perjantai 16. syyskuuta 2011

Etätyöpäivänä kaiken päivää toisaalla eli nyrj. op-p-kirjat osa 3 (vai olenko jo seonnut laskuissa)

Oikeastaan vasta kansallinen etätyöpäivä pysäyttää huomaamaan eron elämässä. Aiempi kalenterin tyhjyys ja työtehtävien ja tapahtumien rento virtaaminen on muuttunut joksikin säädellyksi ja byrokraattiseksi. Tuntuu hullulta ilmoitella, että jos tahdotte nähdä minut virka-aikaan, siihen on kuussa vain kaksi tai kolme arkipäivää. Muuten unohtakaa koko juttu.

Kuinkahan pian väsymys tähän meininkiin iskee? Toistaiseksi on tuntunut mukavalta käydä yliopistolla. Huomaan esimerkiksi jaksavani peseytyä useammin, suhtautuvani keskimäärin valoisammin vaikutusmahdollisuuksiini niin oman elämänpolkuni kuin yhteiskunnankin suhteen sekä ajattelevani tarkemmin. Tuntuu myös siltä, ettei koko maailma lepää painavana laahuksena perässäni. Hierojayhteisössä kävi toisin - siellä huomasin, ettei toisia enimmäkseen kiinnostanut esimerkiksi oman profession kriittinen kehittäminen, ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin minua, eikä myöskään detaljoitu keskustelu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai mistään muustakaan yhteisöllisten toimintamenetelmien kehittämisen näkökulmasta. Nyt kun pääsen päivittäin juttelemaan ihmisten kanssa, jotka jakavat samoja kysymyksiä ja samanlaista pontevuutta asioihin paneutumisessa, tulee jotenkin turvallisempi olo: niin, ei minun tarvitse ryhtyä yksin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Maailmassa on monia muitakin, jotka ajavat samansuuntaisia tavoitteita, kykenevät keskustelemaan niiden saavuttamisen keinoista ja tuota työtä voidaan jakaa.

Vaikka tiedän akateemisen maailman olevan kupla - tai ei kupla vaan hyvyyden tasku, jotain aika materiaalista ja suojaavaa - ja tiedän, että sen ulkopuolella vallitsee aika toisenlaisia eetoksia ja mentalitetteja, siitä huolimatta minun on taas helpompi uskoa, etten yksinkertaisesti kuole väsymyksestä mahdottomien haasteiden keskellä yksin pungertaen. Vaikka paljon onkin tehtävää.

Esimerkiksi olen nyt vasta hyvyyden taskuun sujahdettuani kokenut täysimittaisena puistattavat ravistukset siitä, miten ihmisten suhtautuminen sanottuun muuttuu, kun he kuulevat tämän koulutustaustasta. Minulle kävi hierojana joihinkin ihmisiin tutustuessani niin, että vaikka perustelin eriävän näkemykseni jostakin käytännöstä huolella ja selkeäkielisyyteen huomioni kohdistaen (minusta se on asiallista - kommunikoida yleiskielellä ja ymmärrettävästi aina kun sellainen on mahdollista ja teknisiä termejä ja jargondroppingia päin toisen pläsiä voidaan välttää), reaktio oli sen suuntainen, että hei ethän sä näistä ymmärrä, sä olet kouluttautunut niin vähän ja hierojat you know. Kun sitten esitin kantani uudestaan pontevammin ja aavistuksen vaativampaan sävyyn, vaatien kunnon vasta-argumentteja, minua koetettiin ojentaa, ettei tällainen käytös käy. Kun vastasin siihen korostamalla, miten kriittinen ajattelu ja aktiivinen kansalaisuus ovat nykyään koulutuspolitiikan tärkeitä tavoitteita ja muuta tuollaista roskaa, ja siinä yhteydessä toinen kysyi, että häh, miten tuo tähän liittyy, ja keskustelussa tuli ilmi, että olen muutakin kuin hieroja, suhtautuminen argumentteihini muuttui. Ai niinku nyt olinkin asiantuntija. Tässä vaiheessa olin vain hyvin jäykkä ja ylikohtelias ja siivosin itseni kiireesti tilanteesta pois, mutta nyt kun olen palannut yliopistolle ja tilanne tuntuu taas turvallisemmalta, muistan kauhulla näitä kohtia. Koska: Ei minulla ole hätää, voin aina paljastaa taustaani ja paljastua joksikin toiseksi, jota kuunnellaan tarkemmin. Mutta entä ne, joilla on aivan pitävä pointsi muttei taustaa, jota vasten heidät suostuttaisiin kuulemaan?

