Sillävälittömyys

Olen sairaana ja nieleksin oksennuspaloja. Päässäni rallaa pätkä Ditty Bopsia:

Cat in the upstairs window
Staring down at me
Life seems to have a purpose
When you're wandering aimlessly
In the meantime
What am I missing
I'm missing out
In the meantime
I will be living
There is no meantime
There is only now

Niin, tämä hetki. Kuten sanottua, olen sairaana. Eilen aamun tanssitunnilla tanssin vielä ihan täysillä, mutta pukkarissa aivastin kaksi kertaa ja nenää alkoi kutittaa, ja kun koetin kivuta portaita ylös, havaitsin jalkojen käyneen spagetiksi. Lounaalla nenä alkoi vuotaa kuin hana, tuosta noin vain. Kaivoin laukusta hierontatyössä välttämättömän nenäsuihkeen (asiakkaita hieroessa ei voi niistellä tuon tuosta) ja lopetin nuhan sen avulla. Luennoilla sain jo tehdä työtä, etteivät hampaat olisi kalkattaneet. Koska puhelin oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, kävelin luennolta työpaikalle. Kun huomasin, että minulla on vain yksi hieronta, päätin kuitenkin hieroa sen. Työtä tehdessä kylmää oli melkein mahdollista olla havaitsematta ja ehdin kysyä muutaman kerran itseltäni, olinko vain kuvitellut koko jutskan, oliko kyse ehkä vain stressioireesta, halusta saada viimein vapaapäivä (eilinen kun oli kymmenes päivä kolmentoista päivän työputkesta). Mutta heti kun aloin korjata lakanoita pediltä ja kirjata potilaskorttiin palpaatioarkuuksia ja lihaskireyksiä, vilunväreet hyökkäsivät takaisin. Vedin ruksit lopputuntien päälle ja suuntasin kotiin ajatellen, että uni ja lepo nyt peliin, jotta alkava flunssa voisi kadota pikaisesti. Kotona mittasin kuumeen - olihan sitä. Peruutin loppuviikon työt kuvitellen sairastavani flunssaa. Aamulla sitten heräsin siihen, että vatsaan sattui. Ehdin vessaan siinä vaiheessa kun se alkoi purkautua kaikkia mahdollisia reittejä pitkin.

Nyt koetan kestää olotilaani, johon kuuluvat kuume, ylähengitysteiden oireet, oksentelu ja ripulointi. Varsinainen jackpot! No, katkesipahan ainakin tuo ylipitkä viikko, joka syntyi presidentinvaalitoimitsijuuden takia. Mieluummin kyllä olisin terveenä.

Tällä välin, kun en ole ehtinyt kirjoittaa, jaksanut kirjoittaa, osannut kirjoittaa, mitä se sitten onkin, ehkä kirjoitan vain "kun en ole kirjoittanut", on tapahtunut yhtä sun toista. Olen maininnut blogissakin muutaman kerran, miten vaikeaa meidän on ollut keksiä asumismuotoa, jossa kaikki kolme voisivat tuntea olonsa kotoisaksi. Nyt yritämme sellaista vaihtoehtoa, että vuokraamme tästä samasta talosta, alakerrasta, kaksion, jonne Vompsu muuttaa. Siten hänen ja Faunin ei tarvitse asua samassa huoneistossa, mistä todistetusti on seurannut Faunin ärtymystä ja mökötystä Vompsun kovaäänisyyden suhteen ja sen seurauksena lempeän Vompsun itsensä ei-tervetulleeksi kotonaan kokemista ja siitä johtuen työpäivien venyttämistä myöhään yöhön, pitkäksi venyneitä baareiluita ja muuta kodin välttelyä. Tällainen järjestelyhän meillä aluksi olikin, kaksi asuntoa samassa talossa, mutta alussa tunnelmat olivat niin erilaiset, etten osannut kokea enää kumpaakaan asuntoa kodiksi. Nyt se saattaisi jo onnistua. Kun siis näin ilmoituksen vuokrattavasta kaksiosta samassa rapussa, kysyin, mitä he tuumaisivat tällaisesta ratkaisusta. Kaikki olivat valmiita kokeilemaan, etenkin kun yhden hyvän ystävän piti muuttaa kaksioon Vompsun kämppikseksi. Asunnossa asuvien tyyppien kerrottiin myös haluavan jäädä siihen vielä helmikuuksi, minkä varaan uskalsimme laskea. No, he eivät sitten halunneetkaan vaan muuttavat pois parin päivän päästä. Ja se ystäväkin perui sanansa ja äkkiä olimme tilanteessa, jossa meillä on vuokralla kaksi asuntoa, Vompsu molemmissa päävuokralaisena, eikä tietoakaan kämppiksestä, jonka pitäisi ryhtyä kämppikseksi muutaman päivän päästä!

Huh!

