keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Pysähtyminen

Tämä saattaa olla viimeinen päivä, kun harmaa kolli Lohi on täällä. Toivon, ettei niin ole, mutta en tiedä. Huomenna aamulla otamme bussin heti aamulla puoli seitsemän aikaan ja ajamme Viikkiin pieneläinsairaalaan kissan kanssa. Olen varautunut kaikkeen. Tai voiko kaikkeen varautua? Mutta olen varautunut siihen, että kun haen kissan iltapäivällä, kuulen informaatiota, joka saattaa tarkoittaa, että minun on pystyttävä päättämään mahdollisesta eutanasiasta.

Toivoisin voivani sanoa, että filosofian opinnot jotenkin olisivat esillä tätä asiaa harkittaessa ja tähän valmistautuessa. Mutta en voi väittää niin. Ei: läsnä on aivan toisia kuvia, paljon merkittävämpiä ja syvempiä, sellaisia, joihin ei ehkä pysty mikään argumentaatio eikä järkeily. Kuvia lapsuuden kesistä, viileistä sateisista kesistä, kesistä joina opettelin kasvien sielujen tuntemusta ja koetin tuijottaa puista kuolleiden kasvoja, joita isoäiti näki niissä pinnistelemättä. (Myöhemmin lakkasin yrittämästä ja olen koettanut sulkea koko idean maailmani ulkopuolelle koska haluan uskoa, että elävät elävät ja ilmaisevat itseään ja kuolleet ovat lakanneet olemasta eivätkä siten ilmaise itseään kuinkaan, mutta kyllä se unissa palaa edelleen. Ja joissain kuvissa. Mutta minun kuolleeni ovat hyväntahtoisia eivätkä vaadi mitään. Tiedän että minua on rakastettu ja että olen rakastanut takaisin.) Pyysin isoäidiltä, että hän eläisi yhtä pitkään kuin minä. Meni monta vuotta ennen kuin ymmärsin, miksi ihmeessä sellaista pyysin. Vain hänen kanssaan sain olla juuri sitä mitä olin, tuntea juuri kuten tunsin, sain säikkyä ja itkeä ja käpertyä sänkyyn, olla vain. Hän ei jaksanut tai halunnut pyytää mitään sen kummempaa kuin että pidin kädestä kun sydämeen koski. Ja niin me sitten istuimme ja pyysin, ettei hän kuolisi.

Kun isoäiti sitten kuoli - monien rakkaiden hevosten kuolemisen jälkeen; hevoset pistään helposti makkaraksi, kun niistä ei enää ole juoksemaan täysiä tunteja, onhan niiden ylläpito kallista - tuntui jotenkin typerältä, että ihmiset itkivät hautajaisissa. Arkulle oli viritetty Inkerinmaan lippu. Oli vaikeaa ymmärtää, mitä ne kaikki puheet tarkoittivat. Vasta myöhemmin tajusin, ettei isoäiti ehkä kaikille samoja asioita puhunut. Ei hän minullekaan puhunut kauneusleikkauksistaan. Sen kuulin vasta myöhemmin, kun äiti itki siskon nenäleikkausta. Että samat asiat, samat kiroukset, toistuvat, vaikka ne koetetaan vaieta pois. (Siinäpä yksi syy, miksen usko vaikenemiseen.)

En osannut itkeä isoäitiä, mutta jollain tavalla surin ja ajelehdin kyllä. Vähän hautajaisten jälkeen halusin kuolla itsekin, koska tuntui, ettei ollut enää ketään tai mitään syytä elää, etten jaksanut, että olin jäänyt täysin yksin. (Totta vie siihen liittyi etupäässä muuta, mutta ilman isoäidin olemassaoloa minusta tuntui jotenkin siltä, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin niellä kaikki vastaantuleva, ja sitähän riitti nieltäväksi.)

Vasta myöhemmin, vuosia myöhemmin, kun menin hakemaan kissataloon toista kissaa seuraksi Negaatio siilipallolle, tajusin, miten paljon olin isoäitiä kaivannut. Se johtui Lohesta. Heti kun näin sen, olin varma, että se oli isoäitini. Jollain kummallisella tavalla. Sillä on samanlainen katse ja olemus. Se halusi heti mukaamme, ja kotona asettui heti taloksi ja kipusi sänkyyn kanssani nukkumaan niin että kun heräsin keskellä yötä, ihmettelin unenpöppörössä, miten avokin pää oli niin pieni ja ... kehräävä. Ennen kuin tajusin, että se oli Lohi, joka makasi siinä pää tyynyllä, katseli minua ja hyrisi.

