheessa ei mainita, että perusteiltaan toimijuus tunnutaan määriteltävän näissä 1990- ja 2000-luvun teksteissä täsmälleen samalla tavalla kuin Meadin klassikossa Mind, Self and Society vuodelta 1934. (Yhden toimijuuden osa-alueen nimikin on pragmaattinen toimijuus; sellaiseksi on jäsennetty toimijuus tilanteessa, jossa rutiinin kaavat rikkoutuvat ja on kursittava kokoon jotain aivan uutta ja luovaa; Sandra Rosenthal olisi epäilemättä tästä pragmatismipainotuksesta mielissään.) Huomaan, miten käännekohdaksi luontevasti kääntyvä ilmaus on suomennettu englanninkielisestä lähteestä käännöspisteeksi ja miten temporally extended selfistä on tullut ajassa ulottuva minä. (Etsin selvästi graduuni vakiintunutta suomennosta tälle käsitteelle aivan väärien tieteenalojen teksteistä; päädyin lopulta ajassa levittäytyneeseen minään, koska pragmatistit käyttävät usein verbiä spread ilmiötä kuvatessaan.) Panen merkille myös pinnan alta kuuluvan nurinan siitä, miksi eksistentiaalisen toimijuuden ulottuvuutta maalaillaan sanoin toimijuuden tunne, kun voisi ihan yhtä hyvin ja samalla täsmällisemmin puhua toimijuuden tunnusta. Voi tietysti olla, että arvaan väärin, mutta minusta tuollaiseen pragmatismipohjaiseen teoriaan sopisi paremmin ajatus siitä, että oma toimijuus aistitaan enemmän samaan tapaan kuin vaikkapa epämukavuus tai helppous, ja itse säästäisin mieluummin tunteen kuvaamaan mielialan reaktiota tuohon aistimukseen: harmistumista tai ilahtumista. Kultaseni, joudun toteamaan itselleni lempeästi mutta päättäväisesti, nyt ei ole varaa kalkkunoida omista sanojen kaiuista vaan nyt opetellaan näitä käsitteitä kiltisti. Etenkin kun tiedän, miten eri tavalla kuulen useat sanat. Jos kuulisin sanat eri tavalla johonkin toiseen sosiaaliseen ryhmään nähden, en ehkä olisi niin varovainen. (Minusta tuntuu aivan karmealta kirjoittaa näistä, koska en jotenkin koe, että olisin oikeutettu kuulemaan sanoja tietyllä tavalla tai ainakin olen vakuuttunut siitä, että jossain vaiheessa olen ymmärtänyt asioita väärin ja että se, minkä koen itse selkiyttämiseksi, on sitä vain veloenischissa ja näyttäytyy toisille merkityksettömänä rimpuiluna ja kummana möykkyämisenä. No mutta, joka tapauksessa kuulen sanoja tietyllä tavalla, vaikka koetankin kuunnella niitä avoimin mielin.) Mutta kun kuulen sanat eri lailla sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka ovat veivanneet teorioita puolen ikäänsä ja joiden näkemyksiä ja täsmällisyyttä en voi kuin kunnioittaa, koska tunnistan sen omaa haparoivaa lähestymistapaani huomattavasti systemaattisemmaksi ja ehdottomammaksi. Se minua huolestuttaa.