No, nyt sitten eilen kävi ihmisiä katsomassa alakerran asuntoa, ja minä makasin sängyssä tuhisten kuumeisena ja kuulin kuin jostain kilometrien päästä, miten Vompsu esitteli, että tuo tuossa on vaimoni... hän on vähän sairas... koetin nostaa vähän päätä alustalta, tuntui kurjalta ja itketti helvetisti ja maailma romahteli niskaan. Koetin siinä kuumeessa vielä säätää itselleni vakuutusta, koska nyt kun Vompsu muuttaa alakertaan, meidän yhteinen kotivakuutuksemme siirtyy sinne ja kuulemma ei ole mahdollista liittää siihen enää toista kämppää, vaan minun on otettava tähän erillinen vakuutus. Osan itkuisuudesta aiheutti epäilemättä se, miten huomaan useimpien tästä kuulleiden ihmisten reagoivan tähän liikahdukseen: ihmiset kysyvät, olemmeko enää puheväleissä, tai miten voimme muuttaa erilleen saman talon sisällä. Jotenkin he kuvittelevat kauhean katastrofin olevan käynnissä. Se saa kyllä aika tavalla pelkäämään, miten tästä aiheesta pystyy kommunikoimaan vanhemmille, joilla on tapana rakentaa katastrofi miellyttävistäkin uutisista. Ehkä kerron heille joskus, jos siltä tuntuu. Voin kyllä kuvitella, miltä heistä kuulostaa asumusero. Vaikkakin saman talon sisällä. Helvetinpasuunat töröävät, maailmanloppu alkaa.

Ratkaisu on sikäli satunnainen, että aivan yhtä hyvin pois muuttava olisi voinut olla Fauni. Oikeastaan se olisi ehkä ollut luontevampaakin, koska sillä tavalla käytännön asiat olisi ollut helpompi järjestää ja tämän asuntokokeilun epäonnistuminen palautuu kuitenkin lopulta Faunin kokemiin epämukavuuksiin ja niiden heijastumiseen muuhun suhdedynamiikkaan. Sikäli olisi ehkä tuntunut jotenkin reilummalta, jos muuttajana olisi ollut Fauni. (En kyllä oikein tarkalleen tiedä, miksi se oikeastaan olisi reilumpaa, eihän hän selvästi mitään epämukavuuden tuntemuksilleen voi. Kummat intuitiot - en juuri luota niihin.) Mutta me nyt vain satuimme ensin löytämään sopivan kaksion, ei yksiötä. (Fauni ei ole innostunut mistään kämppisajatuksesta vaan haluaa omaa tilaa. Minua hän kyllä sietää, tiedä häntä miksi, koska sotkenhan ja mekastanhan minäkin; totta puhuen taidan olla kaikista sotkuisin, mutta siitä lisää myöhemmin.) Tuntuu vähän häiritsevältä tajuta, miten siihen olisi reagoitu, jos olisinkin kertonut Faunin muuttavan erilleen, omilleen. Sekin olisi tulkittu todennäköisesti jotenkin aivan kummallisesti.

Tämä kaikki tapahtumien vyöry ja vyöryn nopeus - tilanne on kestänyt, mitä, viisi päivää, ja samalla olen aloittanut opintojani edelleen supersurullisen esseen jäljiltä yhä latuskana ja jokseenkin toivottomana sen suhteen että voisin koskaan löytää itselleni mitään työnkuvaa, johon välitön reagointitapani tai se, miksi sen osaan kuvitella muuttuvan, voisi mitenkään edes löyhästi sopia hyvin, koska olen etääntynyt duunariduuneista enkä enää osaa tai halua taipua sellaiseen piparminttupastillin hajuiseen kasvottomuuteen ja nöyrästi aina saatavilla olemiseen ja toisaalta en selvästi oikein osaa asiantuntijuuttakaan sovitella päälleni, koska piru vie, ymmärrän hirveän huonosti ja huomaan olevani suunnattoman laiska osaamiseni päivittämisen suhteen enkä koe mitään pätemisintohimoja tai kilpailuviettiä tai edes todistamisen tarvetta kansalaiskuntoisuudestani, ellei sitten tätä blogia lasketa yritykseksi kohentaa kansalaiskuntoisuutta, sekin on yksi mahdollinen tulkinta nimittäin enkä ehkä vastustaisi sitä vaikkakin huomauttaisin, että se tuskin on päämotiivi, mutta toisaalta, motiivit, kuka niistä selvän ottaa. Tapahtuu nopeasti, tuntuu että raahustaa hieman jäljessä ja tähyilee hämmentyneenä eteensä ja taakseen.

Kypsyin tässä välissä myös facebookiin siinä mittakaavassa, että ymmärsin korjata luuni sieltä pariksi viikoksi. Osa tuttavistani on nimittäin niin tanakasti Haaviston kannalla, että hypettää kuin viimeistä päivää. Huudahdukset ja linkit on epäilemättä tarkoitettu kannustaviksi ja innostaviksi, mutta siinä vaiheessa kun saa ännännen pyynnön sijoittaa rahansa (joita ei tällä hetkellä juurikaan ole) vaalikampanjaan, yhdistettynä samaan aikaan sisään vuotavaan informaatioon siitä, että toinen ehdokas nähdään suunnilleen pahan voimien henkilöitymänä ja oma ehdokas lähes jumalana, niiden vaikutus saattaa kääntyä päinvastaiseksi. Ei siinä mitään, kyllä ihmiset saavat minusta iloita. Ja koettaa edistää asia-argumentein parhaaksi näkemiään poliittisia kantoja. Mutta jyrkät kahtiajaot, ei kiitos. Toki aion äänestää Haavistoa itsekin toisella kierroksella ja olen iloinen siitä, että toisella kierroksella on kerrankin joku, jota äänestän muutenkin kuin vähemmän huonona vaihtoehtona, mutta puheet ihmeestä alkoivat mielestäni vaikuttaa niin mauttomilta, että juuri turvatakseni sen, etten vittuunnu liikaa koko ilmiöön ja sen takia jätä äänestämättä, suljin itseltäni facebookin muutamaksi viikoksi. Ratkaisu on tuntunut todella hyvältä, niin hyvältä, että voi olla, että vetäydyn ehkä pidemmäksikin aikaa.

