keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Informaali yliopisto

Koulusta kertovissa artikkeleissa olen kiinnittynyt informaalin koulun käsitteeseen. (No piru, sen määritelmästäpä ei löydykään linkkiä. Pannahinen. Se siis tarkoittaa koulussa tapahtuvia ilmeitä, eleitä, kehollisia käytäntöjä, itsensä pienentämistä ja pönkittämistä, tekemisen tyylejä... tapoja tervehtiä ja olla tervehtimättä, ryhmäytyä ja jäädä yksin, tulla paikalle, istuutua tiettyyn osaan salia ja niin edelleen. Sitä mikä välittyy ja vakiintuu opetussisällöistä riippumatta. Valtasuhteita, kirjoittavat monet. Okei, varmaan niille, jotka erottavat ne tarkasti. Minä hahmotan ne niin oudosti ja ambivalentisti, että käytän toisenlaisia käsitteitä, eleiden ja tyylien ja olojen käsitteitä.) Kas, se on se koulu, jonka tunnen. Eihän oppilailla ole sillä tavalla kuvaa opetussuunnitelmista ja sen sellaisista ja tietosisällöt kaikessa kiinnostavuudessaankin jotenkin - no, jäävät helposti sen muun jalkoihin. Niiden läpi voidaan tarkastella, mutta se, mikä tulee tarkastelluksi, on se muu. Toiset ihmiset. Koulussa.

Metsässä kävellessä tai kotona näkymä on toisenlainen. Ideoihin keskittyy helpommin. Mutta olepa luentosalissa tai kirjastossa. Ihmiset näkyvät, kuuluvat ja hengittävät. Joskus heidän läsnäolonsa voi tuntua uhkaavaltakin. Ja joka tapauksessa heidän vaikeatulkintaisuutensa lyö ällikällä.

Mietin informaalia yliopistoa. Se on se yliopisto, jonne olen tavallaan halunnut takaisin, koska olen pitänyt informaalista yliopistosta enemmän kuin informaalista työelämästä. (Onko mitään yhtä ahdistavaa kuin kahvihuone? Minulle kellokortti on lastenleikkiä kahvihuoneeseen verrattuna.) Nytkin ryhmätyöryhmä kiinteytyy. Olen ehkä vähän liian utelias. Haluan tietää, mitä kaikki ovat opiskelleet ja mihin erikoistuvat. En oikein osaa sanoa, miksi. En odota sen kertovan välähdyksenomaisesti heistä mitään sen kummempaa. Mutta en voi tietää, ehkä tiedot osoittautuvat myöhemmin kiinnostaviksi. Jänniä tyyppejä, joka tapauksessa. Inspiroivia. Kaikilla on hyvin oma tapansa, tyylinsä, asettua tilaan ja tehdä tutkimusta ja yhteistyötä.

Tuntuu hauskalta, kun joku sanoo suoraan kiinnostuksensa olevan aika nollassa ja voi itse todeta, että oma vahvuus on ehdottomasti kiinnostuksen määrä mutta asioiden hallinnan kanssa on sitten taas ongelmia... että hallinta ei oo se mun juttu. (Varmaan johtuen kiinnostuksen hajaantumisesta koko maailmaan... eh.) Kuulla toisen graduaiheen ja miettiä, että kaikkea sitä tutkitaankin - myönteisessä mielessä. Rikas, hassu maailma. Joku haluaa lauseiden täydellistyvän esityskalvoilla. Se on kauhean hilpeää. Hihitän lötkönä pulpetilla, olen vähän flunssassakin, sen huomaa ajatuksista, ne pysähtelevät ja lehmätöllöttävät tilannetta. Jotenkin koko keskustelumme on kauhean hauskaa ja kotikutoista ja tunnelma hyvä ja välitön, etenkin verrattuna edellisen kerran alkukankeuteen.

Infomaaliin yliopistoon tuo viehättävän lisänsä se tosiseikka, että keskustelun päätteeksi livautan repusta muovikassiin käärityn lehtisellerinipun ja ojennan sen eräälle ryhmän jäsenelle. Hän yllättäen antaa minulle purkillisen itse tehtyä tahinaa. Kävelemme ulos pajattaen kurpitsojen korjuuajankohdasta ja siitä, miten eri tavoin tuota vihannesta on saatavilla Helsingissä ja pienemmissä kaupungeissa.

Yksi ryhmän jäsenistä on lähettänyt nettikeskustelupalstalle linkin ABERiin, sanoista Art Based Educational Research, ja meinaan heti haksahtaa. Puhuttelen itseäni vakavin sanoin korkeakoulupolitiikasta ja tasavertaisuuden periaatteesta ja kaikesta jalosta ja ongelmallisesta, mutta minkäs teet: olen jo keksinyt jotain uutta ja jännittävää ja sydämeni nelistää onnellisten taidetutkimusmenetelmien ajatuksiin samalla kun raahustan ylämäkeen kaivautuakseni uudestaan vällyihin. Toppuuttelen itseäni ajatuksella, etten ehkä innostuisi taidepohjaisista tutkimusmenetelmistä samalla tavalla, jos en olisi käynyt taidelukiota. Tai sitä ennen - mitä sitä ennen? Jos olisin ollut tarhassa toisten lasten kanssa enkä mummun kanssa kotona? Jos olisin saanut hyppiä ja riehua piirtämisen, kirjoittamisen, lukemisen ja laskemisen sijaan? Ei voi tietää.

Onneksi kiinnostukseni suuntautuu helposti uudelleen. Joskus se tuntuu vahvuudelta ja joskus heikkoudelta. Koetan nyt ajatella sitä vahvuutena, vaihteen vuoksi.

Koska: mikä ei ole kiinnostavaa? Se, mikä on vielä liian vaikeaa tai liian helppoa, tai jostain syystä liian vaarallista hahmottaa.

Näkymättömät opintosuunnitelmat ja opintosisällöt rakentuvat ja purkautuvat. Kotona en osaa vain levätä, vaan totean lepoon sopivan mainiosti yhden kurpitsasuklaakakun väsäämisen. Tarvitseehan flunssan riuduttama keho pieni hellintää.

Ei kommentteja: