Kodista

Täällä minusta on tuntunut pitkään siltä, että on koti. On paikka, johon on sallittua tulla, johon voi laskeutua. Pidän asunnosta kovasti, mutta on siinä muutakin. Mitä, en osaa eritellä. Joihinkin paikkoihin ja asuntoihin vain kotiutuu, toisiin ei, eikä se ole sopeutumisasia: koti voi olla kolmen tunnin mittainen ja on paikkoja, joihin ei asetu kuukausienkaan mittaan.

Tuntui hyvältä palata matkalta kotiin. Ei niin, etten olisi pitänyt Budapestistä - pidin, kovastikin. Mutta jo lähtiessä olin väsynyt, ja palatessa olin vielä väsyneempi ja jalkaan oli puhjennut märkää kukkiva tulehdus. Siihen jalkateräänkö, kysyy ystävä lounaalla. Siihen just, vastaan. Hän vain hymyilee ja työntää haarukan salaattiainesten sekaan pidemmälle, pidemmälle.

Kun tulen salaattipäivänä (paitsi että minä päivänä en söisi lounassalaattia yliopistolla; en pidä eineksistä) kotiin, katselen, miten iloisesti valo lankeaa sängylle ja eläimille. Ajattelen, että täällä on ihan hyvä, vaikken ymmärräkään höläsen pöläystä laadullisen tutkimuksen ihanteista, jotka vaikuttavat etukäteiseltä syyntakeettomuslitaniapositioinnilta, emme oleta kausaalisuhteita, paitsi että minusta tuntuu, että oletetaan ne silti, koska yhteyksiä ja sääntöjä ja diskursseja etsitään sillä tavalla kuin tavoiteltaisiin jotain kausaalista, etsitään seuraamuksia ja polkuja, eikä niihin kirjata taivaalla hujahtanutta tähdenlentoa eikä jalan bakteeritulehdusta, jotka ajallisesti ja paikallisesti punoutuvat samoihin päiviin kuin tapahtumat, vaan jotain relevanttia, relevanttia minkä kannalta, no asiaan kuulumisen kannalta, miten se kuuluu siihen ellei kausaalisuhteiden kautta, anteeksi, kielletty sana, kausaalisuhteet. Seuraamus on seuraamus joka ei ole kausaalinen, kuuluu yksi määritelmä hieman pelkistettynä. (Kyllä, kyllä, siinä tosiaan kirjoitetaan, määritelmässä, että seuraamus on sellainen ja sellainen ja sellainen seuraamus. Ei ihan gertrudesteinlaisittain, ellei pelkistä vähän, mutta sitten kyllä.) Suljen sen lukiessani silmät ja käsken itseäni pysymään kärsivällisenä tällä hullujenhuoneella. (En pysy, kirjoitan esseen josta pelkään saavani hylätyn, koska suutun ja pistän sanoja sileäksi ja se ei ole alan tapaista. Joskus tuntuu että tukehdun kaikkeen siihen varovaisuuteen ja ainaiseen myönteis-poliittiskorreuktius-pidättyväisyyteen. Eikö kukaan muu todella halua kirkua ja heitellä pulpetteja? Toisaalta saatan itsekin vaikuttaa pinnalta tyyneltä jos ei joudu lukemaan esseetäni.) Eikö saa edes sanoa toivovansa kausaalisuhteiden vähittäistä varmistumista? Mitä helvettiä varten tätä edes tehdään, kysyn itseltäni tuon tuosta, enkä osaa vastata. Olen lakannut toivomasta saavani tällä työtä mutta käyhän tämäkin työstä. Mutta koti, se sentään on, hyvä koti.

Niin ajattelen, ja sitten avaan tietokoneen. Siellä on viesti siitä, että tästä kodista on lähdettävä maaliskuun loppuun mennessä.