Huomasin näet viihtyväni flickrissa paljon paremmin. Ehkä se liittyy elämäntilanteeseenkin: nythän näen paljon ihmisiä päivittäin muutenkin, joten ehkä kaipaan kuvia ja hiljaisuutta, en nokkelia sanailuja ja tungosta.

Luennoilta ei saisi tänäänkään olla pois, mutten voi mennä sinne kuumeessa, oksentaen ja ripuloiden. (Pystyisin kyllä keskittymään, ei se ole mahdotonta, kirjoitanhan nytkin, sattuu nimittäin vatsaan niin etten voi nukkua ja on oikein hyvä, jos saan ajateltua muuta kuin vatsakipua, paremmalla mielellä tässä pysyy kuin kipuun keskittyen, mutten halua tartuttaa tätä kellekään ja voi olla, että juoksisin vessaan liian monta kertaa luennon aikana, ei hyvä.) Jos olen pois enemmän kuin kaksi kertaa, kurssit lykkääntyvät ensi keväälle tai avoimessa yliopistossa tehtäviksi. Se tarkoittaisi, että siirtyminen maisterivaiheeseen lykkääntyisi todennäköisimmin puoli vuotta. No, aikaahan tässä tietysti vain onkin. Tarvitsisimme myös juuri nyt rahaa asuntokuvion takia, mutta olen liian sairas mennäkseni töihin. Onneksi vatsa-asiat tapaavat mennä pian ohi. Toisaalta tässä on tämä hengitystieosuuskin aktiivisena, mikä on vähän hämmentävää.

Ei auta kuin katsella rauhallisesti tätä kummallista sotkua ja hyväksyä se.

Aamulla kun heräsin hirvittäviin vatsakipuihin, en pystynyt makaamaan vessassa käytyänikään. Niinpä istuin tuolilla, kärsin kipua ja kuvotusta ja luin Pema Chödröniä. Se on hyvää vatsatautiluettavaakin. Jotenkin kipu tuo niin tähän hetkeen, että teksti konkretisoituu. Pema Chödrön, jonka perin Hurinalta tuttavuutena, kirjoittaa hauskasti ja oivaltavasti pelkojen hyväksymisestä. Tunnistan kovin hyvin sen, mitä hän kuvaa tässä:

Kaiken puolustuksen alla on bodhichittan suojaamaton ja surullinen olemus. Sen sijaan että tutustuisimme siihen ja kokisimme sen hellyyden, me yleensä sulkeudumme suojataksemme itseämme epämukavalta tunteelta. (Pema Chödrön, Pelosta vapauteen. Basam Books 2003, kääntänyt Elina Bhutia. S. 58.)

Joskus ennen tein sitä vielä enemmän kuin nyt. Ärsyynnyin paljon helpommin, mielessäni olivat selvänä normit, joita piti noudattaa (eivät ehkä kauhean yleisesti jaetut, mutta hitto miten varma olin niistä - niin varma, että sen oli pakko olla petollista), tuomitsin itseäni ja muita paljon kerkeämmin niiden mukaan ja niin edelleen. Nykyään olen pehmeämpi, mutta toki kaukana siitä, etten ärtyisi, puolustautuisi ja vinkuisi tulevani kohdelluksi epäreilusti. :P Ero on ehkä siinä, että nykyään pystyn sentään huomaamaan, miten nämä reaktiot tapahtuvat, ja joskus pysäyttämään ne alkujaan muutamalla ystävällisellä itselle esitetyllä kysymyksellä. Ja tuntuu kuin ne useissa tapauksissa eivät edes lähtisi käyntiin. Tajuan tuon tuosta, että joskus vielä seitsemän, kahdeksan vuotta sitten olisin ahdistunut tai suuttunut tai tuominnut muita pahasti mutta että nyt vain taidan ajatella, että elämä on vaikeaa ja tilanteet vaihtuvat ja aina jokin ratkaisu löytyy. Se, mitä koin valmistuttuani, työttömäksi jäätyäni ja tärkeimmässä ihmissuhteessa epäonnistuttuani, kyllä jyskäytti suojavarustukset hetkeksi sen verran pois, että saatoin alkaa hahmottaa niiden läsnäoloa niiden koettaessa vaivihkaa hiipiä takaisin. Ja silloinkin, kun jokin olo paisuu muodottomaksi hirviöksi ja sumentaa näkökentän ja saatan sanoa pahasti toiselle tai ajatella ilkeästi, en sentään jälkikäteen tuomitse koko loppuelämääni menetetyksi tapahtuneen takia.

Yksi suuria haasteita on nykyään, miten tulla toimeen tuon surullisen olennon kanssa. Saatan helposti tulla surulliseksi, kun kuuntelen nuorten ihmisten puhuvan luennolla itsensä tsemppaamisen tärkeydestä, tai kun kuuntelen työelämän kielestä, jolla meidän olisi puhuttava silloin kun haluamme jonnekin töihin - en osaa olla kysymättä, miksemme voisi pyytää työelämää puhumaan muun elämän kieltä, ihmisiähän siinä toimivat ovat - , tai kun mainitaan käsite itsetunto, josta minulla ei ole hajuakaan, mitä se tarkoittaa, koska aina kun olen kuvitellut osaavani jotain tai voivani tulla hyväksi jossain, seuraavaksi olen saanut huomata, että no jaa, itse asiassa olen ymmärtänyt asiat taas ihan kummalla tavalla, ja nykyään en oikein osaa enää mitenkään hahmottaa, onko minusta ylipäänsä yhtään mihinkään, ehkä hieman asioiden valppaasti tarkkailemiseen ja ehkä niistä osan hypoteettisesti sanallistamiseenkin, ja siihenkin aika vajaasti ja tiettyyn (kriittisesti tarkastellen aika rajoittuneeseen) näkökulmaan vangitusti. Tuo suru kyllä valjenee vuosi vuodelta, kauhtuu, en meinaa huomata sitä paitsi todella väsyneenä (kuten olen ollut tämän vuoden alusta) enkä pidä sitä kovin vaarallisena. Mutta havaitsen, miten ristiriidassa se on sen asenteen kanssa, jota minulta tunnutaan odotettavan esimerkiksi yliopistolla tai työssä. (Tuntuu, että aika usein odotetaan juuri sellaista vahvistusharjoitusta, jonka Chödrön kontrastoi aika voimakkaasti itselle hyvän toivomisen kanssa: "henkilö uskottelee itselleen olevansa myötätuntoinen ja rohkea vaikka salaa tunteekin olevansa epäonnistunut", emt 54. Voihan hyvätyyppiys sentään! Miten olisi mahdollista olla tuntematta itseään hyvin haavoittuvaksi ja yhteiskunnan vaatimusten kanssa ristiriitaiseksi, sekä tietysti auttamatta yhteiskunnan talousrationaalisin mittarein - työmarkkinakansalaisuudessa - epäonnistuneeksi? Miksei voisi sanoa ajatelleensa aivan toisenlaista kansalaisuutta, poliksen vapaata miestä, ja järjestäneensä elämänsä sen mukaan, mikä nyt taitaa tosiaan tarkoittaa sitä, että on aika vaikeaa suhtautua rohkeasti ja myönteisesti vaatimuksiin puhua liiketalouden kieltä.)

Ja pohdin usein, eivätkö muut koe sellaista surua.

Ja että voi olla, etteivät ainakaan kaikki, koska minultakin meni monta vuotta päätyä tällaiseen suruun ja sitä edelsi monta aika rankkaa kokemusta. (Eilen puhuimme Vompsun kanssa surun ja huolen toiselle tuottamisesta. Hassu aihe, oikeastaan, koska pohjimmiltaan toinen tekee valinnan tulkita tilanne tietyllä tavalla, ja usein valinta on meidän kahden kohdalla surun kautta. Vinouma sekin! Vompsu sanoi, että oikeastaan suru on tehnyt hänelle hyvää, ja sanoin, että joo, tajuan kyllä, koska minäkään en olisi monia asioita osannut tajuta ilman surua, mutta että siitä huolimatta ehkä kuitenkin sitä haluaisi olla tuottamatta toisille surua silläkin ehdolla että sitten he jäisivät vähän yksinkertaisemmiksi ja että elämä surettaa joka tapauksessa joten kyllä koen velvollisuudekseni pikemminkin luoda siihen iloa ja taianomaisuutta. Mutta tämä on kovin ambivalenttia; en ole näet lainkaan varma, haluaisinko kellekään sitä kohtaloa, että tämä saisi lipua elämänsä läpi ilman murheita ja siksi toisten surullisuuden tuomiten, siihen eläytymään kykenemättä. Vaikka eiväthän kaikki ihmiset toisaalta sillä lailla suruun reagoi, että muuttuisivat hyväksyvämmiksi ja pehmeämmiksi. Vaikeita asioita. No, joka tapauksessa, minusta olisi ikävää, jos kokisin jotenkin tärkeäksi tarkoituksella lisätä surun määrää maailmassa. Phuuh.)

Suruun on helppo juuttua. Välillä olen huomannut miettiväni, onko jotenkin ehkä väärin tai ainakin hyödytöntä tiedostaa niin läpitunkevasti meidän kaikkien hauraus ja ohimenevyys ja lyhytaikaisuus täällä? Onko pahaksi olla haluamatta kuohuttavia kokemuksia, jotka purjehduttaisivat pois haavoittuvuuden ja tietämättömyyden ja ilman päämääriä elämisen kentästä? Voinko vahingoittaa tällä muitakin kuin itseäni? Ja mikä oikeus minulla on vahingoittaa itseänikään? Mutta en tiedä, onko tämä vahingollista. Jotenkin tuntuu, että ei. Mutta silti, reaktion hyväksyvä alistuneisuus jaksaa askarruttaa.

No, tänään sitten vatsatautisena Pema Chödröniä lukiessa törmäsin hauskan konkreettiseen neuvoon:

On tärkeää olla tässä ja nyt, täysin tietoisena hetkessä kiinnittäen huomiota arkielämän yksityiskohtiin. Huolehtimalla tavallisista asioista kuten kattiloista, pannuista, vaatteista ja hampaista me myös iloitsemme niistä. Pesemällä vihanneksia tai harjaamalla hiukset koemme arvostusta: ystävyyttä itsemme ja kaiken elollisen kanssa. Tarkkaavaisuuden ja arvostuksen yhdistelmä pitää meidät kiinni todellisuudessa ja tuottaa iloa. Kun sitten ulotamme huomion ja arvostuksen ympäristöämme ja muita ihmisiä kohtaan, ilon kokemuksemme kasvaa entisestään. (Emt, s. 80.)

