Eronkäyntiä

Ystävät tulevat kutsuttuina kylään. Tuntuu hauskalta istua hujanhajan tuoleilla lattialla, lankoja koukkuja puikkoja, tuntuma istuinluissa ja soittimien äänet. Kelloa on siirretty suuntaan, joka on useimmista ystävistä helpottava ja minusta hankala. Alkaa tuntua yöltä.

Keskustelussa nousee esiin tekijöitä, jotka välittömästi leikkaavat irti seurueesta, sosiaalisesta tilanteesta. Näin käy aina välillä. Sitä on kiinnostavaa tutkia ja käännellä jälkikäteen, vaikka siinä paikassa tunteekin lähinnä pientä pelkoa, kun ei pysty osallistumaan oikein mitenkään tilanteeseen, ei muuten kuin istumalla ja jatkamalla virkkaamista ja miettimällä, mikä halvattu tässä nyt muka on niin vaikeaa.

Puhun suomalaisista sketsisarjoista. Arka aihe. Joku ehkä hämmästyy: Miten niin? Miten ne voisivat olla arka aihe? Mutta ovat ne. En ole koskaan ymmärtänyt niitä. Ehkä se johtuu ajasta ja tilasta, jossa kohtasin ne, paikoista, joissa niihin törmäsin. Moni katselee näitä pätkiä youtubesta ja ne nousevat aina silloin tällöin keskusteluun. Heistä niissä on jotain hauskaa ja kutkuttavaa. En ole ikinä onnistunut pääsemään tuohon pisteeseen, jossa he ovat.

Minulle tulee mieleen lähinnä koti sellaisena kun se lapsena näyttäytyi: myöhään kotiin tulevat vanhemmat, jotka jättävät muovikassit keittiön pöydälle ja kysyvät, voinko purkaa ne koska teeveestä alkaa ohjelma ja en ole ilmeisesti siitä kiinnostunut. Selvä. Haitariovi keittiöstä olohuoneeseen on tiiviinä paakkuna toisessa karmissa, eikä sen sulkeminen auttaisi mitenkään, koska haitariovet eivät pidä ääntä. Nostelen jääkaappiin, leipälaatikkoon ja komeroihin asioita. Sitten ruttaan muovikassit viemärikaappiin. Kaiken aikaa televisio raikaa toisessa huoneessa. Äiti ja isä istuvat eri sohvilla, eivät koskaan osoita toisilleen hellyyttä. He tuijottavat televisiota. Ai kauheeta, jompikumpi sanoo. Hekottavat. Ruudussa suihkii välillä neonvärejä, koomikot hetkuvat naamiaisasuissa. Ahdistaa, keho on raskas, ei jaksaisi ajatella että pitää jaksaa elää vielä monta päivää. Samat vitsit, samat kuin koulutunneilla.

Se on toinen, mikä tulee mieleen: ala-aste, yläaste, ahdistus. Se kuinka yrittää pinnistellä kuullakseen opettajan äänen, koska se on ainoa järjen ääni oman elämän kakofoniassa. Kun kuuntelee ja ihmettelee ja ajattelee ja oppii, voi melkein unohtaa kuvotuksen ja vatsakivun, auki ihottumoineet kämmenet ja taipeet ja kutinan niissä ikään kuin iho kihisisi näkymättömistä ruumismadoista, koska jossain mielessä sitä on kuollut, miettiin kuolemaa enemmän kuin elämää, kaipaa sen hiljaisuutta ja rauhaa. Kaipaa unta. On vaikeaa kuulla opettajaa, koska monta kertaa luokalle jääneet isot pojat ja niiden innostamana pienemmät pojat huutavat Ehe ehe ja autsteksteks. Uudestaan ja uudestaan. Ja mitä näitä muita nyt on. Apuuva.

Enkä ymmärrä, mikä niissä asioissa niin tartuttaa. En silloin, en nyt. Vasteeni on ihan väärä: vanhemmat ja luokkalaiset nauravat, minun käy sääliksi karrikoitu roolihahmo. Se on rakennettu niin selvästi naurettavaksi, ihan niin kuin jotkut tuntemani ihmisetkin on rakennettu tahtomattaan ja tietämättään. Joku on tosi lyhyt tai honkkelilla tavalla tosi pitkä, tosi paksu tai änkyttävä, punasteleva, ahdistunut. Harrastaa väärää asiaa. On liian kiinnostunut jostain. Käsi läpyttää pakkoliikettä. Eikä se naurata minua. Ehkä hetkittäin, muttei tällä tavalla tematisoituna. Eikä ole niin, että ajattelisin toisten naurua välttämättä ilkeänä - se voi olla ilkeää tai olla olematta ilkeää ja joskus eroa on vaikeaa kuulla ja on parasta kysyä selkeästi, jos haluaa tietää, mistä oikein on kyse - koska se voi ihan yhtä hyvin olla vain osoitus hämmennyksestä ja jopa myötätunnosta. On asioita, joille nauran kyynelet silmissä, koska olen elänyt noita asioita ja kärsinyt niistä ja tunnen myötätuntoa ja huvitusta niitä eksemplifioivan hahmon kohdatessani. Mutta ei, en osaa nauraa niin suomalaisille sketsisarjoille. Ne herättävät minussa säälin, ja en ole varma, tarvitaanko sääliä mihinkään. Myötätunto ja sääli ovat eri asioita. Sääli katsoo ylhäältäpäin. En pidä säälistä. Koen, että näytetty kuva pakottaa katsomaan ylhäältäpäin ja en halua mukaan siihen leikkiin.

Miksi osaamattomuus sitten on vaarallista tai arkaluontoista? Yksi syy siihen on maku ja makuarvostelmien tietty hiearkisoiminen tiettyjen kulttuuristen pääomien mukaisesti. (No huh huh mikä lause. Aukikirjoitan.) Tietynlaiseen makuun liitetään tietynlaisen statuksen hakeminen. Monet tuntuvat ajattelevan, että makuun päädytään laskelmoiden, miltä maku toisista näyttää. Tai maku peritään. (Mutta keneltä, sitä kannattaa kysyä.) Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Olen kohdannut monia asioita, joista en osaa pitää. En yksinkertaisesti pääse niihin sisään vaikka minua on ystävällisesti kutsuttu ja olen yrittänyt vaikka edes päistikkaa kompastua kynnyksen yli. Sen sijaan saatan osata pitää toisista asioista, jotka jossain pirkaleen yleisessä tietoisuudessa ajatellaan ikään kuin snobbailevammiksi vaihtoehdoiksi näille asioille joista en osaa pitää. Esimerkiksi osaan pitää runoudesta mutten rakkausromaaneista, skumpasta mutten oluesta (poikkeuksena kirsikkaolut) tai siideristä ja monista taide-elokuvista mutten suomalaisista sketsisarjoista. Olen piru vie koettanut opetella nuorempana tykkäämään oluesta ja siideristä, mutta ei siitä mitään tule. Sen lisäksi, että suuni ei pidä niiden mausta, myös vatsani menee niistä sekaisin. Enää en edes yritä. En jaksa. Koska miksi jaksaisin? Siksi ettei joku voisi niin jostain syystä halutessaan leimata minua jotenkin yläluokkaista statusta hakevaksi? Huhhahhei. (Ei minua erityisemmin kiinnosta yläluokka, enemmän rohkeus ja kokemuksen tarkka kuunteleminen. Jonka ajattelen sitä tärkeämmäksi, mitä alemmalla hiearkioissa ihminen on toisten silmissä. Ilman noita kahta tavoitetta on nimittäin aika helposti pyöritettävissä.) Ja sitten vielä sekin, että musiikin, kuvataiteen ja sisustuksen suhteen suuntaudun aika nostalgisesti. Täysin epäsopivasti mihinkään kulturelliin makuun nähden. Niissä en nimittäin niin pääse sisään arvostetumpiin kategorioihin... ja olen ollut laiska maun avartamisessa. En jotenkin hahmota sitä mielekkääksi työsaraksi, kun perusasioidenkin kanssa on niin paljon tekemistä.

Joka tapauksessa, olen oppinut monissa seurueissa, että on vaarallista avata suunsa ja sanoa, ettei pidä tästä-ja-tästä. Niinpä istun hiljaa ja virkkaan ja totean vain lyhyesti jossain vaiheessa, että koulussa oli välillä vaikeaa keskittyä opetukseen, kun ehe ehe täytti luokkatilan. Toisaalta, ajattelen heti sanottuani, jos se ei olisi täyttänyt, eikö tilan olisi täyttänyt jokin muu vastarinnan muoto? Ehkä sellainen, jota itse harjoitin - salaa ikkunasta ulos katseleminen, kun pää on suunnattu opettajan suuntaan mutta silmät vinkaavat kohti kirkasta ja avointa, pilvenmuotoja, lehmusten oksia. Enhän minäkään suinkaan kaikkea hyväksynyt tai uskonut, vaikken osannutkaan vielä silloin perustella, mikä siinä oli mielestäni väärin, ja uskoin opettajien vihaavan itseäni henkilökohtaisesti silloin kun en vain sopinut heidän kategorioihinsa vaivattomasti. Kuten kun sai kokeesta hyvät pisteet mutta oli kummannut epäsiististi paperiin reiän. Tai kun nenästä tuli verta ja vuosi sitä koko pulpetinkannen ja hihat täyteen eikä sanonut mitään. Eivät aikuiset halunneet kuulla, miten kovasti heitä pelkäsi. He suuttuivat säännönmukaisesti tällaisissa tilanteissa. Miksi kukaan haluaisi antaa oppimisensa ja elämänsä tavoitteita tällälailla reagoivien ihmisten käsiin?

Sitä kai pelkään vieläkin - että suututaan, koska en sovi kategoriaan mukavasti. Ja ehkä siihen palautuu sekin, miten päättäväisesti pidän kiinni kokemuksen kuuntelemisesta ja rohkeudesta pitäytyä siinä (liitettynä toki toisten kokemuksiin). Aikuiset eivät tunnu yhtä vaarallisilta kuin lapset, ainakaan silloin kun sattuu itse olemaan aikuinen. Mutta lapsena oppi laajan oppimäärän siitä, miten aikuiset kohtelevat sellaista olentoa, jonka ajattelevat olevan jotenkin itseään tietämättömämpi, tiedostamattomampi, jotenkin aikuista vallattomampi ja aikuisen vallassa. Jotkut aikuiset kohtelevat kernaasti myös toisia aikuisia niin. Kuin ei vertaisiaan. Ja ei, en usko, että ystäväni tekisivät niin.

Mutta meidän välillämme on tässäkin kohdin ero, ja erojen huomaaminen saa levottomaksi, koska erot saattavat jossain vaiheessa alkaa merkitä eriarvoisuutta tai taistelua merkityksistä. Ja tunnen pientä surua tästä erosta ja siitä, ettei missään ja koskaan ole seuruetta, johon voisi solahtaa tuosta noin vain, ei ainakaan niin kauan, kun puhutaan. Mutta tässäkin on ongelma. Koska jos ajattelee seuruetta, jossa ilo on jakamaton, erottamaton, haluaisi ajatella delfiinien tai koirien leikkiä, pääskysiä, rakastelevia ihmisiä. Mutta ilo jakautuu, sirpaloituu tässäkin. Olen lukenut viime päivinä Jollienin kirjan Heikkouden ylistys. On niitä, jotka eivät tanssi. Haluan selvästi liikaa, jotakin pelotonta ja selkeää yhteyttä. Eikä elämä ole pelotonta tai selkeää yhteyttä.

Joten istun ja virkkaan ja kuuntelen toisten yhteisyyttä ja vähitellen palaan tilaan, yhteisöön, tilanteeseen keittiöstä ja muovikasseista ja koulusta ja omista näkymättömistä uhkistani, jotka eivät lopulta liene kovin erilaisia kuin muidenkaan uhkat, vaikka sanallistan ja käsitteellistän ne eri tavalla, vaikka ne saavat erilaisia ratkaisuja eri ihmisillä, vaikka ne tuntuvat eri kohdissa ja kysymyksissä. Ehkä kelpaan näin ystävänä. Vielä hetki kilahteluja ja laulua ja joulutorttuja, sitten eteisessä hyvää yötä, nähdään, törmäillään.

On vaikeaa nukahtaa, kun mieli kysyy, uudestaan ja uudestaan, miksi tietyt asiat tunnistaa omikseen heti ja toisiin ei opi. Vaikka usein elää ympäristössä, jossa ei-opituista voisi olla enemmän hyötyä ja välitöntä helpotusta kuin niistä, jotka on tunnistanut omikseen, vaikka muut pitäisivät niitä aivan triviaaleina tai jopa haitallisina. Jos ajattelee, että identifikaatio vaikkapa kulttuurituotteisiin solmiutuu jonkin ryhmäjäsenyyden kautta, mikä on silloin se ryhmä, johon ei tiedä kuuluvan ketään muuta? Fiktiivinen ryhmä? Jokin millä ei ole mitään tekemistä tavattujen ihmisten kanssa vaan jonkin muun... minkä? Ei, ei se ideaalikaan ole. Suunta? Niin paljon kysymyksiä.

Tunkkainen raivo ja loputonta neuvottomuutta

Yö sujuu kurjasti. Perjantai- ja lauantaiöillä on sellainen taipumus. Molemmat kämppikset kun tykkäävät käydä baareissa ja nähdä ihmisiä, ja itse taas olen usein viikon jäljiltä väsynyt, baarithan tapahtuvat iltaisin, aamulla minulla kyllä olisi virtaa vaikka mihin. Kun muut ovat poissa, on vaikeaa käydä nukkumaan, kun tietää heidän joka tapauksessa saapuvan jossain vaiheessa ja kolisevan ja sen, mitä siitä seuraa.

En koe usein raivoa. Itse asiassa toisten ihmisten valveraivo joskus hätkähdyttää minua. Osaan kyllä kipuilla ja suuttua ja tuskastua rakenteista (harvemmin ihmisistä), joiden näen ylläpitävän ja osin näkymättömäksi ja itsestäänselvyydeksi tekemällä legitimoivan väkivaltaa, mutta harvemmin koen raivoa. Mutta tässä kohdin niin tapahtuu: kun olen saanut nukahdettua kaiken levottomuuden jälkeen vaikkei lauma olekaan koossa ja sitten herään kolinaan ja haukahduksiin. Koetan kuvata, miltä se tuntuu, koska olen joskus maininnut asiasta ystävälle, eikä hän saanut aluksi lainkaan kiinni, mitä tarkoitin tuollaisella heräämisellä. Ensinnäkin: Herää siihen, että säikähtää niin että pää on irrota. Keho on pelosta aivan jäykkä, hengitys sakkaa, päässä jyskyttää kipu. En osaa kuvata tätä oikein muuten kuin: kuvittele maksimaalinen ahdistus ja kauhu kehoosi. Ja sitten: raivo. Raivo joka puhuu tällaisia: heitä se peitto helvettiin, kiru niin kovaa kuin pystyt, potki ja hakkaa toista nyrkeillä, itke ja revi rintalastasi auki, kurista joka ikinen täällä oleileva, koska he eivät puutu tähän, he eivät edes huomaa mitään. (Raivoni ei käyttele teräaseita. Minusta ne ovat pelottavia.) Ja heti sen vierellä, sähköisenä valkeana rätisevä tietoisuus siitä, ettei niin voi toimia, että sillä on liian vaaralliset seuraamukset ja ettei se ole sitä, mitä tahdon, ei ollenkaan.

Tuo valkoinen rätisevä saa minut ehkä voihkaisemaan tai ähkimään ja potkimaan kantapäitä kovasti lautalattiaan ikään kuin lattia voisi kannatella raivoani, kun marssin keittiöön naksauttamaan vedenkeittimen päälle. (VALERIAANAA!) Kuvottaa. Sydän hakkaa, olen säikähtänyt omaa reaktiotani, ja vaikka olen pitänyt sen ärsytetyssä tuhahduksessa, että hei ei tarvi koettaa olla hiljaa koska kaikki ovat heränneet jo, eli mitä suotta vaivautua, ei raivo katoa mihinkään. En osaa taltuttaa sitä enkä osaa kantaa sitä kunnolla. En tiedä yksinkertaisesti, mitä sille tekisin. Sietäisin sitä, odottaisin. Mutta saattaa mennä tuntikausia ja joskus menee koko yö niin että sydän vain hakkaa ja kysyn miksi, miksi ei, miten ihmeessä ja niin edelleen. Raivo ei kysy lupaa. Enkä voi purkaa sitä aivan sellaisin kuvastoin kuin se ehdottaisi. Ei minulla ole intressiä kuristaa kaikkia kanssani asujia ja lopuksi itseäni. Tai ehkä tässä vaiheessa jumalat puuttuisivat peliin ja ilmestyisivät sittenkin kaikkien turhien kyselyiden ja huhuiluiden jälkeen ja kreikkalaisen tragedian kaari pingottuisi tunnistettavalla tavalla. En tiedä. En ole koskaan päästänyt raivoani valloilleen. En täysin valloilleen. Olen kyllä huutanut ja itkenyt ja joissain tilanteissa harjoittanut itsepuolustusta, mutta olen onnistunut pitämään raivon voiman jotenkin kytkettynä. Niinä aikoina jotka muistan.

Ja silloin kun olen herännyt, kauan sitten, muisti katkoen, pahimmat pelkoni ovat liittyneeet siihen, että olen tehnyt ehkä jollekulle jotakin enkä vain muista mitään. Ja tiedän sen, miten tämä ärsyyntymisen voimakkuus, raivo, on halvaannuttanut vanhempiani ollessani lapsi - heidän oli vaikeaa uskaltaa viedä minua mihinkään, koska saatoin käydä arvaamattomasti toisten lapsien tai aikuisten kimppuun jos koin heidän uhkaavan. Lapsena yleensä purin niin kovaa kuin pystyin. Vielä kun menin kouluun, vanhemmat pelkäsivät siitä seuraavan vaikeuksia. Mutta en minä koulussa enää purrut ketään. Aikuisenakin olen purrut vain kun minut on herätetty eräältä sohvalta eräissä uudenvuodenjuhlissa: unen ja valveen rajamailla olin yrittänyt ensin hätistää kättä kasvoilta ja sitten iskenyt siihen hampaat ja purrut, purrut, purrut. Heräsin varsinaisesti siihen, että purtava huusi lujaa.

Säikähdän tätä reaktiota, koska se on niin voimakas ja väkivaltainen. Se ei tunnu olevan missään suhteissa ajatuksiin, joita minulla on heräämisestä toisen valvomisen ääniin. En usko mihinkään universaaliin nukkumaanmenoaikaan. Minusta aikuiset saavat tulla ja mennä miten tahtovat. Mutta uni, se on ilmeisesti minulle edelleen niin niukka resurssi, että puolustan sitä hurjuudella ja raivolla. Olen elänyt koko lapsuuden perheessä, jossa äiti laihduttaa valveilla ja horrostaa hereillä keittiössä viistäen juustoa höylästä suoraan suuhun muiden mentyä nukkumaan. Muistan monet kerrat jo ennen siskon syntymää, kun menin keittiöön ja istuin tuolilla ja tuijotin väsyneenä äitiä, jonka pienet äänet olivat herättäneet minut kesken unien. "Mene nukkumaan", sanoo äiti. "Sinun pitää jaksaa koulussa." En vastaa mitään, istun vain ja tuijotan ja palelee ja juustoa katoaa äidin nielusta alas ja se on hurjan pelottavaa ja päätän, etten kasva aikuiseksi. Myöhemmin kun siskon koliikkivauva-aika on ohitse, siskokin harhailee keittiön ovensuuhun ja saatamme tuijottaa äitiä molemmat lumoutuneina. Maalasin siitä lukiossa kuvan, josta piman (piirustuksen ja maalauksen) opettaja sanoi, että se ahdisti häntä, vaikkei hän osannutkaan sanoa, miksi. Eihän kuvassa ollut kuin kaksi hahmoa pöydän ääressä ja ovensuussa pienen yöasuisen lapsen hahmo. Veikkaan, että kyse oli hahmojen asennoista. Asento kertoo paljon.

Muut odottavat viikonloppuja, hehkuttavat niitä. Tunnen itseni vastahankaiseksi ja onnettomaksi, kun en oikein osaa liittyä siihen odotukseen. Minulle viikot ovat helpompia. Olen saanut nukkua kunnolla ja nautin siksi olostani. Enkä osaa löytää ratkaisua siihen, miten minun olisi hyvä asua. Nukun ja voin paremmin ylipäänsä, kun asun muiden kanssa. Mutta sitten viikonloppuisin hätkähdän hereille keskenherätetyksi tulemisen silmittömään raivoon enkä osaa rauhoittaa itseäni siitä mitenkään. Yksin eläessä sellaista ei tapahdu.

Viime yönä heräsin taas. Tein jo yrttiteen ja murisin itsekseni, mutta ikävä musta siirappi minussa vain tiivistyi ja kitkeröityi ja tiesin kokemuksesta, ettei se rauhoittuisi moneen tuntiin. Sekin monikkosuhteissa on, että usein ulkona myöhään hilluja menee nukkumaan toiseen sänkyyn, jolloin hänen kanssaan asiaa ei saa sovittua kehollisesti samalla tavalla kuin parisuhteessa saisi. Enkä nyt tarkoita mitään tökeröä sovintoseksiteoriaa. Tarkoitan tätä: minun raivoni on alkuräjähdyksensä jälkeen olennaisesti luonteeltaan kaukoraivoa. Polttava, kuuma raivo, jota valkoinen rätisevä pystyy hädintuskin pitelemään hiljaisena, kestää muutaman kymmentä sekuntia, ja sen jälkeen se hyytyy, sitkeytyy, vatkuloituu ja muodostaa kuvia, joissa olen pieni ja suojaton ja untani ei sallita, ärsytetäänkutitetaan hereille, pakotetaan jaksamaan ja ryömimään ja tavoittelemaan. Stressireaktio huipentuu kiihkeästi ja palautuu vaivoin ilman apua. Mitä kauemmin toisen suojaton, samankaltainen tunteiden repimä ja riepottama keho pysyy oman kehoni ulottumattomissa, sitä sitkeämmäksi käy raivosta kokoon keittyvä myrkky. Äänet keittiössä tai vessassa lisäävät sen pontta. Mutta kun peiton alle sujahtaa lämmin, viaton keho - niin, minulle kehot ovat hyvin viattomia (ja jopa ne kehot, joita en osaa haluta, erotan niidenkin viattomuuden vaikkei minulla olekaan pääsyä sen jakamiseen, terhentelevät ja äijämäisetkin kehot sisältävät viattoman elementin, samoin kyborgimaiset teko-osaiset naiskehot, ne kysyvät hiljaa, kelpaavatko, ja on kuunneltava hyvin tarkasti, että sen kysymyksen erottaa kaiken kohinan takaa) - niin raivo kääntyy suruksi ja neuvottomuudeksi, jota jaan mieluummin kuin pää poikki -mielialaa.

Koska tässä tapauksessa ulkonahillunut on kavunnut toiseen sänkyyn, kuulostelen yössä hänen hengityksensä tasaantumista toisessa huoneessa ja sitten kokoan itseni ja sitkeän karvaan keitokseni ja kyvyttömyyteni tehdä sille mitään ja tassutan toiseen huoneseen ja kipuan parven tikkaita ja kurkistan pimeään ja sanon: hei, haluaisin tulla tänne, saanko. Toinen koettaa nukkua, mutta makaan vieressä ja puhun, kunnes ehkä jokin alkaa asettua ja ainakin alan tuntea väsymystä, mikä tarkoittaa, että olen rauhoittumassa - raivoissaan ei nukahdeta - ja voin jättää hänet nukahtamaan ja palata toiseen sänkyyn nukkumaan.

Ei puhuminen helppoa ole. Tunkkainen raivo tekee neuvottomaksi. Mitä sille pitäisi tehdä? Miten estää sitä vahingoittamasta toisia ja itseä? Miksi se menee ohi vain niin, että joku tulee ja pitää kiinni tai silittää tai antautuu silitettäväksi? Miksi raivo ottaisi kernaimmin sellaisen ilmiasun, ettei kukaan taatusti uskaltaudu silittämään tai halaamaan? Onko se vain toivottomuutta tilanteeseen? Mitä sanomaa se tuo? Ainakin se tuo mukanaan, rauhoituttuaan, pohjattoman neuvottomuuden: Ei ole mitään kaavaa tai reseptiä elää toisten kanssa. Ei ole järjestelyä, jossa ei tuntuisi pahalta. Aina voi koettaa minimoida riskit - kuten olla asumatta lasten kanssa, se on esimerkiksi yksi hyvä keino minimoida yöherätetyksi tuleminen. Ja voi koettaa puhua asiasta, sanoa, ettei tämä liity sinuun tiettynä ihmisenä mitenkään, koska sama reaktio laukeaa kyllä sellaisenkin suhteen, jonka kanssa ei ole erityisen läheisiä välejä mutta jonka kanssa vain jostain syystä nukkuu samassa huoneistossa sen aikaa, että sattuu heräämään hänen kolinaansa. (Itse asiassa nyt kun kirjoitan tätä muistan sen, miten kännykkäni herätti keskellä yötä sinkkuaikanani - siitä seurasi aina sama raivo, etenkin kun kännykän laturi oli hukassa ja puhelin palasi manalasta vain pimputtamaan herätyssoiton aamuyöstä kuollakseen sitten seuraavaan aamuyöhön saakka. Siinä kun oli oletusasetuksena, että jos kerran haluat herätä viiden aikaan, haluat tehdä niin joka päivä.) Ja voi sanoa, että koeta olla välittämättä tästä ikävästä piirteestäni, että en halua sinun rajoittavan menojasi, haluan että kuuntelet itseäsi tässä enemmän kuin pahaa oloani, mutta haluan sinun myös auttavan minua sen kanssa, koska en yksin oikein osaa rauhoittaa itseäni raivosta.

Raivosta herää paljon muitakin kysymyksiä. Onko se esimerkiksi syy siihen, miten sikeästi nukun? Että mieluummin olen jossain tietoisuuden laidoilla rekisteröimättä kuulemaani ja kokemaani ja hätkähtämättä hereille, koska siitä seuraisi raivo? (Kaikki kanssani asuneet ovat ennemmin tai myöhemmin toisistaan tietämättä saaneet huomata, että nukahdettuani saatan käydä lyhyitä keskusteluja ilman että tiedän sellaisia koskaan käyneeni.) (Tämä on yksi syy, miksen halua dikotomiaa uni-valve. Harmaata aluetta niiden rajamailla on liikaa.)

Työtoveri kysyy, että eikö tuo nyt ole ihan normaalia, että raivostuu. Vastaan, etten ole kiinnostunut normaalista. En ole kieltämässä raivoa. En ymmärrä, miten jotain sellaista voitaisiin ylipäätään kieltää. Miten se onnistuisi? Mutta se on toisella tavalla ongelmallinen tunne: en ole oikein keksinyt, miten sitä kannatella. On tilanteita, joihin se sopii, kuten niihin tilanteisiin, joissa toista tai itseä uhkaa jokin fyysinen, välitön ja raaka väkivalta. Silloin raivo on paikallaan. Se oli paikallaan myös ukin kanssa, lapsena, kun hän yritti silmittömässä humalassa pitää minua hyvänään enkä halunnut häntä lähelleni ja huusin niin että hän ei uskaltanut enää näyttäytyä pienessäkään hiprakassa minulle yli viiteentoista vuoteen. (Sen seurauksena vietin siellä paljon aikaa ihmiskilpenä isoäidin ja ukin välillä; ukki pahoinpiteli isoäitiä vain humalassa ja minun siellä ollessa hän ei uskaltanut juoda lainkaan.) Ja toisaalta, tiedän käsitteleväni raivoani suhteellisen hyvin. Eivät ihmiset tunne minua kovinkaan raivoisana. Mutta se on minussa ja tunnen sen oikein hyvin. Ja se saa minut nauramaan teet artikkelille purskauttavasti silloin kun luen jostain tekstin, jossa pohditaan, ettei moderni ihminen voi ymmärtää kreikkalaisen tragedian raivon syvyyttä ja verenhimoa. (Voi tietysti olla niinkin etten vain ole moderni. Varmasti syystä jäävään itseni siitä arvioinnista.)

Voi, tietäisitte vain. Tietäisitte, mitä ajattelin viime yönä.

Sitä on niin vaikeaa uskoa, sanoo työtoveri. Sinähän olet niin leppoisa. Ethän sinä rähjää yhtämittaa. En niin, vastaan. En minä näet usko sellaisen auttavan asioita lainkaan. Enkä usko vihan säiliöteoriaan ja "paineen purkamiseen". Enemmän ajattelen Spinozan olleen oikeassa.

Näemme helposti, miten ihminen, jota ohjaa affekti tai luulo, eroaa ihmisestä, jota ohjaa järki. Edellinen näet tekee, tahtoipa tai ei, sellaista mistä hän ei ole ollenkaan perillä, kun taas jälkimmäinen ei seuraa kenenkään muun kuin itsensä toiveita ja tekee vain sellaisia asioita, joiden hän tietää olevan tärkeintä elämässä ja siksi niitä hyvin suuresti haluaa. Niinpä sanon edellistä orjaksi mutta jälkimmäistä vapaaksi. (Baruch Spinoza)

En nyt tarkoita, että olisin järjen iloon vapauttama, mutta pyrin kyllä siihen. Paitsi silloin kun hätkähdän hereille pulssin kiihdytykseen ja kipinöin ja sähisen ja valkoinen rätinä repii maailmaa ja päähän sattuu ja en tiedä, mitä tehdä, koska tuntuu, ettei se kaikki ahdistus ja kipu ja kauhu mahdu mitenkään tähän yhteen kehoon.

