Intohimot

Joskus lyhyt keskustelunpätkä avaa peilisaleja jonnekin mielen diskurssilaan. Kerroin meneväni heti aamusta joogafestareille ja lähteväni siksi pois juhlasta aikaisin. Totta: preferenssini ovat sen suuntaiset. En jaksa olla kiinnostunut iltajuhlista, joissa pönötetään alkoholin kanssa pöydissä istuen, vaikka keskustelut ja keskustelijat olisivatkin sympaattisia. Olen nähnyt sitä elämässäni ihan riittävästi (siitä ikinä kovin paljon pitämättä, ja hypoteesini on, etteivät muutkaan siinä kovin luontevasti istu, koska jostainhan se alkoholin tarve siihen tulee toisin kuin moneen muuhun kontekstiin). Juhlien isäntä ryki ja sanoi jotain sen suuntaista, että joo, hienoa, kun on tuollainen intohimo, että se varmasti kantaa hedelmää ennemmin tai myöhemmin. Vastasin epämääräisesti jotain tyyliin: joo, niin kai. Tässä vaiheessa Kalifornian-nainen kääntyi puoleeni ja kysyi, onko se intohimo.

Kysymykseen oli helppo vastata: Ei, eihän se todellakaan ole. Että enemmän kyse on harjoittamisesta ja että osaan olla siinä aika sitkeä.

(Sitä ei ole edes vaikeaa sanoa ääneen, koska sitkeys ja itsepäisyys ovat lopulta pitkälti sama asia vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Ja totisesti olen hakannut päätä seinään elämäni varrella ja hakkaan edelleen tiettyjen asioiden suhteen - en edes odota, että se tuottaisi mitään näkyvää tai tuntuvaa tulosta, kunhan kokeilen enkä luovuta. Niin kauan kuin se ei tunnu vahingoittavan ketään, miksipä ei?)

Silloin en vielä ajatellut lisää, mutta nyt ajattelen, koska asia alkoi pulpahdella mieleen uudestaan ja uudestaan. Mihin oikeastaan suhtaudun intohimoisesti, onko sellaisia asioita, millaisia ne ovat ja miltä ne tuntuvat?

Kykenin heti nimeämään yhden asian, jonka suhteen olen intohimoinen. Se liittyy tilanteisiin, joissa vallitsee syvä tyytyväisyys ja rauha. Lepään harvoin hereillä muuten kuin tietoisesti, ehkä koska minut on kasvatettu tavalla, johon ei ole totisesti kuulunut mitään villasukkapäiviä tai olemista vaan. Sellainen ei siten tapahdu luontevasti vaan vaatii itseltäni suorastaan käskyn. Ja teen tuon käskyn nykyään huomattavasti useammin kuin ennen, koska pidän pysähtymisen tunnusta. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos on enemmän sitä tyyppiä, jonka on vaikeaa saada itseään vauhtiin, mutta minun elämästäni ei totisesti ole vauhtia puuttunut, enkä usko, että tulee puuttumaankaan. (Tarkoitan nyt vauhdin tuntua - en harrasta hurjuuksia tms, mutta kaikki tuntuu kovin jännittävältä ja kiihkeältä.) Kiinnostun ja innostun sen verran helposti, että haaste on nimenomaan pysähtyä ja olla tohottamatta jotain asiaa. Käskystä pysähtyminen tuottaa välillä tuon tilan, johon suhtaudun intohimoisesti. Harvoin, mutta joskus.