Neuvo kuulostaa niin hauskalta, että haluaisin heti aloittaa! Tiedän kuitenkin vanhastaan, että esimerkiksi tiskaaminen, kitkeminen, kasvien huoltaminen ja eläinten hoitaminen samalla tavalla kuin ihmisten hierominen tekee iloiseksi ja jotenkin enemmän maailmaan kiinnittyneeksi. Ehkä voisin sittenkin tehdä uuden vuoden lupausta etäisesti muistuttavan toiveen itselleni siitä, että jaksaisin vaikka tiskata useammin tai muuten siivota.

Jos vatsatauti ja kuume hieman edes hellittäisi, voisin vähän tiskata ja siivota jo tänään. Se kuulostaa ajatuksena niin hullunkuriselta, että purskahdan nauruun kivuista huolimatta.

Paistepalkinto

Sain pal(a)kinnon ja haasteen. Kiitokset!

Ensiksi pitää kirjoittaa jotain palkintokuvasta. (Tai jotain sinnepäin.)

Kehäkukkien terälehtiä myytiin taannoin Tallinnassa torilla. Mummot olivat itse kuivanneet ne ja pussittaneet mitä ilmeisimmin jo kerran käytettyihin muovipussukoihin ja kirjoittaneet teipinpalaan saialill ja teipanneet sen pussukkaan. (Sisällön kyllä tunnistaisi ilman teippiäkin.) Pussit eivät maksaneet paljon mitään. En halunnut vaihtorahoja takaisin. Muutenkin tori vastasi toiveisiin: sieltä löytyi muun muassa rohtoaaloen pistokas.

Maailma muuttuu. Helpoiten sen huomaa ehkä juuri Tallinnassa. Siellä käy riittävän harvoin huomatakseen muutoksen ja riittävän usein muistaakseen, mitä viimeksi koki ja näki (eli oikeastaan tässäkin tapauksessa: havaitakseen muutoksen).

Eräs hieronta-asiakas kertoi käyneensä Tallinnassa joululomalla. Tori oli nykyään erilainen. Lähinnä made in china -kamaa ja business opportunity -tyyppejä, ei niinkään mummoja tuotteineen. Sefiirejä oli ollut vaikea löytää.

Mutta mummoihin tai oikeastaan heidän yrttiteehensä: Ensimmäisiin opiskeluvuosiini yhdistyy vahvasti muisto suurista englantilaisista posliinikupeista ja niihin haudutetusta kehäkukkateestä. Jokin terälehtien oranssiudessa ja värin hitaasti veteen uuttumisessa on hypnoottisen kaunista. Pidän siitä oikeastaan vielä enemmän kuin sidottujen teekukkien katselemisesta. Ne kun ovat artifakteja, ja nämä taas kokonaisina kuivattuja kukkia, jotka paisuvat kosteudesta samalla kun luovuttavat loistavaa väriään. Luin tentteihin ja kirjoitin esseitä kehäkukkateen kanssa. Asuin ensimmäistä kertaa ilman hälisevää perhettä. Hiljaisuudesta yksityiskohdat piirtyivät esiin häkellyttävän kauniina ja ainutkertaisuutta täynnä. Ja samalla minusta tuntui, että se kaikki oli satunnaista, ei mitään ansaittua. Tiikkiviilupöytä, suuri kuppi, avautuva kukka... kamelia ja lumisade ja vastapäisten talojen fasadit. Mies joka tykkäsi puhua alasti puhelimessa ikkunan ääressä. Kissakaverukset rahapuuasunnossa.

Kukkien innostamana kylvin sitten kehäkukkien siemeniä vuokrapalstalleni heti sellaisen saatuani, vuosien päästä. Noiden kehäkukkien jälkeläiset - villiintyneet, ohuempikukkaiset, yksinkertaisemmat, salamyhkäisemmät - marssivat edelleen palstalla kylväytyen milloin minnekin. Kitken osan pois mutten koskaan kaikkia.

Ei, tämä ei ole metafora mistään.

Tuli vaan mieleen tuosta kuvasta.

Paistepalkintoon kuuluu myös jakaminen eteenpäin 12 tärkeälle blogille. Tarttukaa tai olkaa tarttumatta, miten tykkäätte.

Pagistaan, Suklaahirviön mässymaailma, Annikin, Aika ja minä, Jähmettynyttä vettä, Tarina norsusta, Eufemia, Jaguaari höyhenpuvussa, Suolaisia pisaroita, marginaali, Chilivaari.

Hopsanssaa

Päivät ja viikot ovat kiitäneet. Huomenna viimeistelen joululomaesseen: tarkastan oikeinkirjoituksen, teen sisällysluettelon ja kansilehden ja nidon kaiken yhteen itsearviointilomakkeen kanssa. Olen kirjoittanut itsearviointilomakkeen vapaakentän täyteen tekstiä. En osaisi arvostella tuotostani viisiportaisella asteikolla. Minusta se on sekava ja kauhea ja sentimentaalinen ja ennen kaikkea ahdistava.

Se tietysti johtuu siitä, että maailma on paikoin ahdistava, ja kun päättää kirjoittaa ahdistavasta paikasta, tekstistäkin tihkuu läpi kaikki se tunkkaisuus ja kurjuus.