Eron jälkeen aloin kursiutua kokoon, kun voimaannuin hakemaan Lohen itselleni. En osannut sanoa haluavani muuta, en osannut toivoa eksältä mitään, tunsin syyllisyyttä lähtemisestäni ja minusta olisi ollut ihan okei jos eksä olisi tuhonnut kaiken, vaatteet, taulut, keramiikat, ihan kaiken, olisin ymmärtänyt sen, mutta ei hän ole sen tuhoavampi kuin minäkään. Olin vain niin kauhuissani käyttäytymisestäni etten aluksi oikein kokenut olevani oikeutettu oikein minkään asian mukaani ottamiseen, mutta Lohen osasin muutamien kuukausien päästä haluta, ja heti kun osasin haluta sen takaisin, hain sen (ja myös sain sen). (Nykyisin kaipailen esimerkiksi jo jäätelökonettakin, joten ehkä alan olla palautunut erosta ja maadoittunut takaisin materiaaliseen kulutustodellisuuteen. No, onhan siitä tietysti seitsemän vuottakin.)

Nyt kun saattaa olla viimeinen päivä Lohen kanssa, olen koettanut makoilla sen vierellä, silitellä, hengittää sen läsnäoloa. Kummallinen, upottava olo: elämässä on niin isoja asioita kiinni niin pienissä asioissa. Entä jos olisimme menneet kissataloon päivää aiemmin? Lohi olisi ollut edelleen karanteenissa ja olisimme tulleet kotiin toisen kissan kanssa. Olisin kiintynyt siihenkin, tietysti, mutta se ei olisi ollut isoäitini enkä olisi saanut sen myötä takaisin tunnetta, että olen tervetullut kotiin. Pystynkö säilyttämään sen tunnun sitten kun kissan on aika lähteä? Tai kadota? Joka tapauksessa, päätökseni hoitosuunnitelmasta ei voi perustua levottomuudelleni eikä epäilyksilleni tämän asian suhteen.

Isoäiti puhui kuolemisesta kaiken aikaa. Teema askarrutti häntä. Hän oli valmis lähtemään, hän väitti. Silti hän tappeli vimmaisesti luovuttamista vastaan. Hän itki ja lysähti kasaan, makasi patjalla ja huusi haluavansa kuolla nyt, ja sitten seuraavaksi hän teki kaikkensa hoitaakseen itseään ja kipujaan, säilyäkseen järjissä. Ehkä se on tyypillistä vaikeasti sairaille aikoina, jolloin kipulääkitykseen suhtaudutaan välinpitämättömästi ja korostetaan mieluummin potilaan mahdollista opiaattiriippuvuutta kuin hänen elämänlaatuaan.

Isoäiti suuttui, kun pyysin häntä elämään vähän kauemmin vielä. En pyytänyt monta kertaa, luovutin aiheen hänen päätettäväkseen jo kauan ennen kuin hän sitten lopulta kuoli koomassa molemmat jalat amputoituna. Kun soudimme ja huopasimme kirkkaalla rotkojärvellä nostaen verkkoja ja katiskoja värikkäät kirpputorivaatteet päällämme ja huivit hiusten suojana, katselin hänen käsiään ja kasvojaan ja ajattelin, että hän haluaa kuolla. Etten saa toivoa hänen pysyvän elävänä. Selvä. En toivo.

Se kaikki palautuu kummallisella tavalla tähän päivään, jolloin ilma tuntuu olevan niin ohutta, ettei syväänkään hengittämällä saa täytettyä kehon hapentarvetta. Rintakehä on jähmettynyt odottamaan iskua, maankamaraa, kehoni elää edelleen pienen apinanpoikasen vaistonvaraista reaktiota putoamisen tunteeseen. (En tiedä, uskonko tuohonkaan, tuo on Feldenkraisin päätelmiä, onko sillä väliä, mihin uskoo, joka tapauksessa tuo puppu tulee kutsumatta paikalle ja selittää selittämistään.) Sade putoaa ulkona, koira haluaa tunkea itsensä ensimmäiseksi silitysjonossa, kissa väistää. Eivät ne tiedä huomisesta ja vaikka tietäisivät, välittäisivätkö ne, kuka sen tietää. Haluaisin olla kuten ne, mutta tiedän huomisen. Elämisen ja kuolemisen suhteen tiedän yhtä vähän kuin ne.

