Koko elämäni ajan, kai, minua on ihmetyttänyt yksi seikka: miksi käy kerta toisensa jälkeen niin, että vaikka kuinka koettaisin sopeutua joukkoon, solahtaa näkymättömänä sen päästöön ja vartalostoon, särähtää esiin jokin riitasointu, ja sitten joku pääsee toteamaan, että olen erilainen tai, kuten ala-asteen opettaja kutsumanimeksikin asti korosti, jännä. Joskus joku on kysynytkin, miksen voi olla kuten muut. Se tuntuu kummalliselta. En tiedä, miten olla, kuten muut. (No, nykyään en kyllä oikein yritäkään, mutta hyvin pitkään ja hartaasti yritin, ja eihän siitä tule kuin onnettomaksi.)
Miten muut edes ovat? Mielestäni ihmiset ovat häikäisevän erilaisia. En osaa hahmottaa selvästikään sitä keskilinjaa, mille toisinaan ihmisten toivottaisiin järjestyvän. Näen kasvoja eläimenkasvoina, hämmästelen äänten kirjoa, erilaisia karvoituksia ja niiden rajoja, eroja raajojen ja torson mittasuhteissa, pieniä tyylillisiä asennoitumisia. En vain onnistu hahmottamaan massaa, normaalia tai keskivertoa. Pitkään ajattelin tämän olevan syy, miksen löydä tietäni samanlaisuuteen. En hahmottanut riittävästi päämäärää: miten olisin sinne siis löytänytkään?
Nyttemmin olen alkanut miettiä, kuinka todella tuo päämäärä edes lie olemassa. Ehkä kyse onkin toisenlaisesta hahmosta. Ei mistään todellisesta keskiarvosta tai sen likiarvosta vaan ehkä itsestäänselvästä imaginaarikohteesta, joka on omaksuttu jostain varannosta, mihin minulla ei ole ollut pääsyä siinä iässä, kun se olisi voitu luontevasti omaksua. Tarkoitan nyt jotain luokkahahmoa. (Luultavasti ymmärrän luokan täysin kerettiläisesti, koska en ajattele sitä vain tuloluokkana tai ajattele olevan vain muutamaa luokkaa vaan pikemminkin satoja, ellei tuhansia erilaisia yhdistelmiä . Pikemminkin ajattelen luokkia olevan monia ja oman kokemukseni ongelmallisuuden johtuvan osittain siitä, ettei minulla ole lapsena ollut yhtä kiinteää luokkaa ja että ne luokat, joihin olouduin, ovat ikäisteni ja heidän oletustensa suhteen usein vähän kummallisia luokkia. Olen esimerkiksi naureskellut toistuvasti sille, että kokemuksellisten koulutussukupolvien malleissa omat asenteeni tuntuvat sijoittuvan 20-30-luvulla syntyneiden mielenmaisemiin.)
Joitain vuosia sitten osallistuin naamastossa meemiin, jossa kysyttiin tuttavilta muistoa itsestä. Muutamakin mainitsi jonkinlaisen sadunomaisuuden, jonka he liittivät kohtaamisiin. Luokan käsite saa miettimään, liekö sadunomaisuus myönteinen tulkinta samasta, jonka joku ärsyyntyneempi nimeää erilaisuudeksi tai jännäksi. Kun luen kirjaa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, tuntuu omituisen hetteiseltä tajuta, että piru vie, joku toinenkin on elänyt samanlaista arvaamattomuutta ja holtittomuutta tyylin suhteen. Ja jotenkin sanallistaa sen tutun kuuloisesti. Kun Katriina Järvinen kirjoittaa omista kokemuksistaan, asenteistaan ja asuistaan nuorena, siinä on vain liikaa tuttuutta, jotta sen osaisi ohittaa olankohautuksella.