Tila on kuitenkin itselleni tuttu jo kaukaa: Se hetki, kun syöttää hevosta niityllä ja painaa kätensä sen harjantyveen ja tajuaa äkisti, että on tässä, elää ja hengittää, eikä haluaisi olla missään muualla. Hyönteiset tanssivat, hevosen leuat rouskuttavat heinää, pää tekee hassun pienen sivuttaisnykäisyn ruohon katkaistakseen, ja oma oleminen lepää koskettavan käden varassa enemmän kuin jalkojen, jotka tietysti fysikaalisessa mielessä kannattelevat aistivan, valppaan mutta äkisti pysähtyneen kehon painoa. Tai kun makaa kalliolla selällään merenrannassa ja meri juttelee, lokit leijuvat pilvien editse, ihokarvat vuoroin ponnistavat kaarelle tuivertavaan tuuleen ja vuoroin rauhoittuvat ihonmyötäisiksi auringon lämmön tulvahtaessa taas iholle poutalonkareiden takaa. Kun makaa, sulkee silmät, katoaa kesäpäivään ja kallioon, menettää selkärankaisuuden tuntemukset, erillisyytensä, suunnan, tuntee hitaan kiertelevän pulsaation, joka ei ole sydän eikä hengitys vaan jokin muu pulsaatio kehossa, tai kalliossa, tai lokissa, pilvissä, suolaniityssä, kulun hämärtymisessä. Kun voisi kuvitella männyt maaston noustessa muttei kuvittele tai muista, kun vain katoaa laajemmin aistimiseen, fokuksen sirpaloitumiseen. Tai - aikuisempana versiona - kun on hieronut jotakuta ja toisen keho on vähitellen laskenut enemmän ja enemmän painoa plintin varaan, huokaus huokaukselta päästänyt irti koossa pysyttelemisestä, ja on viimeinen hetki, kellon minuuttiviisari siirtyy ja suljen silmät ja istun jonkun takaraivo kämmenkuopissa, sormet niskalle viuhkana levittyen, ja oma painoni katoaa istuinluiden läpi jonnekin, ei ole enää ponnistusta eikä ryhtiä, ei asiakasta eikä hierojaa, ja tunnen saman lievän kiertohuimauksen, yhteyden, ja kaikki seisahtuu eikä ole kiire, ei enää koskaan, ei mitään tehtävissä, sees. Tai kun tehtyään verkkaisia, avaavia, spiraloivia liikkeitä painautuu maton kolmen millimetrin kumikerrokselle, ja rauhallinen ääni sanoo: älä keskity valopilkkuihin, joita näet, äläkä tuntemuksiin missään kohtaa, vaan koeta ottaa ne kaikki sisään. Tai - tämä hämmentää itseäni - kun pyörii salissa tuolin yläkarmi kämmeneen puristettuna, ja tuoli piirtää laajaa kaarta, houkuttelee lapaa hyvään asentoon, ja äkisti keskellä sitä kaikkea on sama rauha, aivan hetken vain, mutta silti.

Haen tätä tilaa ja ehkä se on intohimo. En tiedä, miksi haluan jäsentää asian näin, mutta tämä on jotakin tärkeää, jotakin, mikä on estänyt itseäni uskomasta useimpiin filosofian teorioihin kehosta ja
mielestä, oikeastaan jotakin, mikä on estänyt itseäni leimaantumasta mihinkään teorioihin kovinkaan voimakkaasti. Tämä on jotakin konkreettisempaa, vahvempaa ja suorempaa. Enkä puhu nyt kokemuksesta ylipäänsä vaan juuri näistä kokemuksista.

Ehkä kutsun suhtautumistani intohimoiseksi, koska haluan tätä tilaa paljon, en koe erityisesti valinneeni haluani (mutten ole sitä koettanut kitkeäkään tai vähätellyt sitä; miksi tekisin niin?) ja kyse ei mielestäni ole kuitenkaan tarpeesta samalla tavalla kuin tarpeesta tulla huomatuksi, ruoan tai suojan tarpeesta, veden tarpeesta, liikunnan tarpeesta tai levon tarpeesta. En halua jäsentää tuota tilaa levoksi, koska lepo tuntuu toiselta, Enkä yhteydeksi. Ne voivat olla osa tuon tilojen perheen kuvausta ja tilanteita, mutta kyse ei ole vain siitä tai niistä. Outo varmuus, ettei kyse ole vain siitä. Silti kyse on ehdottomasti luonnollisesta, ei mistään yliluonnollisesta kokemuksesta. Jostain, jonka täytyy olla hyvin helppoa, koska se käy lapseltakin niin luontevasti.