Vireää aikaa

Pidän tästä syksystä paljon, paljon enemmän kuin yhdestäkään syksystä pitkiin aikoihin. Luulen sen johtuvan opiskelusta, äkillisestä solahtamisesta takaisin tuohon väljempään, kokeilemiseen ja puntaroimiseen ja omaksumiseen jonkin tuntikirjaten muokkaamisen sijaan. (Toki muokkaan tuntikirjaten pehmytkudoksia, mutta se on eri roolissa nyt. Sen maadoittava vaikutus ei katoa, mutta on muutakin kuin maata.) Kaikki luennot eivät tietenkään sytytä samalla tavalla. Oppimisen ja opetuksen kurssi jättää aika kylmäksi, koska sen kysymykset opetuksesta ja oppimisesta tuntuvat kaukaisilta. Mallissa on palluroita, palluroissa sanoja, spiraalikierre tai samanaikaispallurat lilluvat kulttuurissa.

Myös kehityspsykologia jättää epäuskoiseksi. Tuntuu vielä toki järkevältä puhua kehitysvaiheista vauvoissa, jotka oppivat puhumaan ja kävelemään ja vähitellen operoimaan ajatuksella kaiken suuhun tunkemisen sijaan. Mutta sitten kun aletaan puhua myöhäisnuoruuden ja varhaisaikuisuuden kehitystehtävistä, huomaan olevani hyvin eri mieltä kirjan kanssa. Ei, eivät nämä ainakaan mitään universaaleja ole. Ja miten missään kehitystehtävissä ei puhuta ystävyyden oleellisuuden ymmärtämisestä tai rakkaudesta ihmetyksenä, joka vaalii vapautta enemmän kuin sitoumusta? Omaa elämää ja tekoja koskevan omakohtaisen vastuun ymmärtämisestä? Tahdosta ymmärtää sormella osoittelun sijaan? Yrityksestä kohdella lempeästi itseä ja toisia? Toki olen huomannut ihmisten ympärilläni tekevän samanoloisia ratkaisuja, mutta se, että kehityspsykologit ottavat ja kutsuvat näitä tiettyjä ulkoisia asioita kehitystehtäviksi, tuntuu jotenkin kummalta. Olkoonkin, että nuo ulkoiset olosuhteet vievät ihmisiä tilanteisiin, joissa heidän on kasvettava tilanteen tasalle. Ja että noita ulkoisia asioita toisinaan kärtetään, toisinaan oletetaan.

En usko yksiin polkuihin.

Sen sijaan uskon pienten vihjeiden kuunteluun. Olojen kuulosteluun. Kuten kirjoitin, tuntuu hyvältä ja virkistävältä palata yliopistolle. Siellä on sallitumpaa innostua, tulistua, tutkia, leikitellä, paneutua haudanvakavasti. Laajempi asennoitumisen ja ilmaisun kirjo on kaiken aikaa käsillä. Jotenkin siellä käy ponnekkaaksi, erottuu selkeämmin. Koska on ajatuksia, joita vasten erottua. Ja toisaalta, kehona sulautuu paremmin kuin työmaailmassa. Kehona erottuminen on uhkaavampaa kuin ajatuksina erottuminen. Tarkoitan: ajatuksista voi sentään pitää turpansa kiinni jos haluaa. No, en ole ihmeemmin kyllä halunnut. Mutta kuitenkin. Vaikka välillä ajattelen ajattelevani jotenkin kehnosti, se ei haittaa samalla tavalla kuin kehollinen kehnous. Itse asiassa nyt olen lakannut potemasta kehollisia kehnouden tunteitakin. En ole jotenkin enää niin eksyksissä ja uhattu. Saan keskustella, kritisoida, syttyä, ihmetellä ja peräänkuuluttaa. Monessa muussa ympäristössä se ei onnistu yhtä helposti. Eikä tarvitse edustaa mitään! EI TARVITSE EDUSTAA! Saa jumankekka mennä tenttiin pienessä mekonrietaleessa ja villasukkiksissa ja pureksia kynänpäätä ja kirjoittaa ja ajatella että onpas hupsuja ajatuksia ja menköön nyt, tämähän on herramunjee vaan yks tentti.

Koetan selittää Faunillekin vireyttä. Että menee nukkumaan aika tyytyväisenä ja siksi nukahtaakin, ja herää virkeänä ja iloisena ja odottavana, pieni kutkutus masussa: Mitähän tänään opin? Mitä kaikkea sinkoaa polulle? Se on niin erilainen tila kuin se, missä olen elänyt nyt jonkin aikaa. Jossa päivistä ja öistä tuli epämääräistä muhjua ja rahnustin sinne tänne miettien, tätäkö se loppuelämä nyt muka sitten on. (Onneksi ei ole!) Fauni yrittää selittää minulle omaa mittariaan: se liittyy vuodenaikojen vaihtumiseen. Seuraavan vuodenajan alkaessa hahmottua ympärille voi äkisti tajuta, että on ollut tyytyväinen tai aika onneton koko edeltävän, päättymässä olleen vuodenajan ajan. Tavallaan tunnistan ilmiön. Onnenhuippujen ja vaikeiden aikojen puristuksen tunnistaa niiden koko voimassa vasta kun tilanne on hellittämässä (niin, valitettavasti minulle on käynyt näin usein myös onnellisuuksien kanssa, mutta koetan toki muuttaa tätä ja tunnistaa ne nopsemmin ja analysoida hurjalla tarmolla, mistä kaikesta onnellisuus minussa kumpuaa ja tukea niitä asioita) mutta jotain kyllä tunnistan ja tarkkailen jaksojen aikanakin. Se on hurjaa - olen esimerkiksi tiennyt viime talvena, että olen ollut huimasti onnellisempi ja tyytyväisempi ennen, mutten ole hahmottanut, miten onneen tai tyytyväisyyteen voisi päästä.

Nyt tiedän, muistan, taas hetken, miten voimakkaasti oma tyytyväisyyteni liittyy siihen, että minulla on henkisesti vaativaa puuhaa. Tämä syksy on tuntunut uskomattomalta, etenkin kun nyt olen käynyt tosiaan hieromassakin, mikä tarkoittaa, etten ole täysin lipsahtanut maailman reunan ylitse ajatusten pyörremyrskyjen heiteltäväksi. Olen kiinni tässä maailmassa, olen jaksanut käydä salilla ja tanssimassa, hieromassa ja hierottavana, luennoilla ja pohtimassa sitä, mitä minulla on annettavaa toisille. Ehkei se ole ystävyyttä kummempaa, mutta ystävyyskin on aika kummallinen ja voimakas asia.

Ja olen nauranut hereästi tenttikirjan luonnehdinnalle vanhusten henkisestä tilasta, koska se muistuttaa sitä vaihetta, jota olen nyt elänyt jo monta vuotta.

Tämä on taas näitä kohtia, joissa rakastan ihmisiä hyvin yltiöpäisesti ja ylitsevuotavasti. Niin kai se menee: kun itsellä on hyvä olla ja tuntee olevansa kotonaan, koko maailma on koti ja siinähän on tilaa muille ja heidän outouksilleen. Olla kotonaan: niin hassu ilmaus. Niin moni ei halua kutsua kotiinsa. Minä kutsun monesti ihmisiä kotiin, koska kotona (muidenkin kodeissa usein) on helpompi olla, helpompi pitää toisista, tehdä yhdessä hassuja pikku puuhia pelkäämättä kenenkään puuttuvan asiaan. (Kun kävimme varttuneempien fuksien päivällisillä, pelkäsin joutuvani ravintolasta ulos heitetyksi, koska halusin tarjota muille kaakaorouheita omasta repustani. Mitään ei toki tapahtunut, mutta tuollaisissa kohdissa tulee vaivautunut fiilis, että onkohan tämä nyt varmasti ihan okei, vaikkei heillä olekaan jälkkärilistallaan kaakaorouheita.) Kun on turvallinen olla, toisista on helpompi pitää.

Nyt on luentotaukoviikon viimeinen päivä. Ensi viikolla alkaa taas minuuttiaikataulun mukaan hyppelehtiminen. Hyvä niin, koska olen jo ehtinyt levätä ihan tarpeeksi. Jos aikoo saada vielä opintoja raavittua kasaan ennen joulua, on ryhdyttävä töihin. Keho käy kuitenkin kaiken aikaa yhä hitaammaksi ja epäröivemmäksi päivien lyhentyessä lyhentymistään. Hieman kyllä kauhistuttaa seuraava kurssi, joka käsittelee aihetta, josta etukäteen arvelin olevani kiinnostunein, eli työssä oppimista. Kurssikirjallisuus vaikuttaa uskomattoman puisevalta. Jotenkin nämä johtamisen näkökulmat eivät sitten mitenkään onnistu nappaamaan minua. Tehokkuus, metalliyritysten kumppanuusverkostot.

Ylipäänsä tällä hetkellä olen kovin hämmentynyt siitä, miten koko ajan toitotetaan vaikka minkä olevan tavoitteellista tai päämääräsuuntautunutta toimintaa, mutta sitten noista tavoitteista tai päämääristä ei vaivauduta sanomaan juuri mitään konkreettista tai kiinnostavaa. Se tuntuu hurjalta. Ovatko ne muille jokin itsestäänselvyys? Opiskelu on tavoitteellista toimintaa, esimerkiksi. Mitä tässä tavoitellaan? Ymmärrystä, ehkä? Miksei sitten sanota sitä saman tien?

Olen taas tarttunut Sara Heinämaan kirjaan Ihmetys ja rakkaus. Tarvitsen sitä käydäkseni keskustelua runomuotoisesta etnografiasta. Tietyt teemat elämässä tuntuvat palaavan luokse viheltämättäkin.

Tyhjiin sanallistumisen pelosta

Kun kävelen luentoviikon kirkasta säätä koiran kanssa kieltäydyttyäni rahatyöstä - käveleminen on tärkeämpää ja tenttiinkin pitää valmistautua, tänäänkin - luettuani monenkirjavia sitaatteja, monet kirjailijoilta, joita arvostan kovasti, alan taas ihmetellä yhtä seikkaa tai uskomusta, johon tulen törmänneeksi tuon tuosta. Ei minulla ole sille hyvää nimeä. Arvoituksellisuusparadigma, ehkä. Tai sanomatta jättämisen periaate. Tai jotain. Mutta en voi mitään sille, että olen elänyt omaa elämääni pienenä pelokkaana eläimenä, ja siten tulen itse sanoittaneeksi tuon uskomuksen tai disposition tyhjiin sanallistumisen peloksi. Se, kuten muutkin sanallistukset, on huono, koska kantaa muassaan konnotaatioita ja haaroo sopimattomiin suuntiin (ihan kuin me ihmisetkin).

Lyhyesti: Kysymys on ajatuksesta, ettei itsestään sovi kertoa toisille kaikkea. Että itsen ydin on se, mikä jätetään sanomatta. (Huomaa: "jätetään", ei "jää".) Että juuri sen nojalla, että tietää itse jotakin, jota muut eivät tiedä, tuntee itsensä.

En osaa kuvata kunnolla hämmennystäni tämän ajatuksen edessä. Lyhyesti, taaskin, ainakin yritän lyhyttä, koska olisi luettava tenttiin, eikä tämä näennäisesti liity siihen mitenkään (mutta mistä vetoa ymppään tätä taas tenttivastaukseen ja liittyyhän tämä tenttiaineistoon ajallisesti): Ensinnäkin, jos ihminen uskoo, että kokemus on aina sanallistuksiaan laajempi (ja minä uskon niin, ja se on niitä harvoja asioita, joista olen varma), ei ole mahdollista kertoa toisille kaikkea. Itselleenkään on hyvin vaikeaa kertoa kaikkea. Kuten Dewey kirjoittaa, ei ole kielen funktiokaan kuvata kaikkea, mikä tapahtuu. Kieli on vain oikopolku. (Ja polut johtavat joskus harhaan ja joka tapauksessa eivät kata koko metsää.) Toiseksi, jos itse joka tapauksessa tuntuu olevan jotakin, joka vaikuttuu tilanteista enemmän kuin tilanteet siitä (ja tästäkin olen melko varma alustavien kolmenkymmenenkuuden vuoden tutkimusten nojalla), tuntuu järkevältä antaa tilanteet kanssaan jakaville käyttöohjeita, jotta tilanteista muovautuisi miellyttäviä. Silläkin uhalla, että he käyttävät niitä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. (Missä määrin muuten tarkoitusperät ovat heidän "omiaan"?) Minusta tuntuu järkevämmältä olettaa ihmiset hyväntahtoisiksi kuin patologisiksi manipuloijiksi. Tällaisilla oletuksilla kun saattaa olla heijastuksensa vuorovaikutustyyliin ja siten tilanteen rakentumiseen ja - itseään toteuttavana ennusteena - heidän roolinsa siinä rakentumiseen.

Tavallaan kuvittelen ymmärtäväni neuvosta jotakin. Saattaa tuntua hurjalta ja kammottavalta lukea itsensä sanallistettuna. Siinä on jotain samaa kuin oman äänensä nauhalta kuulemisessa (tai vielä halvaannuttavammin, kun oman äänen kaiun kuulee luurista samalla kun koettaa käydä puhelua). Tekee mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Sitä voi olla vähän loukkaantunutkin, vaikka siinä ei ole mitään loukkaantumisen arvoista. (Siitä on helppoa vakuuttua, kun asiaa kielellistää ja veivaa eestaas - aika harvoin lopulta loukkaantumiselle on hyviä perusteita. Silti sitä tapahtuu, se on enemmän kuin parahdus: seis, tarvitsen aikalisän. Kun aikalisän saa, ainakin minun on useimmiten helppoa käydä leppoisaksi taas. Barbara Kingsolver on kirjoittanut tästä hyvin: on paljon arvokkaampaa, että ystävä pitää kädestä ja latelee ihan vääriä, loukkaavia sanoja, kuin että kukaan ei tule pitämään kädestä tai sanomaan mitään silloin kun tarvitsee tukea.)