Oikeastaan tuo pelko väärinkuulemisesta ja vertailu relevanttien toisten kuulokokemuksiin liittyy siihen, mistä artikkelissakin kirjoitetaan. Kaksi toimijuuden osa-alueista, sosiaalinen toimijuus ja olikohan se identiteettitoimijuus (koetan olla tarkistamatta, koska pakkohan tässä on harjoitella muistamista), no, kuitenkin about tuota, saat ideasta kiinni ja se nyt riittäköön koska tämä on joka tapauksessa vain darrapostaus, kuvittuvat heti edellisen illan kuvin. Käymme nimittäin illalla kotibileissä. (Jostainhan darratkin syntyvät.) Bileissä on enimmäkseen ihmisiä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä tiiviimmin tyyliin kymmenisen vuotta sitten. Joudun heidän seurassaan huomaamaan konkreettisesti, miten eri tavalla nyt hahmotan itseni. Akateeminen identiteetti sosiaalisen toimijuuden mielessä oli se, jossa kasvoin aikuisuuteen. Totuin sen vaatimuksiin ja ihanteisiin. Siihen oli helppo solahtaa, koska se on identiteettinä niin väljä ja sallii hyvin hiljaisuuden, päättämättömyyden ja pohdiskelevuuden. Jopa päämäärättömyyden. (Se ei tietenkään kuulu akateemisen menestyjän kuvioon, mutta sellaiseksi en olekaan ikinä onnistunut itseäni kuvittelemaan ja tuskin ainakaan niissä piireissä kukaan muukaan. Menestyjyys ylipäänsä on jotain, jota joskus hetkellisesti on koetettu sovitella ylleni jonkun toisen toimesta mutta jonka olen päättäväisesti torjunut, koska se ei mitenkään vastaa asioiden ja maailman tuntua, itsen tuntua tilanteissa.)

Oikeastaan vasta siellä bileissä tajuan, miten pitkä ja raskas askel on loikata tekemään aivan toisenlaista työtä aivan toisenlaisissa ympyröissä. Olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pitävät hämmennystä ja sitä seurannutta ystävällistä huomautusta mainostekstin yhdyssanavirheistä raivostuttavana arroganssina ja jotka saattavat esitellä itsen todeten että tällä ihmisellä on semmoisia kirjajutskia koska se on ollut yliopistollakin. (Mitähän ne kirjajutskat oikein edes tarkoittavat? Miten ne päätellään taustasta?) Kummallista, miten ammateissa eteenpäin loikkiminen synnyttää helposti ulkopuolisuuden kokemuksen kaikissa seurueissa. (Voi tietysti olla niinkin, että yksi peruskokemuksistani on tuo ulkopuolisuuden tuntu. Se on poistunut vain hetkittäin ja aika harvan ihmisen seurassa ja harvemmin isommassa joukossa.) Siinä missä aiemmin näiden ihmisten kanssa saattoi löytää yhteneväisyyksiä ainakin siinä, mitä tehdään työksi, miten on totuttu argumentoimaan ja ajattelemaan asioista, mitä itseltä ja meiltä muilta odotetaan asenteiden ja taipumusten tasolla, huomaan nyt etääntyneeni näistä asioista ja jotkut niistä tuntuvat aika eristäytyneeltä ja elitistiseltäkin asennoitumiselta. Mutta aivan yhtä toivottoman, ei, vielä toivottomamman, ulkopuolinen olen tietysti hoitoalan kollegoiden kanssa, puhumattakaan tapaamisesta uuden työhuoneen (aloitan vappuna, sekin muuttuu) työyhteisön kanssa, kosmetologien ja kampaajien. Esimerkiksi tapaamisessa kovasti hehkutettu ja muiden ääneen kiittämä linjaus laatumeikit työsuhde-etuna synnytti minussa enemmän päänsisäistä ounastelua siitä, joudunko taas palaamaan siihen keskusteluun, että jos miehiä ei voida vaatia meikkaamaan töihin, ei minusta naisiakaan voida vaatia. Ja vaikka sellaiseen ei mentäisikään (Totisesti toivon, ettei mennä! Ne ovat karmeita tilanteita - yhtä karmeita kuin yhden työpaikkani kehotus, ettei tutkimusharjoittelijan ole sopivaa käyttää töissä tohveleita eikä hissutella eestaas villasukissa, koska talossa kuitenkin liikkuu esimerkiksi toimittajia haastattelemassa asiantuntijoita eikä tohveli-villasukkalinja edistä imagoa.) niin sosiaalisesti saattaa tuntua aika paineiselta sekin, jos joutuu monta kertaa vastaamaan uteluihin, miksi ihmeessä ei halua käyttää huulipunaa tai näyttää mukavammalta.