Päästän esseestä lopullisesti irti eilen tyrmistyttyäni siitä, miten en erota millään kriteerein, mitkä ovat jonkin kysymyksen suhteen olennaisia yksityiskohtia ja mitkä eivät. Jotenkin se pitäisi osata päättää, mutta kun luen läpi tekstin, en leikkaisi siitä mitään pois vaan haluan näiden kaikkien huomioiden jäävän siihen, osoittamaan ilmiön monitulkintaisuutta ja kaikkiallesojottavuutta. Voi luoja, ajattelen siinä vaiheessa. Mitä helvettiä minä yliopistolla teen. Minun pitäisi maalata kappelien kattoja, tallentaa niihin pieniä kohtaloita sieltä täältä, kaikkea nähtyä ja järkytyttyä. Sitten hyväksyn sen, että tällaista se vaan on. Että tahdon monisyisen, monimutkaisen universumin. Että en osaa leimata mitään asiaan liittyvää tietoa epäoleelliseksi.

Tänään istun aamulla kahden ystävän kanssa kahvilassa ja kudon pehmeää mekkoani, johon tulee palmikkokaarroke. Palmikot neuleessa ovat minulle uutta. Aluksi ne vaikuttivat tuhottoman hankalilta, mutta kymmenennen kierähdyksen jälkeen tai niillä main aloin hämmästellä, miksi ne äsken niin hankalilta tuntuivat.

Ehkä niin käy olennaisuusasiallekin. Jos niin ei käy yhden yliopistotutkinnon aikana, ehkä sitten seuraavan. Jotkut vaan tarvitsevat enemmän aikaa ja harjoitusta. Ei minulla ole ainakaan kiire mihinkään työelämäfantasiaan.

Lukukausi alkaa kurssista hupsuimmalla: Istumme suuressa salissa ja pohdimme erilaisia opiskelu- ja työelämäorientaatioita. Äkkiä tajuan, että niin, ei minulla ole ollut koskaan kiirettä eikä suunnitelmaa. Eivät minun unelmani yksinkertaisesti liity työelämään. (Ei kukaan maksa omenapuun alla istumisesta, silmien siristämisestä ja sen kuvittelemisesta, että oksat on tehty marsipaanista häikäisevän taiturimaisesti. Eikä siitä hurmaantumisesta, että kimalainen luovii näkökentän lävitse jalat gimme cookie -koukussa.) Se kuulemma tekee minusta sukupolvi-yyläisen. (Wikin artikkeli y-sukupolvesta kylläkin korostaa aivan eri asioita kuin luennoitsija; luennoitsija kuvasi tätä mielenmaisemaa sellaiseksi, joka saa työpaikat suhtautumaan nuoriin epäluuloisesti ja varovasti - yyt kun eivät halua sitoutua sillä tavalla, etteivät voisi halutessaan lähteä puoleksi vuodeksi Himalajalle tai minne nyt nenä näyttääkin. "Muut samanikäiset sitten joutuvat kärsimään työllistymisessään tästä osan asenteesta.") Tai ei kai minulla olisi varaa pitää urasuunnittelua hupsuutena, kun kuitenkin kolmenkympin iässä ammatinvalintapsykologilla ramppaaminen sai aikanaan minut tajuamaan, miten kummallisin perustein olin yrittänyt valita asioita. Tuntui jännittävältä arvioida omia orientaatioita ja etenkin huomata, että vaikka lähimmät itseä kuvaavat orientaatiot esitellyissä teorioissa olivatkin vaihtuneet rennompaan suuntaan ja jotenkin iloisella tavalla tietoisemmiksi tulevaisuuden yllätyksellisyydestä, kaukaisimmat orientaatiot, sellaiset hyvin ura- ja statustietoiset ja strategisesti suunnittelevat, olivat selkeästi ne samat, jotka ovat ennenkin paitsi puuttuneet minulta, myös eniten hämmästyttäneet toisissa ihmisissä. Jokin muuttuu, jokin ei...

Tuntuu iloiselta siirtyä uuteen vuoteen ja uuteen lukukauteen. Yliopistolle, luennoille, palaaminen tuntuu valtavan hyvältä, vaikka kaipaisinkin lomaa jossain vaiheessa, joulunahan lomailin peräti kolmisen päivää. Ehkä sitten kesällä, tai kesän kynnyksellä. Haluaisin vaeltamaan Italiaan toukokuussa, ja jos kaikki sujuu hyvin, näyttää siltä, että sinne myös pääsen.

Tänään on valtavan kaunista. Seison lumisessa puistossa, koira vilistää suuria rinkuloita nenä maata viistäen. Lumi asettuu niin eri tavalla matsurianjalopähkinän, tuijien, marjakuusien, poppelien ja katajien päälle, että sitä voisi katsella tuntikausia, etenkin kun taivas kaupungin yllä on värjäytynyt oranssiksi ja lunta leijuu leijumistaan ja kerrosten alta pilkahtaa hiven havunvihreää ja äkkiä mieleen tulvahtaa muistikuva mustarastaasta suurissa tuijissa eräänä aurinkoisena talvipäivänä kauan sitten, mustarastaasta, tuosta kaiken hyvin ratkeamisen symbolista.