Yksi olennainen oivallus oman tekstin suhteen on ollut, että itse asiassa senkin kanssa tekee aina välillä mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Kunhan sanojen lumo, sanoilla ajatteleminen katoaa. Ajattelee: Oho, näinkö mä sen jäsensin. Tältäkö se tuntui. Ja on vähän epäluuloinen, vaikka sitä toki liudentaa muistikuva tällä tavalla kirjoittamisesta. Mutta että juuri tällaisin sanoin, jotenkin käsittämätöntä! Moni ystäväni deletoi säännönmukaisesti: blogista, jopa facebookista vanhoja päivityksiä. Koska ovat muuttaneet mieltään tai eivät enää osaa samastua kirjoittamaansa, miten sen nyt sitten tahtookin sanallistaa. Eivätkä he halua, että muut ajattelevat heitä sellaisina. Jännittävä käytäntö (ja tietysti aivan oikeutettu, vaikken onnistukaan oikein ymmärtämään, mikä sanoissa on niin vaarallista). Minustakin välillä tuntuu, että jokin kirjoittamani on tyhmää ja hävettävää, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että so what, kuka ei tee typeryyksiä, ja miksi minun pitäisi vaikuttaa jotenkin paremmalta kuin olen. En minä tahdo ihailua. Tahdon ystävyyttä ja tasavertaisuutta ja ajatustenvaihtoa. Tietysti minäkin pelkään huonoina päivinä, että jokin päivä hallinto vaihtuu ja joudun tilille kirjoittamistani epäsuotuisista ajatuksista ja tekemisistäni. Sehän tuntuu olevan läpi historian toistuva teema. Eikä minulla ole hinkua marttyyriksi. Mutta olen ajatellut näin: niin kauan kuin en deletoi sanomisiani ja koetan elää sananvapauden periaatteen mukaisesti muutenkin kuin kaunopuheissani, minulla on taatusti intressi tarkkailla näitä asioita akuutimmin kuin jos tukkisin turpani systemaattisesti. Olen aika laiska ihminen. Jos vaikenisin varmuuden vuoksi, saattaa hyvinkin olla, etten seuraisi niin tarkasti sananvapautta koskevia lausuntoja tai kokisi niiden mitenkään liittyvän hyvään elämään ja sen mahdollisuuksiin.

Tottakai olen laumaeläin ja minua kauhistuttaa, mitä muut ajattelevat minusta. Mutta ajattelevat he jotain, vaikken kirjoittaisikaan. Luulen, että he voivat ymmärtää minua paremmin ja meillä voi olla hauskempaa yhdessä, jos kirjoitan edes yrittäen kuvata joitain piirteistöjä siitä, mitä tapahtuu. Ja: Jos he ovat hyväsydämisiä ja haluavat ymmärtää, he suhtautuvat ymmärtäväisesti pöljyyteenikin. Jos he taas haluavat tuomita ja halveksia, en keksi mitään hyvää syytä, miksi minun pitäisi olla tiiviissä tekemisissä heidän kanssaan. Keskustella toki voi, jos luvassa on keskustelua eikä limittäismonologia. Harvemmin tuomitsevan äänen kanssa keskustellaan. Vai?

Silloin kauan sitten kun vielä elin Kissan kanssa, hän säikähti kirjoittamistani. Sitä ennen äiti säikähti sitä ja kielsi eksplisiittisesti kirjoittamasta. Lopulta kuitenkin Kissa onnistui kehittämään uskomuksen, että vaikka kaikki muut bloggaajat jotenkin saisivat vakavia mielenterveyden häiriöitä tästä epäilyttävästä itsetutkistelustaan, minä varmasti olisin niin umpiluu, että selviäisin. Ajatus nauratti silloin minua kovasti. Nykyään tietysti vielä enemmän. Koska ei ole kyse umpiluutumisesta, päinvastoin. On kyse siitä, ettei linnoittaudu ja puolustaudu kaiken aikaa. Että avaa ovet ja sanoo tervetuloa. Että uskoo, ettei ole mitään psyykeä, joka pitäisi pelastaa. Mitään elämää, joka pitäisi johtaa turvallisiin uomiin. Tiettyyn valmiiksi pureksittuun, naurettuun ja sieväksi nyöritettyyn muotoon.

(Niin, se on huvittavaa: samalla kun en usko siihen, että kielellä voitaisiin kuvata kaikki, ja ettei se edes ole kielen tehtävä, tosiaan, uskon kyllä siihen, että se on kelpo työkalu esimerkiksi itsen ja toisten suuntaamiseen, politiikan tekemiseen, loukkauksien ylitse luovimiseen ja välittämisen osoittamiseen. Tärkeitä asioita nekin!)

Ulkona kävellessä yksittäisiä mielteitä risteilee aistihavaintojen lomassa. Esimerkiksi: jos on taipuvainen tarkkailemaan ja rummuttelemaan polyrytmejä kävellessään, mitenkä sitä nyt olisi yhtäkkisesti kiinnostunut yksiäänisyydestä argumentaatiossa tai ajattelussa. Ja: eikö olekin kiinnostavaa, että kahden kuukauden kasvatustieteiden opintojen aikana ei ole kertaakaan mainittu sanoja rauhankasvatus tai ympäristökasvatus. Ja: että puhutaan oppimisesta ja kasvatuksesta tavoitteellisena toimintana muttei pureuduta terrierin sinnikkyydellä siihen, mitä nuo tavoitteet ovat tai voisivat olla. Siitä tulee mieleen Daniel Quinnin tarina.

Ei ole käynyt niin, että nämä kaikki vuodet kirjoitettuani olisin käynyt itselleni selkeämmäksi tai jopa tyhjentynyt intiimistä. Niin kovasti kuin toivoisinkin voivani ojentaa sinulle hitusen kokemustani sen täydellisessä koostumuksessa, ainutkertaisena ja kehoon kirjoittuvana, se taitaa olla mahdotonta. Entä itse? Onko se kadonnut jonnekin? Valitettavasti ei. Se poukkoilee ja polyrytmeilee ihan yhtä mahdottomasti kuin ennenkin. Mutta minun on helpompaa suhtautua sen tempautumisiin. Ikään kuin se muistuttaisi enemmän koko ajan jotain vähän kahisevia haapoja polun varressa kuin oman äänen kaikua puhelimen luurissa, kun pitäisi osata sanoa jotain uuttakin, kurottua kohti toista, ja kaiku mykistää.

Vaiheissa

Kehityspsykologian lukeminen hauskuuttaa. Ei muuten, mutta vaiheiden järjestys ja päätepisteeksi valittu vaihe pyörityttävät silmiä. Esimerkiksi Piagetn kognitiiviset operaatiot. Siinä missä kykenen moniin formaalisiin operaatioihin, tietyt konkreettisen tason operaatiot... no, eivät ne ehkä ole kadonneet, mutta problematisoituneet. Esimerkiksi havaitseminen terminä. Tai havainnon kohde. Kaiken opiskelemani jälkeen minun on mahdotonta ajatella esimerkiksi näkeväni optisesti tuolin tuosta noin vain. Ensinnäkin tiedän, että se on tuoli. Tuolius on kirjautunut kehooni erilaisina painalluksina ja tuolinkäyttötapoina. On myös käyttöjä, joihin tiedän tuolin sopivan mutta joihin en ole sitä kokeillut käyttää. Ja sitten operaatioita, joihin en oleta sen soveltuvan. Ja en näe optisesti. (Tuolia ei itse asiassa ole esimerkeissä, mutta muovailuvahaa on. Muovailuvahan havaitseminen on ihan yhtä kinkkistä.) Ja sitten kolmanneksi ajattelen vielä pragmatistien jakoa havaitsemiseen ja tunnistamiseen. Että niinku kumpaa tässä tapahtuu. Ettei olisi liian helppoa. Tai siis, onhan se helppoa, se kaikki palaa mieleen iloisesti vihellellen, mutta vaikeuttaa joskus hieman, eh, operoimista. Tai ainakin pysäyttää kesken tekemistä ajattelemaan. Niin kävi välillä keramiikassa. Ajattelin molekyylirakennetta kierittäessäni suikaleita, joista rakensin veistosta. Ja ajattelin käsiä ja teorian ja käytännön spiraaliyhteyttä ja kulttuurisesti välittyneitä tekniikoita ja sitä, onko tämä savi nyt luontoa vai kulttuuria vai mitä ja mitä minun käteni ovat tai niiden liikkeet ja voi luoja pitääkö sinun mennä aina pohjaan saakka, ei sinulla ole kahdeksan kilometrin aaaaaa laaaaaaa raaaaaaaaaa joooooooo jaaaaaaaaaaa!

Ja sitten päätepisteet. Vaikkapa joissain aikuistumisen kehitystehtävissä. Hihitän niille ääneen. Voi apua, suojelkoot pilviset taivaat ja aurinkoiset päivät minua kehittämästä mitään identiteettiä, joka muistuttaa tavoitetilan kuvausta kirjassa. Mitään valmiutta. Tulevaisuusrakentamista tietystä lähtökohdasta.

Tietenkin tällainen ajatus psyyken rakenteesta tekee kertomuksellisuudesta jotain muuta kuin eeppistä tai tiiliskiviromaania.

Ajattelen eilistä improvisaatioteatteria ja miten hauskaa on, kun päästää irti oletuksista. Vaikka se tuntuu juuri vaikeimmalta. Ajattelen sitä, miten kehityspsykologiasta voisi kirjoittaa jotenkin ystävällisemmin - avoimemmin, vähemmän tosikkomaisesti ja samalla tarkkuus säilyttäen. Eikä vain kehityspsykologiasta. Tenttiinlukemisesta haaroo merkityksiä kauas siitä, mitä tekstiin on asetettu näytille yhdellä vilkaisulla.

Hipaisu ja ilmavirtaan tempautuminen

Kummallisia kohtia elämässä: kun äkisti keho ja mieli käyvät keveäksi, hymyilevät, kuplivat naurua, tulevat hipaistuksi ja tempautuvat ilmavirtaan kuin maankamaran kuivat, rapisevat roskat.

On keskustelu, jota ajattelin olla käymättä. Se keskustelu koskee kirjoittamista, kirjoittamisen konventioiden funktioita, konventioiden murtamista vs. niissä pysymistä. Omaa ääntää, joka kaikuu toisten ääniä. Halua näyttää vaivihkaisuus ja keskeneräisyys, epävarmuus ja kuulostelu, kurottautuminen kohti toisia. Sallia hiljaisuus, yskäisyt, tuolinjalan ääni lattiaa vasten ja kosketus käsivarrella.

Ajattelin, että riittää, jos kirjoitan niin (silloin kun siltä tuntuu; välillä tuntuu toiselta). Ettei minun tarvitse pohtia asiaa. Ettei tule mitään, jos jatkuvasti tutkin ja tutkin ja tutkin ja tutkin. Että tätä elämä on kulutettava jotenkin muuten. Johonkin tärkeämpään. Johonkin, mikä voi merkitä jollekulle jotakin. (Aivan kuin olisin ei-kukaan.)

Sitten: keskustelun mahdollisuus. Tästä on muutamia päiviä. Taju siitä, että toinen pohtii edes osittain niitä samoja asioita, jotka olen koettanut päättäväisesti asettaa syrjään hedelmättöminä ja yksinäisenä jankkaamisena. Heleä, helähdys, kierähtäminen, helpotus, hipaisu, tempautuminen, kurottaminen, selkeys, ponnekkuus, iloinen tyyneys keskellä ilmaa, keskellä tenttiinlukukiireitä, keskellä asunnon sotkua ja rahaa koskevia huolekkaita mietteitä.

Miten keveästi käy keskusteleminen. Miten asiat äkisti muotoutuvat ja miten kerkeästi ja innolla vastaan, miten helppoa se äkisti on. Hämmennys: tämä, minkä luulin jotenkin umpikujaksi ja huonoksi, onkin jotain käytettävää. Se antaa jollekulle voimia. Toinen ilmoittaa hymyilevänsä lukiessaan ajatuksia, jotka ovat karanneet, pyrähtäneet rintakehän kalterien lomasta tiehensä pehmentäen ulos mukeltaessaan kylkivälilihakset.

Miten se voi olla näin keveää, ajattelen.

Mutta samalla kuulen, miten keskustelua sivusta kuuntelevat eivät ehkä aisti keveyttä. He näkevät sanojen julkisivuja. Teorioiden möyrivät kauhukoneistot. Ajattelen elokuvaa Liikkuva linna - eri ovia, joista voi käydä eri maailmoihin.

Kummallista, miten paljon valoisammaksi elämän voi muuttaa yhteen teoreettiseen keskusteluun törmääminen. Yhden ihmisen rohkeus ja itsepäisyys siinä kontekstissa. Se, että osuu samaan aikaan ja paikkaan hänen kanssaan ja voi suoraan kommunikoida keskenään.

Jokin lukko on auennut. En osaa vielä nimetä sitä, mutta tätä on tapahtunut ennenkin: tiedän jonkin auenneen ennen kuin tiedän, mistä tarkalleen on kyse.

Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Kuinka avaraa, kuinka fiktiivistä

Matkaan tenttiin kävellen. Oikaisen puiston poikki virastotalon kulmalta, kuten useimpina aamuina tai puolipäivinä. Maa, tuuli, puut, pilvenretaleet. Taivas on valtavan suuri, vertaan sitä peltojenylistaivaaseen melkein joka aamu, mutta toki stressin takia se näyttää entistäkin lähemmältä maata. Se koskettaa ihoa, silittää kasvoilta murheet.

En ole koskaan onnistunut ymmärtämään, mitä olisi olla äidinkieleltään englanninpuhuja. Ettei näkisi yllä heaven-taivasta vaan sky-taivaan.

Ja siinä kävellessä kohoaa mieleen hahmoja, jotka liittyvät tenttialueen käsitteisiin. Momo ja lapsivarastot. Ehkä juuri Enden kuvaamat lapsivarastot auttoivat minua asettumaan koulun tiettyjä piirteitä vastaan. Luin kuitenkin kirjan ennen kouluikää. Sain sen lahjaksi eräältä äidinkielenopettajalta, joka tiesi minun oppineen lukemaan itsekseni ennen neljättä ikävuotta. Momon avulla opin, ettei tarvitse olla erityisen toimelias tai rohkea ollakseen sankari, voi olla kuunteleva ja mietteliäs ja silti pistää tuulemaan jähmettymättä. Momosta opin myös sen, ettei hyvä sydän katso vaatetusta ja että oikeastaan vaatetuksen takana voi olla tyhjyyttä. Riivasin vanhempia haluamalla kirpputorilta ostetut vaatteet. Etenkin tahdoin tilkuista tehdyn hameen. Minulla ei ole ollut sitä vieläkään. Mutta on ollut monia korvikkeita. Ja senkin opin, että on monenlaista kauneutta, monenlaista sydämellisyyttä. Että tärkeintä on lopulta läsnäolo. Jotain sellaista. Miten maaginen kirja, ajattelen siinä kulkiessani. Ilman sitä voisin ajatella, että minun pitää osata sanoa jotain fiksua.

Ja sitten ajattelen Maija Poppasta, hänen luokkaidentiteettiään. Hänen ponnekkuuttaan ja ryhtiään, joka kohoaa siitä, että hän tietää olevansa osa lumoa. Sitä rakastettavaa turhamaisuutta ja kopeutta, jonka alta löytyy lempeyttä ja kaikkea muuta kuin normaali aikuinen.

