Huomaan säännöllisesti (koska koettelen ennakkoluulojani säännöllisesti), miten tutustuessani asiaan, jolle olen nyrpistellyt jollain tasolla nenääni, saan todeta ennakkohahmottaneeni asian jotenkin ihan oudosti. Tyypillisesti käytännöt, jotka olen kokenut hyvin vieraiksi, hieman pelottaviksi ja uhkaavasti omaan elämääni puuttumishalukkaiksi, osoittautuvat paljon suvaitsevaisemmiksi, hyväntahtoisemmiksi ja kiihkottomammiksi kuin olin alunperin kuvitellut. Ketään ei kiinnosta ainakaan julkisesti kinata pikkuseikoista, mustamaalata toisia tapoja tehdä ja elää tai sitoutua aivan hurlumhei-uskomusjärjestelmiin. Joskus vierastuttavan kuvan ovat synnyttäneet niinkin pienet seikat kuin sanavalinnat. Lähemmin tutustuttaessa saattaa huomata, että okei, nämä tulkitsevat nämä sanatkin ihan eri tavalla kuin olisi voinut kuvitella.
Vaikka tietysti käytännössä kuin käytännössä lienee myös niitä dogmaattisia huru-ukkoja ja -akkoja, jotka haastavat riitaa ja niin edelleen.
Sitä silti välillä hätkähdän, jos huomaan jonkin käytännön siirtävän sellaista vastuuta, jota mielestäni käytännön itsensä kuuluisi kantaa, toisten taakaksi. Nyt kun teen esitelmää diskurssianalyysista metodikurssille, moni epäluuloni metodin muutamien piirteiden suhteen on hieman hälvennyt. Mutta samalla tämä hämmennys on kasvanut: Onko oikeasti järkevää, että tutkija, joka kuitenkin tuntee parhaiten tutkimusmateriaalinsa, taustateoriansa jne., siinä määrin kieltäytyy kyseenalaistamasta omaa positiotaan ja lähtökohtaoletuksiaan ja lykkää vastuun tarkoituksellisen näkökulmaisen tutkimuksen arvioinnista siinä määrin lukijan niskaan? Voiko lukijoilta olettaa sellaisia taitoja, että he ymmärtäisivät tutkimuksen tekoa tällaisista lähtökohdista? Voiko lukijoiden olettaa ymmärtävän, ettei tutkija edes koeta kyseenalaistaa keskittymistään tiettyihin asioihin tietystä näkökulmasta?
Se on ainakin itselleni niin vastakkainen eetos kuin se, mitä olen koettanut noudattaa omissa laadullisen tutkimuksen pikku kurssiprojekteissani ja gradussani, että tajuan asian nyt vasta kolmannella metodikurssilla, jossa tätä seikkaa käsitellään.
Sekin hämmentää, että tutkimuksen tieteenfilosofisista sidonnaisuuksista puhutaan diskurssianalyysissa siihen tapaan, että sitoumukset ovat nimenomaan tutkimuksen, eivät tutkijan lähtökohdista käsin tehtyjä. En ymmärrä, miten voisin kirjoittaa oman graduni luotettavuustarkastelua ja pohdintaosuutta siten, että yhtäkkiä sanoutuisin irti tieteenfilosofisista intuitioistani ja perusteluistani ja alkaisin tarkastella maailmaa vain tutkimusasetelmani lähtökohdista. (Etenkin kun asetelma on sellainen, jota en ikinä itse tulisi rakentaneeksi - kunhan vain halusin tehdä tutkimuksen tiettyyn ryhmään ja sain valmiin, ihan ookoon aineiston, ja loistavaa ohjausta.) Nimenomaanhan tutkimukseni laadukkuutta, luotettavuutta ja pätevyyttä arvioidessani minun on otettava tähän tutkimukseen etäisyyttä ja mietittävä, miten itse ymmärrän hyvät tieteelliset käytännöt siltä pohjalta, miten olen niistä kuullut keskusteltavan ja nähnyt kirjoitettavan. En tietenkään ole tässä yrityksessäni objektiivinen, mutta pyrin kuitenkin kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä.
Välttelemään ennakkoluuloja.
Vaikka tietysti käytännössä kuin käytännössä lienee myös niitä dogmaattisia huru-ukkoja ja -akkoja, jotka haastavat riitaa ja niin edelleen.
Sitä silti välillä hätkähdän, jos huomaan jonkin käytännön siirtävän sellaista vastuuta, jota mielestäni käytännön itsensä kuuluisi kantaa, toisten taakaksi. Nyt kun teen esitelmää diskurssianalyysista metodikurssille, moni epäluuloni metodin muutamien piirteiden suhteen on hieman hälvennyt. Mutta samalla tämä hämmennys on kasvanut: Onko oikeasti järkevää, että tutkija, joka kuitenkin tuntee parhaiten tutkimusmateriaalinsa, taustateoriansa jne., siinä määrin kieltäytyy kyseenalaistamasta omaa positiotaan ja lähtökohtaoletuksiaan ja lykkää vastuun tarkoituksellisen näkökulmaisen tutkimuksen arvioinnista siinä määrin lukijan niskaan? Voiko lukijoilta olettaa sellaisia taitoja, että he ymmärtäisivät tutkimuksen tekoa tällaisista lähtökohdista? Voiko lukijoiden olettaa ymmärtävän, ettei tutkija edes koeta kyseenalaistaa keskittymistään tiettyihin asioihin tietystä näkökulmasta?
Se on ainakin itselleni niin vastakkainen eetos kuin se, mitä olen koettanut noudattaa omissa laadullisen tutkimuksen pikku kurssiprojekteissani ja gradussani, että tajuan asian nyt vasta kolmannella metodikurssilla, jossa tätä seikkaa käsitellään.
Sekin hämmentää, että tutkimuksen tieteenfilosofisista sidonnaisuuksista puhutaan diskurssianalyysissa siihen tapaan, että sitoumukset ovat nimenomaan tutkimuksen, eivät tutkijan lähtökohdista käsin tehtyjä. En ymmärrä, miten voisin kirjoittaa oman graduni luotettavuustarkastelua ja pohdintaosuutta siten, että yhtäkkiä sanoutuisin irti tieteenfilosofisista intuitioistani ja perusteluistani ja alkaisin tarkastella maailmaa vain tutkimusasetelmani lähtökohdista. (Etenkin kun asetelma on sellainen, jota en ikinä itse tulisi rakentaneeksi - kunhan vain halusin tehdä tutkimuksen tiettyyn ryhmään ja sain valmiin, ihan ookoon aineiston, ja loistavaa ohjausta.) Nimenomaanhan tutkimukseni laadukkuutta, luotettavuutta ja pätevyyttä arvioidessani minun on otettava tähän tutkimukseen etäisyyttä ja mietittävä, miten itse ymmärrän hyvät tieteelliset käytännöt siltä pohjalta, miten olen niistä kuullut keskusteltavan ja nähnyt kirjoitettavan. En tietenkään ole tässä yrityksessäni objektiivinen, mutta pyrin kuitenkin kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä.
Välttelemään ennakkoluuloja.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti