En varmaan ikinä lakkaa hämmästymästä sitä, miten erilaisia elämismaailmamme ovat. Ja miten eri asiat vetoavat eri ihmisiin. Enimmäkseen sitä toki taivaltaa päiviensä halki sen verran ajatuksissaan ja suunnitelmissaan, ettei ehdi huomata eroa, mutta välillä siihen törmää.
Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.
Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.
Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?
Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.
Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.
Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.
Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.
Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?
Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.
Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.
Tekstit
1 kommentti:
Nimeni on Miina Sillanpää, muoto, Saariselkä. Avioliiton 12 vuoden jälkeen minä ja mieheni ovat olleet riitaa toisiinsa, kunnes hän lopulta jätti minut ja muutti Kaliforniaan ollakseen toisen naisen kanssa. Tunsin elämäni ohi ja lapseni ajattelivat, etteivätkö he koskaan näe isäänsä. Yritin olla vahva vain lapsille, mutta en pystynyt hallitsemaan sydäntäni kiusavia kipuja, sydämeni oli täynnä suruja ja kipuja, koska olin todella rakastunut mieheni. Joka päivä ja yö ajattelen häntä ja toivon aina, että hän palaa takaisin minuun, olin todella järkyttynyt ja tarvitsin apua, joten etsin apua verkosta ja löysin verkkosivuston, joka ehdotti, että tohtori Osagiede voi auttaa entisen takaisin saamista nopeasti . Joten tunsin, että minun pitäisi kokeilla häntä. Otin yhteyttä häneen ja hän kertoi minulle mitä tehdä ja minä tein sen sitten hän teki Rakkaus loitsun minulle. 48 tuntia myöhemmin, mieheni todella soitti minulle ja kertoi minulle, että hän kaipaa minua ja lapsia niin paljon, niin uskomattoman !! Joten näin hän tuli takaisin sinä päivänä, paljon rakkautta ja iloa, ja hän pyysi anteeksi virheestään ja kivustaan, jonka hän aiheutti minulle ja lapsille. Sitten siitä päivästä lähtien avioliitto oli nyt vahvempi kuin milloin se oli, kaikki kiitos tohtori Osagiedelle. hän on niin voimakas ja päätin jakaa tarinasi Internetissä, että tohtori Osagiede on todellinen ja voimakas loitsunpitäjä, jota rukoilen elääkseni pitkään auttamaan lapsiaan vaikeuksissa, jos olet täällä ja tarvitset Ex takaisin tai aviomiehesi muutti toisen naisen luo, älä itke enää, ota nyt yhteyttä tähän voimakkaaseen loitsuyrittäjään. Tässä on hänen yhteystietonsa osoitteessa: doctorosagiede75@gmail.com tai whatsapp puhelinnumeroon +2349014523836
tai viber +2349014523836
Lähetä kommentti