Mitä sellaiseen voisi vastata? Että se en vain ole minä? Että minä hukun meikin alle ja voin pahoin? Kun kuitenkin minuus tapahtuu enimmäkseen toisella tasolla kuin ihon pinnassa pohjusteen ja puuterin välissä. Tai niin sitä haluaisi kuvitella. Ja jollakin tasolla kokee tekevänsä sosiaalisen toimijuuden suhteen tällaisessa kysymyksessä oman pienen itsenäisyysjulistuksensa: Hei, jos ette ole vielä huomanneet, niin minua koskevat toiset säännöt ja odotukset kuin teitä! En kuulu siihen ryhmään, jonka keväät ovat bikinikuntoon valmistautumista ja joka voidaan häpeistää säärikarvoista tai roikkuvista alleista! Minua sen ryhmän (jonka kuvitteellisuuden tajuan varsin piinaavasti mutta jonka todelliseksi kuvittelemiseen törmään tuon tuosta keskusteluissa) määritteet ällöttävät, joten kieltäydyn kuulumasta siihen. Tuosta noin vain.

(Kutsuisiko joku tätä kenties ristiriidaksi muiden heijastaman sosiaalisen toimijuuden ja itse hahmotellun identiteettitoimijuuden välillä? Totta kai ne elävät suhteessa toisiinsa.)

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, joka koski tallityttöjen identiteettiä. Siinä todettiin, ettei hevostyttö voi olla pissis. En silloin nielaissut tuota väitettä (koska minullakin on ollut pissiskauteni, jolloin olen elänyt ja ajatellut kuin joku aivan toinen) mutta ehkä nyt mietin sitä taas tutkivammin, halukkaampana hyväksymään ainakin jotain tuosta ajatuksesta. Ehkä hevoskausi ja tallien seurapiirit (joihin en niihinkään koskaan oikein osannut kävellä sisään toisin kuin kaikki ratsastavat ystäväni) kuitenkin ovat vakiinnuttaneet sellaisen identiteettitoimijuuden mallin, jossa ajallisesti varsin pienen elämän osa-alueen odotukset ja arvot viedään itsepäisesti sinnekin, minne ne eivät kovin luontevasti istu. (Naisellisuuspuutoksellani on pitkä historia. Siitä on jipitetty vertaisdialogissa niin kauan kuin muistan. Äiti on aina innokkaasti liittynyt samaan kuoroon; ei kovin kielteisessä sävyssä mutta kehuen ja kannustaen vain niihin asuihin, kampauksiin ja tekemisen tapoihin, jotka hänestä sopivat tytöille. Eli juuri niissä kohdin, kun olen kokenut itseni pyntätyksi ja pakotetuksi johonkin aivan raivostuttavaan ja typerään rooliin.) Toisaalta tallien piirit tuntuivat aina vieraalta niihin liittyvän voimakkaan hierarkian ja kilpailevuuden takia. Siksi kai en niihin erityisesti halunnutkaan sisään. Jossain vaiheessa kai halusin, mutta kun kuulin, miten tallitytöt puhuivat toisistaan ja miten tarkasti he pitivät lukua siitä, kuka saa komennella ja ketä, haluni ujuttautua yhdeksi heistä lopahti saman tien. Näin kävi perättäin useilla eri talleilla. Olisin mieluiten skipannut koko sosiaalisen kuvion, sokeutunut ja kuuroutunut sille ja kävellyt sen läpi hevosten luo, kädet suuren eläimen kaulalle, hevosten lempeään sanattomuuteen. (Jostain syystä koin tunnontuskia siitäkin, että hevosillakin oli nokkimajärjestys. Se kai esti minua muuttumasta hevoseksi täysin.) (Jokin leikkimielinen keskustelunpätkä toteaa takaraivon tienovilla, että niin, mikään millä on nokkimajärjestys, ei voi olla hyvän, toden ja kauniin idea... paitsi että eikö tuo idea juuri asetakin aika ehdottoman nokkimajärjestyksen maailman tapahtumille... HILJAA SIELLÄ!)