Istun ja itken voimat itsestäni ulos, melkein yhtä lohduttomasti kuin Riian lentoaseman vessassa pari päivää aiemmin mineraalivesipullon räjähdettyä ja säikähdettyäni sitä niin kuin olisi sopivampaa säikähtää päällekarkausta tai jotain sellaista, jotain henkilökohtaisempaa, mutta se on ollut jo päivän toinen lasiesine, minusta tuntuu että kaikki, mihin koskee, räjähtää, eikä minulla ole edelleenkään kynää ja paperia kirjata ylös ne ajatukset, jotka jostain syystä jäävät päähäni luuppaamaan. Ikään kuin niissä olisi jotain uutta tai omaa, jotain luovaa. Sanojahan ne vain. Mutta sanat tapaavat piinata minua itsepäisesti. Kun lakkaan itkemästä, käyn ostamassa lehtiön ja kynän ja kirjoitan ylös sen minkä haluankin.

Sitten pystyn taas hymyilemään ja toimimaan.

Miksi jotkut sanat toimivat sillä tavalla? Miksi jotkut tilat tulevat kodeiksi ja toiset eivät?

Tänään toimin jo paremmin, olen paremmalla tuulella, enemmän sieraimet vedenpinnan yläpuolella. Ehkä koska ei ole ollut luentoa, joka saa minut hukkumaan kysymyksiini. Tai koska olen hieronut ja syönyt. Tai jostain muusta syystä, kukaties mistä, ehkä koska alavireestä on tapana nousta ylöspäin sen sijaan että kiertyisi vain syvemmälle. (Niinkin voi käydä, mutta sitä kutsutaan teini-iäksi.)

Kun katselen jälkikäteen, mitä olen kirjoittanut vihkoon, minun on vaikeaa tajuta, miksi juuri ne sanat on täytynyt kirjoittaa. Ajattelen hieman samalla tavalla esseestä. Enkö voisi hitto vie pelata varman päälle sen sijaan että rähisen siihen malliin, että kohta minut tunkaistaan johonkin karanteeniin?

Näin kirjoitan hieman kauempana kodista:

Ylhäältä kaikki näyttää idylliseltä, pieneltä ja hiljaiselta: suuri sininen heijastava meri, rannan ohut valkea piiro, suomaata, männikköä, ääneti maan puoleensa vetämät mainingit, kannaksen takana uusi uurre täynnä vettä, kiemurtava, epämuotoinen.

Ja keskellä merta, ei keskellä, lähellä maata mutta riittävän etäällä jotta sen täytyy tuntua ulapalta, purjelaiva, täysin valkoinen, valkoiset purjeet ja kaikki, viaton ja pieni kuin paperista taiteltu alus, kuin osa maisemaa, keikahdellen. Lentokoneen varjo viistää merenpintaa, hämärtää hetkeksi veneen kohdan, haluaisin olla osa ratkaisua, en ongelmaa, mutta panen merkille kuinka tyyneltä meri näyttää. Tuskin vene sekään kuuntelee vain tuulta ja aurinkoa. Ja miten aurinko edes puhuisi tai laulaisi? Ehkä veneessäkin hakkaa ympyrää potkuri, ehkä senkään määränpää ei ole sen kummempi kuin harhailla muutama hetki ennen kuvitelmien loppua. 

Sanoit pitäväsi luonnosta, kaipaavasi sinne ja sitä. Ajattelet metsän ääniä, erilaisten metsien tapaa hyväksyä ilman liike, vuodenajat, ajattelet marjoja ja kettuja, ulappaa ja pientä järveä jolla ei ole selkää, vatsa vain, ja joka kimaltelee mustien puiden välissä tummana silmänä. Ajattelet eläinten ja kasvien sanattomuutta. Pahastut kun harmaa sade hakkaa ruusuista terälehdet ja vie kurpitsojen kasvuhalut, kauhistut kun luonto kaipaa luoksesi hirmumyrskynä tai hämähäkkinä joka on päättänyt sommitella ansansa hiustesi ja ikkunan väliin. Tai kun muurahaiset vaeltavat kellariin rauhanomaisesti, kierrättääkseen lattialle ropisseita elämän jälkiä. 

