Hopsanssaa

Päivät ja viikot ovat kiitäneet. Huomenna viimeistelen joululomaesseen: tarkastan oikeinkirjoituksen, teen sisällysluettelon ja kansilehden ja nidon kaiken yhteen itsearviointilomakkeen kanssa. Olen kirjoittanut itsearviointilomakkeen vapaakentän täyteen tekstiä. En osaisi arvostella tuotostani viisiportaisella asteikolla. Minusta se on sekava ja kauhea ja sentimentaalinen ja ennen kaikkea ahdistava.

Se tietysti johtuu siitä, että maailma on paikoin ahdistava, ja kun päättää kirjoittaa ahdistavasta paikasta, tekstistäkin tihkuu läpi kaikki se tunkkaisuus ja kurjuus.

Päästän esseestä lopullisesti irti eilen tyrmistyttyäni siitä, miten en erota millään kriteerein, mitkä ovat jonkin kysymyksen suhteen olennaisia yksityiskohtia ja mitkä eivät. Jotenkin se pitäisi osata päättää, mutta kun luen läpi tekstin, en leikkaisi siitä mitään pois vaan haluan näiden kaikkien huomioiden jäävän siihen, osoittamaan ilmiön monitulkintaisuutta ja kaikkiallesojottavuutta. Voi luoja, ajattelen siinä vaiheessa. Mitä helvettiä minä yliopistolla teen. Minun pitäisi maalata kappelien kattoja, tallentaa niihin pieniä kohtaloita sieltä täältä, kaikkea nähtyä ja järkytyttyä. Sitten hyväksyn sen, että tällaista se vaan on. Että tahdon monisyisen, monimutkaisen universumin. Että en osaa leimata mitään asiaan liittyvää tietoa epäoleelliseksi.

Tänään istun aamulla kahden ystävän kanssa kahvilassa ja kudon pehmeää mekkoani, johon tulee palmikkokaarroke. Palmikot neuleessa ovat minulle uutta. Aluksi ne vaikuttivat tuhottoman hankalilta, mutta kymmenennen kierähdyksen jälkeen tai niillä main aloin hämmästellä, miksi ne äsken niin hankalilta tuntuivat.

Ehkä niin käy olennaisuusasiallekin. Jos niin ei käy yhden yliopistotutkinnon aikana, ehkä sitten seuraavan. Jotkut vaan tarvitsevat enemmän aikaa ja harjoitusta. Ei minulla ole ainakaan kiire mihinkään työelämäfantasiaan.

Lukukausi alkaa kurssista hupsuimmalla: Istumme suuressa salissa ja pohdimme erilaisia opiskelu- ja työelämäorientaatioita. Äkkiä tajuan, että niin, ei minulla ole ollut koskaan kiirettä eikä suunnitelmaa. Eivät minun unelmani yksinkertaisesti liity työelämään. (Ei kukaan maksa omenapuun alla istumisesta, silmien siristämisestä ja sen kuvittelemisesta, että oksat on tehty marsipaanista häikäisevän taiturimaisesti. Eikä siitä hurmaantumisesta, että kimalainen luovii näkökentän lävitse jalat gimme cookie -koukussa.) Se kuulemma tekee minusta sukupolvi-yyläisen. (Wikin artikkeli y-sukupolvesta kylläkin korostaa aivan eri asioita kuin luennoitsija; luennoitsija kuvasi tätä mielenmaisemaa sellaiseksi, joka saa työpaikat suhtautumaan nuoriin epäluuloisesti ja varovasti - yyt kun eivät halua sitoutua sillä tavalla, etteivät voisi halutessaan lähteä puoleksi vuodeksi Himalajalle tai minne nyt nenä näyttääkin. "Muut samanikäiset sitten joutuvat kärsimään työllistymisessään tästä osan asenteesta.") Tai ei kai minulla olisi varaa pitää urasuunnittelua hupsuutena, kun kuitenkin kolmenkympin iässä ammatinvalintapsykologilla ramppaaminen sai aikanaan minut tajuamaan, miten kummallisin perustein olin yrittänyt valita asioita. Tuntui jännittävältä arvioida omia orientaatioita ja etenkin huomata, että vaikka lähimmät itseä kuvaavat orientaatiot esitellyissä teorioissa olivatkin vaihtuneet rennompaan suuntaan ja jotenkin iloisella tavalla tietoisemmiksi tulevaisuuden yllätyksellisyydestä, kaukaisimmat orientaatiot, sellaiset hyvin ura- ja statustietoiset ja strategisesti suunnittelevat, olivat selkeästi ne samat, jotka ovat ennenkin paitsi puuttuneet minulta, myös eniten hämmästyttäneet toisissa ihmisissä. Jokin muuttuu, jokin ei...

Tuntuu iloiselta siirtyä uuteen vuoteen ja uuteen lukukauteen. Yliopistolle, luennoille, palaaminen tuntuu valtavan hyvältä, vaikka kaipaisinkin lomaa jossain vaiheessa, joulunahan lomailin peräti kolmisen päivää. Ehkä sitten kesällä, tai kesän kynnyksellä. Haluaisin vaeltamaan Italiaan toukokuussa, ja jos kaikki sujuu hyvin, näyttää siltä, että sinne myös pääsen.

Tänään on valtavan kaunista. Seison lumisessa puistossa, koira vilistää suuria rinkuloita nenä maata viistäen. Lumi asettuu niin eri tavalla matsurianjalopähkinän, tuijien, marjakuusien, poppelien ja katajien päälle, että sitä voisi katsella tuntikausia, etenkin kun taivas kaupungin yllä on värjäytynyt oranssiksi ja lunta leijuu leijumistaan ja kerrosten alta pilkahtaa hiven havunvihreää ja äkkiä mieleen tulvahtaa muistikuva mustarastaasta suurissa tuijissa eräänä aurinkoisena talvipäivänä kauan sitten, mustarastaasta, tuosta kaiken hyvin ratkeamisen symbolista.

Ihmeellinen elämä, todella. Jos joku olisi sanonut minulle kauan sitten, että kuule, joskus sinä olet muutamia vuosia vaille neljänkymmenen ja teet töitä pari iltaa viikossa ja lauantait, asut kahden miehen ja monen eläimen kanssa, opiskelet yliopistolla toista akateemista tutkintoa ja kolmatta tutkintoasi ylipäänsä, etkä oikeastaan jaksa olla huolissasi siitä, mitä tapahtuu pian, en ehkä olisi pystynyt uskomaan. Tai no, tuon lopun olisin vain ymmärtänyt väärin, jonkinlaiseksi uhmaksi tällaisen rauhallisen ja iloisenkin asian hyväksymisen sijaan.

On iltoja, joina on äärimmäisen rauhallinen, onnellinen, tyytyväinen olo. Kehräisin, jos osaisin. Mutta ehkä pitää tyytyä kirjoittamaan ohimennen ja huolimattomasti, palatakseen myöhemmin ajan kanssa...