Nyt ymmärrän täysin Gary Snyderin taktiikan hänen matkustaessaan höyrylaivalla Kaukoitään. Hän oli matkalla tekemään väitöskirjaa, mutta pestautui laivalle töihin eikä pukahtanut kellekään mitään tutkimustaustastaan. Hän kirjoittaa ajatelleensa, ettei pääse ystävystymään muuten yhtä välittömästi. Ehkä näin. Samalla tavalla ymmärrän sitä journalistia - nimeä en muista, pöh - joka pestautui minimipalkattuihin töihin taustastaan kertomatta havainnoidakseen, miten eri sosiaaliekonomisen luokan kansalaisia kohdellaan. Joskus tällainen menetelmä on välttämätön, jotta voi ymmärtää, kuinka eri tavalla tosiaan toisinaan kohdellaan sitä, jonka arvellaan pystyvän puolustautumaan ja valitsemaan itse, mitä elämällään haluaa tehdä, ja sitä, jonka arvellaan olevan omilla armoilla ja joutuvan nielemään mitä vain, koska pelko toimeentulon romahtamisesta on liian suuri, jotta uskaltaisi pullikoida. (Tulee mieleen myös Hesarin juttu nuorten kesätöistä ja niissä ilmenneistä ongelmista. Ja se, miten olen laittomasti au pairina. Laittomasti toisessa maassa töissä oleminen opetti minulle monta sellaista asiaa, joita en osaisi kuvitella ja jotka ovat vaikuttaneet aika tavalla käsitykseeni siitä, kannattaako laeissa ja niiden valvonnassa jättää ihmisille porsaanreikiä toisten hyväksikäyttämiseen.)

No, nyt olen palannut kuitenkin yliopistolle ja istunut luennolla ja kirjoittanut joka päivä luentopäiväkirjaa. Ensimmäisen viikon kirjoitin hämmennystä humanistisen ihmis- ja kasvatuskäsityksen suhteen. Tällä viikolla olen vuoroin piehtaroinut onnellisessa tuttuudessa kansalaisvaikuttamisen, internetin vaikutuksen ja sen sellaisen kanssa ja vuoroin rähissyt taipumuksille rakentaa mahdollisimman abstrakteja toimijuuden malleja, sellaisia kaavioita, joissa pallukoista toisiin singahtelee nuolia. Tai eivät ne oikeastaan singahtele, koska singahtaessa nuolen rata kaartuisi. Ehkä pitäisi sanoa, että nuolet matkaavat vääjäämättömän rationaalisesti seuraavaan palleroon tai jotain. No, joka tapauksessa, puhe toimijuudesta hämärtyy joksikin niin abstraktiksi, että ainakin minun on vaikeaa hahmottaa, mitä sillä kuvitellaan saavutettavan. Vielä. Ehkä totun siihen. Mutta haluaisin pitää muistissa tämän hämmennyksen. On nimittäin niin, että jos voidaan puhua vaikkapa projektista ja rooleista siinä sen sijaan että puhuttaisiin toiminnasta ja toimijuudesta sen puitteissa, on todennäköisesti paljon hedelmällisempää puhua projektista ja sen roolijaosta. Tarkoitan: on enemmän potentiaalisia keskustelukumppaneita. Jopa roolitetut/roolinottajat itse voivat osallistua keskusteluun. Tietysti pitäisi varmaan pitää mielessä, että joutuu keskustelemaan myös tiedeyhteisön kanssa ja että ehkä tuo toimijuus nyt sitten on taas hyvä oikopolku joidenkin pitkien lörinöiden typistämiseen. No, säilytän epäluuloni niin kauan kuin pystyn. Jossain vaiheessa varmaan unohdan sen. Kunpa silloin kuitenkin onnistuisin palauttamaan mieleeni, että vaikka itse ymmärtäisinkin toimijuuden käsitteen käyttämisen funktion, minun pitäisi onnistua välittämään sen tuoma hyöty myös muille, jos tuon käsitteen keskusteluun.