Toinen intohimo, jonka keksin melko pian tätä kokemustyyppiä pohdittuani, oli rakastuminen. Se on ehkä intohimoa kulttuurisesti tutummalla tavalla. Moni haluaa sitä tuntua ja huomaan itsekin välillä ikävöiväni sitä, kysyväni, tapahtuuko sitä enää. (Sitä on tapahtunut elämässäni hyvin harvoin, en ole mikään suuri ihastuja. Olen maannut paljon useamman kanssa, rakastunut vain harvoin. Rakastuminen ei ole mitään huvittelua, kepeää tai hauskaa.) Kuitenkin tiedän, että silloin, kun olen tuon tilan vallassa, en ole tilanteessa kotonani. Tuntuu kuin joku olisi ampunut haulikolla reiän päähän. Ajattelu muuttuu epäluotettavaksi, sen todella huomaa helposti. Kehon moottori hyrrää sellaista tahtia, että askelista tulee kolmen peninkulman mittaisia ja kädet hikoilevat. Kädet: tässäkin kädet ovat tärkeitä. Viimeksi, kun koin tätä, emme tienneet, mitä tehdä ja minne mennä. Toinenkin halusi pitää minua kädestä. (Se loppui hyvin pian, enkä tiedä edelleenkään, miksi. Siis kädestä pitäminen. Moni muu asia jatkui pidempään. En tiedä lainkaan, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, etten osaa edelleenkään suhtautua tähän keveästi, ilman että itkettäisi.) Ehkä se on jonkinlaista turvatonta heittäytymistä, jossa hapuilee kämmentukea? (Traagisen hommasta taitaa tehdä se, että toinen lakkaa tarvitsemasta turvaa ja palaa omaan yksikköönsä siinä missä itse tarvitsisi vielä jonkun kämmentuen viemään tilanteesta - minne? Siihen hetkeen, ettei enää kaipaisi kosketusta eikä yhteyttä? Tuleeko sellaista hetkeä?) Rakastumisessa on taatusti passion tunnusmerkit: sitä ei valita, kohdettakaan ei oikein valita, se tempaa kaiken sekaisin.

En pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä, koska teen monia outoja asioita, joissa en tunne oloani lainkaan kotoisaksi. (Olen alkanut roikkua alassuin kattoon pultatun kankaan varassa, esimerkiksi. Puhumattakaan siitä, että koetan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat itselleni kaikista epäselvimpiä! Hehe, tämä on varmasti jokin outo variaatio ajatuksesta, että kirjoituksella haetaan kuolemattomuutta. Kaikista maailman asioista haluan sitten pelastaa ikuisiksi merkkijonoiksi sen, miten pihalla voikaan ihminen olla!) Mutta intohimojen kohdalla huomaan äkisti olevani turvallisuushakuinen. Haluan ja olen kai aina halunnutkin sen rauhallisen intohimon, en rakastumisen aivot seinällä -intohimoa. Miksi näin? En tarkoita, että se olisi huono asia tai sen pitäisi muuttua. Kunhan panen uteliaana merkille. Miksi haluan tässä asiassa rauhallisemman, kun muuten tunnun hakevan muutosta? Vai onko ehkä niin, että juuri tuo syvemmän tason turvallisuus ja turvallisuushakuisuus mahdollistaa pintatason kommunikaation villit leikit? Jos leikkisi villisti rakastumisellaan, ei ehkä jaksaisi kuin lohtutoimintoja? Ehkä? Olen varmaankin väärässä.

Voi tietysti olla myös niin, että rakastumisissa olen vain satuttanut jo itseäni liian pahasti. Viimeksi viime viikolla tapasin ihmisen, jonka yksi lausuma tuntui täsmälleen samalta kuin hän olisi lyönyt minua suulle avokämmenellä. Hämmästyin aikani itkettyäni ja hieman rauhoituttuani sitä, miten jopa reagoin kuulemaani samalla tavalla kuin jos hän olisi lyönyt: käänsin pääni, kyyneleet vihmoutuivat silmiin ja konkreettisesti pakenin paikalta kauhuissani. Mutta tietenkään hän ei lyönyt eikä mitenkään tarkoittanut satuttaa. Joskus vain hylätyksi tulemisen tunne tuntuu hyvin fyysisenä kipuna. Olen kokenut samantapaisen tilanteen niin monta kertaa, että torjunta ottaa muodon edellisistä kerroista: On joku toinen, haluan nähdä sitä nyt, joten en nyt pysty olemaan sun kanssa, heippa. Ehkä siinä muistuvat ne kerrat, kun oli kuvitellut saavansa ystävän eikä olisi enää tarvinnut viettää välitunteja tuijottaen ruusunmarjapensaita tai koulun seinää, tarkentaen ja takertumistaan takertuen yksityiskohtiin, jottei kurkussa kuristaisi niin pahasti se, että on toisten inhoama. (Tietysti nyt aikuisena tiedän, etteivät kaikki inhonneet minua. Riitti, että oli yksi ihminen, joka kiusasi ja inhosi aktiivisesti, ja joukko toisia, jotka eivät halunneet riskeerata omaa asemaansa. Ymmärrän sitä haluttomuutta nyt aikuisena paljon paremmin kuin lapsena; siksi opiskelin sosiaalipsykologiasta pitkän sivuaineen.) Lapsena koetin ajatella hyväntahtoisesti, että tilanne vielä korjautuisi, mutta eihän se korjautunut. Minut jätettiin monta kertaa ilman pienintäkään riidanpoikasta. Riitti, että oli saatavilla arvostetumpi ystävä. Inhottu, yksinäinen, jotenkin vääränlainen, siltä se lapsena tuntui - nykyään ajattelen, että jos olisin tajunnut sosiaalisen nokkimisjärjestyksen merkityksen nopeammin, olisin selvinnyt aika tavalla vähemmin haavoin. Ehkä se kaikki aktivoituu tuollaisessa tilanteessa, joka tuntuu lyönniltä olematta sitä. Luultavasti se heijastuu edelleen kaikkiin ihmissuhteisiini ja tiettyyn varovaisuuteeni niissä: Voin toivoa paljon, ja valoisana otuksena toivonkin, mutta luottamukseni siihen, että toiveisiin vastattaisiin, on laihanpuoleista. Pidän katseen aika tarkasti omassa vastuualueessani sekä yksityiskohdissa - kiulukoissa, seinissä, emootioissani, jotka kertovat, missä mennään, mutta myös leikkivät rikkinäistä puhelinta erityisesti silloin, kun uskaltaudun tai olen jossain vaiheessa uskaltautunut toivomaan paljon.

Niitä ihmisiä on elämässäni sen verran, etten taida todellakaan haluta vähään aikaan heitä lisää!

Mutta sitä rauhallisempaa intohimoa kyllä haluan lisää ja siksi teen päivittäin joogan tai muun fyysisen harjoituksen päätteeksi meditaation. Ehkä se ei muuta noita kokemuksia ja niiden frekvenssiä, vaikeaa sanoa. Mutta ainakin se suuntaa katsetta niiden suuntaan ja auttaa hiljentämään edes hieman mielen puheensorinaa, joka on jokseenkin rasittavaa.

Ehkä tämä intohimo tosiaan eroaa tuosta toisesta fokuksen suhteen. Tässä ei fokusoiduta mihinkään eikä kehenkään. Tätä pitää pohtia vielä lisää. Silti molemmissa on jollain tavalla läsnä voimakas itsen rajojen sulaminen, eteneminen kauemmas ja laajemmalle, kurkottuminen.

Kivusta poisoppimisesta

Löysin nettijutun. Siinä on hyvä kuvaus nykyisestä biopsykososiaalisesta kipukäsityksestä, jota ainakin tuntemissani terveydenhoitoalan koulutuksissa juuri opetetaankin ja josta on pitkät rimssut lääkäriksi opiskelevien kurssikirjoissa (toisin kuin vaihtoehtoihmisten kuvitelmissa usein tuntuu olevan oletuksena). Usein tuki- ja liikuntaelimistöä kuntouttavassa terapeuttisessa työssä kohtaa sen, että terveydenhoitoalan ammattilaisten sijaan käsitys kivusta kudosvauriona on lähinnä asiakkaan pulmana... ;) Ja jep, olen asiakkaana ihan yhtä pönttö kuin muutkin: kun sattuu hirvittävästi ja huoli jäytää unettomuutta, saatan haluta diagnoosia kivuille, joista tiedän itsekin, että tuskin sieltä mitään kudosvauriota löytyy, ja vaikka löytyisikin, ei se vielä tuntemusta selitä. :D 

Itse ajattelen lopun kysymyksistä about näin: Kehon työstäminen on hurjan tehokas interventio nimenomaan kehoa koskeviin kipuihin, ahdistuksiin ja pelkoihin. Pelkojen kohdalla kyse on usein ihan puhtaasti siedätyksestä kammon kohteelle (vrt. meikäläisen ylösalaisin roikkuminen, vesijuoksu ja snorklaus - en ole revennyt kappaleiksi enkä hukkunut, mot, ja itse asiassa hyvin pian havainnut, että täähän onkin kivaa ja voimauttavaa, kun ei ole koululiikunnan kontekstia, jossa pitäisi osata jo). Muutenkin jos jokin juttu herättää voimakasta välttämismotivaatiota (kuten kipu tyyillisesti herättää - tarvitsee vain katsoa asiakkaita, jotka kallistuvat kivustaan poispäin ihan fyysisesti) ja masentunutta mielialaa toivottomuuksineen ("nyt en enää koskaan pysty tekemään sitä ja tätä ja tuota"), joka taas sen kuin pidentää sitä välttämistematiikkaa (miksi yrittää sellaista, jonka on leimannut mahdottomaksi), on aika hyvä mielialan katkaisu tehdä jotakin, joka on tuon mielialan virittämien emootioiden toimintataipumusten vastaista: eli vihaisella mielialalla pidättäytyä toisia syyttelevästä toiminnasta ja etsimällä etsiä kiitollisuuden tai huvittuneisuuden aiheita (suosittelen rahan ikkunasta ulos heittämistä - se toimii, koska on niin pähkähullua), surullisella ja toivottomalla mielialalla nauraa ja liikkua - no, ehkä joskus liika innostuskin on hyvä katkaista pidättäytymällä toimimasta ja meditoimalla; ainakin itse huomaan nivelrikon ärtyvän, jos en ymmärrä tehdä tätä hyvän hötinän hidastamista. Osassa mielialojen katkaisun kirjallisuudesta ajatellaan liikunnan olevan tehokasta masennuslääkettä juuri siksi, että siinä tehdään juuri vastakkaista: aktivoidutaan, lähestytään jne. 