Ihmeellinen elämä, todella. Jos joku olisi sanonut minulle kauan sitten, että kuule, joskus sinä olet muutamia vuosia vaille neljänkymmenen ja teet töitä pari iltaa viikossa ja lauantait, asut kahden miehen ja monen eläimen kanssa, opiskelet yliopistolla toista akateemista tutkintoa ja kolmatta tutkintoasi ylipäänsä, etkä oikeastaan jaksa olla huolissasi siitä, mitä tapahtuu pian, en ehkä olisi pystynyt uskomaan. Tai no, tuon lopun olisin vain ymmärtänyt väärin, jonkinlaiseksi uhmaksi tällaisen rauhallisen ja iloisenkin asian hyväksymisen sijaan.

On iltoja, joina on äärimmäisen rauhallinen, onnellinen, tyytyväinen olo. Kehräisin, jos osaisin. Mutta ehkä pitää tyytyä kirjoittamaan ohimennen ja huolimattomasti, palatakseen myöhemmin ajan kanssa...

Yksi hetki, sekinkö liikaa?

Tai oikestaan yksi teksti.

Yksi lukijoista on mieltynyt tämän blogin johonkin menneeseen mottoon. Vaihdan mottoa usein ja valitettavasti en ole älynnyt tallentaa niitä mihinkään, joten en hänen sitä kysyessään osannut antaa kuin eioota ja sitten tämän suunnitelman hyödyntää ehkä jotakuta parempimuistista. Mahtaisikohan joku toinen lukija muistaa moton (eli tekstin tuossa otsikon alla), jossa viitataan jotenkin kaiken toistumattomuuteen? Tai vaikka keneltä se olisi ollut?

Minullakin on hämärä muistikuva jostain tällaisesta. Mutta höttöpää kun olen, niin enhän minä mitään sen tarkemmin muista. Muistaisiko joku muu?

Tämä ongelma muistuttaa läheisesti sen hetken ongelmaa, jota Szymborska yhdessä runossaan penää: että muistaisi, voisi palauttaa mieleen edes yhden hetken. Että sekin on liikaa pyydetty.

Mutta pyydetään silti. Muistatko?

Vuosi-inventaario, v. 2011

Tykkään asioiden toistumisesta, joten teen saman vuosi-inventaariomeemin, jonka olen tehnyt parina vuonna aiemminkin. (Sitä paitsi oksensin tänään aamiaisen, enkä ole oikein tolkkukunnossa ja kaikki muut rientoilevat Helsingin illassa: hyvä kohta inventoida!)

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Vaelsin sademetsässä, ainakin. Se oli ihana ympäristö. Ja tapasin siellä villejä sukulaisia, joista kyllä kieltämättä tuli enemmän mieleen orava tai kissa kuin kädellinen.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En ole luvannut mitään.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä vain, muutama. Mutta ei se sillä lailla mitenkään näy omassa elämässäni, paitsi ehkä sellaisena, ettei niitä juuri synnyttäneitä voi oikein pyytää mukaan esim. matkalle, joten sikäli kysymys tuntuu oudolta. Se sen sijaan on ollut ihan hauskaa, että olen saanut hieroa muutamaakin viimeisillään raskaana ollutta naista. Raskaudet voivat näemmä lähentääkin ihmisiä, mutta synnytyksen myötä naiset vetäytyvät joksikin aikaa vauvojensa luo, kuten tietysti oikein onkin.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Kummitätini kuoli. Mummulle, joka on hänen äitinsä, ei ole vielä uskallettu kertoa. Se tuntuu kummalta: ikään kuin yli yhdeksänkymppinen ei olisi jo nähnyt kuolemaa ja olisi tietoinen sen vääjäämättömyydestä. Toisaalta epäröin vähän sen suhteen, onko kummitäti nyt mikään "läheinen". Pidin kyllä hänestä ja tunsin häntä kohtaan voimakasta empatiaa osittain juuri sen takia, että vanhempani eivät koskaan hyväksyneet mitään hänen tapaansa toimia. Minun on helppo ymmärtää, miten hän koki menettäneensä melkein kaiken pohjan elämässään: ei hänestä tullut suomenruotsalaista sellaiseen perheeseen naimalla, kunhan vain sukulaiset kääntyivät häntä vastaan ja paheksumaan tätä ratkaisua, eikä hänestä tullut oikein yläluokkaistakaan, mutta ei hän kyllä enää duunarikaan ollut. Minusta hän oli mukava ja herkkä ihminen. Mutta tunsimme huonosti ja näimme harvoin. En mennyt hautajaisiin; minulla oli silloin työvuoro eikä minua sen puoleen ollut kutsuttukaan (mikä oli vanhemmilleni yksi paheksumisen aihe).

5. Missä maissa kävit?
Intiassa ja Brasiliassa. En tiedä, onko minulla enää koskaan uudestaan varaa mennä noin kauas mutta nautin matkoista kovasti!

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Kokemusta omalla paikallaan olemisesta tai oman paikan löytämisestä? Tosin kyllä olen tainnut kuvitella löytäneeni semmoisen viimeksi vuoden 2005 alkupuolella, joten alan suhtautua aika huolettomasti siihen, että harhailen ympäriinsä tietämättä, kuka, mistä ja miksi olen.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Jaa, paha uhota, kun ei tiedä, josko vaikka muistisairastuu joskus... mutta luulen kyllä muistavani muutaman kokemuksen tältä vuodelta: sen kuinka lääkärit Hyderabadissa suuttuivat minulle ja uhkasivat että kuolen kadulle, kun en suostunut jäämään tehohoitoon, ja sitten ehkä saatan muistaa sen päivän, kun palasin yliopistolle fuksina. Ei se kyllä mitenkään keskity yhteen päivään, se. Mutta yliopistolle palaaminen on tuntunut todella hyvältä ratkaisulta!