Tämä ei käy, sanot. Tämän on tapahduttava ehdoillasi. 

Ja niin lentokoneen varjon äiti leikkaa taivasta ja osa pilvistä on valkeita, osa kissanpennunharmaita, osa mustikanvärisiä, pukumiehillä keltaiset huomioliivit, kuulutuksia liian kovalla äänellä, kolmella kielellä, täällä ei ole hiljaista, tämä vain näyttäisi hiljaiselta tarpeeksi kaukaa, hautajaiskulkueelta, joka vaeltaa ympäriinsä kotia hakien.
Enkä tiedä näyttäisikö tämä läheltä vähemmän pelottavalta hiljaisena, suiden ja kielten liikkeet, katseiden ja vartaloiden rytmi, näyttäisikö se pelottavammalta kuin ruumiiton naisen ääni joka ilmoittaa asioita kaikille täällä istuville. Äänestä ei tiedä. Täällä astiat räjähtävät koskettaessaan lattiaa, kädet eivät osaa kannatella eivätkä laskea, on tehtävä jotain, käsillä. 

Teen jotain kummallista. Kaadan kuvan paperille. Se jatkaa siinä ajassa, ääneti, kehotta.
Mitä tarkoittaa hyväksyminen, mitä tarkoittaa yrittää pysyä kartalla ja seurata aikaa, voiko kartan ulkopuolelle enää edetä tällä planeetalla, ei, se on liian kirjaimellinen tulkinta, kartalla pysyminen tarkoittaa  juuri halutussa pisteessä pysymistä, hautajaiskulkueen keskivaiheilla, siinä missä turvallisesti vaikuttaa yhdeltä monista, tavalliselta, joltakulta jonka olemassaolo ei ole liikaa. (Vaikka hetkittäin tuntuu jokaisen olevan liikaa, kaipaa pelkkää kaukonäkymää, äänetöntä maininkikohtaloa, muuttumattomuutta.) 

Ja mitä on seurata aikaa? Karkaako se, onko sitä jäljestettävä valokynin ja huivein, kelloin ja erilaisin tavoin jäsennellä värejä, muotoja, materiaaleja? Katoaako se paikasta paikkaan, sitäkö hautajaisseurue yrittää tavoittaa? Eikö aika ja paikka ole tässä ja nyt, näissä kipinöivissä metatarsofalangeaalinivelissä, rypyissä, paniikissa, leikatuissa ja yhteen tasoksi sovitetuissa metsän ja kallioiden palasissa? 

Huoltomiehet työntävät kärryn kiinni pieneen ajoneuvoon, matkalaukut matkustavat verhon taakse, pyhimpään, kulkevat kumista catwalkia jonka reunalle ei saa istua, toisen lennon lähtöön on ainakin tunti aikaa.

En ymmärrä, mitä erityistä noissa kuvissa on ollut.

Tiedän vain veneen jotenkin liikuttaneen minua sillä tavalla, kaukaa ja korkealta, katsottuna. Ja varjon, rannan piirron ohuuden, sen kaiken hiljaisuuden.

En tiedä, miksi, mutta ikävöin hiljaisuutta. Muut aistikanavat eivät samalla tavalla satuta, mutta äänet satuttavat. Räjähdyksessäkin on pahinta ääni, sen äkillisyys ja sen ja sitä seuraavan hiljaisuuden ero. Liikaa.

Samalla tavalla minusta tuntuu, että muun hiljaisuuteni ja esseen raivokkuuden välillä on liian suuri ero. Tämä on niitä viikkoja, kun minusta tuntuu ihmeelliseltä, että ihmiset olettavat voivansa kontrolloida käyttäytymistään, asettaa tavoitteita, toimia systemaattisesti niitä kohden.

Selviää, että on ihmisiä, jotka uusivat yliopistossa tenttejä, jos haluavat korkeamman arvosanan. Se kuulostaa niin kummalliselta elämänmuodolta, että äimistyn vähintään vuorokaudeksi.