Hierojakoulussa opin, että kuntoutuksen isoin (ja vaikein) juttu on saada asiakas fasilitoitua kipeän kohdan käyttämistä estävän pelon yli. Parhaiten se onnistuu, kun löytää kivuttomia tapoja liikuttaa sitä kohtaa. Aina voi aloittaa vaikka ihan syvän palleahengityksen ja tosi lempeän lähinivelten liikeratojen hakemisen tasolta, jotta lymfa saadaan kiertämään, turvotus laskee ja kudoksen aineenvaihdunta paranee. Sitten tervehtyminen voi alkaa. Moni vamma kuitenkin jää pysyväksi, koska pelon yli ei päästä. Ja pelko ja kipu on hyvin todellinen. Ylipäänsä, se että kivun sanotaan lähtevän aivoista tai olevan subjektiivista, ei tarkoita sen olevan kuviteltua. Sillä tavalla sanottaessa tarkoitetaan vain, ettei kudosvaurion ja kivun välille voida vetää yhtäsuuruusmerkkejä ja että ihmisellä itsellään on tuohon kipuun eri tavalla pääsy kuin jollakulla toisella. (Onneksi, muuten raitiovaunussa matkustaminen sattuisi epäilemättä, kun kokisi kaikkien niska- ja hartiasäryt ja ties mitkä mahanpurut itsessään :D) Moni leikkauskin "epäonnistuu", koska leikattu asiakas ei sitoudu kuntoutukseen, joka kuitenkin olisi edellytys sille, että leikkauksen jälkeisestä levosta voidaan toipua toimintakuntoiseksi. Leikkaushan vain korjaa kuntoutumisen fyysiset esteet, mutta ei tee kuntoutumistyötä, jota kukaan muu ei voi tehdä ihmisen itsensä puolesta. Ja ei, en usko, että krooninen kipu voidaan kadottaa kaikilta. En usko edes siihen, että omat nivelrikkokipuni täysin katoaisivat, vaikka mitä tekisin. Mutta siihen uskon, että jos ihminen haluaa kivuistaan huolimatta selvitä eteenpäin ja oppia uutta, se on mahdollista. Toisinaan osa tuon uuden oppimista tuntuu olevan, että kaikki muut sekä itse ovat olleet väärässä sen suhteen, mitä kaikkea krooninen kipu tarkoittaa liikkumisen ja elämänlaadun kannalta.

Ennakkoluulojen nakertaminen

Huomaan säännöllisesti (koska koettelen ennakkoluulojani säännöllisesti), miten tutustuessani asiaan, jolle olen nyrpistellyt jollain tasolla nenääni, saan todeta ennakkohahmottaneeni asian jotenkin ihan oudosti. Tyypillisesti käytännöt, jotka olen kokenut hyvin vieraiksi, hieman pelottaviksi ja uhkaavasti omaan elämääni puuttumishalukkaiksi, osoittautuvat paljon suvaitsevaisemmiksi, hyväntahtoisemmiksi ja kiihkottomammiksi kuin olin alunperin kuvitellut. Ketään ei kiinnosta ainakaan julkisesti kinata pikkuseikoista, mustamaalata toisia tapoja tehdä ja elää tai sitoutua aivan hurlumhei-uskomusjärjestelmiin. Joskus vierastuttavan kuvan ovat synnyttäneet niinkin pienet seikat kuin sanavalinnat. Lähemmin tutustuttaessa saattaa huomata, että okei, nämä tulkitsevat nämä sanatkin ihan eri tavalla kuin olisi voinut kuvitella.

Vaikka tietysti käytännössä kuin käytännössä lienee myös niitä dogmaattisia huru-ukkoja ja -akkoja, jotka haastavat riitaa ja niin edelleen.