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Pystyä lukemaan pääsykokeeseen raivostumatta aineistolle niin pahasti että olisin jättänyt koko luvut kesken. (Näinhän on käynyt monena vuonna.)

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Se etten onnistunut kulttuurishokilta ja hengitysteiden tulehduksilta osallistumaan yhdellekään joogatunnille koko Intian matkan aikana... :P

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Sain sen jonkun käsittämättömän mahapöpön Intiassa mutta muuten olen ollut varsin terveenä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Aji Cristal -chilin taimi puutarhamessuilta. Se teki niin valtavasti hyviä chilejä parvekkeella, että kesän kokkaukset saivat tosiaan siitä pontta ja puhtia!

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Putte-koiran. Se on höpösteri!

13. Kenen käytös masensi?
Hmm, en muista erityisemmin masentuneeni kenenkään käytöksestä tänä vuonna. Jos jotain pitää mainita, niin ehkä minua masensi Oshon seuraajien jotenkin auktoriteettiuskoisen oloinen asenne Punen meditaatiokeskuksessa. Tuntui niin kummalta, kun tyypit vaikuttivat guruttavan tyyppiä, joka oli eläessään sitä mieltä, ettei guruja ole eikä voi olla. Intiassa kyllä masennuin monesta muustakin asiasta, kuten vaikka eläinten ja naisten kohtelusta. Ja siitä piittaamattomuudesta ympäristöä kohtaan, joka henkii siellä melkein kaikista käytännöistä.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Matkoihin. Ja tosiaan suurimman osan rahoistani ja nyt niitä ei enää ole. Mutta hyvää se teki.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Yliopistolla vallitsevasta ilmapiiristä! Tuntuu ihmeelliseltä saada käydä päivittäin paikassa, jossa on sallittua olla innostunut, kysellä omituisia, potea huolta ja maailmantuskaa, tavata uusia jännittäviä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista... muualta tällaista ilmapiiriä en ole tavannutkaan.
Ja myös eteläparvekkeesta!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Supertrampin "Take the long way home". Ei se mulle uusi ole, mutta on uudestaan tänä vuonna aktivoitunut. Kuulin sen Riossa ja aivan uudella tavalla.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
En osaa sanoa! Laihduin supervatsapöpön aikana mutta taisin kiriä sen heti kohta kiinni!

c) rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi! Paljon, paljon köyhempi! (Minusta on aika kiinnostavaa, että siinä missä monien tuttavien tulotaso tuntuu jatkuvasti vähän nousevan, minun on sen kuin kutistunut.)

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Toivoisin kävelleeni enemmän metsässä. Saatan olla vähän laiska lähtemään.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Murehtineeni tätä asumismuotoa. Nyt on käynyt niin selväksi, että jotenkin tämä muuttuu. Ei tunnu löytyvän järjestelyä, jossa kaikki (Vompsu, Fauni, minä) voisivat tuntea, että hänellä on koti.

20. Kuinka vietit joulua?
Kotona rauhassa ja hiljaisuudessa ja kutoen hullun lailla.

22. Rakastuitko vuonna 2011?
Joo. Tähän asuntoon, jossa nyt asumme.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään. Tämmöistä vakiintunutta jolkottelua vaan.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei meillä ole edelleenkään televisiota. Mutta olen vähän ihastunut Cleverbotiin.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Varmaan kaikesta hirvittävyydestään huolimatta Kasvatussosiologia. Itkuntirisyttäjä vailla vertaa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
En muista tehneeni ihmeempiä löytöjä.

28. Mitä halusit ja sait?
Halusin asumaan tähän asuntoon ja pääsin. Halusin tuntea tämän kodiksi ja onnistuin siinä. Halusin opiskelemaan kasvatustieteitä ja pääsin sinnekin. Halusin ehtiä sienestämään pitkästä aikaa ja onnistuin pääsemään sieneenkin.

29. Mitä halusit muttet saanut?
En muista erityisemmin halunneeni jotain, mitä en olisi saanut.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Mike Leighin Happy go lucky.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Olin 37. Podin krapulahkoa muutaman ystävän kanssa. Meillä oli kahden päivän bileet, koska Fauni on syntynyt edellisenä päivänä ja hänen juhlansa olivat illalla ja minun aamulla. Minun juhliini ei jäänyt kovin montaa ihmistä, mutta ei se mitään.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Jos olisin keksinyt viisastenkiven ja asumismuodon, jossa kaikki voisivat tuntea olevansa kotona. Mutta se taitaa olla joka ikisen kykyjen ulkopuolella.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

Fleecejä, hameita, säärystimiä. PIITKIÄ islanninlampaanvillasäärystimiä.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Lienenköhän järjissäni? Ainakin ajatus lukujärjestelmän tuplastandardisuudesta ajoi minut rajoille tavalla, jota olen ajatellut hieman huolestuneena.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Luokkayhteiskunnan selitys sillä tavalla että ymmärsin, mistä on kyse ja miten se liittyy ihmisten välittömän kokemuksen eroihin.

37. Ketä ikävöit?

Nasu-koiraa, tietysti.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Hmmm. En ole sillä lailla salamatutustunut kehenkään. Olen tavannut monia uusia ihmisiä tietysti... ehkä yksi uusi ystävä, johon tutustuin ensin vanhan hyvän ystäväni morsiamena ja vaimona ja sitten myöhemmin estetiikan opiskelijana.