Sen jälkeen kun aloin tajuta, etten onnistu mitenkään teeskentelemään sellaista, jollaiseksi minun joskus halutaan muuttuvan, ja että on ihan turhaa edes yrittää, koska siinä tulee vain jatkuvasti epäonnistunut ja riittämätön olo, olen toisinaan korostanutkin hupsuuttani ja sadunomaisuuttani. Mutta pohjimmiltaan - siltä tuntuu - asia ei pelkisty mihinkään valintaan. En yksinkertaisesti tiedä, miten pukeudutaan professionaalisesti. (Jotenkin onnistun ylilyömään yrittäessäni. Ja tunnen oloni hyvin epämukavaksi, ikään kuin koettaisin huijata.) Tai puhutaan vakuuttavasti. Tai kirjoitetaan sellainen työhakemus, jolla pääsee haastatteluun saakka. Tai tiedetään, mitä itse haluaa pidemmällä aikavälillä. Edes oppimisen suhteen en osaa hahmottaa, miten muka ahkerointi ja syventyminen tuottaisi tulosta, jota haetaan. Jotain kyllä tapahtuu ja muuttuu, mutta se muutos tuntuu aika hallitsemattomalta. (Eikä siinä ole mitään pelottavaa; huomaan vain, että hahmotan tämän asian kovin eri tavalla kuin useat kurssitovereistani ja jopa opettajistakin.)
Olen ennekin kirjoittanut siitä, miten joskus pohdin, elänkö tavallaan jatkuvaa kulttuurishokkia. (Jaaha, google ei löydä tätä kirjoitusta, joten en voi linkata, mutta muistan kirjoittaneeni tästä kun Hurina palasi yhdeltä zen-retkeltään Suomeen ja kirjoitti kulttuurishokista ja tajusin, että minähän tunnun olevan yhtä pöllämystynyt kaiken aikaa, vaikken viettäisikään puolivuotisia zen-luostarissa.) Tämä luokka-asia liittyy juuri siihen. Ehkä jopa kaikki elävät jollain elämänsä osa-alueilla kulttuurishokkia? Tai ainakin useat? Useimmat? Tai ehkä se ei tunnu monista niin järkyttävältä tai kummalliselta tai huolestuttavalta seikalta. Tai ehkä heille on jotenkin alusta saakka ollut selvää, että he saavat olla omanlaisiaan. (Mitä se sitten tarkoittaakaan...) Ja että se on ihan yhtä hyvä juttu kuin toisenkinlainen olemisen tapa ja tyyli.
Onpa sekavaa.
Mutta luulen kyllä, että jotenkin tähän kimppuun liittyy sekin, miten vahvasti sidon identiteettini fiktiivisiin henkilöihin, miten paljon todellisempia he saattavat olla kuin jokin normaali, johon toisinaan oletetaan pyrkivän. Onnistun hahmottamaan heidät paremmin, joten voin kiinnittyä heihin paremmin, ottamaan opikseni, poimimaan ideoita ja ajatuksia, elämäntapoja ja eleitä.
Tuntuu että olen vasta aivan alussa kaiken tämän tutkimisessa.
Miten muut edes ovat? Mielestäni ihmiset ovat häikäisevän erilaisia. En osaa hahmottaa selvästikään sitä keskilinjaa, mille toisinaan ihmisten toivottaisiin järjestyvän. Näen kasvoja eläimenkasvoina, hämmästelen äänten kirjoa, erilaisia karvoituksia ja niiden rajoja, eroja raajojen ja torson mittasuhteissa, pieniä tyylillisiä asennoitumisia. En vain onnistu hahmottamaan massaa, normaalia tai keskivertoa. Pitkään ajattelin tämän olevan syy, miksen löydä tietäni samanlaisuuteen. En hahmottanut riittävästi päämäärää: miten olisin sinne siis löytänytkään?