Sitä silti välillä hätkähdän, jos huomaan jonkin käytännön siirtävän sellaista vastuuta, jota mielestäni käytännön itsensä kuuluisi kantaa, toisten taakaksi. Nyt kun teen esitelmää diskurssianalyysista metodikurssille, moni epäluuloni metodin muutamien piirteiden suhteen on hieman hälvennyt. Mutta samalla tämä hämmennys on kasvanut: Onko oikeasti järkevää, että tutkija, joka kuitenkin tuntee parhaiten tutkimusmateriaalinsa, taustateoriansa jne., siinä määrin kieltäytyy kyseenalaistamasta omaa positiotaan ja lähtökohtaoletuksiaan ja lykkää vastuun tarkoituksellisen näkökulmaisen tutkimuksen arvioinnista siinä määrin lukijan niskaan? Voiko lukijoilta olettaa sellaisia taitoja, että he ymmärtäisivät tutkimuksen tekoa tällaisista lähtökohdista? Voiko lukijoiden olettaa ymmärtävän, ettei tutkija edes koeta kyseenalaistaa keskittymistään tiettyihin asioihin tietystä näkökulmasta?

Se on ainakin itselleni niin vastakkainen eetos kuin se, mitä olen koettanut noudattaa omissa laadullisen tutkimuksen pikku kurssiprojekteissani ja gradussani, että tajuan asian nyt vasta kolmannella metodikurssilla, jossa tätä seikkaa käsitellään.

Sekin hämmentää, että tutkimuksen tieteenfilosofisista sidonnaisuuksista puhutaan diskurssianalyysissa siihen tapaan, että sitoumukset ovat nimenomaan tutkimuksen, eivät tutkijan lähtökohdista käsin tehtyjä. En ymmärrä, miten voisin kirjoittaa oman graduni luotettavuustarkastelua ja pohdintaosuutta siten, että yhtäkkiä sanoutuisin irti tieteenfilosofisista intuitioistani ja perusteluistani ja alkaisin tarkastella maailmaa vain tutkimusasetelmani lähtökohdista. (Etenkin kun asetelma on sellainen, jota en ikinä itse tulisi rakentaneeksi - kunhan vain halusin tehdä tutkimuksen tiettyyn ryhmään ja sain valmiin, ihan ookoon aineiston, ja loistavaa ohjausta.) Nimenomaanhan tutkimukseni laadukkuutta, luotettavuutta ja pätevyyttä arvioidessani minun on otettava tähän tutkimukseen etäisyyttä ja mietittävä, miten itse ymmärrän hyvät tieteelliset käytännöt siltä pohjalta, miten olen niistä kuullut keskusteltavan ja nähnyt kirjoitettavan. En tietenkään ole tässä yrityksessäni objektiivinen, mutta pyrin kuitenkin kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä.

Välttelemään ennakkoluuloja.

Neuroottisuuksia ja iloja

Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.

Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?

Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.

Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.

Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.

Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.

Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.

Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.

On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)

Voih, syyllisyys.

Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!

Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).

Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.

Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!

Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.

Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen. 

Sydänprässi

Ehkä vuosien kuluttua muistelen tätä talvea yhtenä elämäni karmeimmista. Ehkä en. Enhän vielä tiedä, mitä myöhemmin tapahtuu. Ehkä muistikuvat lakkaavat joskus palaamasta, ja sitten ajattelen vain oppineeni.

Vuosia sitten Intiassa istuimme iltaa ja hieman provosoin joukkiota sanomalla, että minusta eroaminen on parasta suhteissa. Siitä oppii paljon, nopeasti ja hyvin konkreettisella tavalla. Ennen kaikkea oppii itsestään. Ja pitämään huolta itsestään. Sitten hymyilin ilkikurisesti, vaikka silloinen suhteeni olikin jo osoittanut pieniä hankaloitumisen ennusmerkkejä. Tai ehkä puhun vain mielestäni tätäkin selkeämmin: se, miten suhteen hahmotin, tapahtui tietenkin mieleni kautta. Ja mieleni kysyi jo silloin hätääntyneenä: miksi nämä ja nämä asiat muuttuvat ja miksi se tuntuu niin vaikealta. Kun sillä tavalla hymyilin, olin varmaankin unohtanut edellisen erotalven pahimmat vibat. Ne, jotka palaavat mielen vain silloin, kun mieliala on valmiiksi viritetty.