En tiedä sitäkään, haluaisinko olla elossa vai en.

Mistä sen voi tietää, jos ei tiedä, mitä nuo asiat tarkoittavat?

Joka tapauksessa, olen elossa ja on hengitettävä siitäkin huolimatta että ilma tuntuu korvikkeelta.

Ilta käy myöhemmäksi, Vompsu nousee lentokoneeseen Lapissa, palaa, Fauni kuuntelee konsertissa populaarimusiikkia, harmaa kolli nuolee tassujaan, on herännyt uniltaan. Huomenna matkaan sen kirousten saattamana heittelehtivissä, aamunkylmissä busseissa ja koetan pysyä päivän ajan järjissäni, pilatestunnilla, lounaalla ja kirjoittaessani kasvatussosiologian oppimispäiväkirjaa, ja yritän ehkä jopa osallistua keskusteluun laadullisen tutkimuksen luennolla.

On selkeää, ettei kissalla ole tällä erää minkäänlaisia kipuja. Se tuntuu tärkeältä. Se katselee kummissaan alakuloani ja levottomuuttani, väsymystäni. Sinä lohdutit minua kun olin sairas, sanon sille, sinä lohdutit kun olin sairas ja surullinen ja menettänyt rakkaitani, sinä olit aina siinä, hyrisit ja puskit. Nyt minä lohdutan sinua, kun olet sairas, ja sitten kun sinä menet, on toisia, jotka tulevat lohduttamaan, sinä tiesit sen ennen kuin minä tiesin, aina on joku joka katsoo suoraan silmiin ja tulee ja koskettaa, kantaa sen kaiken ylitse, keinuttaa sylissään tai puskee päällään, työntää kehonsa niin lähelle, että oma heikentyvä lämpö saa uudelleen kiinni elämästä. Ja sitten kun minä menen jonkun elämästä, heilläkin on aina joitakuita, jotka tulevat lohduttamaan, pitelevät tai silittävät.

Sitten kun minä menen, se ei ole enää minun pulmani. Ja kun sinä menet, kissa hyvä, se ei ole sinun pulmasi. Sitten sinä tulet unessa luokseni ja ehkä minäkin tulen niiden uniin, jotka luulevat menettäneensä minut jo nyt. 

2 kommenttia:

suklaahirviö kirjoitti...

Itkettävä, mutta kaunis teksti..:( Vaikeaa on luopuminen. Riittääkö se, että on antanut rakkautta ja saanut sitä? Sen täytyy riittää, täytyy - enempää ei kai voi eikä saa pyytää. Joskus vain haluaisi aikaa enemmän..

Mua aina hämmästyttää kuoleman äkillisyys [yllättävyys siis] ja lopullisuus. On jotenkin hullua, että elävä olento - ihminen tai eläin - on tässä juuri nyt, ja sitten hetkeä myöhemmin on poissa. Mitä siinä oikeastaan tapahtuu?

Surettaa Lohi, olen niin rakastanut sinun kirjoituksia Lohesta, se on varmasti niin sydämellinen kissa. Kaikkein kauheinta olisi kuitenkin jos kokonaan sulkisi sydämensä ja sanoisi, ettei enää tahdo rakastaa.. koska se kuitenkin aina tarkoittaa menettämistä! :(

Mun mielestä eläimissä on esikuvallisuutta, koska ne eivät [kai] koko ajan pohdi kuolemaa, vaan elävät TÄSSÄ HETKESSÄ. Jos elää niin, niin tavallaan ei koskaan kuole, koska kuolemaa ei silloin ole. On vain sellainen ikuinen nykyhetki. Kuulostaako hämärältä? En osaa oikein sanoin kuvata mitä tarkoitan!

Lähetän lämpimiä ajatuksia tuulen mukana...

Veloena kirjoitti...

Kiitos ajatuksista, ja ei, ei kuulosta hämärältä ollenkaan. (Rilke on kirjoittanut tuosta Duinon elegioissa, kannattaa vilkaista.)

Ikuinen nykyhetki: toisaalta armollisempi, toisaalta julmempi (koska esim. kipua ei voi lohduttaa sanomalla sen menevän pian jo ohi; ei se kyllä ihmisenkään kroonisen kivun kanssa oikein toimi).