Nyttemmin olen alkanut miettiä, kuinka todella tuo päämäärä edes lie olemassa. Ehkä kyse onkin toisenlaisesta hahmosta. Ei mistään todellisesta keskiarvosta tai sen likiarvosta vaan ehkä itsestäänselvästä imaginaarikohteesta, joka on omaksuttu jostain varannosta, mihin minulla ei ole ollut pääsyä siinä iässä, kun se olisi voitu luontevasti omaksua. Tarkoitan nyt jotain luokkahahmoa. (Luultavasti ymmärrän luokan täysin kerettiläisesti, koska en ajattele sitä vain tuloluokkana tai ajattele olevan vain muutamaa luokkaa vaan pikemminkin satoja, ellei tuhansia erilaisia yhdistelmiä . Pikemminkin ajattelen luokkia olevan monia ja oman kokemukseni ongelmallisuuden johtuvan osittain siitä, ettei minulla ole lapsena ollut yhtä kiinteää luokkaa ja että ne luokat, joihin olouduin, ovat ikäisteni ja heidän oletustensa suhteen usein vähän kummallisia luokkia. Olen esimerkiksi naureskellut toistuvasti sille, että kokemuksellisten koulutussukupolvien malleissa omat asenteeni tuntuvat sijoittuvan 20-30-luvulla syntyneiden mielenmaisemiin.)
Joitain vuosia sitten osallistuin naamastossa meemiin, jossa kysyttiin tuttavilta muistoa itsestä. Muutamakin mainitsi jonkinlaisen sadunomaisuuden, jonka he liittivät kohtaamisiin. Luokan käsite saa miettimään, liekö sadunomaisuus myönteinen tulkinta samasta, jonka joku ärsyyntyneempi nimeää erilaisuudeksi tai jännäksi. Kun luen kirjaa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, tuntuu omituisen hetteiseltä tajuta, että piru vie, joku toinenkin on elänyt samanlaista arvaamattomuutta ja holtittomuutta tyylin suhteen. Ja jotenkin sanallistaa sen tutun kuuloisesti. Kun Katriina Järvinen kirjoittaa omista kokemuksistaan, asenteistaan ja asuistaan nuorena, siinä on vain liikaa tuttuutta, jotta sen osaisi ohittaa olankohautuksella.
Sen jälkeen kun aloin tajuta, etten onnistu mitenkään teeskentelemään sellaista, jollaiseksi minun joskus halutaan muuttuvan, ja että on ihan turhaa edes yrittää, koska siinä tulee vain jatkuvasti epäonnistunut ja riittämätön olo, olen toisinaan korostanutkin hupsuuttani ja sadunomaisuuttani. Mutta pohjimmiltaan - siltä tuntuu - asia ei pelkisty mihinkään valintaan. En yksinkertaisesti tiedä, miten pukeudutaan professionaalisesti. (Jotenkin onnistun ylilyömään yrittäessäni. Ja tunnen oloni hyvin epämukavaksi, ikään kuin koettaisin huijata.) Tai puhutaan vakuuttavasti. Tai kirjoitetaan sellainen työhakemus, jolla pääsee haastatteluun saakka. Tai tiedetään, mitä itse haluaa pidemmällä aikavälillä. Edes oppimisen suhteen en osaa hahmottaa, miten muka ahkerointi ja syventyminen tuottaisi tulosta, jota haetaan. Jotain kyllä tapahtuu ja muuttuu, mutta se muutos tuntuu aika hallitsemattomalta. (Eikä siinä ole mitään pelottavaa; huomaan vain, että hahmotan tämän asian kovin eri tavalla kuin useat kurssitovereistani ja jopa opettajistakin.)