Ja ajattelen myös Villityn, ja ajattelen sitä osaa itsessäni ja muissa, joka ei muotoudu kovinkaan sosiaalisesti, vaikka se sosiaalisesti käsitettäisiinkin. Ajattelen ihon kananlihalle nousemista jonkun ihmisen läsnäollessa, äkillistä unen tuomaa muiston sirpaletta aiemmasta nuoruuden rikkumattomuudesta, kehon lämpöä ja jalkojen ligamenttien pehmittymistä, jonka huomaa vasta tanssista tauottuaan. Ajattelen niitä öitä, joina olen säpsähtänyt hereille kirjaamaan muistiin yksityiskohdan ja niitä päiviä, jolloin olen valveessa kuullut huut-laivojen huutavan kadulla ja kääntynyt ja nähnyt vain kävelykadun keskipäivän vilinän, kymmeniä vieraita kasvoja ja hahmoja ja tajunneeni, etten osaa täysin hahmottaa, mikä on valvetta ja mikä ei.

Aamulla ennen tenttiä olen itkenyt, koska tosiaan heräsin ennen kelloa unen tuomaan sirpaleeseen, jossa kävelen yksin syksyssä mutaista tietä ja isoäiti elää vielä mutta ei kävele kanssani, on sisällä keittiössä jonka valo näkyy lehtensä pudottaneiden puiden rankojen takaa, pitämyspuu kituu, monirunkoinen olento, mutta unessa olen yksi, jotenkin yhtenäisempi ja rikkumattomampi kuin nyt, sillä tavalla kuin ollaan rikkumattomia ennen kuin kyseenalaistetaan monia odotuksia ja sanotaan: ei, niistä joutuu maksamaan liian kovan hinnan, en halua. Unessa hinta ei ole vielä liian kova ja siksi olen kokonaisempi, ihmisempi, sellainen kuin ihmisten kuvat ovat. Ja uni tuo surun, koska tämä tilanne on niin erilainen. Että on tuskin kohtaa, jota en olisi tuosta kuvasta repinyt ja teipannut toiseen kohtaan.

Mutta itku on mennyt ohitse, olen koonnut päivän tarvikkeet ergonomiseen reppuun ja käynyt tuuleen ja puiston halki ja ajattelen: no niin, nämä minua pitävät koossa, nämä fiktiiviset kuvat. Näitä on monia eikä yksikään niistä ole Homo economicus. Ja mielessäni ihmettelen, miten monissa kohden tenttikirjaa puhutaan rakenteesta välittömän todellisuuden takana. Tai lopullisesta todellisuudesta. Tai sosiaalisista tosiasioista. Ne kuulostavat valtavilta betonikolosseilta sumun sisässä. Että en voi havaita niitä, voin havaita vain käsitykseni niistä, mutta silti ne ovat siellä sumun takana, ikkunattomat rakennemöröt. Ja että missään kohdin ei mainita sanaa fiktio, vaikka puhutaankin käsityksistä ja tulkinnoista ja ryhmistä. Koska eikö ryhmä käsitettynä lopulta tavallaan muistutakin fiktiota... Homo economicus ainakin muistuttaa fiktiota. Ja ajattelen T.S. Eliotin runoa, josta joskus kauan sitten pidin, kuvitin sen tuttavillani.

Niin että sitten kun pääsen tenttiin, en voi olla ihmettelemättä tekstissä tuota sanaa lopullinen. Enkä tietenkään voi olla kirjoittamatta myös fiktiivisistä henkilöhahmoista mahdollisena primaariryhmänä. Ne nyt yksinkertaisesti kaikuvat minussa liian voimakkaasti että haluaisin vaieta niistä.

Vasta tentin jälkeen tulen ajatelleeksi, että ainoastaan tuosta sanan lopullinen kritiikistä voi tentaattori päätellä minun ylipäänsä lukeneen tenttikirjan. Ja että kun piti määrittää käsitteitä ja kuvata niiden suhteet, olen ehkä kuvannut käsitteisiin liittyvää sälää ja murissut ohimennen kummallisuuksiani. Se on hivenen hupsua, etenkin kun kyseessä on opintojen ensimmäinen tentti ja kurssitoverit kyselevät tohkeissaan, miten tentti meni. No, se riippuu arvostelijan mielivallasta, sanon. Heitä huolestuttaa arvosana. Minä mietin, olenko ihan hullu, kun pidän tärkeämpänä hahmojen astumista avukseni kuin sitä, miltä se näyttää jonkun toisen silmissä. Ja sitten, sen kummemmin asiaa problematisoimatta, annan siihen luvan ajatuksenkin tasolla, käytäntöhän nyt joka tapauksessa on puoltanut tällaista lähestymistapaa tapahtumalla näin ja näin, kuten olen yllä kuvannut.

Iltaa kohden huomaan jonkin muuttuneen, liikahtaneen. Hengitys kulkee vapaammin. Ihmiset näyttävät hauraammilta. Enkä enää joudu ontumaan, kipu jalkapöydästä on kadonnut tenttiin.

Oppilasalakulttuurit ja ulkopuolisuus

Olen edennyt tenttikirjan toisella kierroksella koulun käytännöistä kertovaan lukuun. Siinä esitellään kaiken muun mielenkiintoisen ohella (lue ihmeessä joskus koulun tilan ja ajan säätelystä - ainakin minulle se palautti kaikista elävimmin mieleen sen, miltä tuntui olla ala-asteen ekalla ja tokalla luokalla: mystiset piirit, musertava rajanläheisyys yrityksessä kävellä niin hitaasti ettei siitä saa sapiskaa vetelehdintänä ja että silti matka pakkaseen tai halpoihin kenkiin tunkevaan sohjoon kestäisi mahdollisimman pitkään sisätilan suojissa, ajan murtuminen kellon kontrolliin) oppilaskulttuureita ja niihin liittyviä koulutodellisuuksia. Nelikenttä on koottu yhteenvetona monista tutkimuksista ja ottaa sisäänsä sopeutuvat normaalioppilaat, menestyvät ja koulua hyväkseen käyttävät oppilaat, vetäytyvät ja passiivisesti poikkeavat oppilaat sekä vastustavat ja aktiivisesti poikkeavat oppilaat. Kaksi ensimmäistä ryhmää kuvataan koulumyönteisiksi tai -neutraaleiksi, kaksi jälkimmäistä koulukielteisiksi.

Sopeutujat myötäilevät koulun virallisia käytäntöjä ja satsaavat edustuskelpoiseen ilmiasuun, mutta saattavat tuijottaa passiivisesti tyhjyyteen tunnilla. Tulevaisuus ja todellinen elämä on heillä kuitenkin kiinnittynyt koulun ulkopuolelle, mutta koulussaoloajan he esittävät ahkeruutta ja kuuliaisuutta. Koulumenestyjät taas käyttävät koulua aktiivisesti hyväkseen. He tavoittelevat hyviä numeroita ja laskelmoivat tulevaisuutta kauaskin ja ymmärtävät koulun hyövylliseksi ponnahduslaudaksi tuohon tulevaisuuteensa. Menestyjien alakulttuurille kuvataan tyypilliseksi yksilöllisen kilpailun ja suorittamisen vimmaa. Vetäytyjät unohtuvat luokkahuoneen nurkkaan muun luokan puuhastelun muurin taa. Hei eivät passiivisuudestaan ja huonosta menestyksestään huolimatta ole kurinpidollinen ongelma. Tätä ryhmää on diagnosoitu ja luokiteltu kymmenin erilaisin nimikkein, joiden psykologiset ja lääketieteelliset juuret juontavat 1900-luvun alkuun saakka. Näihin oppilaisiin viitataan ahdistuneina nuorina, jotka ovat vetäytyvitä, pelokkaita ja alttiita kiusanteolle. Heidän strategiansa on muuttua näkymättömiksi. Vastustajat tahtoisivat muuttaa koulun pelisääntöjä eivätkä tunnusta instituution asemaa. He eivät näe tulevaisuuttaan koulun viitoittamalla reitillä eivätkä tahdo kulkea sitä, vaan rettelöivät luokassa. Kapinahenki näkyy tunneilla häiritsemisenä, sääntöjen rikkomisena, opettajan vastustamisena, lintsaamisena, koulun omaisuuden tuhoamisena, opettajalle ja hikareille nauramisena.

Luen yhä uudelleen määritelmät ja niiden kuvaukset. Minua häiritsee muutama seikka. Osaan kyllä sijoittaa ihmisiä, omia vanhoja luokkatovereitani, hypoteettisesti ja ulkoapäin tarkkailijan kriteerein menestyjiin, sopeutujiin ja vastustajiin. Mutta vetäytyjät: en ole aivan varma sittenkään, olenko nähnyt tällaisia vetäytyjiä. Vai onko niin, että monet vetäytyjät ovat onnistuneet muuttumaan minultakin näkymättömiksi? (En hämmästyisi - olen sokea niin monille ihmiskommunikaation hienouksille, että voin aivan hyvin epäonnistua pahasti tällaisessa teorian juurrutusharjoitteessa.) Useimmat tuntemani ihmiset, jotka kuuluisivat kaiken järjen mukaan vetäytyvien kategoriaan, ovat menestyneet ihan hyvin koulussa ja sen jälkeen. (Enkä koskaan koulussakaan ajatellut, että heissä olisi jotain epäillyttävää tai koulukielteistä; minusta se on neutraali positio.) Luokittelussa, jonka referoin ylle, pistää silmään toinenkin asia. Vain vetäytyjien kohdalla ei puhuta tulevaisuudesta ja elämän kiinnittymisestä. Kaikkien muiden kohdalla asia mainitaan ja sitä käytetään valottamaan oppilaskulttuuria Ja sitten isompi mutta. Se, minkä tiedän sisältäkäsin: en minä sopinut lapsena yhteenkään näistä kategorioista. Enimmäkseen vetäydyin eikä minulla ollut tulevaisuutta (suunnittelin itsemurhaa suuren osan valveillaoloajasta ja ajattelin onnistuvani siinä sitten kun olen vähän vanhempi ja osaavampi), sikäli kyllä sovin vetäytyjiin. Ja koetin olla niin näkymätön kuin mahdollista. Mutta en menestynyt huonosti koulussa, ja joissain kohdin vastustin aktiivisesti koulua. Harvoin, silti - eihän minulla ollut mitään vaihtoehtoista tulevaisuutta, jonka edessä jököttäessään koulu olisi tuntunut esteeltä.

Ei - oli se hetki, ne tilalliset ja ajalliset säännöt. Tein tehtävät mahdollisimman vähäeleisesti ja nopeasti, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Sitten kun oli tehnyt tehtävät, sai katsella ikkunasta vapautta kunnes opettaja äkkäsi tilanteen ja passitti koulun kirjastoon päällystämään kirjoja lopputunniksi. En ymmärtänyt puheterapian funktiota, ja kun puheterapeutti vastasi miksi-kysymykseeni, että seiskalla alkaa ruotsi ja siinä pitää osata sanoa r paljon ponnekkaammin kuin saksassa - ikään kuin olisin puhunut kaiken aikaa a-saksaa enkä suomea, jossa r on keskeinen äänne ja ikään kuin yläasteella olisi puhuttu vain ruotsia - ajattelin pilkallisesti mielessäni, että vähänpä sinä tiedät ja että toivon mukaan olen jo sitten pois tästä vankilasta jo. Kaikesta huolimatta sain kiitettäviä numeroita, vaikkei sillä ollut niin väliä. (Enkä ymmärtänyt ollenkaan sitä, miten jotkut jaksoivat puhua numeroista ja pitää niitä tärkeinä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että heillä oli tavoitteita. Heillä oli tulevaisuus. Sellaista ei osaa kuvitella, jos on lapsi, jolla ei ole tulevaisuutta.) Tehtävissä oli sekin hyvä puoli, että sen ajan kun niitä teki, ei tarvinnut tuntea itseään onnettomaksi ja vääränlaiseksi. Tehtävissä oli aina ratkaisu ja se löytyi usein helposti. Tehtävien tekemisen ajan ei tarvinnut myöskään pelätä seuraamuksia. Koetin kuitenkin enimmäkseen välttää konfliktit. Vaikka kotona ei arvostettu koulua juuri mitenkään, arvostettiin siellä sentään konflikteista pidättäytymistä, helppoutta ja hyvää käytöstä ja huolellisuutta. (Aika kiinnostavaa kyllä, että itse asetuin vastustamaan juuri käytöstä ja huolellisuutta pukeutumalla tarkoituksellisen homssuisesti, suttaamalla väärän vastauksen syljellä kummaamisen sijaan, viskomalla kotona koulukirjat minne sattuu minkä seurauksena niitä ei aina saanut mukaan tunneille kun niitä ei löytynyt - aloin tietysti etsiskellä niitä vasta muutama minuutti ennen lähtöä ja koska pelkäsin myöhästymisen seuraaamuksia, jätin etsinnät kesken ja vain menin kouluun ja toivoin, ettei kirjan puuttumista huomattaisi. Ja kieltäydyin viittaamasta ja kehitin taiteenlajiksi luvattomissa koulun tiloissa oleskelun sen näköisenä kuin siellä olisi jotain asiaa luvanvaraisesti toimitettavana. Tietosisällöt sen sijaan - ne olivat koulussa eniten okei.)

Oikeastaan nyt kun ajattelen huolellisesti tätä asiaa, ymmärrän paremmin, miksi minusta lapsena aikuiset olivat dillejä kysyessään, onko koulussa kivaa. Ja ymmärrän myös opettajien hämmästyksen, joka välillä läheni ärtymystä. Sen, miten kävi useammin kuin kerran niin, että parin ensimmäisen kokeen jälkeen opettaja kysyy, kuka oikein on tämä - nimeni - ja onko hän käynyt tunneilla. Missä vaiheessa viittaan tai (ala-asteella) nousen seisomaan. Lukiossa kukaan ei reagoi, mutta etenkin ala- ja vähän vielä yläasteellakin kohti lentää syljessä mällisteltyjä talouspaperipalloja, joku huutaa vammainen ja heeeevooooneeen (yläasteella hevosennussija) niin edelleen. Ai sinä, sanoo opettaja hämmästyneenä. Mikset sinä viittaa tunnilla, kun kerran osaat, on kysytty useamminkin kuin kerran. Tuijotan lattiaa, kohautan harteita. Vastaa, sanoo opettaja. Nostan katseeni ja katson opettajaa silmiin jostain jääkasan toiselta puolelta ja maailma pysähtyy siihen paikkaan, kysyvään, huolestuneeseen ja usein ärtyneeseen katseeseen, enkä osaa, tiedä, onko kyse siitä, etten halua vai etten pysty vai mistä. Painan katseen alas vaitonaisena (ja saan luvan istua) ja opetus jatkuu eteenpäin.

Muutama opettaja jutteli kanssani kahdenkin kesken ja sanoi, ettei ymmärtänyt, miksen osallistu, kun kerran osaan. En osannut vastata heille mitään. Eihän minulle ollut heitä vastaan mitään. Minusta vain piti riittää, että teen tehtävät ja sillä siisti. Jos siihen tyydyttiin eikä asiasta tehty numeroa, saatoin jopa alkaa menetellä muutamien aineiden tunneilla kuten koulumenestyjästrategiaan on kirjattu. (Ei tosin minkään tulevaisuuden eteen; sain vain päähäni kirjoittaa näytelmän ja ajattelin, että sitä olisi hauskaa esittää luokan kesken ja se toisi henkireiän tylsään tuntipuurtamiseen.)