Kurssilla on tuntunut kummalta istua, koska aika monet painottavat puheenvuoroissaan toistuvasti koulua ja lastenkasvatusta. Minä taas ajattelen kansalaisjärjestöjä, oikeuslaitosta, yliopisto-opintoja, ammatillista identiteettiä ja professioiden rakennustyötä, ite-taidetta ja työväenopistoja, solidaarisuuskasvatusta, aikuisten leikkiin ja mielikuvitukseen rohkaisemista, museoita, nettiaineistoja, nettiyhteisöjä, uusia teknologioita ja niiden vaikutusta maailmanhahmotukseen, terapiaa, vapaaehtoishankkeita, ympäristökasvatusta, etiikan suhdetta saatavilla olevaan informaatioon, normaaliuspaineiden puristuksen hölläämistä, taloustieteellisesti latautunutta uuskieltä ja niin edelleen. Shit happens. Ryhmätyössä saa ponnistella, että yhteinen kiinnostuksenkohde löytyisi.

Eilen koetimme keksiä analysoitavaksi edes yhden yhteistoiminnan, johon me kolme ryhmänjäsentä olisimme osallistuneet ja siten tuntisimme. Toimintaa oli hyvin vaikeaa keksiä. Ehdotin kansalaisjärjestön projektia, mutta toiset eivät olleet osallistuneet sellaiseen. Heistä toinen ehdotti kesätyöpaikkaa. Ilmoitin, etten ole koskaan ollut kesätöissä. (Se pitää paikkansa. Olen tehnyt töitä, kirjoittanut lehtijuttuja, mutten ole ollut sillä viisiin töissä.) Työtiimiäkin ehdotettiin, mutta minä olen tehnyt yksin-töitä. Lopulta löysimme onneksi teatterin. Toiset olivat osallistuneet ainoastaan sellaisiin proggiksiin, joissa on ammattiohjaaja, joka määrää, minä taas kaverien kanssa improamisen lisäksi olen osallistunut vain tasavertaisiin ponnisteluihin, joissa olin itse kirjoittanut näytelmän ja toimin ohjaajan emotionaalisena selustatukena mutta oikeasti kai lavastin ja suunnittelin äänet ja sijaistin esityksessä sairastunutta näyttelijää (se oli helppoa, olinhan kirjoittanut tekstin joten tiesin ainakin, mitä kirjoittaja yritti hahmolla välittää). Ehkä me selviämme, ajattelin. Selvisimmehän me ja ponnistelin kuvitellakseni semmoisen oikean ohjaajan, kuullakseni toisten puheista, miten sellainen toimisi. Mutta koko työn ajan mietin, miksi ihmeessä kukaan ryhtyisi harjoittelemaan näytelmää kontekstissa, jossa yksi ihminen pitää lankoja käsissään ja tulkitsee, mitä näytelmällä koetetaan sanoa. Tarkoitan: mikä näkemysten paljouden kato! Eikö asiaa voitaisi jotenkin neuvotella? Vai tuntuuko se toisista jotenkin rasittavammalta? Vai tekevätkö he ohjaajan ohjauksessa joka tapauksessa omat tulkintansa ohjaajasta riippumatta vähän kuten itse koulussa teki asioista omat tulkintansa vaivaamatta niillä ketään muuta? Vai onko heistä suorastaan mukavaa, että joku toinen ottaa kokonaisvastuun ja itse voi vain tehdä, kuten kehotetaan? Miten jännittävää ja stimuloivaa huomata näitä eroja. Joskus myöhemmin, kun sille löytyy aikaa, täytyy kysyä heiltä, miten he kokivat ohjaajan kanssa työskentelemisen ja oman roolinsa muodostumisen siinä.

Katso: Uskon aikaakin löytyvän. Sitten joskus!

Nyt siihen ei ollut aikaa. Ja kirjoitusaikakin loppuu: on kiirehdittävä harjoittamaan vatsalihaksia. Kalenteri ja sen istumissessiot tarkoittavat, että on mentävä.

3 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

"Koska: Ei minulla ole hätää, voin aina paljastaa taustaani ja paljastua joksikin toiseksi, jota kuunnellaan tarkemmin. Mutta entä ne, joilla on aivan pitävä pointsi muttei taustaa, jota vasten heidät suostuttaisiin kuulemaan?"