Bileistä ei sinänsä mitään pahaa mainittavaa, oli ihan hauskaakin, mutta samalla tavalla raskasta kuin suurissa joukoissa. Kuvittelin kai, että on jo riittävän kevät käydä bileissä, mutta jotenkin onnistuin ahdistumaan. Kotimatkalla sentään vasta, mutta inhoan sitä voimakasta kuristumisen tuntua ja vihlovaa ja väärältä tuntuvaa toivoa siitä, että jossain joskus olisi jokin lauma, jonka tunnistaisin sellaiseksi, jossa olisi hyvä olla. Tai että ainakin oppisin sen, etteivät laumat ole minua varten. Hitto, mistä sen voi tietää? Voisiko olla tyytyväinen ja onnellinen kuunnellessaan elinkumppaneiden selityksiä heidän läpikäymistään juhlista ja ihmisistä, jos ei itse koskaan yrittäisi edes käydä missään? Kun kuitenkin olen kokenut hetkellisiä riipaisevia onnentunteita bileissäkin? Joskus kaikki vain osuu kohdalleen. Ehkä olisi helpompaa, jos ei koskaan olisi käynyt niin. Voisi vain todeta, ettei ole bileihminen ja antaa muiden bilestää, että nuo ovat muiden asettamia odotuksia ja kieltäydyn niistä. Tosin kyllä luulen, että romanttisia suhteita se rassaisi kohtuuttomasti. Ei silloin, kun niissä menee hyvin, mutta silloin, kun toinen alkaa epäillä, tuleeko tästä ikinä mitään, tuollainen "ei tule toimeen ihmisjoukkojen kanssa" muuttuu helposti lyömäaseeksi. Kotiin palattuani itkin pari tuntia yksin sängyssä enkä osannut lopettaa oikein mitenkään, oli kylmä ja kurja ja pelkäsin pimahtavani lopullisesti, koska tuntui hetkittäin niin pahalta, että olin vihainen siitä, että elän edelleen. Että minut on synnytetty tänne ja joudun sietämään itseäni. Että jokin on mennyt pieleen kun en osaa vain nöyrästi tai leikitellen sopeutua erilaisiin odotuksiin tai viitata niille kintaalla, ja sen sijaan järkytyn niistä.

Joinain hetkinä siinä tosiaan tuntuu olevan liikaa taakkaa. Silloin unohtaa, miten sitä voisi olla huonommissakin kantimissa. Vaikka koukussa johonkin päihteeseen. Tai sillä tavalla oppimisvaikeuksinen, ettei kykenisi vaikka oppimaan lukemaan tai ei onnistuisi hahmottamaan, miten itse parhaiten oppii. Tai että olisi ulkomailla töissä ja täysin yksin siellä vaikeuksiensa kanssa ja kun soittaisi kotiin, ei pystyisi kuin itkemään kolikot (tai nykyään kai puhelinkortin) loppuun. Vähitellen ne asiat alkaa muistaa, kun toinen toistaa rauhallisesti, että hei, sinä saat olla surullinen. Saat jopa vihata itseäsi. Ja että joskus vain tuntuu tuolta.

Lopulta onnistun rauhoittamaan itseni muistuttamalla hiljaisesti itselleni, että saan olla vielä vaiheissa. Saa olla niin, etten ole vielä keksinyt sitä omaa ratkaisuani selvitä sosiaalisesta toimijuudesta järkyttymättä. Toki haluaisin, ettei niin olisi, mutta se ei nyt ole oleellista. Saan järkyttyä ja sillä siisti. Jos koetan oikein tarkkaan ja tuomitsematta katsella tuota järkytystä, ehkä opin siitä jotakin.