Surua vastaan ei voi sanoa mitään. Se tulee ja ottaa aikansa. Se ei kauheasti kysele aikaa eikä paikkaa. Tosin niin kauan kuin teen jotain hyvin keskittyneesti, se pysyttelee silmänurkissa vipinänä, outona kaulan jännityksenä kurkunpään ympärillä. Pidätetty itku, sitä se on. Ja kun päästän irti - ja minähän päästän irti - itken liikennevaloissa, yliopiston rakennuksia yhdistävässä käytävässä, tietokoneella, kotona sängyssä kerällä.

Edellisen kerran käytin erilaisia menetelmiä surun katkaisemiseen. Alkoholia, esimerkiksi. Se turruttaa moneksi päiväksi. Nyt haluan vain katsoa, mitä kaikkea tästä kaivosta nousee. Tänään aloin metapelätä (enkä ensimmäistä kertaa), että entäpä jos kyseessä onkin pohjaton kaivo. Jospa minua ei ikinä lakkaa itkettämästä. Jospa maailma ei koskaan enää virtaa, jos kaikki jää irtonaiseksi sensedataksi, jota mieli ei jaksa kursia kertomuksiksi etenemisistä. Jos elämäni loppuun saakka mietin ahdistuneena tuntikausia, miten pystyn kohtaamaan tietyn ihmisen hajoamatta palasiksi. Tai kun kuulen muiden mainitsevan hänet - miten silloin hymyillään tai ollaan itkemättä?

Panen merkille sanat aina ja ei koskaan. Sydänprässissä ne aktivoituvat helposti ja tekevät informaationkäsittelystä epäluotettavaa.

On iltoja. Iltaisin sydän tuntuu niin sisäänpainuneelta ja väsyneeltä, että hetkittäin pelkään sen lakkaavan lyömästä silkkaa onnettomuuttani. Makaan kerällä ja kysyn itseltäni kysymyksiä: Miksi tämä tarkalleen tuntuu niin pahalta? Kumpi loukkaa enemmän, se, miten helppoa toiselle on katkaista yhteydenpito, vai se, miten paljon se sattuu itseäni? Luultavasti jälkimmäinen. Miksi tuntuu väärältä, ettei osaa katkaista välittämistään? Miksi kaikki on niin tyhjää ja hajanaista?

Vaikka eihän kaikki tietenkään ole tyhjää ja hajanaista. Kunhan mieleni on. Kävin joogaopettajakoulutuksen ensimmäisessä osiossa. Kuuntelin tarkasti ja katselin videoita ruumiinavauksista ja leikkauksista. Nyökkäsin mielessäni opettajan sanoessa, että harjoittelemme ennen kaikkea kuolemista. Olen leikkinyt ajatuksella ennenkin itsekseni. Varmaankin niin on tapahtunut sen takia, että irti päästäminen tuntuu usein karmivalta ja välillä on todella vaikeaa ojentaa ryhtinsä ja muistuttaa itseään siitä, että tapahtumien ja tuntemusten leimaaminen hyviksi ja huonoiksi, toivotuiksi ja ei-toivotuiksi, on lähinnä turhaa ja itsensä kiusaamista. Kaikesta voi oppia, myös tästä tilanteesta, jossa elämästä on kadonnut mielekkyys ja hetkittäin jopa ilo. Ja kaikki liukuu ohi hurjaa vauhtia, ja on vain yksi elämä. Joko sitä murehtii tai juhlii. Välillä toista, välillä molempia yhtäaikaa.

Huomaan olevani taas aiempaa enemmän hereillä toisten tuntemuksille. Hetkittäin kaupungilla kulkiessa vastaantulijoiden pienten ilmelihasten supistumiset tuntuvat kehoa järistävän voimakkaina. Meditaatiossa silmät kiinni istuessani kuulen toisten hengityksestä asioita heidän vireystilastaan. Kuulen, kuinka jonkun kimppuun käy vaikea ajatus. Joskus unohdun kuuntelemaan toisten hengitystä niin että unohdan omani, ja kuvittelen pienen hetken kuolleeni. Se on vapauttava, kiitollinen ajatus.

Suru tekee visuaalisemmaksi ja auditiivisemmaksi, pelkistää sensedataa tarinoista. Suru kuorii tarinoita.

Mutta en pidä siitä, miltä se tuntuu rintakehässä. On kuin joku olisi naulannut luihin pieniä nauloja ja kuronut niiden välille lankaa, jota kiristetään vähän kerrallaan.