Lukiossa aloin voida huonommin. Se liittyi tuolla nelikentällä nelistäen siihen, että vastustukseni kävi aktiivisemmaksi (lintsasin paljon ja jätin tehtävät selkeästi tekemättä) mutta etten tullut mitenkään toimeen kurinpitotoimien kanssa ja sitten olinkin aivan lukossa uuden määritykseni kanssa, koska oli mahdotonta pysytellä samaan aikaan näkymättömänä ja poissaolevana (vaikka sen luulisi olevan helpompaa kuin näkymättömyyden ja läsnäolon, ja niinhän se muualla yhteiskunnassa usein onkin). Jotta saatoin säilyttää näkymättömyyden ja lintsaamisen yhdistelmän, oli lintsattava kaikki opotunnit, joilla käsiteltiin tulevaisuuden (jota en ajatellut itselläni olevan) valintojen lisäksi kurinpidollisia asioita, kuten poissaolot. Lisäksi oli vaihdettava pitkä matematiikka lyhyeen, koska luokanvalvojamme ja opomme oli pitkän matematiikan opettaja. Joskus kun mainitsen tästä vaihdoksesta ja sen avaamista näköaloista opetukseen (pitkässä opetettiin oikeasti ja suhtauduttiin meihin mahdollisina oppijoina, mutta lyhyessä opettaja latoi kiusaantuneena taululle yhtälöitä ja asennoitui niin että ne tulevat olemaan vaikeita ja voi voi ja kukas nyt tarvitseekaan apua ja monet eivät edes yrittäneet ajatella itse asioita läpi - ja koska asioita ei selitetty eikä opetettu, oli mentävä etsimään niille selitykset pitkän matikan kirjoista, jotta oppi; minusta pitkä matikka oli helpompaa kuin lyhyt ihan tuosta opettajan asenteesta johtuen), ja satun mainitsemaan vaihdoksen syyn, keskustelukumppani järkyttyy ja hämmentyy. Ehkä yliopistokoulutetuilla ei oleteta olevan tällaisia menneisyyden hairahduksia. Mutta asia on kyllä niin, ettei minua itse asiassa kiinnosta nytkään niin oikean eetoksen tavoittelu kuin asiat, joita opiskelen. Pyrin antamaan toisille tilaa, mutta minun on annettava myös itselleni tila, jonka tarvitsen. Toisessa kirjan luvussa siteerataan jonkun koulutussosiologin lausahdusta, että koulun piilo-opetussuunnitelman kuri kinnaa olemista kuin liian pieni takki päällä. Allekirjoitan sen täysin.

Enkä pidä liian pienistä takeista.

Kuulin kouluaikana turhan monta kertaa määritelmän: Sinä se olet semmoinen erilainen lapsi/nuori. Se ainakin tehtiin selväksi. Okei, saavathan opettajat ajatella niin. Mutta onko se sanottava oppilaille ääneen? Vielä toisten kuullenkin?

Vasta aikuisena olen oppinut ymmärtämään, että kaikki ovat erilaisia. Ihan kaikki. Ettei kyse ole jostain viallisuudesta.

Kattava tuo nelikenttä ei ainakaan ole. Vai lieneekö vain käynyt niin, että koska vietin ala- ja yläasteen tunnetusti vaikealla luokalla, kaikki lievästikin koulukielteiset mobilisoitiin mukaan kapinoitsijoiden ja aktiivisen vastustamisen ryhmään? Ja siinä paineissa monet meistä muista, neutraaleista, valitsivat näkymättömyyden strategian? Mistä tulee ajatus, että jos ei sitoudu koulun tavoitteisiin ja/tai piilotavoitteisiin, ei voisi menestyä ja oppia ja kvalifioitua? Että ilman motivaatiota ei synny tuloksia? Että ilman pitkäjänteisempää tulevaisuutta nykyisyys ja mahdollisuus toimia siinä rakentavasti katoaa? Minusta ne tuntuvat epäillyttäviltä piilopremisseiltä enkä osaa uskoa niihin.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Epäilyä.

Ei mitään uuuuuttaaaaaa

Tuli mieleen koiraa sateen halki luotsatessa, että ehkä mikään ei takaa samanlaista opiskelufokusta kuin sotkuinen yksityiselämä. Ja sitten tuli mieleen seuraavaksi, että aika usein työnkin suhteen olen havainnut saman yhteyden: Umpioituu hommaan kuin hommaan helpommin, koska se on vapautus kurkkua kuristavista ihmissiteistä. Työ vaikuttaa kirkkaalta, selkeältä, lähestyttävältä... ja ainakin kirkastettavalta, selkiytettävältä ja lähelleen päästävältä.

Ja sitten mietin, että onkohan tätä korrektia tai eettistä kirjata ylös. Että jos vaikka joku päättävä elin (täydennä itse, mikä elin) lukisi ja horror horror keksisi mutkistaa ihmisten perhe-elämää, karsia kaikki perheiden tuet, koska se verottaa työn teosta. Paitsi että varmasti on ihmisiä, jotka reagoivat täysin päinvastoin. Tämä olen vain minä, enkä ole kovin aikaansaapa tai tehokas. Ja sitten vapahdin itseni kirjoittamaan tämän ylös, koska en varmasti ole ensimmäinen tästä kirjoittanut.

Etuoikeutettuudesta, osa n

Tenttikirjaa eteenpäin sommatessa ajatus siitä etuoikeutettuudesta, joka on itselleni tuttua (mutta jäänyt pitkään näkymättömäksi; ei niin etteikö sitä olisi joskus kommentoitu mutten ole osannut kiinnittää kommentteja mihinkään oman viitekehykseni rakenteisiin; sokea piste, kuollut kulma) kiteytyy. Haen, tapailen: se on jotakin, millä on tekemistä seurauksista piittaamattomuuden kanssa. Siihen liittyy ystävän äidin toteamus uskosta selviytymiseen. Kirjoitin pari päivää sitten, ettei minulla ole semmoista uskoa, mutta että lämmittää ja auttaa, että joku on joskus ajatellut minulla olevan sellaista. Ehkä sittenkin olin väärässä. Ehkä se usko - jokin sanallistamaton itsepäisyys, sitkeys ja seurauspiittaamattomuus sittenkin luonnehtii tapaani toimia ja olla. Ja se on hyvin, hyvin etuoikeutettua.

Ei niin, ettenkö piittaisi seuraamuksista. Oikeastaan se on huono muotoilu. Mutta en usko sosiaalisten mokien peruuttamattomiin seurauksiin (ja vaikka uskonkin esim. ystävyyksien voivan lopullisesti romuttua, en ajattele sitä traumoittavana; niin vain joskus käy eikä sen tarvitse riistää ystävyydeltä ilmiönä sen arvoa). Näen määritelmät ja identiteetit ja jopa leimat joustavampina, neuvoteltavampina kuin monet kaukaisemmat tuttavani. En osaa esimerkiksi ihan hirveästi pelätä, mitä ihmiset ajattelevat tätä blogia lukiessaan tai livekouhottamistani seuratessaan. Nehän ovat heidän ajatuksiaan, itseään he niillä eniten kiusaavat. Tietysti joskus joku on suuttunut tai pitänyt jotain käytäntöäni täällä tai muualla epäeettisenä. Asia on kuitenkin aina saatu keskustelussa selvitettyä jollakin tavalla suhteiden rikkoutumatta. Jotkut ovat kieltäytyneet tuttavuudesta, jotkut kommentoineetkin jälkikäteen, ystävyyden myöhemmin mahdollistuttua, että jokin sanomani tai tekemäni on ollut (heille) liikaa. Ehkä jotkut pitävät minua toisinaan idioottina - ja mistä tiedän, vaikka sinäkin tekisit niin - mutta, lopulta, entä sitten? (Pidän itseäni idioottina itsekin tuon tuosta mutta enimmäkseen onnistun antamaan sen hövelisti anteeksi ja joskus jopa opin virheistäni. Aika harvoin kyllä, jos rehellisiä ollaan.)

En osaa muotoilla tätä nätisti. Usko seuraamusten ei-lopullisuuteen? En tiedä, saatko kiinni siitä, mitä yritän kirjoittaa. Joka tapauksessa se on melkoinen kevennys itsekontrollista. Ei tarvitse leikkiä omaa stasiaan, vakoilla, pelätä paljastuvansa ja niin edelleen.

Mietin, miten tätä kuvaisin. Asenteena? Toki, se varmasti on osittain harkittu, omaksuttu, luontumukseksi muuttunut asenne. Sen ovat mahdollistaneet tietyt olosuhteet. (Ajattelen temperamenttipiirteitäkin olosuhteina. Ja osittain sosiaalisesti konstruoituina.) Joissain toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi voinut syntyä. Mutta on siinä läsnä tahtoakin, tietoista strategian tekemistä, etenkin silloin, kun kokee uhkan ja huomaa hengittämisen käyvän pinnalliseksi ja kylkivälilihasten kiristyvän panssariksi rintakehän elimiä suojaamaan. Siloin tarvitsee uskoa siihen, että on mahdollista sommitella strategiaa. Tuo uskokin olisi voinut tyssätä johonkin olosuhteeseen. Onneksi niin ei käynyt. Tai ehkä usko on liian vahva sana. Ei tämä varmuutta ole. Pikemminkin leikki, empiristin hauska ihmiskoe itsellään. Kokeillaan, katsotaan, tulisiko tällaisesta asennosta ja eleestä mitään! Kerranhan tässä vain eletään. Miksei siis kokeilisi.

Ajattelen nyt sitä, mitä Feldenkrais kirjoittaa hyvistä liiketottumuksista. Siitä, miten jotkut meistä onnistuvat kasvamaan alun perin siten, ettei yhteys epämukavuuden ja mukavuuden hienovireiseen aistimiseen ja siitä opiksi ottamiseen missään vaiheessa katkea toisten miellyttämisen ponnisteluiden takia. Kehollisesti olen hyvin kaukana sellaisesta tilasta ja joudun tekemään - haluan tehdä - töitä sen eteen, että kuuntelen ja opettelen kuuntelemaan pieniä epämukavuuksia ja mukavuuksia välttääkseni kulumia ja kroonisia kiputiloja. Kehollisesti en siten ole kaikissa suhteissa kovinkaan etuoikeutettu. (Vaikka taatusti tämäkin on suhteellista - on aika paljon niitäkin, joiden yhteys mukavuuksiin ja epämukavuuksiin on katkennut niin paljon, ettei heissä kilahda tai kaiu mikään tällaisessa kehollisen tematiikan tapauksessa, enkä tarkoita nyt sitä, ettei feldenkrais metodina kolahtaisi vaan sitä, ettei koko kysymys kehon kuuntelemisesta tunnu mielekkäältä.) Mutta tämän kirjoittamani asenteen, tämän etuoikeutettuuden suhteen asiat ovat sujuneet aika mainiosti. (Kehollista sekin on, tietysti. Typerät sanat! Ne raahaavat mukanaan dikotomioita sinnekin, missä haluaisi kaiken hengittävän yhtä ilmaa.)

Palaan tähän leikkiin kerta toisensa jälkeen, koetan uudestaan tätä asennetta. Ulospäin siitä ehkä näkyy vain pieni huomaamatta näkyviin jäänyt lipare, joka pilkistää vuorovaikutussuuntautuneisuuden kaavun takaa. Siitä on tullut luontumus ja luokkatunnus siinä määrin, etten osaa kuvitella kovinkaan luotettavasti maailmaa, josta puuttuisi tällaisen asenteen mahdollisuus. Huomaan kuitenkin hämmentyväni joidenkin lauseiden liepeillä. Esimerkiksi kun kirjoitetaan tiettyjen sosiologian teorioiden poliittisesta naiiviudesta, joka johtuu kyvyttömyydestä nähdä rakenteelliset esteet joidenkin asioiden oppimiselle ja saavuttamiselle. Ehkä nämä lauseet viittaavat muun muassa siihen, että voi olla maailma, jossa tällaista kokemusta ei ole? Toinen viitekohta ovat tietyt potilaskertomukset, joita luin kustannustoimittaessani ja kääntäessäni psykoterapian ammattikirjallisuutta. (Katso nyt - koskaan ei tiedä, mikä ihmetys kaikuu myöhemmin ja missä yhteydessä!) Minun näkökulmastani käsin näytti siltä, että nämä ihmiset olivat rakentaneet itselleen systemaattisesti vankilaa. Tai heidän perhekulttuurinsa oli opettanut heidät siihen eivätkä he olleet oppineet muualta vaihtoehtoisia strategioita toimia, miten vaan. (En näe hirveän paljon eroa näiden välillä. Eri puhetapoja, samat ilmiöt; ymmärrän kyllä, että moni kokee tässä järisyttävän eron, mutta oma suhtautumiseni on tässä kohdin - vaikkei monissa muissa kohdin - joviaalia ja joustavaa ja taipuvaista ajattelemaan, että lopulta viittauskohteena ovat kuitenkin samat ilmiöt; ehkä tämä on hyväntahtoisuuden periaatteen ylivenyttämistä, mutta olkoon. Uskon selviäväni senkin seuraamuksista. Voin saada piiskaa, mutta luultavasti en masennu siitä pitkiksi ajoiksi. Jotkut kuulevat eron, fine, kunnioitan sitä, mutta minulla on myös oikeus ajatella, kuulla, yhteys eron takaa, vaikka olisin erokuulemuksista kuinka tietoinen, ja vaikka saatan välillä sanallistaessani koettaa muotoilla asiaa niin, ettei se järkyttäisi eron kuulijoita. Tahto, mieli, psyyke, luontumus, halu, itse - en käsitä, en ymmärrä käsittää niitä johonkin sisäiseen ja umpioyksilölliseen viittaavaksi, koska oma teoreettinen taustani, johon olen eniten ankkuroitunut, joskin epämääräisesti ja praktisesti, on pragmatismi, joka ei halua paikoittaa näitä ja lähtee piru vie siitä, että vuorovaikutuksista - josta osa niinkin hämmentävien osapuolten kuin maankuori ja esineet kanssa - syntyy vähitellen mieli, ja itse on sen viimeinen konstruktio. Se on outo tapa käsittää monen mielestä.)