Juuri tämän takia minä halusin yliopistoon opiskelemaan. Näin koko ikänsä niiden niinsanottujen tavallisten ihmisten parissa eläneenä, ei kovin hyvin koulussa menestyneenä ja ihan vaan opistotasoisesta ammattin suuntautuvasta koulutuksesta lähteneenä tämän tietää ja huomaa välillä liiankin hyvin. Halusin sanoilleni painoarvoa, koska se on aivan todellinen seikka yhteiskunnassa, että yliopistossa opiskelleella ja oppiarvon omaavalla on paljon enemmän arvostusta, varsinkin julkisuudessa ja päätöksen teossa. Niin ikävältä kuin se tuntuukin.

Huvittavaa asiassa on se, että huomaan joidenkin jopa syventävien kurssien tuntuvan mielestäni heppoisilta, kun niitä tarkastelee sitä vasten, mitä olen lukenut ja opiskellut itsenäisesti ennen yliopistoon menoani. Mutta niin se vain on, yhteiskunta vaatii näyttöä, pelkkä henkinen pääoma ei riitä.

Ripsa kirjoitti...

Luin juuri Järvisen/Kolben opuksen Luokkaretkellä hyvinvointivaltiossa. Se on hyvä ja mielenkiintoinen kirja, vaikka otsikko tämän hetken Suomea ajatellen on väärä: hyvinvointivaltio on köyhien osalta mennyttä (sen PITI perustua tasa-arvoon) eikä luokkaretkiä sitä myötä enää oikein voi tehdä.

Mutta koska kyseessä oli kaksi oppinutta naista, niin artikkeleista tuli jännittäviä kurkistuksia niihin luokkiin, joista en ole ollut kiinnostunut tai joihin tutustumista olen muuten vain pitänyt vääränä (viimeinen koskee lähinnä pikkuporvaristoa, joka ei ehkä ole luokka vaan kulttuuriryhmä).

Kasvatustieteelliset ovat mielenkiintoisia paikkoja koska ne ovat niin heterogeenisiä. Minä olin semmoisessa sekä Helsingissä että Tampereella. Kahden yliopiston välillä oli iso ero. Helsinki oli selvästi teoreettisempi. Tampereella panin yhden kaverini kanssa hulinaksi ja järjestin sosiodraaman oppitunnin Se oli hauskaa.

Gary Snyder ei käsittääkseni tehnyt väikkäriä vaan Reed Collegeen gradun. Se kyllä on julkaistu: He Who Hunted Birds in His Father's Village. The Dimensions of a Haida Myth (Grey Fox Press 1979). Kirjaa kutsutaan nimellä "thesis", mutta niin kutsutaan myös lopputyötä. Väikkäri on yleensä A Doctoral Thesis.

En minä usko että missään maassa luokkaretket on suoritettu niin täysin, että alempia ja ylempiä tutkintoja voidaan sekoittaa. Esimerkiksi taiteilijoilla ja kirjailijoilla pitää yleensä olla joku muu työ siinä ohessa, koska omalla työllä ei tule toimeen. Noh, siivoojan palkalla ei juhlita ja moni joka tahtoisi nimeä tuskin tahtoo sitä kovasti mainostaa.

En tiedä. On mahdollista että sinun ikäpolvellasi kulkeminen ovesta ulos ja sisään on mutkattomampaa kuin mitä minulla oli. Sikäli oli helppoa että en koskaan kokenut kuuluvani mihinkään luokkaan, joten retkien tarvetta ei ollut, muuta kuin siis finanssipoliittisesti, eli ongelma oli kanssaihmisillä, ei minulla.

Luokkaretki-kirjan Katriina Järviseen samaistuin kovasti paljon, ainut jota en ole kokenut, on uskonnollinen fundamentalismi. Puheenvuorosi oli hyvä ja tällaisista on hyvä kuulla. Itse aloitin opintoni 1965 ja päätin 1995, käsittääkseni niitä pisimpiä opintoaikoja mitä olen itse kuullut. Tottakai ilman ensimmäistäkään yliopistovirkaa, ne menivät niille, joiden ei aina välillä pitänyt tienata päästäkseen seuraavaan etappiin.

Sarianna kirjoitti...

"Samalla tavalla ymmärrän sitä journalistia - nimeä en muista, pöh - joka pestautui minimipalkattuihin töihin taustastaan kertomatta havainnoidakseen, miten eri sosiaaliekonomisen luokan kansalaisia kohdellaan."

Se oli varmaan Barbara Ehrenreich, jonka kirjoja suosittelen lämpimästi. Tuo jonka mainitsit lienee Nickel or Dimed, suomennettu nimellä Nälkäpalkalla.

http://www.barbaraehrenreich.com/books.htm