En osaa edelleenkään hahmottaa, miksi juuri eilen sain niin karmean ahdistuksen. Tietysti voin luetella laukaisevia tekijöitä loputtomiin alkaen parista lasillisesta alkoholijuomaa, fyysisestä väsymyksestä, muuttostressistä ja päätyen huomiseen (nyt tämänpäiväiseen) vanhempien kanssa toimimiseen (kuinkahan monta kertaa he onnistuvat sanomaan aivan hyvää tarkoittaen, että heitä hämmentää miksi me muutamme vuokralle emmekä osta omistusasuntoa ja että miksi näin pieni asunto), eiliseen jäykistelyyn eksän kanssa (on aika masentavaa havaita jollakin tavalla pelkäävänsä ihmistä, jonka kanssa asui miltei kymmenen vuotta), siihen etten ole osannut oikeastaan surra enkä huolehtia enkä itkeä viikkokausiin, en sitten Brasiliasta tulon. Mutta mysteeriksi tapahtuma taitaa kuitenkin jäädä. Paha tiistai, paitsi että se oli paha lauantai, niin kuin minulla usein on, viikon alut tuntuvat helpommilta kuin viikonloput, ja paha ilta, niin kuin illat ovat. (Ei niin, että pahan tiistain - jos käsite on tuntematon, kannattaa lukea Traversin kuvaus tuosta sisäisestä tunnusta Maija Poppasesta, siinä on siten nimetty luku - sitkeä ilkeä polte erityisesti suuntautuisi muihin, ei, suuntaan sen kyllä aika tarkasti itseeni. Silloin koen kummaa nautintoa siitä, että potkin itseäni.)

Kun olen tarpeeksi väsynyt, minusta tuntuu, etten osaa sanoa kellekään enää oikein mitään ja samalla tuntuu siltä, ettei niin saisi olla. Pahinta on se, ettei väsymystä aina hahmota ennen kuin putoaa umpisukkulaan. Arvioi väärin jonkin tilanteen sosiaalisen vaativuuden, ja päng!

No niin, eteninpä kauas artikkelista. Vähän kerrassaan kohti pääsykoetta. Pitäisi pysyä aiheissa, mutta miten se on mahdollista, kun mitään arkea ei ole ja kaikki tuntuu järisyttävältä, järisyttävän hyvältä tai järisyttävän kaamealta?

3 kommenttia:

Gunnar af Horn kirjoitti...

Arvon Veloena,

Mielestäni yksi epäonnenlähteitäsi on kyvyttömyytesi myöntää tiettyjä realiteetteja. Esimerkin vuoksi: Ihmiset ovat joten kuten järjestettävissä lineaariselle akselille, jota kutsutaan ÄO:ksi. Sinä olet tämän akselin äärimmäisessä oikeassa laidassa, etkä ehkä siksi pysty kokemaan suurtakaan yhteyttä muiden ihmisten kanssa, halusit tai et.

Toisena esimerkkinä: bileissä on tarkoitus bileistää, siis "olla känässä", ei kokea suurta inhim. yhteyttä...

Voi Veloena, miten voisin sanoa selkeästi keskeisen pointtini? Sanotaanko näin: Lakkaa olemasta näin yleisinhimillinen ja hyväksy fascismi osaksi luonnettasi. Ala tavoitella Asioita Tunnetilojen sijasta. - Mutta siinä minä teen väkivaltaa sinua kohtaan.

Jani kirjoitti...

^wat

Veloena kirjoitti...

:D

No täytyy kyllä kirjoittaa, että monena päivänä en kyllä tunne sijoittuvani älykkyyskäyrän äärioikealle. Kalkkunuus on kuitenkin olennainen osa kokemusmaailmaani ja tapaa dominoida sitä välillä hyvinkin diktaattorimaisin ottein.

Enkä usko, että on mitään yhtä ainoaa oikeaa bileiden tarkoitusta. Miksei niitä voisi olla monia? Niin, ehkeivät ne kohtaa, mutta se ei kai nyt vielä niin kaameaa liene...? :)