Jos minun pitäisi attribuoida tyytyväisyyteni ja toisinaan jopa onnellisuuteni johonkin, attribuoisin sen ehkä juuri tähän tyyliin, eleeseen, asenteeseen. Se on toki muuttunut ajan myötä. Vanhenemisen myötä. Esimerkiksi aiemmin siihen ei liittynyt sellaisia käsityksiä kuin rikkoontuminen ja korjaaminen tietyn sosiaalisen suhteen kohdalla. (Enkä tiedä, kuinka luottavaisesti tähän suhtaudun lopulta nytkään. Korjaaminen: korjata hienopiirteistä, pienikokoista posliiniesinettä erikeeperillä, sormet tahmautuvat ja jättävät nöyhtää kerääviä jälkiä, liima tursuaa saumakohdista, viimeistely tapaa jäädä sikseen, asuntoon ja farkkujen sivusauman tienoville jää liimaisia sormenjälkiä.) Se kohdistui enemmän siihen, että kriiseistä oppii. Ja että aina on vaihtoehtoisia tapoja toimia. Ja että niiden seuraamuksista selviää. Mutta ei, se ei kuulosta minusta samalta kuin että elämä kantaa. Maa kantaa, asenne kantaa. Elämä muovataan. Joissain kohdin en onnistu kuuntelemaan hyväntahtoisesti, tarpeeksi yritettyäni lakkaan yrittämästä ja uskon selviytyväni senkin seurauksista.

Keveys

Kevyet ja raskaat jaksot, keveät ja raskaat opintopisteet.

Kevyt ei ole sama kuin ei-mitään-antava. Eikä se tarkoita epäkiinnostavuutta. Eikä edes helppoutta. Esimerkiksi tilastomenetelmien kurssi on hyvin kiinnostava ja hyödyllinen ja sisältää paljon uutta opittavaa, mutta silti se on myös kevyt. Riittää, että tulee paikalle, laskee eksaktisti, pyrkii huolellisuuteen. Sanoo ääneen sisäisesti moodi, mediaani, varianssi ja niin edelleen.

Kulttuurisempi, sosiologisempi kurssi taas on raskas. Kiinnostava, mutta raskas. Siinä ei voi samalla tavalla tulla paikalle, kirjata eksaktisti. Vai voisiko? Voisiko sulkea oven sen pauhun ja hämmennyksen edestä, joka puhkeaa uusista näkökulmista? Onko keinoa kiskoa nahan vetoketju kiinni ja lakata tuntemasta? En tiedä, miten se tapahtuisi.

Joskus kun kävelee luennolta kohti keskustaa, valo putoaa kaduille viistosti ja on siristettävä silmiä ja sormia vähän palelee koska sormikkaat ovat unohtuneet sen toisen takin taskuun. Ja huomaan miettiväni, tämänkö takia olen pitänyt matematiikasta. Koska siinä ei tarvitse elää uudelleen veren makua suussa, nihkeää ja pahanhajuista pelkoa, sopimattomuutta karsinoihin. Eikä tarvitse osata jotakin, mitä kutsutaan kriittisyydeksi tai kypsyydeksi tai omaksi ajatteluksi. Vanha kunnon konemetafora; naiskone joka istahtaa takamuksilleen ja alkaa sijoittaa lukuja taulukkoon mekaanisesti.

Ehkä ymmärrän häivähdyksen verran paremmin, miksi konemetafora aiemmin kiehtoi itseäni. Ja sanaton tai vieraalla kielellä tai pelkin ääntein laulettu musiikki. Tai jopa kertosäkeen lalallallala. Koska niissä ei tarvitse osata ottaa kantaa, sanoa, erottautua. Niin, totta kai: miksi kukaan sanoja pelkäämätön kirjoittaisi runon? Muista en osaa edelleenkään sanoa tämän vertaa.

Koulutusvalintojen teoriaa ja kurkistuksia siihen, mitä on epäonnistuminen

Luen kasvatussosiologiaa tenttiin. Kirja on hyvä ja kuohuttava. (Mistäpä en kuohuisi, hah.) Siinä kirjoitetaan koulutusvalinnoista mm. näin:

Koulutusvalintoja ei voi täysin ymmärtää seurausten logiikasta käsin, jossa toimija ikään kuin tarkastelee nykyisyydessä valintojensa tulevaisuuden vaikutusta, vaikka se vastaisi toimijan itseymmärrystä. Koulutusvalintoja voidaan ymmärtää paremmin sopivuuden logiikasta käsin. Toimija ikään kuin kysyy itsestään mikä tämä tilanne on, kuka minä olen, mitä minunlaiseni ihminen tekee tässä tilanteessa ja toimii tilanteelle antamansa määritelmän perusteella. (March 1981, 221-222.) ... Sosiologille toimijoiden vapaa valinta tai halu toteuttaa itseään koulutuksen kentällä ovat paradoksaalisia asioita, sillä kun toimija aidosti haluaa jotain, sosiologi kysyy vielä, mistä tämä aidoksi koettu halu on peräisin ja mitkä ovat sen tuottamisen kulttuuriset, taloudelliset, polittiset, sosiaaliset ja historialliset ehdot.

Hauskaa tekstiä! Nyt kun olen lukenut, olen koettanut juurruttaa lukemaani siihen, mitä olen kokenut. Muistella tilanteita, joissa olen valinnut koulutusta. Ne ovat helpottuneet kerta kerralta, koska elämässäni usein suurin vastus on ollut perhe. Leikkikoulun vanhemmat vielä valitsivat, mutta jo ala-asteen kohdalla aloin jarrutella heidän tahtoaan. He olisivat halunneet laittaa minut kansainväliseen kouluun, jotta minusta voisi tulla satavarmasti pärjääjä. Kieltäydyin, raivosin ja rauhotuin vasta, kun minulle luvattiin, että saan mennä tavalliselle ala-asteelle, jossa puhutaan suomea. Olen siis alkanut vastustaa pärjääjyyteen panostavaa identiteettiä jo varsin pienenä ja hyvin pontevasti. Kuvataidelukioon menemisestäkin sai vielä tapella; vanhemmista se oli lahjakkuuden hukkaan heittämistä, kun olisi ollut paljon varmempiakin teitä. Yliopistosta he eivät sanoneet oikein mitään paitsi että heistä tuntui nöyryyttävältä, että nostin opintotukea. He samastivat sen sosiaalipummiuteen mutta unohtivat onneksi tämän narinan tilanteeseen sopeutumaan joutuessaan. Kun sitten hain hierojakouluun, ilmeni jotenkin rikkovani heidän kategorioitaan valumalla ylemmästä statuksesta alempaan. (Jouduin vääntämään rautalankaa siitä, ettei kukaan tule riistämään akateemisia valmiuksiani eikä maisterintodistustani, vaikka opettelisinkin käytännön ammatin. Eikä niin käynytkään - hukkasin maisterintodistuksen ihan itse muutossa.) Äiti teki kaikkensa saadakseen minut uskomaan, etten voisi viihtyä hierojana ikinä ikinä, mutta oikeastaan en enää kauheasti hämmästynyt hänen reaktiotaan enkä ottanut sitä kovin vakavasti. (Vanhempani ovat rakkaita mutta kovin pihalla koulutuksen funktioista. Tarkoitan tällä: vielä enemmän pihalla kuin minä!) Nyt sitten kun ilmoitin tästä nykyisestä opintojen aloittamisesta, he sanoivat vain, että toivottavasti edes tämä nyt sitten onnistuisi. Valinta valinnalta olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä tietynlainen koulutus tarkoittaa. Mitä se avaa. Mitä se voisi poissulkea. (Paitsi että se poissulkeminen kyllä tapahtuu eniten omassa päässä; valitettavasti oma pää ei vain ole täysin irrallaan yhteiskunnallisista rakenteista.) Mitä se ehkä voisi avata.

Kun kauan sitten aloin opiskella humanistiksi, tein valinnan juuri lainauksen kuvaamalla millainen olen ja mitä minun kaltaiseni valitsisi -taktiikalla. Siinä on hyviä puolia: opinnot eivät ole tuntuneet pakkopullalta vaan kiinnostavilta. Senkin olen ajatellut hyväksi puoleksi, että tiesin kaiken aikaa, ettei opinnoista seuraa mitään ammattipätevyyttä tai edes markkinoilla arvostettua titteliä. Se piti fokuksen siinä hetkessä, opinnoissa. (Huomaan, miten paljon kasvatustieteissä korostetaan työllistymistä ja työelämää. Se sopii minun nykyisiin intresseihini, koska ajattelen sen tarjoavan etulyöntiasemaa puolipäiväisen työpestin saamisessa, mutten olisi tullut sen kanssa toimeen kaksikymppisenä.) Nykyhetken ja opintojen tärkeyden korostuminen auttoi varmaankin muovautumaan sellaiseksi ihmiseksi, joka juurruttaa itsensä voimallisesti siinä, missä kulloinkin on, näihin tuntemuksiin ja kiinnostuksiin. Joskus huomaan, miten tällainen aktiivinen itsensä juurruttaminen tuntuu puuttuvan joltakulta. Se on hämmentävää sivusta havainnoitavaa: ihminen ikään kuin kurkottuu jatkuvasti toisaalle ja sen seurauksena on vähemmän tässä, pingottuu, kiristyy, käy kärsimättömämmäksi. Tämä on tietysti heittohypoteesi. Voi olla, että kuvittelen koko jutun. Ja ainakin sanallistan sen huonosti.

Hauskalta tuntuu myös sosiologin kysymys, mistä toimijan aito halu valita tietyllä tapaa tulee. Tästä tulee mieleen taannoinen törmääminen Eufemian kanssa ja puhe sinapinkeltaisista vaatteista. Joskus sitä virittyy aivan tietämättään hetken päästä tulevaan muotiin, esimerkiksi. Tekee isoja elämän ratkaisuja ensimmäisenä omassa ystäväpiirissä ja sitten saa lukea odotushuoneessa selailemastaan lehdestä, että tämmöinen trendi on nousussa. Se tuntuu hupsulta, koska suoraan sanottuna en ihan hirveästi ymmärrä, miksi mitään muoteja ja trendejä pitäisi pyrkiä seuraamaan ja ainakaan en ole ymmärtänyt porskuttavani niiden etujoukoissa. Mitenkä se trendi on onnistunut tunkeutumaan elämääni? Sitä kai sosiologi sitten juuri tutkii, vai kuinka? Olisi kyllä hauskaa ymmärtää paremmin oman tahdon kiteytymistä. Se ilmenee niin valmiina ja mystisesti, että tuntuu kuin lintu olisi lentänyt yöllä sisään ikkunanraosta ja muninut peitolle hienon, turkoosinkirjavan munan. Tai lintu ja lintu, on ollut unessa, ei linnusta ole varmuutta, on vain rikkumaton ja arvoituksellinen muna sängynpeiton päällä, kun herää. Tämä on nyt metaforista puhetta. Tahto on voimakkaampi kyllä kuin hauras muna.

Eräällä luennolla - anteeksi, en koeta edetä systemaattisesti, tänään on vapaapäivä ja minulla on edelleen raivostuttava projektini tutkia sitä, miten ajattelu etenee, ja kun minulla ei ole varaa palkata projektiin muita, joudun itse ajattelemaan ja sitten ihmettelemään omien ajatusteni loikkia, koska muiden kirjoituksesta en voi olla varma, editoivatko he kenties sitä jollain tavalla - eräällä luennolla käsiteltiin epäonnistumista ja sen mahdollista periytymistä ja sen pohjalta joukko ihmisiä teki tutkimussuunnitelman. Ja voi, mitä he käyttivätkään epäonnistumisen periytymisen mittauskohtana? He olisivat mitanneet, miten sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, onko päässyt sisään Helsingin yliopiston pääsykokeessa yhtenä tiettynä vuonna, kaikki koulutusalat mukaan luettuina. Se tuntui niin hurjalta, että hiukseni melkein seisoivat päässä. Ei niin, etteikö joku voisi pääsykokeessa epäonnistuttuaan tuntea itsensä epäonnistuneeksi, mutta se ajatus, että tässä kohdin sosioekonominen tausta ponkaisi hyvin esiin... no, ehkä se ponkaiseekin? Ehkä olen liian ennakkoluuloinen. Mutta en voi mitään sille, että minun mielestäni jo se, että joku uskaltautuu leikittelemäänkin ajatuksella yliopistoon menemisestä, osoittaa aika monia onnistumisia. Aika monia kohtia, pullonkauloja, jotka on läpäissyt pontevasti.

Äkkiä huomasin ajattelevani, ettei ole lainkaan helppoa määrittää, mitä tarkoittaa olla etuoikeutettu. (Linkkaan Eufemian mainioon tekstiin kaukaa.) Tai ainakaan etuoikeutettuuksia ei ole vain yhdenlaisia. Esimerkiksi, olen itse ollut varsin etuoikeutettu muutaman hyvän lapsuuden ja nuoruuden kaverin suhteen. Heillä oli koulutetut vanhemmat, jotka yllättäen hyväksyivät joitain asioita, joita omassa kodissani kiellettiin jyrkästi. (Ja kiellettiin toisia asioita, joista meillä ei piitattu pätkääkään.) Etuoikeutettuutta oli myös olla niin paljon isovanhempien hoteissa - siellä oli taas aivan eri meininki. Tämä erilaisuuden kohtaaminen epäilemättä käynnisti monia prosesseja ja sai minut uskomaan, että pystyn toimimaan monenlaisissa ympäristöissä. Se sai myös havaitsemaan, miten säännöt ovat usein neuvoteltavissa, eivät jumalten jyrähtämiä tosiasioita. Kun säännöt hahmottaa neuvoteltaviksi, niiden mielivaltaisuuden edessä on ehkä helpompi säilyttää toiveikkuutensa ja malttinsa. Tietysti olen huimaavan etuoikeutettu myös kouluasioiden suhteen - ja isolta osin siksi, että pidin pääni niissä enkä kauheasti kuunnellut vanhempia. Ala-asteen 3-6-luokkia lukuunottamatta olen saanut opiskella sellaisten opettajien johdolla, jotka ovat kyenneet tunnistamaan, miten minut saadaan sitoutettua yhteistyöhön. (Se on aika helppoa, kunhan ei kiirehdi suurissä ryhmissä osallistumista eikä heittäydy ivalliseksi. 3-6-luokat elin täydessä lukkotilanteessa suhteessa luokanvalvojaan. Opettelin asiat ja opin kyllä, mutta en esimerkiksi suostunut viittaamaan. Siitä syntyi neljä vuotta kestänyt poterosota. Pidin siinäkin pääni, mutta usko omaan hyvään tyyppiyteeni ja lunkkiuteeni taisi kuolla siinä sivussa ja ihottuma ja infektiotaudit hellittivät vain kesäisin, kun en ollut pelosta kankeana ja itsepäinen ja vihainen.) Toisaalta en ole kotitaustan suhteen ollut etuoikeutettu siinä mielessä, ettei vanhemmillani ole sosiaalista elämää, että he pelkäävät kaikkea mahdollista katastrofia mikäli paljastuu, että meistä lapsista ei ole tullut normaaleja, ja että vanhempani herkästi leimaavat aivan kaiken tekemäni epäonnistumiseksi. (Okei, reiluuden nimissä: he leimaavat sen omaksi epäonnistumisekseen, mutta on vaikeaa irrottaa omaa epäonnistumistaan lapsena heidän epäonnistumisestaan vanhempina. Nämä roolit kun kuitenkin suhteutuvat toisiinsa.)