Edellisen kerran, sitä paitsi, suru alkoi alusta saakka muodostaa sanoja, tarinoita, maisemia. Erilaisia kuin ennen, ja sikäli kipeitä, mutta kuitenkin. Nyt tuntuu vain siltä, kuin rintakehää kiristettäisiin ja kurkkua pienennettäisiin päivä päivältä. Hullunkuriset pelot risteilevät päässäni kuin kölittömät kumiveneet törmäillen toisiinsa. Entä jos lakkaan kokonaan puhumasta? Entä jos vain lähtisin kauas-pois? Olenko kadottamassa viimeisetkin suunnat, ja sanat lisäksi? Ja innon tehdä kuvia, kuvata? Kuinka kerkeästi onnettomuuteni siirtyy koiraan? Entä kämppiksiin?

Vaikka tietysti kysymykset ja pelot istuvat sternumilla lähinnä silloin kun olen yksin. Kun on ilta. Kun olen väsynyt ja nälkäinen tai molempia. Kun tuntuu vaikealta ajatella, että minun itseni on riitettävä itselleni ja on typerää haluta mitään muuta. Kun en ole varma, onko pulma siinä, riitänkö, vai siinä, että olen liikaa. Mutta tietenkin olen juuri sellainen kuin kullakin hetkellä olen. Ja hyväksyn sen, hyväksyn kaikki viemärinniljaiset ajatuskudelmat ja palat kurkussa, ymmärtämättömyydet, rikkinäisyyden, ulvovan halun kuulua laumaan, nukahtaa syliin, liikkua jonkun toisen rytmissä. Mutta tuntuu valtavan vaikealta hyväksyä sitä, että tämä kaikki voi olla muille liikaa tai liian vähän. Tai mistä muista minä nyt kirjoitan. On ollut ihmisiä, jotka ovat osanneet olla kanssani. Ja joiden kanssa olen tullut äkisti toiveikkaaksi sen suhteen, että riitän itse itselleni tai en ole liikaa itselleni, että se mikä on, on, se mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä se ole hyvä eikä huono asia. Ja sitten on näitä kohtia, joissa on äkisti toivoton ja hukkumaisillaan.

Mutta uskon, etteivät mielen kysymykset ole tyhmiä. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kysymykset piinaavat tasan niin kauan, että saan koukutettua niiden logiikan ja kudon niistä tarinan. Sitten pukeudun tarinan paitaan eikä enää palele.

Voi olla, että kuvittelen vain havaitsevani muiden tuntemukset tarkemmin. Voi olla, että se johtuu vain siitä, että takerrun heihin katseella epätoivoisesti, kun koetan pitää itseni asfaltin yläpuolella, loskan universumissa.

Ja hengitän. Hengitys hengitykseltä pistän vastaan sydänprässille. Väitän vastaan. Selviän, ihan varmasti selviän. Jos nyt mitään minää on. Jokin selviää, jotain selviää. Mitä selviäminen edes on? Selventymistä? Onko se enemmän jonkin kiinteämmäksi käymistä vai katoamista?

On hetkiä, jolloin mieleni haluaa kysyä, tuleeko koskaan sellaista päivää, jolloin joku tarttuu käteeni ja se on yksinkertaista ja tuntuu hyvältä. Tuijotan sisäänpäin mieltä ja koetan jaksaa olla kiinnostunut siitä, miksi se haluaa kääntää veistä haavassa. Miksi se haluaa muistuttaa joka päivä siitä, ettei toinen sanonut enää pitkiin aikoihin rakastavansa? Miksi se haluaa muistuttaa siitä, miten tarmokkaasti halusin kuvitella, että se johtui jostain muusta kuin siitä, ettei hän voinut sanoa niin, koska se ei olisi ollut totta. (Ja tietysti juuri tuo rehellisyys, sen kaltaiset asiat, tekevät tästä kaikesta niin paljon hankalampaa - saan syyttää vain itseäni. Hölmö fasaani.)

Istun käsivarren mitan päässä tästä kaikesta ja katselen hämmentyneenä, mitä kaikkea mieleni touhuaa. Hetkittäin haluaisin heittää hyvästit moiselle aktiviteetille, mutta tietenkin voin vain istua ja katsella. Tuntuu pyörryttävältä ajatella, että muidenkin ihmisten päässä surisee samanlaisia ampiaispesiä. Ilmankos heidän ilmelihaksensa supistuvat ja rentoutuvat. Ja he liikkuvat katua ylös ja alas ja en tunne heitä, mutta silti heidän ilmeensä liikuttavat.

Ilmankos ihmiset tuntuvat tällä erää jotenkin vaarallisilta.