Hän häntä häntäset

Tänään tarkistin piironginlaatikosta pionien kylvöpussit. Siemenet, jotka haalin sinne syyskuussa hiekan ja perliitin sekaan itkua nieleksien, ovat kasvattaneet pitkiä häntiä. Jotkut siemenet vielä miettivät. Annan niiden istua piirongin pimeässä vielä pari viikkoa, ja sitten pussit siirtyvät jääkaappiin saamaan kylmäkäsittelyn. Maaliskuussa kylvän ne ruukkuihin.

Jatkuvasti törmään kaikkeen tällaiseen. Niin, Zenon-kissa kuoli. Silti säilöin tomaatit, omenat ja päärynät, keräsin ja puhdistin siemenet ja kylvin niistä osan itse, osan pakkasin ja lähetin Maatiaiselle. Kastelin kukat, en päästänyt niitä kuolemaan ja kaikki ulkoilijat saatiin sisään ennen hallaa, daalianjuurakot nostettiin, perunat korjattiin. 

Mikään ei olisi huvittanut ja liikuin kuin paksussa kiisselissä, mutta muistin, miltä kaikki näytti silloin kun tasan kaksikymmentä vuotta sitten maailmani romahti ja erosin, muutin pois ja kaikki muuttui: pahinta oli havahtua ja huomata, miten olin voinut niin huonosti, että muutama huonekasvi oli kuivunut koppuraiseksi rangaksi, eivätkä elämään jääneetkään voineet hyvin. Olin ollut niin kiinni omassa surussani ja kauhussani, etten ollut edes huomannut noita elinkumppaneita, jotka olivat kannatelleet minua vuosikaudet. Lähtöni jälkeisenä talvena kaksi viidestä eläimestä kuoli. Vanhoja eläimiä, joilla oli kasvaimia aivoissa. En ollut läsnä niiden viimeisinä hetkinä, ja olen siitä edelleen pahoillani, vaikka toki osa minusta ymmärtääkin, etten vain osannut silloin järjestää asioita paremmin, en vaikka kuinka olisin halunnut. 

Nyt, kun syyskuussa tuntui taas siltä, että kaikki hajoaa, muistin sitä aiempaa hävityksen kauhistusta, ja ajattelin, että varmasti harmittaa jälkeenpäin, jos päästän tomaattisadon mädäntymään, kippaan päärynät kompostiin tai annan kasvien näivettyä ruukkuihinsa ja havahdun kesken toipumisen mahdollisuuksia siihen, että kaikesta on tullut mustaa mätänevää lälliä, kituvia rankoja tai elottomia koppuroita. Niin sitten itkin ja säilöin, itkin ja järjestelin, itkin ja nostelin ja kastelin, ja päivistä tuli pitkiä ja läpikotaisin surullisia, ja iltaisin kaaduin sänkyyn itkuisana ja väsyneenä, ja aamuisin heräsin edelleen itkuisana ja väsyneenä. Jotenkin saimme maahan viisi uutta ruusuakin, ja sitten jalkani hajosi.

Ja nyt pioninsiemenet ovat kasvattaneet lipaston pimeässä itselleen hännät, samanlaiset hännät kuin muutkin idut kasvattavat. Olen pystynyt taas tekemään kastelukierroksen. Tulee uusia aikoja, joskus myöhemmin tätä kaikkea sävähtää muistona: mikä painajainen. Idut eivät muistoista tiedä, ne vain kasvavat. Ja kasvit kukoistavat kasvilamppujensa alla, vaikka kuinka olisi marrasharmaa.

Tänä vuonna en kiusannut pioninsiementen herättelyä niitä kaiken aikaa vakoilemalla ja kääntelemällä, kuten viime vuonna, kun kävin malttamattomana komuutilla parikin kertaa viikossa, ikään kuin se jotenkin nopeuttaisi prosessia. En edes muistanut siemeniä ennen kuin näin tänään sattumalta pussit ja tarkistin niiden tilanteen.