Esimerkki epäonnistumisesta pääsykokeissa saa mietteliääksi. Huomaan tulleeni aika resistentiksi epäonnistumisen fiiliksille ja peloille. Johtuuko se siitä, että epäonnistumista on toitotettu niin valtavasti kotona? Ja että olen ainakin saanut havainnoida, miten jokin itsen enemmän onnistumiseksi mieltämä olosuhde selkeästi on toiselle epäonnistumista? (Ja päinvastoin - silloin kun olen oikeasti ollut hajalla, vanhempani ovat olleet kumman tyytyväisiä ja todenneet, että heistä on hyvä, että saan kokea epäonnistumisia, koska elämäni on ollut ehkä vähän liian helppoa. Ehkä he kokevat epäonnistumisteni lähentävän meitä. En tiedä. Hämmentävää joka tapauksessa. Ei se ole heidän lohdutusmoodinsa, tiedän miltä he kuulostavat lohduttaessaan, eikä tuo ole sitä. Ja miksi he ajattelevat elämäni liian helpoksi, kun he tekstiini törmätessään suuttuvat välittömästi, ettei noin vaikealta saa tuntua?) Huomaan, että on tosi vaikeaa määrittää, mitä epäonnistuminen on. Jotenkin ajatukseen epäonnistumisesta tuntuu kytkeytyvän ajatus, ettei tilannetta pysty korjaamaan. Useimmat tilanteet pystyy korjaamaan, ja silloin aluksi epäonnistumiseksi nimetty kohta muuttuukin oppimiskokemukseksi. Nykyään taidan aika monesti hahmottaa jo tässä vaiheessa, että jaaha, ei mennyt ihan putkeen, mutta katsotaan, miten saadaan tämä tästä fiksattua. Tuntuu liialta vaatia, että kaikki pitäisi osata heti ja että kaikessa pitäisi onnistua heti. (Ja tuskin semmoinen elämä kovin mielenkiintoiselta tuntuisi, vai mitä tuumaat? Luulen, että itse hermostuisin noin soljuvaan tyyliin ennen pitkää ja alkaisin tehdä jotain ihan toisenlaista.)

Pohdin viime viikolla, ettei minusta tullut kovin hyvää hierojaakaan. No tavallaan varmaan niin, jos ajatellaan, että siinä on jotkin ennalta-annetut kriteerit. Mutta luultavasti ei ole. Entä sitten vaikken aina osaa virittyä sen ammattikuntani eetokseen kaikin kohdin? Tai vaikka huomaan edelleen pitäväni hieromieni ihmisten ajatusrakenteita kiinnostavampina kuin heidän jumejaan? Ja vaikka joskus huomaan ajattelevani niinkin, että pohjimmiltani tuen heidän itseohjautuvuuttaan kohentamalla heidän fyysisiä tuntemuksiaan, lisääväni heidän pontevuuttaan, jotain semmoista ehkä. Ehkei se haittaa, kunhan jaksaa keskittyä myös pehmytkudokseen. Uskon jaksavani.

Epäonnistumiseen liittyy osittain sekin, miten meiltä kysellään tilastollisen päättelyn perusteissa jokaisessa oppimistehtävissä, kuinka kiinnostavalta kurssi vaikuttaa ja olettaako sen selvittävänsä ongelmitta. Vastasin ensimmäiseen ja toiseen tehtävään ongelmakysymyksessä, ettei ei, en pidä todennäköisenä, että selvittäisin kurssin ongelmitta. Koska opettaja kuitenkin vaikutti vähän lannistuneelta, miten paljon ongelmia ounastelimme, liitin toisen kerran vapaakenttään pienen tervehdyksen. En puuttunut "kurssin selvittämisen" tulkintaan, tai miten se nyt olikaan sanallistettu, mutta sen sijaan puutuin "ongelmien" tulkintaan ollakseni musertamatta hänen käsitystään toiveikkuudestamme ja pitääkseni silti kiinni siitä, että kurssi tulee olemaan työläs ja herättämään ajatuksia, jotka voivat tuntua vaikeiltakin. Kirjoitin lyhyesti, ettei ehkä kannata masentua, vaikka ongelmia olisikin odotettavissa - niistähän sitä sitten opitaan. Välittyikö tarkoitus? En tiedä, mutta ehkä kirjoitin sen yhtä paljon itselleni siihen. Ehkä ongelmat liittyvät jonkun mielessä ja termiikassa epäonnistumiseen, mutta minulla eivät. Itse asiassa en osaa nimetä elämässäni yhtään ongelmitta sujunutta prosessia. Ja silti ajattelen eläneeni hyvää ja kiinnostavaa elämää!

Koulutusvalinnat mietityttävät nyt senkin osalta, että kävin tervetuliaiskahveilla uudessa ammattiliitossani ja havahduin siellä lopullisesti huomaamaan sen, miten eri tavalla kasvatustieteilijöiden (nyt) ja humanistien (17 v. sitten) ammatti-identiteettiä rakennetaan ihan opintojen ja niiden oheistoimintojen parissa. Kasvatustieteissä on ollut jo useita esittelyitä siitä, minne sijoitumme työelämässä, miten haluttua työvoimaa olemme ja miten hyvä brändi meillä on tukenamme. Heti on kädestä pitäen tultu kertomaan, että semmoinen kolme tonnia on hyvä alkupalkka vastavalmiille maisterille, ja kandille siitä yhdeksänkymmentä prossaa. Sisäänpääsykirjeen mukana tuli jo ammattiliiton lipare ja nyt tosiaan kävin siellä kahvittelemassa. Onkohan humanisteillakin nykyään jotain tällaista? Ennen ei ainakaan ollut. Olin täysin pöllämystynut tilaisuudessa, jossa meitä kestittiin, ja saimme mukit ja kangaskassit ja kuulakärkikynät, ja ajattelin, että onpa kummallista opiskella alaa, jossa saa ulkopuolisten tahojen kiinnostusta osakseen jo opintojen aikana. Olen toki lukenut siitä, miten lääkefirmat kestitsevät lääkiksen opiskelijoita, mutta että kasvatustieteilijöitä... kaikkea sitä! Kuitenkin työelämässä yleishyödylliset taidot, joita opinnoissa opitaan, ovat kasvatustieteellisessä ja humanistisessa tiedekunnassa pitkälti samoja. Teoriaperustatkaan eivät ole kovin kaukana toisistaan. Mutta kasvatustieteissä on varaa sanoa, että tehkää sivuaineet siitä, mikä oikeasti kiinnostaa, samoin kandi ja gradu, kyllä te työllistytte. Humanistisessa mainittiin, että sivuaineita harkittaessa kannattaa miettiä sitäkin, mitä työelämässä voitaisiin arvostaa. En tiedä, miltä tämä särähtää sinun korvaasi, mutta minusta puhetavassa on iso ero. (Toivottavasti se on ero, joka selittyy eri ajassa tarkkailemisella.) Humanistisessa rakennettiin aivan toisenlaista kuvaa oman tutkinnon merkityksestä ja sen mahdollisuuksista avata ovia työmarkkinoilla. Olisiko työllistyminen helpompaa, jos työelämään olisi kävellyt sisään jotenkin varmempana siitä, että hei, mulla on tämä tutkinto ja se on ihan loistojuttu teidän kannalta, koska osaan nämä ja nämä asiat. Olen koettanut kävellä niin, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun sitä harjoittelua on joutunut tekemään ihan itsekseen, ja ainakaan minä en osaa olla epäilemättä omia aivoituksiani. Nyt ainakin itselleni tutkinto muodostui aika nopeasti kiveksi kengässä kaikkia ei-kulttuurialan-freelancer -duuneja hakiessa.

Joskus mietin, miltä kuulostaa lukea kaikista vaikeuksista ja vaikeista oloista. Varmasti kummalliselta ja ehkä vähän ahdistavalta, jos ne päästää sisäänsä. Haluan kuitenkin kirjoittaa tähän ylös sen, että huolimatta työurani repaleisuudesta olen ajatellut elämääni voittopuolisesti hyvänä ja kiinnostavana, ja olen aika hyvin jaksanut olla ylpeä siitä, miten pontevasti olen raivannut elämääni tilaa hiljaa olemiselle, epävalmiudelle, ajattelulle, lorveksinnalle, kaikelle semmoiselle, mikä ei näy ceeveessä, mutta toivottavasti valmiudessa tarttua uuteen ja kiinnostua erilaisesta. Olen myös edelleen kiitollinen sille lapsuudenystävän äidille, joka omien psykologianopintojensa harjoituksena teki meille teineille tietyt testit ja sitten tulkitsi tuloksia ja sanoi, että hätkähdyttävintä tuloksissani oli se, miten voimakkaasti tunnuin uskovan, että tapahtui mitä tapahtui, selviän siitä kyllä sanoja apuna käyttäen. (Hän unohti tanssin ja kävelemisen, varmaan siksi koska niitä ei mitenkään sivuttu testissä.) Olen monesti palannut noihin ystävällisiin sanoihin, kun on ollut vaikeaa. Ei niin, että olisin tiennyt uskovani sillä tavalla. Tai että uskoisin niin. Mutta että hän tulkitsi niin, että hän onnistui näkemään jotain sellaista voimaa; jo se tuntuu lohdulliselta.

On kauheaa kuvitella, miltä tuntuisi olla lannistettu. Hahmotan itseni etuoikeutetuksi ennen kaikkea siksi, että minua ei ole lannistettu. Hetkellisesti tietysti, muttei suuremmassa mittakaavassa. Tai niin - ehkä on joitain asioita, joissa minut onkin lannistettu, mutten onnistu hahmottamaan niitä. Mutta ainakaan aloitteellisuuttani ei ole lannistettu. Eikä tiettyä selviämistaipumusta. Enkä ole kehollisesti sillä tavalla pelokkaassa kestolukossa kuin monet tapaamani ihmiset ovat. (Se saa minut hirvittävän huolestuneeksi ja surulliseksi ja haluaisin jakaa heille avaimet lukkoon, mutta ei minulla ole NIITÄ avaimia, minulla on vain OMA avaimeni.) On ihmisiä, jotka sanovat elämän kantavan. Minusta ei tunnu siltä. Maa kyllä kantaa. Ajattelen elämää jonain enemmän muovattavana ja tehtävänä kuin jonakin kantavana. Se on erilainen metafora. Johtaako erilainen metafora erilaiseen elämään? Tai ainakin elämäntulkintaan?

Kasvatussosiologian kirjassa puhutaan myös aikuiskoulutuksesta.

Ihmiset näyttävät hakeutuvan erityisesti aikuisiällä koulutukseen, jos heidät ajaa siihen jokin sisäinen haaste, kutentarve saada merkityksellisempi työ, tai ulkoinen pakko, kuten työttömyys, sairaus tai omaisen kuolema. Tällaiset ennakoimattomat tilanteet saavat ihmiset pohtimaan tietoisemmin omaa identiteettiään, elämäntilannettaan ja mahdollisesti käytössä olevia kulttuurisia resursseja, mukaan lukien koulutus, joilla sisäisen haasteen tai ulkoisen pakon aiheuttama ongelma voitaisiin ratkaista. Kun ihminen tulee tietoisemmaksi myös koulutuksen tarjoamista resursseista, hänen kouluttautumisen ja oppimisen alansa tavallisesti laajenee. Valitut koulutusala ja -taso eivät välttämättä kiinnity enää niin selvästi aikaisempaan elämänkulkuun ja identiteettiin, vaan koulutus voi avata aivan uudenlaisia elämänsuuntia ja mahdollisuuksia rakentaa identiteettiä.

Ehkä. Ehkä ei. Alan kadottaa syyt, miksi tulin tähän tilanteeseen, miten sen selitin vielä pari kuukautta sitten. En saisi unohtaa yliopistoliikunnan osuutta.

Eilen kävimme katsomassa ystävän yllätyskeikkaa läheisessä kahvilassa. Esiintyjiä oli valtavasti: laulavia, säteileviä ihmisiä. Laulavissa ihmisissä on jotain heidän esiintyessään, jotain syvästi hämmentävää. Koin taas riittämättömyyttä yrittäessäni sanallistaa jotenkin, miten koskettavaa laulamisen katseleminen on. Tarkoitan: onhan se maagista. Ihan samalla tavalla kuin tanssi tai kirjoituksen lukeminen ja toisen äänen siitä kuuleminen. Tietävätkö ne siitä magiasta laulaessaan? Äh, magia on huono sana. Tarkoitan, koetan selventää, koko keho on niin suuntautunut, niin yksi, laulaessaan. Ja että vielä ääntä ja sanoja ja rytmejä ja melodioita - siinä on niin valtavasti informaatiota! Oli hauskaa katsella laulajia, heidän eleitään, ja kuunnella heistä irtoavaa ääntä. Se on samalla voimaannuttavaa ja surullistavaa. Voimaannuttavaa, koska se muistuttaa kaikesta voimaannuttavasta: irti päästämisestä, riehakkuudesta, leikistä. Ja sitten surullistavaa, koska kaikki eivät osaa laulaa. Useimmat eivät koe, että saisivat laulaa ja tanssia. Mikä on mekanismi siinä takana? Minua ainakin pelottaa joka ikinen kerta, kun järjestän skypejoululaulua, koska en sillä tavalla ole musiikki-ihminen, että olisin osannut/voinut/jaksanut/halunnut panostaa musiikkiin. Pelottaa laulaa, koska se ei voi kuulostaa miellyttävältä. Siitä huolimatta olen linjannut, että teen niin, koska elämä, jossa ei voi laulaa, tanssia, päättää omista asioistaan, kirjoittaa näitä kauheita thoughtcrime-ajatuksia esiin, se elämä halvaannuttaa, kuristaa, saa vihaiseksi. Se on kauheampaa kuin tuntea pelko kaikkialla ja toimia silti.

Huomaan jäsentäväni itseni taas kiusankappaleeksi, se kuulostaa epämiellyttävän vanhempimaiselta jäsennykseltä, vedän pannumyssyn päähän ja jatkan tenttiin lukemista. Vaikken ainakaan itse osaa paheksua sitä, että joku tanssii, vaikkei koe osaavansa. Tai kirjoittaa, vaikkei koe osaavansa. (Enhän minäkään koe osaavani kirjoittaa, piru vie. Ei minulla ole koskaan ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Mitään hienoa, syvällistä, yleispätevää, särmikkäästi mielipiteistettyä, perusteltua, kulturellia.) Koetan olla paheksumatta vuolassanaisuuttani ei-mistään.

Paluu tenttikirjan ääreen.

Voit arvata, ettei lukeminen ole helppoa, koska sivuja on liki neljäsataa ja pienetkin kappaleet synnyttävät tämmöisiä ajatusmutavyöryjä. Ja: vaikka monilla on paljon vaikeampaa, ei se tee tästä hitustakaan helpompaa, tästä yrityksestä keskittyä ja pysyä asiassa.