Olen ennekin kirjoittanut siitä, miten joskus pohdin, elänkö tavallaan jatkuvaa kulttuurishokkia. (Jaaha, google ei löydä tätä kirjoitusta, joten en voi linkata, mutta muistan kirjoittaneeni tästä kun Hurina palasi yhdeltä zen-retkeltään Suomeen ja kirjoitti kulttuurishokista ja tajusin, että minähän tunnun olevan yhtä pöllämystynyt kaiken aikaa, vaikken viettäisikään puolivuotisia zen-luostarissa.) Tämä luokka-asia liittyy juuri siihen. Ehkä jopa kaikki elävät jollain elämänsä osa-alueilla kulttuurishokkia? Tai ainakin useat? Useimmat? Tai ehkä se ei tunnu monista niin järkyttävältä tai kummalliselta tai huolestuttavalta seikalta. Tai ehkä heille on jotenkin alusta saakka ollut selvää, että he saavat olla omanlaisiaan. (Mitä se sitten tarkoittaakaan...) Ja että se on ihan yhtä hyvä juttu kuin toisenkinlainen olemisen tapa ja tyyli.
Onpa sekavaa.
Mutta luulen kyllä, että jotenkin tähän kimppuun liittyy sekin, miten vahvasti sidon identiteettini fiktiivisiin henkilöihin, miten paljon todellisempia he saattavat olla kuin jokin normaali, johon toisinaan oletetaan pyrkivän. Onnistun hahmottamaan heidät paremmin, joten voin kiinnittyä heihin paremmin, ottamaan opikseni, poimimaan ideoita ja ajatuksia, elämäntapoja ja eleitä.
Tuntuu että olen vasta aivan alussa kaiken tämän tutkimisessa.
Tekstit
2 kommenttia:
Poikkesin keskiviikkona Otaniemessä ja mietin paluumatkalla samoja teemoja. Tajusin, että vaikka löydän paljon samastumispintoja ns. porvarilliseen makuun enkä kaihda sen hyödyntämistä esimerkiksi pukeutumisessani, kokonaisvaltainen keskiluokkainen habitus (bisnes-, hipster-, kulttuuri- ja nörttivariantteineen) herättää minussa niin syviä vierauden tuntoja, etten usko, että voin omaksua sellaista ilman, että uskottavuuteen jää väistämättömiä säröjä. En pystyisi huijaamaan ketään; tai en halua pystyä, koska pelkään myyväni sisäisyyteni ja menettäväni yksilöllisyyteni. Pitkälti sama pätee myös suhteeseeni ala- ja vastakulttuureihin.
Tosin kolmisen viikkoa sitten tuntematon tyttö ilmoitti minulle ratikkapysäkillä, että näytän runoilijalta. Lähes huolestuttavaa, että noin voi käydä ja kävi. Voisiko sama toistua nyt, kun olen leikkauttanut hiukseni?
Minä yhdistän tämän ulkopuolisuuden tunteen helposti maalaisuuteeni, mutta kenties nyrjähdyksen suunta tosiaan on pikemminkin ajallinen kuin tilallinen. Virtaan kompastuu, sen taipuilevasta pinnasta heijastuu milloin kukakin, muttei koskaan nykyihmistä, ajassa vakaasti lipuvaa. Kanootillako ne toiset... kaikki inkkarit mukana ja melomassa tasaiseen tahtiin?
Menneen ja tulevan inkkarit…
___
Tutkimusten jatkoa ajatellen: vaikuttaako oma tekstisi sinusta koskaan fiktiiviseltä, ja jos vaikuttaa, miten suhtaudut tähän?
Niinpä. Minun on helppoa ymmärtää sinussa monia asioita, tai siis, ei sekään helppoa ole, mutta sinua on suhteellisen helppoa ymmärtää verrattuna moniin muihin, vaikka tietenkin me reagoimme hyvin eri tavoilla samantapaisiin tuntemuksiin.
Timo, tottakai tekstit vaikuttavat fiktiolta, ja kummallista kyllä, jonkun toisen kirjoittamalta fiktiolta. Se tuntuisi äärettömän kummalliselta ellen olisi niin tottunut siihen, etten oikein osaa odottaakaan mitään muuta.
Kiitos hyvästä kysymyksestä. Se tosiaan avaa uuden näkymän.
Lähetä kommentti